Helsingin yliopisto
Luonnon ja kulttuurin vuorovaikutus on kestävyystieteen lähtökohta, jota länsimaisessa ajatustraditiossa on pohdittu ainakin antiikin ajoista asti. Länsimaisen luonnontieteen suuret mullistukset, darwinismi ja termodynamiikka, asemoivat 1800-luvun puolivälissä ihmisen luonnon osaksi ja vaikuttivat syvästi ekologian ja muiden luonnontieteiden kehitykseen. Tämä tapahtui ensin Euroopassa, jossa teollistuminen, fossiilipolttoaineisiin siirtyminen ja globalisaatio mursivat perinteisiä ajattelu- ja yhteiskuntamalleja (Massa 2009).
Muutamat yksittäiset tutkijat esittivät 1800- ja 1900 -lukujen vaihteessa ajatuksia, jotka ovat edelleen ajankohtaisia kestävyystieteessä. Moderni ajatus ”antroposeenista” oli idullaan Ernst Fisherillä (1915), joka näki ihmislajin geologisiin mullistuksiin vertautuvana voimana. Ernst Friedrichin (1904) käsite ”ryöstötalous” (saks. Raubwirtschaft) kuulostaa pahalta, mutta ilmastonmuutos on osoittanut sen kuvaavan aika tarkasti todellisuutta (ks. myös Raumolin 1984). Venäjällä A. A. Bogdanov (1899) ja Nikolai Buharin (1921) kirjoittivat Ilmari Susiluodon (1982) mukaan kompleksisen kulttuurikehityksen johtavan ”elintoimintojen tasapainottomuuteen”, joka ilman regulaatiota johtaa modernin kehityksen katkeamiseen.
Eurooppalainen ekologinen kulttuurikritiikki vaimentui maailmansotien melskeissä, mutta voimistui toisen maailmansodan jälkeen. Osasyynä oli sotien kiihdyttämä luonnonvarojen kulutus. Kehityskriittistä ympäristötutkimusta alkoi ilmestyä monelta tieteenalalta jo 1940-luvun lopulla. Yhdysvalloissa Paleyn raportti (1948) oli ensimmäisiä katsauksia luonnonvarojen globaaliin riittävyyteen.
Suomessa ainakin maantieteen piirissä seurattiin jo 1950-luvulla tätä ympäristökeskustelua. Esimerkiksi Ilmari Hustich osallistui keskusteluun aktiivisesti ja kirjoitti useita kriittisiä tutkimuksia ja tietokirjoja seuraavina vuosikymmeninä. Hustich (esim. 1974) aloitti tietokirjansa säännöllisesti kuvaamalla ensin luonnon muutoksia ja siirtyi vasta sitten kulttuurin muutoksen kuvaamiseen.
1960-luvulla yhteiskuntatieteissä ryhdyttiin laajalla rintamalla hakemaan uutta ekologista paradigmaa. William Kappin (1950) teosta The Social Costs of Private Enterprise voidaan pitää ekologisen taloustieteen lähtökohtana. Myös Kenneth Bouldingin (1966) vertauskuva ”avaruuslaivataloudesta” kannattaa muistaa avaruuden kolonisaatiosta vakavasti haaveilevien miljardöörien nykyajassa.
Lynton Caldwell esitti tarpeen systemaattiselle ympäristöpolitiikan tutkimukselle jo vuonna 1963.
Luonnon tehokäyttö yhdessä ekologisen kulttuurikritiikin kanssa alkoi vaikuttaa yhteiskuntapolitiikkaan 1960-luvulta alkaen. Ympäristöpolitiikan vakiintuminen tapahtui hitaasti ja vaivalloisesti, Suomessakin ympäristöministeriö perustettiin pitkän poliittisen väännön jälkeen vasta vuonna 1983. Myös systemaattinen ympäristöpolitiikan tutkimus on varsin myöhäinen tulokas siihen nähden, että ajatuksen tällaisen tutkimuksen tarpeesta esitti Lynton Caldwell jo vuonna 1963.
Puolalaissyntyisen Ignacy Sachsin (1980) teos ekokehityksen strategioista on kestävyystieteen kannalta merkittävä. Myöhemmin hän siirtyi käyttämään synteettistä käsitettä ekososioekonomismi (Sachs 2007). Se tarkoitti Sachsille talouskasvun, sosiaalisen hyvinvoinnin ja ympäristönsuojelun välistä tasapainoa hakevaa tutkimusalaa. Sachs hahmotti teoksessaan tieteidenvälistä suunnittelumallia, jolla globaali ympäristöhaaste voidaan pilkkoa pienemmiksi ja kulttuurisesti helpommin sulavaksi.
Sachsin ajattelussa oli optimistinen perusvire, kuten oli myös Saksassa kehittyneessä ekomodernisaatioteoriassa, jonka tärkeimmät kehittäjät olivat politiikan tutkija Martin Jänicke (1988) ja sosiologi Joseph Huber (1982). Ekomodernisaatio poikkesi jyrkästi 1970 -luvun pessimistisestä ympäristöajattelusta, joka näkyi etenkin Rooman Klubin The Limits to Growth -teoksessa. Ekomodernisaation kannattajat ajattelivat, että modernia kehitystä voidaan jatkaa niin, että ympäristökysymykset otetaan huomioon taloudessa, teknologiassa, politiikassa ja kulttuurissa. Suomessa nykyään esillä oleva idea ”ekologisesta jälleenrakennuksesta” seuraa tältä osin ekomodernisaation jälkiä.
Our Common Future -raportista lähtenyttä keskustelua voidaan pitää kestävyystieteen lähtökohtana.
Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportista (1988) raportista Our Common Future lähtenyttä keskustelua kestävästä kehityksestä voidaan pitää myös kestävyystieteen lähtökohtana. Raportti herätti paljon tutkijakritiikkiä, mutta vaikutti kuitenkin merkittävästi muun muassa suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan, kuten Sauli Rouhinen (2014) väitöskirjassaan osoittaa. Uudenlaista tulkintaa kestävästä kehityksestä hahmottaa ekologisen hyvinvointivaltion idea. Teemaa käsittelee muun muassa Tuuli Hirvilammen väitöskirja ”Kestävän hyvinvoinnin jäljillä: Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen” (2015).
Kestävyystieteen iso linja voidaan hahmottaa kasvavaksi ymmärrykseksi siitä, että ekologinen kriisi on myös kulttuurikriisi, tai vielä hiukan laajemmin ymmärrettynä sivilisaatiokriisi. Sivilisaatio tarkoittaa laajasti ajatellen koko ihmiskunnan kehittämää monimuotoista elämäntapaa. Sivilisaation muuttaminen on vaikeaa, mutta se saattaa olla ainoa mahdollisuus selviämisellemme. Kestävyystiede on sivilisaatiotutkimusta sanan perustavimmassa merkityksessä.
Ilmo Massa, Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan emeritusprofessori
Jari Lyytimäki, johtava tutkija, Suomen ympäristökeskus
Syksyllä 2022 julkaistaan kirja Kestävyyden avaimet – Kestävyystieteen keinoin ihmisen ja luonnon yhteiseloon, joka on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys kestävyystieteestä ja sen taustalla olevasta ajattelusta. Kirjassa tarkastellaan mm. kestävyyden idean ja politiikan kehittymistä.
Lähteet
Boulding, Kenneth E. (1966) The Economics of the Coming Spaceship Earth. Teoksessa H. Jarrett (ed.) Environmental Quality in a Growing Economy, pp. 3-14. Baltimore, MD: Resources for the Future/Johns Hopkins University Press.
Caldwell, Lynton (1963) Environment: A new focus for public policy. Public Administration Review 13: 132-139.
Fischer, Ernst (1915) Der Mensch als geologischer Faktor. Zeitschsrift für deutschen geologischen Gesellschaft 67, 106-148.
Friedrich, Ernst (1904) Wesen und geographische Verbreitung der ”Raubwirtschaft”. Petermann’s Mitteilungen 50, 68-78, 92-95.
Hirvilammi, Tuuli (2015) Kestävän hyvinvoinnin jäljillä. Ekologisten kysymysten integroiminen hyvinvointitutkimukseen. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 136.
Huber, Joseph (1982) Die verlorene Unschuld der Ökologie. Fischer Verlag, Frankfurt am Main 1982.
Hustich, Ilmari (1974) Yksi maailma, monta maailmaa. Suom. Hannu Taanila. Helsinki : Tammi.
Jänicke, Martin (1988). Ökologische Modernisierung, Optionen und Restriktionen präventiver Umweltpolitik. Teoksessa Udo Ernst Simonis (toim.): Präventive Umweltpolitik. Frankfurt am Main: Campus, 13–26.
Kapp, William (1950): The Social Costs of Private Enterprise. Cambridge University Press, Cambridge.
Massa, Ilmo (2009) Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen paradigmat ja keskeiset suuntaukset. Teoksessa Ilmo Massa (toim.) Vihreä teoria. Ympäristö yhteiskuntateorioissa. Gaudeamus, Helsinki.
Meadows, Donella H. ym. (1973). Kasvun rajat. Ihmiskunnan kohtalontilannetta koskevaan Rooman klubin tutkimussuunnitelmaan liittyvä raportti. Suom. Kyösti Pulliainen, Pertti Seiskari & Hannu Taanila. Helsinki: Tammi (alkuteos The Limits to Growth 1972).
Raumolin, Jussi (1984) L’homme et la destruction des ressources naturelles: la Raubwirtschaft au tournant du siècle. Annales E.S.C. 39, 788-819.
Resources for Freedom (1852). A Report to the President by the President’s Materials Policy Commission, 1952: Vol. I, Foundations for Growth and Security; Vol. II, The Outlook for Key Commodities; Vol. III, The Outlook for Energy Sources; Vol. IV, The Promise of Technology; Vol. V, Selected Reports to the Commission. U. S. Government Printing Office, Washington, D. C.
Rouhinen, Sauli (2014) Matkalla mallimaaksi? Kestävän kehityksen juurtuminen Suomessa
Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 88. Kuopio.
Sachs, Ignacy (1980). Stratégies de l’écodéveloppement. Ouvriéres. Paris.
Sachs, Ignacy (2007): Rumo à Ecossocioeconomia – teoria e prática do desenvolvimento. Cortez Editora, São Paulo.
Susiluoto, Ilmari (1982) Energetiikka vallankumouksen teoriana. Teoksessa Ilmo Massa (toim.) Energia, kulttuuri ja tulevaisuus. Suomen Antropologinen Seura & Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 61-76.
Ympäristön ja kehityksen maailmankomissio (1988). Yhteinen tulevaisuutemme. Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportti. Suom. Kaija Anttonen. Helsinki: Valtion painatuskeskus. (Alkuteos Our Common Future 1987.)