Kirjasto ajassa ja yliopistossa

”Elämä alkaa niin hitaasti, ettei edes huomaa sen kuluvan”, lauletaan Pyhimyksen Aina ku Aira -biisin kertosäkeessä. Kun mittariin ilmestyy ”kaksviis plus”, myös Pyhimyksen rap-kappaleen puhuja havaitsee ajankulun nopeutumisen. Aika on suhteellista niin avaruudessa kuin ihmismielessäkin.

Helsingin yliopiston kirjasto alkoi toimia yhtenä organisaationa vuonna 2010 ja vuonna 2012 avasimme Helsingin yliopiston uuden pääkirjaston Kaisa-talossa. Vaikka kirjastollamme on pitkät juuret historiassa, kirjaston kehittäminen ja johtaminen yhtenä kokonaisuutena on yhä uusi asia, joka tuntuu tapahtuneen vasta eilen. Ensi vuonna olemme silti jo kymmenvuotiaita.

Vaikka vielä ei olekaan kymmenvuotisyhteenvedon aika, näistä ylikirjastonhoitajan vuosittaisista katsauksistakin voisi helposti löytää yhtenäisiä teemoja. Olen kirjoittanut toistuvasti muun muassa kirjaston tiloista, ja tilamuutoksia olemme viime vuosina totisesti tehneet.

Kehityksen taustalla on se, että olemme pitkäjänteisesti digitalisoineet palvelujamme ja kokoelmiamme. Palvelujemme paraneminen on mahdollistanut myös fyysisten kirjastotilojen pienentämisen. Vaikka kirjaston käytössä olevien neliömetrien määrä onkin vähentynyt, olemme toisaalta huolehtineet siitä, että opiskelupaikkojen määrä on kirjastossa lisääntynyt. Tilojamme on samalla uusittu entistä viihtyisämpään ja oppimiskeskusmaisempaan suuntaan.

Remonttien jälkeen kampuskirjastomme ovat entistäkin ehommat niin Kumpulassa kuin Meilahdessakin. Viikin Infokeskuksen tilamuutokset ovat vielä edessä. Ne tulevat toivoakseni terävöittämään koko Korona-rakennuksen profiilia oppimisen talona ja Helsingin yliopiston Viikin kampuksen keskipisteenä.

Tilojen ohella olemme viime vuosina pöyhineet myös palvelujamme, organisaatiotamme ja toimintaamme. Suomen suurimpana yliopistonkirjastona olemme paitsi kansallinen, myös kansainvälinen suunnannäyttäjä siinä, kuinka vanhoja ja uusia palveluja voi kehittää proaktiivisesti ja tulevaisuuteen suunnaten.

Helsingin yliopiston sisällä olemme hakeutuneet yhteistyöhön muiden toimijoiden kanssa, jotka meidän laillamme tuottavat palveluja keskeisille asiakkaillemme: tutkijoille ja opiskelijoille. Kun asiakkaat ovat samoja, voidaan niin digitaalisten kuin fyysistenkin palvelujen kehittämisessä löytää synergiaa. Vuonna 2018 yliopisto keskitti oppimiseen ja opiskeluun liittyvät neuvontapalvelut Kumpulan kampuksella kirjaston tiloihin. Samankaltainen kehityshanke oli käynnissä myös Kaisa-talossa.

Kirjastossa olemme viime aikoina lujittaneet toimintamme perustuksia. Olemme kehittäneet työnkulkujamme Lean-metodeilla sekä tehneet toiminnanohjaustamme ja organisaatiotamme koskevan EFQM-arvioinnin. Osaamisen kehittämisestä on tullut osa työtämme. Olemme myös ottaneet käyttöön entistä projektimaisemman työtavan ja yliopiston uuden projektisalkkujärjestelmän. Erityistä huomiota olemme kiinnittäneet tuottamiemme palveluiden kuvaamiseen ja niiden tuotteistamiseen.

Vuoden 2018 aikana tiivistimme edelleen yhteyksiämme tiedeyhteisöön ja järjestimme lukuisia asiakastapaamisia. Kirjaston johtokunnan lisäksi myös neuvottelukuntamme kaikilla yliopiston kampuksilla toimivat aktiivisesti.

Marraskuussa järjestimme vuorostamme täällä Helsingissä jo perinteiseksi muodostuneen pohjoismaisen kirjastosymposiumin. Tässä kaksipäiväisessä kokouksessa vaihdoimme kokemuksia ja ajatuksia Kööpenhaminan, Oslon ja Tukholman yliopiston kirjastojen johtoryhmien kanssa.

Symposiumista jäi mieleeni tukholmalaisten kollegojen hahmotus yliopistokirjastoista eräänlaisina keuhkoina. Kirjastot keskittyvät hengittämään niin sisään (hankkimalla ja välittämällä yliopiston ulkopuolella tuotettua informaatiota) kuin uloskin (tarjoamalla tukea julkaisemiseen ja julkaisemisen vaikuttavuuden arviointiin).

Keuhkoanalogia sopinee yliopistokirjastolle aivan yhtä hyvin kuin yliopistossamme taannoin käytetty metafora kirjastoista yliopiston sydämenä. Ihmisruumiiseen perustuvat organisaatioanalogiat ovat aina paitsi oivaltavia, myös jossain määrin puutteellisia. Ne korostavat joitakin kirjaston toiminnan piirteitä ja häivyttävät toisia pois.

Kirjaston johtoryhmässä olemme jättäneet analogiat vähemmälle. Yhdessä palvelujohtajiemme kanssa olen halunnut varmistaa etenkin sen, että kirjasto edistää erityisasiantuntemuksellaan ja muilla käytössään olevilla keinoilla yliopiston voimassa olevaa strategiaa. Olemme ja haluamme olla nimenomaan Helsingin yliopiston kirjasto.

Pyhimyksen moninkertaisesti Emma-palkitussa hitissä Jättiläinen poika tähyilee maailmaa isänsä hartioilta ja haluaa ”nähdä kaiken”. Rap-laulaja viittaa kauniisti paitsi sukupolvien väliseen ketjuun, myös Sir Isaac Newtoniin (1642—1726). Aikansa huippututkija tähdensi, että hän näki luonnontieteilijänä muita kauemmas, koska seisoi jättiläisen eli häntä edeltäneiden tutkija- ja ajattelijapolvien hartioilla.

Kirjastoon kumuloituneen tiedon, viisauden ja sivistyksen avulla varmistamme sen, että jättiläisen hartiat kantavat vastaisuudessakin – ja että hänen sydämensä lyö ja hengityksensä sujuu vaivattomasti.

Säilyttämisen ohella kirjaston tulee kuitenkin olla yliopistoa uudistava voima. Tätä voimaa kannattaa kehittää monipuolisesti, eikä sitä voi pitkään kahlita yhdenkään yksittäisen metaforan pakkopaitaan. Kun toiminta ja strategia muuttuvat, vertauskuvienkin tulee mukautua muutokseen. Ne eivät saa ohjata ajatteluamme ja toimintaamme liiaksi.

Kimmo Tuominen, ylikirjastonhoitaja, professori