Miten muutosta voi ymmärtää – kestävyystieteen muutosteoriat


Tervetuloa Kestävyyden avaimet: Kestävyystieteen keinoin ihmisen ja luonnon yhteiseloon -teoksen julkistustilaisuuteen Helsingin yliopiston Tiedekulmaan torstaina 10.11. klo 17.00 alkaen.

Tilaisuutta voi seurata myös striiminä Tiedekulman verkkosivujen kautta. Lisätietoa tapahtumasta Facebook-sivulla.


Elämme aikakautta, jona maapallon elämää ylläpitävät olosuhteet muuttuvat epävakaiksi ihmisten aikaansaannoksesta. Esimerkkejä tästä ovat ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden hupeneminen. Tarve muutokselle on selkeä. Paljon vaikeampia kysymyksiä ovat, millainen muutoksen tulisi olla ja miten se voisi tapahtua. Kestävyystieteen muutosteoriat ovat työkaluja muutosten ymmärtämiseen.

Muutosteorioilla on tyypillisesti normatiivisia eli kantaa ottavia sitoumuksia: kestävyystiede pyrkii tukemaan sitä, että ihmiskunta elää maapallon rajoissa ja että elosta syntyvät hyödyt ja haitat jakautuvat oikeudenmukaisesti. Muutosteoriat koskevat yhtäältä sitä, miten muutoksissa ja vaihtelussa voi selviytyä, ja toisaalta sitä, miten ihmisen toimintaa ja yhteiskuntaa voi muuttaa. Muutos voi kohdistua ympäristöön, erilaisiin toiminta- tai hallintojärjestelmiin tai siihen, ketkä muutoksen määrittelemiseen pääsevät osallisiksi.

Kestävyystieteen muutosteorioiden lähtökohta on järjestelmien tutkimus pistemäisten tutkimuskohteiden sijaan, ja toimijoiden suhde järjestelmiin. Maapallo koostuu toisiinsa kietoutuneista ihmisen ja luonnon järjestelmistä. Muutosteorioiden ytimessä on alun perin mutkikkuustieteessä (complexity science) kehitetty teoria mutkikkaiden (complex) ja kaoottisten järjestelmien toiminnasta. Teorian ehkä tunnetuin esimerkki liittyy globaaliin ilmastojärjestelmään: perhosen siivenisku Amazonin sademetsässä voi saada aikaan pyörremyrskyn Yhdysvalloissa. Vaikka esimerkissä lienee ripaus liioittelua, se nostaa esille myös kestävyystieteen kannalta tärkeän näkökohdan: kun puhutaan globaalin ilmaston tai vaikkapa ruokajärjestelmän kaltaisista mutkikkaista järjestelmistä, pienetkin muutokset järjestelmän osien toiminnassa voivat saada erilaisten kehityskulkujen seurauksena hyvin suuret mittasuhteet. Tällöin sanotaan, että kyseinen järjestelmä tuottaa pyörremyrskyn kaltaisia, suhteettoman suuria vaikutuksia.

Mutkikkaat järjestelmät, kuten ruokajärjestelmä, käyvät läpi jatkuvaa, kaoottiseltakin vaikuttavaa muutosta, jossa järjestelmän yksittäiset osat ja toimijat reagoivat muiden osien ja toimijoiden tekemisiin, ympäristömuutokseen ja näiden pohjalta muodostuviin laajemman mittakaavan muutoksiin. Esimerkiksi tuottajat ja kuluttajat ruoanjakeluverkostossa reagoivat kuivuuteen. Pandemia on myös esimerkki laajemman mittakaavan muutoksesta. Siinä missä perinteiset tieteenalat tarkastelevat tutkimuskohdetta usein pilkkoen sitä pieneneviin osiin, kestävyystieteessä ja sen muutosteorioissa todellisuutta tulkitaan järjestelminä.

Muutosteoriat käsittelevät toisiinsa kytkeytyneiden ympäristö- ja yhteiskuntajärjestelmien muutosta erityisesti resilienssin (resilience), sopeutumisen (adaptation), siirtymän (transition) ja murroksen (transformation) käsittein. Resilienssillä tarkoitetaan esimerkiksi kaupunkijärjestelmän kykyä sopeutua muuttuviin ilmasto-olosuhteisiin säilyttäen kaupungin keskeiset ihmisen ja ympäristön hyvinvointia turvaavat toiminnot. Sopeutumisessa keskitytään selviytymiseen toimijan näkökulmasta vääjäämättömästä muutoksesta. Siirtymätutkimuksessa taas tarkastellaan esimerkiksi sitä, kuinka yksittäiset kestävyysinnovaatiot voivat muuttaa koko yhteiskuntaa kestävämmäksi. Kestävyystieteessä käsitellään myös kestävyysmurrosta, jolla viitataan koko yhteiskuntajärjestelmän ajattelutapojen ja toimintaperiaatteiden syvällekäyvään muuttamiseen ja sen esteisiin.

Kestävyystieteen muutosteoriat heijastelevat kestävyystieteen tutkijoiden analyysiä todellisuudesta, mutta ne antavat myös tiekartan kestävyysmuutoksen tutkimukselle ja kestävyyden toteuttamiselle. Joitakin esimerkkejä muutosteorioiden soveltamisesta ovat ilmastonmuutokseen sopeutumisen tarkastelu sopeutuvan hallinnan kautta, proteiinien soluviljelyn tai hiilineutraalien kuntien tarkastelu siirtymäteorian avulla ja muutospyrkimysten vertaaminen kestävyysmurroksen vipuvaikutuskohtiin. Näitä muutosteorioita käytännöllisine esimerkkeineen tarkastelemme julkaistavassa Kestävyyden avaimet -kirjassa.

Niko Soininen

Anna Salomaa

Helena Kahiluoto

Kestävyystiede on erityinen

Kestävästä kehityksestä ja kestävyydestä on vuosikymmenten saatossa puhuttu, kirjoitettu ja kiistelty valtavasti. Sitä on määritelty, opetettu ja yritetty ratkaista. Välillä on haluttu jopa luopua koko käsitteestä. Miksi tarvitaan jälleen uusi kirja kestävyydestä?

Moninäkökulmainen kestävyystutkimus ja -opetus ovat lisänneet ymmärrystämme ihmisen ja luonnon vorovaikutuksesta arvokkaalla tavalla. Kestävyyden avaimet on kirja uudesta tutkimusalasta, joka alkoi kehittyä, kun huomattiin, että kestävää kehitystä tavoittelevissa ponnisteluissa ei kaikesta tutkimuksesta ja koulutuksesta huolimatta ole edistytty riittävän nopeasti. Ymmärrettiin, että tarvitaan uudenlaisia eri tieteenaloja ja tietämisen tapoja yhteen tuovia lähestymistapoja ja niihin kytkeytyviä käsitteitä, teorioita ja menetelmiä. Ymmärrettiin myös, että tarvitaan uudenlaista pohdintaa tieteen, tutkimuksen ja yliopistojen roolista yhteiskunnassa.

Kestävyystiede hahmottaa, millaista tulevaisuutta tavoitellaan, miten tavoitteet voidaan saavuttaa ja mitä esteitä on ylitettävä yhdessä eri tieteenalojen ja toimijoiden kanssa.

Kestävyystiede tarttuu viheliäisiin ongelmiin ja pyrkii etsimään ratkaisuja siihen, kuinka erilaisia järjestelmiä ja käytäntöjä – kuten vaikkapa ruuantuotantoa, poronhoitokulttuuria tai arjen kulutuskäytäntöjä – voidaan muuttaa eri kestävyysnäkökohdat huomioiviksi.  Kestävyystieteen lähtökohtana on kokonaiskuva ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta alati muuttuvista sosioekologisista järjestelmistä ja niiden toiminnasta. Järjestelmien rakenne, toiminta ja käytännöt on ymmärrettävä, jotta voimme tukea eri toimijoita muutoksessa.  Kestävyystiede hahmottaa, millaista tulevaisuutta tavoitellaan, miten tavoitteet voidaan saavuttaa ja mitä esteitä on ylitettävä yhdessä eri tieteenalojen ja toimijoiden kanssa. Erilaisten toimijoiden kanssa tehty tutkimus luo puitteet muutokselle.

Kaikki tämä edellyttää aiempaa vahvempaa tieteenalojen välistä ja tieteen rajat ylittävää yhteistyötä. Tutkimustiedon tulisi saada jatkuvasti rinnalleen käytännöllistä ja paikallisesti tuotettua tietoa. Myös tunteet on otettava vakavasti: luovat menetelmät ja yhteistyö taiteen avulla voivat avata uusia tapoja jäsentää kestävyysongelmia, kommunikoida niistä ja etsiä niihin ratkaisuja. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa tehdä kestävyystiedettä, vaan lähestymistapa räätälöidään aina tutkimusongelman mukaan.

Kestävyystieteellistä tutkimusta tehdään jo Suomessa ja muualla maailmassa. Yhdessä tekeminen luo uusia yhteyksiä, tuottaa uutta tietoa ja ratkaisuja, sekä toisinaan myös ristiriitoja ja pettymyksiä. Kestävyystieteellinen tutkimus edellyttää tutkijoilta uusia taitoja ja toimia – ei pelkästään havainnoijana tai asiantuntijana, vaan myös aktiivisina osallistujina. Tutkijoiden tulee osata myös tunnistaa ja käsitellä kestävyyteen liittyvä eettisiä kysymyksiä, arvoja ja valtasuhteita. Näihin tarpeisiin vastaa kestävyystieteen koulutus, jota yhä useampi yliopisto tarjoaa. Tutkimukseen osallistuvien on heittäydyttävä kokeilevaan tutkimukseen ja menetelmien jatkuvaan kehittämiseen. Tiedon käyttäjien puolestaan on hyväksyttävä tietoon liittyvä epävarmuus ja epätäydellisyys.

Kestävyystiede on erityinen. Se murtaa totuttuja ajatustapoja tieteestä ja tutkimuksesta. Samalla se peräänkuuluttaa tutkijoilta ja tiedeyhteisöltä ja koko ihmiskunnalta itsereflektiota: mikä on meidän vastuumme ja roolimme ihmisen ja luonnon hyvinvointia edistävän yhteiskunnan rakentamisessa? Näistä syistä tarvitaan Kestävyyden avaimet.

Katriina Soini

Janne I. Hukkinen

Minna Kaljonen

Jarkko Levänen

Johan Munch af Rosenschöld


Lokakuussa 2022 julkaistaan kirja Kestävyyden avaimet – Kestävyystieteen keinoin ihmisen ja luonnon yhteiseloon, joka on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys kestävyystieteestä ja sen taustalla olevasta ajattelusta.


 

Ekologinen sivilisaatiokriisi kestävyystieteen haasteena

Luonnon ja kulttuurin vuorovaikutus on kestävyystieteen lähtökohta, jota länsimaisessa ajatustraditiossa on pohdittu ainakin antiikin ajoista asti. Länsimaisen luonnontieteen suuret mullistukset, darwinismi ja termodynamiikka, asemoivat 1800-luvun puolivälissä ihmisen luonnon osaksi ja vaikuttivat syvästi ekologian ja muiden luonnontieteiden kehitykseen. Tämä tapahtui ensin Euroopassa, jossa teollistuminen, fossiilipolttoaineisiin siirtyminen ja globalisaatio mursivat perinteisiä ajattelu- ja yhteiskuntamalleja (Massa 2009).

Muutamat yksittäiset tutkijat esittivät 1800- ja 1900 -lukujen vaihteessa ajatuksia, jotka ovat edelleen ajankohtaisia kestävyystieteessä. Moderni ajatus ”antroposeenista” oli idullaan Ernst Fisherillä (1915), joka näki ihmislajin geologisiin mullistuksiin vertautuvana voimana. Ernst Friedrichin (1904) käsite ”ryöstötalous” (saks. Raubwirtschaft) kuulostaa pahalta, mutta ilmastonmuutos on osoittanut sen kuvaavan aika tarkasti todellisuutta (ks. myös Raumolin 1984). Venäjällä A. A. Bogdanov (1899) ja Nikolai Buharin (1921) kirjoittivat Ilmari Susiluodon (1982) mukaan kompleksisen kulttuurikehityksen johtavan ”elintoimintojen tasapainottomuuteen”, joka ilman regulaatiota johtaa modernin kehityksen katkeamiseen.

Tulva, vettä kadulla
Kuva Mika Baumeister, Unsplash

Eurooppalainen ekologinen kulttuurikritiikki vaimentui maailmansotien melskeissä, mutta voimistui toisen maailmansodan jälkeen. Osasyynä oli sotien kiihdyttämä luonnonvarojen kulutus. Kehityskriittistä ympäristötutkimusta alkoi ilmestyä monelta tieteenalalta jo 1940-luvun lopulla. Yhdysvalloissa Paleyn raportti (1948) oli ensimmäisiä katsauksia luonnonvarojen globaaliin riittävyyteen.

Suomessa ainakin maantieteen piirissä seurattiin jo 1950-luvulla tätä ympäristökeskustelua. Esimerkiksi Ilmari Hustich osallistui keskusteluun aktiivisesti ja kirjoitti useita kriittisiä tutkimuksia ja tietokirjoja seuraavina vuosikymmeninä. Hustich (esim. 1974) aloitti tietokirjansa säännöllisesti kuvaamalla ensin luonnon muutoksia ja siirtyi vasta sitten kulttuurin muutoksen kuvaamiseen.

1960-luvulla yhteiskuntatieteissä ryhdyttiin laajalla rintamalla hakemaan uutta ekologista paradigmaa. William Kappin (1950) teosta The Social Costs of Private Enterprise voidaan pitää ekologisen taloustieteen lähtökohtana. Myös Kenneth Bouldingin (1966) vertauskuva ”avaruuslaivataloudesta” kannattaa muistaa avaruuden kolonisaatiosta vakavasti haaveilevien miljardöörien nykyajassa.

Lynton Caldwell esitti tarpeen systemaattiselle ympäristöpolitiikan tutkimukselle jo vuonna 1963.

Luonnon tehokäyttö yhdessä ekologisen kulttuurikritiikin kanssa alkoi vaikuttaa yhteiskuntapolitiikkaan 1960-luvulta alkaen. Ympäristöpolitiikan vakiintuminen tapahtui hitaasti ja vaivalloisesti, Suomessakin ympäristöministeriö perustettiin pitkän poliittisen väännön jälkeen vasta vuonna 1983. Myös systemaattinen ympäristöpolitiikan tutkimus on varsin myöhäinen tulokas siihen nähden, että ajatuksen tällaisen tutkimuksen tarpeesta esitti Lynton Caldwell jo vuonna 1963.

Puolalaissyntyisen Ignacy Sachsin (1980) teos ekokehityksen strategioista on kestävyystieteen kannalta merkittävä. Myöhemmin hän siirtyi käyttämään synteettistä käsitettä ekososioekonomismi (Sachs 2007). Se tarkoitti Sachsille talouskasvun, sosiaalisen hyvinvoinnin ja ympäristönsuojelun välistä tasapainoa hakevaa tutkimusalaa. Sachs hahmotti teoksessaan tieteidenvälistä suunnittelumallia, jolla globaali ympäristöhaaste voidaan pilkkoa pienemmiksi ja kulttuurisesti helpommin sulavaksi.

Sachsin ajattelussa oli optimistinen perusvire, kuten oli myös Saksassa kehittyneessä ekomodernisaatioteoriassa, jonka tärkeimmät kehittäjät olivat politiikan tutkija Martin Jänicke (1988) ja sosiologi Joseph Huber (1982). Ekomodernisaatio poikkesi jyrkästi 1970 -luvun pessimistisestä ympäristöajattelusta, joka näkyi etenkin Rooman Klubin The Limits to Growth -teoksessa. Ekomodernisaation kannattajat ajattelivat, että modernia kehitystä voidaan jatkaa niin, että ympäristökysymykset otetaan huomioon taloudessa, teknologiassa, politiikassa ja kulttuurissa. Suomessa nykyään esillä oleva idea ”ekologisesta jälleenrakennuksesta” seuraa tältä osin ekomodernisaation jälkiä.

Our Common Future -raportista lähtenyttä keskustelua voidaan pitää kestävyystieteen lähtökohtana.

Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportista (1988) raportista Our Common Future  lähtenyttä keskustelua kestävästä kehityksestä voidaan pitää myös kestävyystieteen lähtökohtana. Raportti herätti paljon tutkijakritiikkiä, mutta vaikutti kuitenkin merkittävästi muun muassa suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan, kuten Sauli Rouhinen (2014) väitöskirjassaan osoittaa. Uudenlaista tulkintaa kestävästä kehityksestä hahmottaa ekologisen hyvinvointivaltion idea. Teemaa käsittelee muun muassa Tuuli Hirvilammen väitöskirja ”Kestävän hyvinvoinnin jäljillä: Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen” (2015).

Kestävyystieteen iso linja voidaan hahmottaa kasvavaksi ymmärrykseksi siitä, että ekologinen kriisi on myös kulttuurikriisi, tai vielä hiukan laajemmin ymmärrettynä sivilisaatiokriisi. Sivilisaatio tarkoittaa laajasti ajatellen koko ihmiskunnan kehittämää monimuotoista elämäntapaa. Sivilisaation muuttaminen on vaikeaa, mutta se saattaa olla ainoa mahdollisuus selviämisellemme. Kestävyystiede on sivilisaatiotutkimusta sanan perustavimmassa merkityksessä.

Ilmo Massa, Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan emeritusprofessori

Jari Lyytimäki, johtava tutkija, Suomen ympäristökeskus


Syksyllä 2022 julkaistaan kirja Kestävyyden avaimet – Kestävyystieteen keinoin ihmisen ja luonnon yhteiseloon, joka on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys kestävyystieteestä ja sen taustalla olevasta ajattelusta. Kirjassa tarkastellaan mm. kestävyyden idean ja politiikan kehittymistä.


Lähteet

Boulding, Kenneth E. (1966) The Economics of the Coming Spaceship Earth. Teoksessa  H. Jarrett (ed.) Environmental Quality in a Growing Economy, pp. 3-14. Baltimore, MD: Resources for the Future/Johns Hopkins University Press.

Caldwell, Lynton (1963) Environment: A new focus for public policy. Public Administration Review 13: 132-139.

Fischer, Ernst (1915) Der Mensch als geologischer Faktor. Zeitschsrift für deutschen geologischen Gesellschaft 67, 106-148.

Friedrich, Ernst (1904) Wesen und geographische Verbreitung der ”Raubwirtschaft”. Petermann’s Mitteilungen 50, 68-78, 92-95.

Hirvilammi, Tuuli (2015) Kestävän hyvinvoinnin jäljillä. Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 136.

Huber, Joseph (1982) Die verlorene Unschuld der Ökologie. Fischer Verlag, Frankfurt am Main 1982.

Hustich, Ilmari (1974) Yksi maailma, monta maailmaa. Suom. Hannu Taanila. Helsinki : Tammi.

Jänicke, Martin (1988). Ökologische Modernisierung, Optionen und Restriktionen präventiver Umweltpolitik. Teoksessa Udo Ernst Simonis (toim.): Präventive Umweltpolitik. Frankfurt am Main: Campus, 13–26.

Kapp, William (1950): The Social Costs of Private Enterprise. Cambridge University Press, Cambridge.

Massa, Ilmo (2009) Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen paradigmat ja keskeiset suuntaukset. Teoksessa Ilmo Massa (toim.) Vihreä teoria. Ympäristö yhteiskuntateorioissa. Gaudeamus, Helsinki.

Meadows, Donella H. ym. (1973). Kasvun rajat. Ihmiskunnan kohtalontilannetta koskevaan Rooman klubin tutkimussuunnitelmaan liittyvä raportti. Suom. Kyösti Pulliainen, Pertti Seiskari & Hannu Taanila. Helsinki: Tammi (alkuteos The Limits to Growth 1972).

Raumolin, Jussi (1984) L’homme et la destruction des ressources naturelles: la Raubwirtschaft au tournant du siècle. Annales E.S.C. 39, 788-819.

Resources for Freedom (1852). A Report to the President by the President’s Materials Policy Commission, 1952: Vol. I, Foundations for Growth and Security; Vol. II, The Outlook for Key Commodities; Vol. III, The Outlook for Energy Sources; Vol. IV, The Promise of Technology; Vol. V, Selected Reports to the Commission. U. S. Government Printing Office, Washington, D. C.

Rouhinen, Sauli (2014) Matkalla mallimaaksi? Kestävän kehityksen juurtuminen Suomessa

Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 88. Kuopio.

Sachs, Ignacy (1980). Stratégies de l’écodéveloppement. Ouvriéres. Paris.

Sachs, Ignacy (2007): Rumo à Ecossocioeconomia – teoria e prática do desenvolvimento. Cortez Editora, São Paulo.

Susiluoto, Ilmari (1982) Energetiikka vallankumouksen teoriana.  Teoksessa Ilmo Massa (toim.) Energia, kulttuuri ja tulevaisuus. Suomen Antropologinen Seura & Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 61-76.

Ympäristön ja kehityksen maailmankomissio (1988). Yhteinen tulevaisuutemme. Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportti. Suom. Kaija Anttonen. Helsinki: Valtion painatuskeskus. (Alkuteos Our Common Future 1987.)