Ekologinen sivilisaatiokriisi kestävyystieteen haasteena

Luonnon ja kulttuurin vuorovaikutus on kestävyystieteen lähtökohta, jota länsimaisessa ajatustraditiossa on pohdittu ainakin antiikin ajoista asti. Länsimaisen luonnontieteen suuret mullistukset, darwinismi ja termodynamiikka, asemoivat 1800-luvun puolivälissä ihmisen luonnon osaksi ja vaikuttivat syvästi ekologian ja muiden luonnontieteiden kehitykseen. Tämä tapahtui ensin Euroopassa, jossa teollistuminen, fossiilipolttoaineisiin siirtyminen ja globalisaatio mursivat perinteisiä ajattelu- ja yhteiskuntamalleja (Massa 2009).

Muutamat yksittäiset tutkijat esittivät 1800- ja 1900 -lukujen vaihteessa ajatuksia, jotka ovat edelleen ajankohtaisia kestävyystieteessä. Moderni ajatus ”antroposeenista” oli idullaan Ernst Fisherillä (1915), joka näki ihmislajin geologisiin mullistuksiin vertautuvana voimana. Ernst Friedrichin (1904) käsite ”ryöstötalous” (saks. Raubwirtschaft) kuulostaa pahalta, mutta ilmastonmuutos on osoittanut sen kuvaavan aika tarkasti todellisuutta (ks. myös Raumolin 1984). Venäjällä A. A. Bogdanov (1899) ja Nikolai Buharin (1921) kirjoittivat Ilmari Susiluodon (1982) mukaan kompleksisen kulttuurikehityksen johtavan ”elintoimintojen tasapainottomuuteen”, joka ilman regulaatiota johtaa modernin kehityksen katkeamiseen.

Tulva, vettä kadulla
Kuva Mika Baumeister, Unsplash

Eurooppalainen ekologinen kulttuurikritiikki vaimentui maailmansotien melskeissä, mutta voimistui toisen maailmansodan jälkeen. Osasyynä oli sotien kiihdyttämä luonnonvarojen kulutus. Kehityskriittistä ympäristötutkimusta alkoi ilmestyä monelta tieteenalalta jo 1940-luvun lopulla. Yhdysvalloissa Paleyn raportti (1948) oli ensimmäisiä katsauksia luonnonvarojen globaaliin riittävyyteen.

Suomessa ainakin maantieteen piirissä seurattiin jo 1950-luvulla tätä ympäristökeskustelua. Esimerkiksi Ilmari Hustich osallistui keskusteluun aktiivisesti ja kirjoitti useita kriittisiä tutkimuksia ja tietokirjoja seuraavina vuosikymmeninä. Hustich (esim. 1974) aloitti tietokirjansa säännöllisesti kuvaamalla ensin luonnon muutoksia ja siirtyi vasta sitten kulttuurin muutoksen kuvaamiseen.

1960-luvulla yhteiskuntatieteissä ryhdyttiin laajalla rintamalla hakemaan uutta ekologista paradigmaa. William Kappin (1950) teosta The Social Costs of Private Enterprise voidaan pitää ekologisen taloustieteen lähtökohtana. Myös Kenneth Bouldingin (1966) vertauskuva ”avaruuslaivataloudesta” kannattaa muistaa avaruuden kolonisaatiosta vakavasti haaveilevien miljardöörien nykyajassa.

Lynton Caldwell esitti tarpeen systemaattiselle ympäristöpolitiikan tutkimukselle jo vuonna 1963.

Luonnon tehokäyttö yhdessä ekologisen kulttuurikritiikin kanssa alkoi vaikuttaa yhteiskuntapolitiikkaan 1960-luvulta alkaen. Ympäristöpolitiikan vakiintuminen tapahtui hitaasti ja vaivalloisesti, Suomessakin ympäristöministeriö perustettiin pitkän poliittisen väännön jälkeen vasta vuonna 1983. Myös systemaattinen ympäristöpolitiikan tutkimus on varsin myöhäinen tulokas siihen nähden, että ajatuksen tällaisen tutkimuksen tarpeesta esitti Lynton Caldwell jo vuonna 1963.

Puolalaissyntyisen Ignacy Sachsin (1980) teos ekokehityksen strategioista on kestävyystieteen kannalta merkittävä. Myöhemmin hän siirtyi käyttämään synteettistä käsitettä ekososioekonomismi (Sachs 2007). Se tarkoitti Sachsille talouskasvun, sosiaalisen hyvinvoinnin ja ympäristönsuojelun välistä tasapainoa hakevaa tutkimusalaa. Sachs hahmotti teoksessaan tieteidenvälistä suunnittelumallia, jolla globaali ympäristöhaaste voidaan pilkkoa pienemmiksi ja kulttuurisesti helpommin sulavaksi.

Sachsin ajattelussa oli optimistinen perusvire, kuten oli myös Saksassa kehittyneessä ekomodernisaatioteoriassa, jonka tärkeimmät kehittäjät olivat politiikan tutkija Martin Jänicke (1988) ja sosiologi Joseph Huber (1982). Ekomodernisaatio poikkesi jyrkästi 1970 -luvun pessimistisestä ympäristöajattelusta, joka näkyi etenkin Rooman Klubin The Limits to Growth -teoksessa. Ekomodernisaation kannattajat ajattelivat, että modernia kehitystä voidaan jatkaa niin, että ympäristökysymykset otetaan huomioon taloudessa, teknologiassa, politiikassa ja kulttuurissa. Suomessa nykyään esillä oleva idea ”ekologisesta jälleenrakennuksesta” seuraa tältä osin ekomodernisaation jälkiä.

Our Common Future -raportista lähtenyttä keskustelua voidaan pitää kestävyystieteen lähtökohtana.

Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportista (1988) raportista Our Common Future  lähtenyttä keskustelua kestävästä kehityksestä voidaan pitää myös kestävyystieteen lähtökohtana. Raportti herätti paljon tutkijakritiikkiä, mutta vaikutti kuitenkin merkittävästi muun muassa suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan, kuten Sauli Rouhinen (2014) väitöskirjassaan osoittaa. Uudenlaista tulkintaa kestävästä kehityksestä hahmottaa ekologisen hyvinvointivaltion idea. Teemaa käsittelee muun muassa Tuuli Hirvilammen väitöskirja ”Kestävän hyvinvoinnin jäljillä: Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen” (2015).

Kestävyystieteen iso linja voidaan hahmottaa kasvavaksi ymmärrykseksi siitä, että ekologinen kriisi on myös kulttuurikriisi, tai vielä hiukan laajemmin ymmärrettynä sivilisaatiokriisi. Sivilisaatio tarkoittaa laajasti ajatellen koko ihmiskunnan kehittämää monimuotoista elämäntapaa. Sivilisaation muuttaminen on vaikeaa, mutta se saattaa olla ainoa mahdollisuus selviämisellemme. Kestävyystiede on sivilisaatiotutkimusta sanan perustavimmassa merkityksessä.

Ilmo Massa, Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan emeritusprofessori

Jari Lyytimäki, johtava tutkija, Suomen ympäristökeskus


Syksyllä 2022 julkaistaan kirja Kestävyyden avaimet – Kestävyystieteen keinoin ihmisen ja luonnon yhteiseloon, joka on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys kestävyystieteestä ja sen taustalla olevasta ajattelusta. Kirjassa tarkastellaan mm. kestävyyden idean ja politiikan kehittymistä.


Lähteet

Boulding, Kenneth E. (1966) The Economics of the Coming Spaceship Earth. Teoksessa  H. Jarrett (ed.) Environmental Quality in a Growing Economy, pp. 3-14. Baltimore, MD: Resources for the Future/Johns Hopkins University Press.

Caldwell, Lynton (1963) Environment: A new focus for public policy. Public Administration Review 13: 132-139.

Fischer, Ernst (1915) Der Mensch als geologischer Faktor. Zeitschsrift für deutschen geologischen Gesellschaft 67, 106-148.

Friedrich, Ernst (1904) Wesen und geographische Verbreitung der ”Raubwirtschaft”. Petermann’s Mitteilungen 50, 68-78, 92-95.

Hirvilammi, Tuuli (2015) Kestävän hyvinvoinnin jäljillä. Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 136.

Huber, Joseph (1982) Die verlorene Unschuld der Ökologie. Fischer Verlag, Frankfurt am Main 1982.

Hustich, Ilmari (1974) Yksi maailma, monta maailmaa. Suom. Hannu Taanila. Helsinki : Tammi.

Jänicke, Martin (1988). Ökologische Modernisierung, Optionen und Restriktionen präventiver Umweltpolitik. Teoksessa Udo Ernst Simonis (toim.): Präventive Umweltpolitik. Frankfurt am Main: Campus, 13–26.

Kapp, William (1950): The Social Costs of Private Enterprise. Cambridge University Press, Cambridge.

Massa, Ilmo (2009) Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen paradigmat ja keskeiset suuntaukset. Teoksessa Ilmo Massa (toim.) Vihreä teoria. Ympäristö yhteiskuntateorioissa. Gaudeamus, Helsinki.

Meadows, Donella H. ym. (1973). Kasvun rajat. Ihmiskunnan kohtalontilannetta koskevaan Rooman klubin tutkimussuunnitelmaan liittyvä raportti. Suom. Kyösti Pulliainen, Pertti Seiskari & Hannu Taanila. Helsinki: Tammi (alkuteos The Limits to Growth 1972).

Raumolin, Jussi (1984) L’homme et la destruction des ressources naturelles: la Raubwirtschaft au tournant du siècle. Annales E.S.C. 39, 788-819.

Resources for Freedom (1852). A Report to the President by the President’s Materials Policy Commission, 1952: Vol. I, Foundations for Growth and Security; Vol. II, The Outlook for Key Commodities; Vol. III, The Outlook for Energy Sources; Vol. IV, The Promise of Technology; Vol. V, Selected Reports to the Commission. U. S. Government Printing Office, Washington, D. C.

Rouhinen, Sauli (2014) Matkalla mallimaaksi? Kestävän kehityksen juurtuminen Suomessa

Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 88. Kuopio.

Sachs, Ignacy (1980). Stratégies de l’écodéveloppement. Ouvriéres. Paris.

Sachs, Ignacy (2007): Rumo à Ecossocioeconomia – teoria e prática do desenvolvimento. Cortez Editora, São Paulo.

Susiluoto, Ilmari (1982) Energetiikka vallankumouksen teoriana.  Teoksessa Ilmo Massa (toim.) Energia, kulttuuri ja tulevaisuus. Suomen Antropologinen Seura & Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 61-76.

Ympäristön ja kehityksen maailmankomissio (1988). Yhteinen tulevaisuutemme. Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportti. Suom. Kaija Anttonen. Helsinki: Valtion painatuskeskus. (Alkuteos Our Common Future 1987.)

Suomenkielinen tietokirja kestävyystieteestä tarjoaa välineitä opetukseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun

Maailma on muutoksessa, ja muutoksen vauhti on nopeaa.

Pallomme ekologiset rajat ovat koetuksella ja tällä on suora vaikutus ihmisten ja yhteiskuntien toimintaan. Ilmiöt ja ongelmat, jotka aiheuttavat muutosta ovat yhteenkietoutuneita, ristiriitaisia ja monimutkaisia -viheliäisiä ongelmia, joiden ratkaisut voivat johtaa uusiin ongelmiin. Erityisesti niin kutsuttu paha pari – ilmastonmuutos ja elonkirjon kato, on yhteenkietoutunut ongelmavyyhti, jonka ratkaiseminen on kestävän tulevaisuuden keskiössä. Näillä ratkaisuilla on kiire!

Kestävyystiede on syntynyt uudeksi tieteenalaksi, jossa tiedon tuotannon ja käytön vuorovaikutusta pyritään kehittämään, jotta löydetään ratkaisuja viheliäisiin kestävyysongelmiin.

Myös tiede on muutoksessa. Usean eri tutkimussuuntauksen puitteissa on tunnistettu tilanteita ja ongelmia, joissa ei ole mielekästä ajatella tiedon tuotantoa ja käyttöä kahtena erillisenä prosessina. Tieto, jota sovelletaan näissä tilanteissa, perustuu vuorovaikutukseen, jossa erilaiset osaamiset, niin tieteen kuin käytännön maailmasta, kohtaavat. Kestävyystiede on syntynyt uudeksi tieteenalaksi, jossa tiedon tuotannon ja käytön vuorovaikutusta pyritään kehittämään, jotta löydetään ratkaisuja viheliäisiin kestävyysongelmiin.

Kuva: HY Eliel Kilkki

Globaalien kestävyysongelmien ratkaisemiseksi erityisesti yliopistoilta ja korkeakouluilta vaaditaan vastuuta globaalin kestävyyden edistämisestä, muutosta kohti kestävyyden opettamista, tutkimusta, yhteiskunnallista vaikuttavuutta sekä yliopistolaitoksen omien toimintojen toteuttamista kestävyyden periaatteiden mukaisesti. Maailmanlaajuisesti yliopistot nähdään tutkijoita, asiantuntijoita ja päättäjiä kouluttavana verkostona, jonka avulla voidaan vaikuttaa tulevien sukupolvien kestävyystietojen, -taitojen ja arvojen omaksumiseen ja näin muuttaa koulutuksen avulla yhteiskunnallista toimintaa kestäväksi. Kestävyyden aihepiirit ja kestävyystiede ovatkin saaneet jalansijaa koulutusohjelmissa laajasti eri yliopistoissa.

Suomessa sekä yliopistot että ammattikorkeakoulut ovat nostaneet kestävyyden ja vastuullisuuden painopistealueikseen. Ammattikorkeakoulujen yhteinen järjestö Arene on perustanut kestävyyden ja vastuullisuuden työryhmän osaksi toimintaansa. Kestävyyden integroimisesta amk-koulutukseen ja opetukseen on käynnissä parhaillaan laaja työpajojen sarja. Yliopistojen yhteinen järjestö Unifi on laatinut ja julkaissut kestävän kehityksen ja vastuullisuuden kaksitoista teesiä, joissa edellytetään yliopistojen tuovan kestävän kehityksen opinnot osaksi kaikkia tutkintoja ja jatkuvan oppimisen tarjontaa.

Kestävyyden aihepiirien opettaminen sekä kaikki kansalaiset ja päättäjät tavoittava yhteiskunnallinen keskustelu vaativat suomenkielisten kestävyyden käsitteiden luomisen. Yhteisesti ymmärretyt ja käytetyt käsitteet ovat ajattelun, keskustelun ja päätöksenteon välineitä. Kestävyystiede itsessään on uusi käsite ja vakiintumassa oleva käännös sustainability science -tieteenalalle, jonka piirteistä ja näkökulmista Katriina Soini kirjoitti erinomaisen artikkelin Tieteessä tapahtuu -julkaisuun vuonna 2017.

Kuva: HY Eliel Kilkki

Kirjoittaessamme kirjaa kestävyydestä teemme myös sanaston kehittämistyötä, jossa pyrimme yhteisissä työpajoissa tuottamaan suomenkielistä käsitteistöä. Esimerkiksi tietyn yhteiskunnan osa-alueen kuten liikenteen toimintatavan perustavanlaatuinen muuttuminen, transition on käännetty kestävyyssiirtymäksi. Toisaalta kestävyysmurroksella tarkoitetaan syvällistä ja laajasti yhteiskunnan kaikkia osa-alueita koskevaa murrosta (transformation). Sanastotyötä teemme yhteistyössä Tieteen termipankin kanssa, ja siitä saamme lukea myöhemmissä tämän sarjan kirjoituksissa tarkemmin.

Tämä suomenkielinen kirja tarjoaa siis ajankohtaisen kattauksen siitä, mitä kestävyystiede on. Kuten Antti Hautamäki ja Arto Mustajoki kirjoittivat 20.9., tutkijoiden kirjoittamat kirjat ovat yksi tieteen vaikuttavuuden tärkeistä osa-alueista: tietokirjat auttavat ihmisiä ymmärtämään eri ilmiöitä ja he saavat aineksia maailmankuvansa hahmottamiseen ja tämän ansiosta voidaan ajatella, että ihmiset, yhteiskunta ja luonto voivat paremmin.

Toivomme, että tuleva kirja toimii sytykkeenä ja kipinänä inspiroiviin keskusteluihin uusilla suomenkielisillä kestävyyskäsitteillä sekä vuorovaikutuksen välineenä ja ymmärryksen kasvattajana eri toimijoiden kesken.

Tämä näkemys on tuonut yhteen yli 20 tutkijaa kirjoittamaan kirjan kestävyydestä. Uskomme, että kirja käyttöliittymänä säilyttää asemansa tiedon välittäjänä ja sivistyksen rakentajana. Toivomme, että se löytää tiensä niin kestävyyden parissa työtä tekevien, kestävyysaiheita opiskelevien sekä kestävyydestä kiinnostuneiden kansalaisten käsiin. Toivomme, että se toimii sytykkeenä ja kipinänä inspiroiviin keskusteluihin uusilla suomenkielisillä kestävyyskäsitteillä sekä vuorovaikutuksen välineenä ja ymmärryksen kasvattajana eri toimijoiden kesken.

On selvää, että tulevaisuutemme kannalta on tärkeää, että ymmärrys kestävyydestä, sen monisyisyydestä ja muutoksen sekä murroksen tarpeesta leviää laajasti – niin kansalaisille kuin päättäjille – ja erityisesti yhteiskuntamme tuleville päättäjille, tämän päivän nuorille.

Kirjan toimituskunnan jäsenet

Janna Pietikäinen, varadekaani, yliopistonlehtori, Helsingin yliopiston kestävyystieteen instituutti ja Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta

Kaisa Korhonen-Kurki, erikoistutkija, Strategisen tutkimuksen ohjelmajohtaja, Suomen Ympäristökeskus

 

Lue lisää:

Soini Katriina: Kestävyystiede – kestävyystutkimuksen uusi paradigma?https://journal.fi/tt/article/view/60788

Suomen yliopistojen rehtorineuvosto Unifi ry: Kestävän kehityksen ja vastuullisuuden teesit.  https://www.unifi.fi/viestit/kestavan-kehityksen-ja-vastuullisuuden-teesit/ 

Antti Hautamäki & Arto Mustajoki. Yliopistoissa tehtävä tutkimus vaikuttaa laajasti yhteiskunnassa. Helsingin sanomat, Vieraskynä 20.9.2021, s. A5. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008261597.html

 

Kirja kestävyydestä

Millainen on valmisteilla oleva kirja kestävyydestä?

Olemme valmistelemassa suomenkielistä kirjaa, jossa pohditaan kestävän kehityksen tutkimusta, kestävyyttä tieteenalana sekä niiden tukea yhteiskunnan kestävyysmuutokselle. Kirja keskittyy Suomeen, unohtamatta kuitenkaan kestävyysongelmien globaalia luonnetta.

Kirjassa käsitellään kestävän kehityksen taustaa, mitä kestävyystiede on, miten se kehittyy ja mitkä ovat sen muutokset. Kirjassa pohditaan, miten yhteiskunnan kestävyysmuutos tehdään ja miten kestävyystiede tuottaa tietoa, jolla muutosta voidaan edistää ja ohjata. Käsittelemme myös sitä, millaisia tarvittavat muutostyökalut ja muutoksen rakenteet ovat.

Kestävyystieteen lisäksi kirjassa tulee olemaan lyhyempiä kirjoituksia – esimerkkejä ja sovelluksia – siitä, miten kestävää kehitystä edistetään konkreettisesti yhteiskunnassa erilaisilla ratkaisuilla ja muutoksilla.

Kuva: Mary Ray, Unsplash

Miksi kirja kestävyydestä on tärkeä?

Kirjan viesti on, että meidän on toimittava kestävän kehityksen periaatteiden ja toimenpiteiden mukaisesti, jotta ihmiskunta turvaa oman ja muun luonnon tulevaisuuden maapallolla. Kestävä kehitys määritelläänkin korostaen, että se on maailmanlaajuisesti, alueellisesti ja paikallisesti tapahtuva jatkuva ja ohjattu yhteiskunnallinen muutos, jonka kautta pyritään turvaamaan hyvän elämisen mahdollisuudet. Tämä tarkoittaa, että tarvitaan yhteiskunnallisesti vaikuttavaa tutkimusta, jotta ihminen ympäristöineen voidaan ottaa huomioon päätöksenteossa ja toiminnassa.

Meidän on toimittava kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti, jotta ihmiskunta turvaa oman ja muun luonnon tulevaisuuden.

Kirjassa käsitellään myös kestävän kehityksen historiaa, koska on hyvä ymmärtää, että kestävä ajattelutapa ei itse asiassa ole kovin uusi. Ajattelutapa lähti liikkeelle 1700-luvulla, jolloin saksalainen kaivosvirkailija Hans Carl von Carlowitz oli huolissaan puutavaran riittävyydestä kasvavassa kaivos- ja metalliteollisuudessa. Hän esitti, että metsiä on hoidettava tuottamaan raaka-ainetta myös tuleville sukupolville. Suomessa tilanne oli samantyyppinen, sillä metsät hupenivat kaskikulttuurin seurauksena ja puun riittävyydestä huolestuttiin 1800-luvulla. Saksassa ja Suomessa oli huolena raaka-aineen väheneminen ja sen hinnan nousu eli taloudellinen kestävyys. Tilanne johti Suomessa merkittäviin yhteiskunnallisiin uudistuksiin, kuten metsälain ja metsähallinnon perustamiseen. Tavoitteena näillä toimilla oli puuvarantojen turvaaminen tuleville sukupolville eli kestävä kehitys. Kyseessä on siis vanha käsite, joka on tällä hetkellä erityisen ajankohtainen ja tulevaisuuden kannalta tärkeä.

Nykypäivänä kestävää kehitystä koskeva kiinnostus sai vauhtia YK:n alaisen Brundtlandin komission raportista vuodelta 1987. Vuonna 2015 YK:n jäsenmaat sopivat vuosituhannen alussa alkaneen työn lopputulemana Agenda 2030 -toimintaohjelmasta, joka on merkittävä kestävän kehityksen viitekehys ja työkalulaatikko. Laaja-alaisessa sopimuksessa on 17 kunnianhimoista kestävyystavoitetta sisältäen mm. köyhyyden poistamisen, koulutuksen tasa-arvon parantamisen ja maaekosysteemien suojelun. Ohjelma tähtää tulevaisuuteen, mutta viime aikoina se on kohdannut monenkeskistä yhteistyötä ja päätöksentekoa koskevia vaikeuksia johtuen koronaviruspandemian vaikutuksista ja USA:n edellisen presidentin Donald Trumpin toiminnasta. Tuleville sukupolville – nuorille – Agenda2030 on erittäin tärkeä ja ohjelman eteneminen tarvitsee rakenteellista ja multilateraalista ryhtiä. Myös nuorten osallistumista kestävässä kehityksessä ja Agenda2030-ohjelman toteuttamisessa käsitellään tässä kirjassa.

Myös kirjassamme korostetaan sitä, että kestävyys suuntautuu tulevaisuuteen. Kysymys on siitä, miten kestävyyden perustana oleva tieto karttuu ja miten sitä hyödynnetään ekologisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti hyvän elämän saavuttamiseksi, Agenda 2030-lähestymistapaa hyödyntäen.

Kuva: Jukka Heinovirta, Unsplash

Lähestymistapana kestävyystiede

Kestävyystiede on kirjan tieteellinen lähestymistapa. Kestävyystiede on ongelma- ja ilmiölähtöinen, ratkaisuhakuinen sekä tieteidenvälinen tutkimusala, joka tarkastelee ihmisen ja muun luonnon välisiä vuorovaikutussuhteita. Monitieteinen kestävyystiede perustuu ajatukseen systeemisen yhteiskuntamuutoksen tarpeesta, jotta kestävän kehityksen tavoitteisiin voidaan päästä. Kestävyystiede vastaa tähän tarpeeseen tieteidenvälisen tutkimuksen keinoin. Kestävyystiede tekee yhteistyötä yhteiskunnan muiden toimijoiden kanssa ja yhteistuottaa tietoa heidän kanssaan. Kestävyystiede edistääkin tutkimustiedon hyödyntämistä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja yksilöiden kestävissä elämäntaparatkaisuissa. Jotta näin tapahtuisi, tarvitaan yhteistyötä, vuorovaikutusta ja viestintää tutkijoiden ja asiantuntijoiden sekä yhteiskunnan välillä.

Kestävyystiede on ongelma- ja ilmiölähtöinen, ratkaisuhakuinen sekä tieteidenvälinen tutkimusala, joka tarkastelee ihmisen ja muun luonnon välisiä vuorovaikutussuhteita.

Kestävyystieteen tehokas hyödyntäminen vaatii kuitenkin myös joustavuutta ja muutosvalmiutta yhteiskunnalta. Kestävyystutkimuksessa syntyneet periaatteet ja tavoitteet on määritetty parhaan olemassa olevan tutkimustiedon avulla, mutta kaiken tutkimustiedon tavoin, myös kestävyystiede päivittyy ja tarkentuu jatkuvasti. Kestävyystieteen osoittama kestävyysmurroksen suunta on kuitenkin paras mahdollinen tämänhetkinen tieteellinen näkemys etenemisen oikeasta urasta. Tiedon epävarmuuden takia ei siis tule jäädä toimettomaksi.

Seuraavissa blogikirjoituksissa tarjoamme lisää tietoa ja näkemyksiä kestävyystieteestä.

Kuva: Alex Inkiläinen, Unsplash

Miten kestävyysmuutos tehdään?

Kirjassa pohditaan sitä, miten yhteiskunnan kestävyysmuutos tehdään ja millaisia muutostyökalut ja muutoksen rakenteet ovat.

Jotta kestävää kehitystä voidaan yhteiskunnassa hallita, suunnitella ja toteuttaa, tarvitaan tietoa. Erityisen tärkeää on lisätä ja parantaa tietoa kestävyysmurroksista ja -muutoksista. Koronapandemia on ’sysäyskriisi’, jonka seurauksena voi tapahtua kestävän kehityksen suhteen positiivisia murroksia, kuten lentomatkustamisen väheneminen ja sitä kautta lentoliikenteestä aiheutuvien haitallisten ympäristövaikutusten vähentyminen. Toisaalta lentoliikenteen väheneminen supistaa työvoiman määrää, mikä saattaa tarkoittaa negatiivisia vaikutuksia taloudelliseen kestävyyteen. On kuitenkin alkanut käydä ilmeiseksi, että muutos ei ole riittävän nopeaa, eikä perinteisten kolmen kestävyyspilarin tasapuolisen tavoittelun kannalta oikeansuuntaista. Tämän vuoksi kestävyystiede tutkiikin uusia määritelmiä sille, mitä kestävyys on.

Kestävyystiede tutkii uusia määritelmiä sille, mitä kestävyys on.

Kirjassa käydään myös läpi tärkeimpiä kestävyysmuutoksen työkaluja, kuten esimerkiksi sitä, miten sääntely (lait ja normit ohjaavat yhteiskunnallista kehitystä kohti kestävää tulevaisuutta) ja tietotukipolitiikka (päätöksenteon tukeminen tutkimustiedolla) toimivat. Myös opetus on kestävyyden työkalu, sillä opetuksella voidaan tukea kestävyystietoisuutta ja kestävyyskompetensseja koulutuksen eri asteilla. Lisäksi kirjassa käsitellään taloudellisia ohjauskeinoja kestävyystyökaluina ja sitä, miten kulutuskäyttäytyminen voi edistää kestävyysmuutoksia. Kirjassa pohditaan myös teknologisten innovaatioiden merkitystä ja kestävyyden asiantuntijan kompetensseja.

Tällaista kirjaa teemme innoissamme! Kirjaan ja sen sisältöihin voit tutustua lisää tulevissa blogikirjoituksissa.

Tämän blogitekstin kirjoittajat:
Tarja Halonen, presidentti, Helsingin yliopiston hallituksen puheenjohtaja
Jari Niemelä, rehtori, kaupunkiekologian professori