Author: Marjaana Jauhola

Posted on

Turvallisuusympäristön muutokset – mihin katse tulisi suunnata?

Asiantuntijalausunto 4.5.2022 työ- ja tasaarvovaliokunnassa aiheesta VNS 1/2022 ajankohtaiselonteko turvallisuusympäristön muutoksista

 

Tiivistelmä suosituksista:

  1. Laajan turvallisuuden palauttaminen turvallisuusympäristön analyysin keskiöön
  2. Turvallisuuspoliittisen työn vahvistaminen sukupuolten tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymysten asiantuntemuksella ja tutkimuksella
  3. Globaalien ja erityisesti kehityspoliittisten vaikutusten arviointi

Laajan turvallisuuden palauttaminen turvallisuusympäristön analyysin keskiöön

Selonteko analysoi Venäjän Ukrainaan kohdistaman sotilaallisen hyökkäyksen aiheuttaman ulko- ja turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön muutoksista ja vaikutuksista Suomelle. Selonteko mainitsee analyysin pohjana olevan kokonaisturvallisuuden mallin ja sen katsotaan täydentävän valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa, puolustusselontekoa, selontekoa sisäisestä turvallisuudesta sekä valtioneuvoston selontekoa EU-politiikasta. Samanaikaisesti selonteko toteaa, että muuttuneesta ympäristöstä, tai Nato-liittoutumiskysymyksistä huolimatta, Suomi jatkaa johdonmukaisesti ihmisoikeusperustaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja korostaa kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän tärkeyttä̈ ja kansainvälisen oikeuden noudattamista.

On inhimillisesti ymmärrettävää, että Venäjän sotilaallinen hyökkäys kasvattaa tarvetta käsitellä turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön muutoksia ja vaikutuksia erityisesti kapean turvallisuuspolitiikan näkökulmasta.

Suomen tulisi kuitenkin palauttaa keskiöön laajan turvallisuuden malli mikäli se haluaa jatkossakin toteuttaa johdonmukaisesti ihmisoikeusperustaista ja kansainvälisen sääntöpohjaista ulko-ja turvallisuuspolitiikka. Selonteossa painotettu kokonaisturvallisuuden malli, ei korvaa tätä tarvetta, koska sillä tarkoitetaan turvallisuuskomitean[1] määrittelyn mukaisesti suomalaisen varautumisen yhteistoimintamallia, jossa yhteiskunnan elintärkeistä toiminnoista huolehditaan viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyönä vuoden 2017 Yhteiskunnan turvallisuusstrategian mukaisesti (Valtioneuvoston periaatepäätös / 2.11.2017). Parhaimmillaan kokonaisturvallisuuden toimintamalli toteuttaa laajaa turvallisuutta, mutta ilman tätä artikulointia tavoite jää vähintään epämääräiseksi. Kokonaisturvallisuuden malli voidaan nimittäin valjastaa myös hyvin kapean turvallisuuskäsitteen toteuttamiseksi.

Vuonna 2020 Valtioneuvoston tekemän turvallisuuspoliittisen selonteko toteaa Suomen turvallisuuspolitiikan olevan rakennettu laajan turvallisuuskäsitteen kautta. Tällä yleisesti tarkoitetaan sotilaallisen uhan tai sen poistamisen rinnalla laajempaan hyvinvointiin ja eriarvoistumisen poistamiseen tähtääviä tavoitteita, sisältäen myös hyvinvointivaltiollisen, ekologisen, kulttuurisen, sosiaali- ja yhteisöllisen sekä terveydellisen turvallisuuden. Tällä hetkellä onkin tyypillistä, että turvallisuusuhkiin lasketaan kuuluvaksi mm. ilmastonmuutos, tietoverkkoriippuvuus, väestön ikääntyminen ja eriarvoistuminen.[2]

Laaja turvallisuus huomioi kansainvälisen epävarmuuden ja sodan uhan lisäksi sodanuhkaan ja ydinasepelotteen konkretisoitumiseen liittyvän laajemman yhteiskunnan ja kulttuurin militarisoitumisen, sotilaallisen väliintulon hyväksynnän, sekä ase- ja väkivaltakulttuurin normalisoitumisen laajaa turvallisuutta uhkaavana tekijänä. Rauhantutkimuksen yksi tärkeimmistä havainnoista erityisesti valtioiden välisten sotien, mutta myös nykyaikaisten sodankäynnin muotojen suhteen on, että sotilaallisella voimalla tai sen uhalla, ei voida saavuttaa kestävää rauhaa.

Selonteko antaa Natosta ja erityisesti ydinsotapelotteesta yksipuolisen kuvan kokonaisvaltaisen turvallisuuden toteuttajana/takaajana. Ydinsotapelotteeseen pohjautuva rauhan käsite on todettu paikkansa pitämättömäksi, erityisesti feministisen rauhantutkimuksen puolelta.[3] Ydinasepelotteen tuoma turva pohjautuu useaan otteeseen riittämättömäksi osoitettuun ns. realistisen turvallisuuskoulukunnan ajatukseen, jossa maailma nähdään anarkistisena, pääasiassa itsekkäiden valtioiden järjestelmänä, jossa asevoimat toimivat pääsiallisena turvallisuuden takaajana. Erityisesti Nato-liittoutumista käsittelevässä keskustelussa tulisikin tuoda nykyistä selvemmin esille jo tällä hetkellä olevia kansallisia ja kansainvälisiä sitoumuksia ydinaseiden valmistuksesta ja käytöstä ja edesauttaa sitä, että Suomi liittyy YK:n ydinaseiden täyskieltosopimukseen.

Tuore Tukholman kansainvälisen rauhantutkimusinstituutin SIPRIn tutkimus puolustusmäärärahojen kasvusta[4] myöskin osoittaa, että Suomi, muiden maiden rinnalla, on jo ennen vuoden 2022 kevätriihessä tehtyjä puolustusmenojen nostoja siirtymässä hyvinvointivaltion ja laajemman turvallisuuden edistäjän roolista, kohti sotilaallisen turvallisuuden mallia. Valiokunnalla ja kansanedustajilla on nyt ja jatkossa merkittävä rooli puolustusmenojen kasvun seuraajana, yhtenä laajan turvallisuuden heikentymisen indikaattorina, verrattuna esimerkiksi sosiaaliturvan, hyvinvointivaltion kehittämiseen ja ylläpitämiseen varattuihin menoihin, tai kehitysyhteistyömenoihin ja ilmastorahoitukseen. Valtion uudistukset, joilla on pyritty tehostamaan hyvinvointipalveluiden tuottamista ovat johtaneet noin neljänneksen henkilökunnan määrän vähennyksiin, poliisin ja armeijan henkilöstömäärien pysyessä samana. Käytännössä tämä tarkoittaa armeijan ja poliisin suhteellisen aseman vahvistumista ja hyvinvointivaltiota ylläpitävän hallinnon ja palveluiden heikkenemistä. Huomioiden alojen tämänhetkiset sukupuolijakaumat, vähennykset ovat kohdistuneet erityisesti naisvaltaisille aloille.

Koronapandemian hoito on myöskin osoittanut hallinnon tehostamisen vaikutuksen varautumiseen: rakenteiden puuttuessa on viikoittainen ja jopa päivittäinen pandemian hallinta tapahtunut valtioneuvoston tasolla, sen sijaan, että ennakointi ja hallinta tapahtuisi asiantuntijaorganisaatioissa, kuten useammassa maassa, jossa katastrofienhallinta ja -ennakointi on osa kaikkien hallinnonalojen tehtäväkenttää. Hallinnollisten rakenteiden vahvistaminen kaikilla hallinnonaloilla olisi myös linjassa kansainvälisten sitoumusten ja suositusten, kuten Hyogo toimintakehyksen (Hyogo Framework for Action 2005) ja Sendain päätösten (Sendai Framework for Disaster Risk Reduction 2015) kanssa.

Turvallisuuspoliittisen työn vahvistaminen sukupuolten tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymysten asiantuntemuksella ja analyysillä

Selonteosta puuttuu systemaattinen ilmiöiden ja hallinnonrakenteiden (ml. infrastruktuuri, huoltovarmuus, henkinen kriisinkestävyys) analyysi sukupuolten tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden näkökulmasta ja toisaalta konkreettisempi sitoutuminen YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaperheen (2020-) toteuttamiseen, huomioiden myöskin maaliskuussa 2022 hyväksytyn EU:n turvallisuuspoliittisen strategisen kompassin konflikteja koskevan sukupuolivaikutusten analyysin toteuttamisen.

Mikäli tämä analyysi toteutettaisiin osana kaikkea turvallisuuspoliittista valmistelutyötä, voisi selonteko vastata konkreettisemmilla sitoumuksilla esimerkiksi konflikteissa ja sodan jälkeisissä tilanteissa tapahtuvan seksuaalisen väkivallan dynamiikkojen parempaan tunnistamiseen ja siihen miten aseellisten konfliktien väkivalta ja palvelutarjonta kohdentuu eri tavoin naisiin, miehiin ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin. Pakolaisuuden sukupuolittuneet muodot ja vaikutukset aseellisessa konflikteissa ja epävakaissa oloissa eivät ole yleistettävissä, kuten vuoden 2015 siirtolaisuus ja toisaalta Ukrainan sodan johdosta syntynyt pakolaisuus keväällä 2022 osoittavat.

Jotta Suomen ulko-ja turvallisuuspoliittinen tietopohja huomioisi riittävästi sukupuolten tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen liittyviä kysymyksiä, tulisi jatkossa keskittää entistä enemmän varoja aiheen tietopohjaisuuden vahvistamiseen: riippumattomaan ja pitkäkestoiseen tutkimukseen sekä korkeakouluopetukseen.

Valiokuntien, erityisesti Ulkoasiainvaliokunnan, kuulemien asiantuntijoiden tulisi heijastaa tätä tavoitetilaa, jotta Suomi johdonmukaisesti toteuttaisi sekä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakien henkeä, mutta myöskin tältä osin toteuttaisi YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 1325 sitoumuksia. Neljäs Suomen kansallinen toimintaohjelma on valmisteilla Ulkoasianministeriön toimesta tällä hetkellä ja näiden huomioiden sisällyttäminen olisi ensisijaisen tärkeää. Nykyisessä toimintaohjelmassa ulkoasiainministeriö laatii toimintaohjelman täytäntöönpanosta vuosittain raportin eduskunnalle (ulkoasiainvaliokunta). Suosittelen, että tätä laajennetaan koskemaan työ- ja tasa-arvovaliokuntaa, jotta sukupuolten tasa-arvo ja yhdenvertaisuuskysymykset tulisivat paremmin arvioiduksi.

Laaja kansalaisyhteiskunnan kuuleminen, mukaan lukien feministiset ja antirasistiset liikkeet, mukaan lukien rauhan liike, tulisi ottaa mukaan laajaa turvallisuutta koskevaa keskustelua.

Globaalien ja erityisesti kehityspoliittisten vaikutusten arviointi

Selonteko mainitsee Venäjän hyökkäyssodan globaalit vaikutukset sekä kestävään kehitykseen, että mahdollisiin muihin alueellisiin konflikteihin, eritysiesti ruuan ja energian hintojen nousun seurauksena.

Onkin merkille pantavaa, että suoran sodan sekä Venäjään kohdistuvien pakotteiden vaikutukset globaaliin ruokaturvaan, eriarvoistumiseen ja yhteiskunnallisiin levottomuuksiin ovat merkittävät. – kehityspoliittiset vaikutukset tulisi arvioida pikaisesti. Maailmanpankki on arvioinut, että noin 50 maata, joista useimmat ovat sekä maailman köyhimpiä maita ja jo koronaepidemian epävakauttamia, ovat riippuvaisia Ukrainan ja Venäjän vehnän viennistä. Jokainen prosentin kasvu ruoanhinnoissa sysää 10 miljoonaa ihmistä äärimmäiseen köyhyyteen. Hätäapu on yksi lyhytaikainen keino, mutta nyt tarvitaan tukea ilmastokestävien ruokajärjestelmien kehittämistä, jotta vastaavat tilanteet voidaan ennaltaehkäistä tulevaisuudessa.

Suomen tulisikin pikaisesti uudelleenarvioida turvallisuuspoliittisen päätöksenteon osana, miten lisätä tukea sekä toisaalta kehitysyhteistyömäärärahoin, mutta myös ilmastomäärärahoin köyhimpien maiden ruokaturvallisuuden ja toisaalta ilmastonmuutoksen tuoman epävarmuuden hoitoon, jotta Venäjän hyökkäyssodan ja siihen valikoidut taloudelliset pakotteet eivät sysää juuri globaalisti köyhimpien tilanteen kurjistumiseen.

 

[1] https://turvallisuuskomitea.fi/kokonaisturvallisuus/

[2] https://intermin.fi/ajankohtaista/blogi/-/blogs/tulevien-vuosien-turvallisuutta-rakennetaan-nyt

[3] Ks. esim. Duncanson, C., & Eschle, C. (2008). Gender and the Nuclear Weapons State: A Feminist Critique of the UK Government’s White Paper on Trident. New Political Science, 30(4), 545-563. doi: 10.1080/07393140802518120

[4] https://www.sipri.org/databases/milex?fbclid=IwAR3JqFzy95s_l9fdiHlHgATT82xcH0lRwMIUE4t3elKAoyJVHmXvkp9IHkY;

Posted on

Sukupuoli, rauha ja turvallisuus – korkeakoulu- ja tiederahoituksen tila Suomessa

Tämä kirjoitus vastaa puheenvuoroani 14.1.2022 tapaamisessa tiede- ja kulttuuriministeri Antti Kurvisen tiede- ja korkeakoulupolitiikan erityisavustajan Jirka Hakalan kanssa osana Suomen 1325-verkoston delegaatiota

 

Toimin globaalin kehitystutkimuksen tieteenalavastaavana Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Olen tutkijana tehnyt 16 vuotta tutkimusta sukupuoleen, konflikteihin ja rauhaan liittyvissä kysymyksissä ja nivonut sitä työtä niin omaan opetukseeni, kuin kansainväliseen opetusyhteistyöhön Indonesiassa ja viimeiset 5 vuotta Intiassa eri yhteistyökumppaneiden kanssa. Olen yksi harvoista alan vakinaisessa työsuhteessa toimiva yliopistonlehtori.

Tieteen ja korkeakoulurahoituksen tilaa Suomessa kuitenkin kuvaa se, että olen vuodesta 2021 tehnyt sekä opetukseen ja tutkimukseen liittyvää kansainvälistä yhteistyötä, täällä Intiassa, täysin omarahoitteisesti omilla säästöilläni – pääsyynä, ainakin näin tutkijanäkökulmasta on se, että tutkimus on rahoituksellisesti sekä ulkoistettu ja kilpailutettu – tutkijat toimivat vapailla markkinoilla, markkinoiden määritellessä rahoitettavat teemat ja toisaalta pilkkoen tutkijan tutkimusuran tilkkutäkkimäiseksi ja rikkonaiseksi kokonaisuudeksi.

 

Meiltä lähdetään muualle, erityisesti Ruotsiin ja Britteihin, koska näissä maissa yliopistot ovat hallitusten budjetoinnin turvin perustaneet tutkimuskeskuksia, temaattisia professuureja ja koulutusohjelmia, joissa on tarve sekä opetus- että tutkimushenkilökunnalle.

 

Kuten yleisemminkin, alan tutkijoiden ja opettajien työllistymisnäkymät ovat Suomessa epävakaat: tutkimusrahoituksen saa noin 7-10% hakijoista ja monellakaan alalla tutkimusprofiili (sukupuolentutkimus tieteenalana tässä ehkä poikkeuksena), feministisen ja sukupuolentutkimuksen erityisosaaminen, erityisesti kansainvälisen oikeuden, kansainvälisen politiikan, kehitystutkimuksen ja -politiikan tutkimuksen tieteenaloilla ei meritoi samalla tavalla kuin muut ”miehisemmät turpo-tutkimukset”.

 

Osin näistä syistä, sukupuoli, rauha ja turvallisuus -tematiikan parissa työskentelevä tutkijayhteisö teki suuren ponnistuksen vuosien 2017 ja 2018 aikana pyrkien aktiivisesti vaikuttamaan tuolloin valmistelussa olleeseen kolmanteen kansalliseen toimintaohjelmaan. Pääviestimme tuolloin oli, että korkeakouluopetuksen ja -tutkimuksen tulisi olla kiinteä osa 1325-toimeenpano-ohjelman toteutusta ja Opetus- ja kulttuuriministeriön roolin ja asiantuntemuksen tulisi olla läsnä toimeenpanon suunnittelussa ja toteutuksessa näkyvästi. Ilman tätä tukea ei yliopistoyhteisö, opetusohjelmineen, tai tutkimusprojekteineen, ei saa riittävää institutionaalista tukea.

 

Mitä konkreettista OKM:n panos voisi olla 4. kansallisessa 1325-toimeenpano-ohjelmassa  – jotta alan korkeakouluopetus ja -tutkimus saataisiin vakiinnutettua ja vahvistettua?

 

Ensinnnäkin, temaattisen akatemiaprofessuurin perustaminen, joka toisi alalle valtakunnallisesti jatkuvuutta professoritasoisen tutkijan panoksen muodossa.

Toiseksi, alan tutkimuskeskuksen perustaminen suomalaiseen ylipistoon – kuten juuri tällä viikolla avattiin virallisesti Oikeusvaltioinstituutti Helsingin yliopistossa Ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyörahoituksella.

Kolmanneksi, kansainvälisen korkeakouluyhteistyömuodon rakentamista, jossa korkeakouluopetusta ja -tutkimusta rakennetaan suomalaisten ja konfliktialueiden tutkijoiden ja yliopistojen välillä.

Neljänneksi, Suomen Akatemian kautta rahoitetun kehitystutkimuksen vakiinnuttaminen. Vuonna 2017 pilotoidun DEVELOP-akatemiaohjelman jatkosta ei ole tällä hetkellä mitään tietoa. Ohjelmassa uniikkia oli se, että projektirahoitus ja työmäärä jaettiin tasan suomalaisten ja heidän globaalin etelän kumppaneidensa välille. Totuus kuitenkin on se, että todellisen Globaalin etelän ja pohjoisen kumppanuuden rakentamiseen ei riitä, että hakuilmoitus julkistetaan noin 3 kuukautta ennen sen umpeutumista.

Viimeiseksi, OKM ja Opetushallitus omaavat avaimet ainakin seuraaviin prosesseihin, joissa alan opetusta ja tutkimusta voidaan tarkastella näistä kahdesta näkökulmasta:

Ensinnäkin, avainasemassa ovat yliopistojen kanssa käytävät tulosneuvottelut – olisikin tarve vaatia yliopistoja raportoimaan sukupuolileikkurin tilaa (urakatkeamat) ja niitä konkreettisia toimia joita leikkurin kaventamiseksi on olemassa tai suunnitteilla.

Toiseksi, olisi syytä varata erillinen resurssi sille, että tulevan toimintaohjelmakauden aikana selvitetään alan tutkimuksen ja opetuksen tila, yhteistyössä eri yliopistoissa toimivien opettajien, tutkijoiden ja heidän ohjattaviensa kanssa. Tarkastelussa tulisi olla:

  • mitkä ovat tämänhetkiset vakituiset henkilöresurssit, opetushenkilökunnan, tutkijoiden ja jatko-opiskelijoiden määrä
  • paljonko Suomessa tarjotaan ja toteutetaan kilpailtua tutkimusrahoitusta päätöslauselman teemoihin liittyen
  • ja viimeiseksi selvittää tutkijanuraan liittyvien syrjintäkokemusten vaikutuksia edellä olevaan ja 1325-teemaisen tutkimuksen vähäiseen määrään ja esim. eripituisiin työttömyysjaksoihin ja suoranaiseen aivovuotoon Suomessta (esim. kansainvälisen politiikan puolella vuonna 2015 tein selvityksen yliopistotutkija Saara Särmän kanssa feministitutkijanuran katkeamisesta alempiin tutkijanuraportaisiin)

Lopuksi. On hienoa, että ministeriössä arvostetaan korkeakoulusektorin uudistamista avaamalla uusia koulutusaloja maantieteellisesti hajaannuttaen. Korkeakoulujen kirjo on tieteen ja opetuksen laadulle vain hyvä asia. Se, että tämä tehdään ilman uusia resursseja tarkoittaa, että erityisesti pienemmät koulutusalat kilpailevat jatkossa paikallisesti eloonjäämisestään kapenevien resurssien arjessa. Tämä tulee olemaan etenkin sukupuolentutkimukselle, mutta myös rauhan- ja konfliktintutkimukselle vaikea paikka, koska molemmilla tieteenaloilla on jo useamman vuosikymmenen kokemus siitä, että, markkinavetoisessa keskustelussa aloja ei pidetä merkittävinä vapailla markkinoilla rahoituksesta ja jatkuvuudesta kilpailtaessa. Tästä esimerkkinä esim. Lapin yliopiston ja Oulun yliopistojen taannoiset päätökset lakkauttaa oppialoja tai jättää opetustehtäviä täyttämättä, tai Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen kaikkien tehtävien perustaminen määräaikaisina. Näiden päätösten muuttaminen on vaatinut paljon tutkijayhteisön vaikuttamistyötä. Ministeriöllä on jo tasa-arvolain perusteella velvoite arvioida omien päätöstensä tasa-arvovaikutuksia ja varmistaa, että maassamme on riittävästi osaamista tasa-arvolain velvoitteen, sukupuolinäkökulman valtavirtaistamisen toteuttamiseksi, erityisesti 1325-toimeenpanon kannalta avainsektoreilla.

Tutkijayhteisön esittämä asialista ei edellisen toimintaohjelmasuunnittelun yhteydessä saanut vastakaikua, joten nyt 4. toimintaohjelman suunnittelutyössä tästä olisi mahdollista ottaa konkreettinen koppi. Joulukuisen pohjoismaisen ministerineuvoston puheenjohtajuuskauden osana järjestetty yhteistyöseminaari Education for Inclusive Peace käynnisti nämä keskustelut mielestäni hienosti. Siitä on hyvä jatkaa.

 

 

 

 

 

Posted on

Who gains the authorship in ethnography?

In 2017, as part of preparing for a reflective ”can there be postcolonial ethnography?” – a film screening & dialogue with film maker Carmen Baltzar at Utopias of Peace event, Carmen pointed to a recent ethnographic book, in which a white female, the researcher and the book’s sole author, was describing her attempts to challenge the colonial legacies, and continuities of ethnographic research tradition, yet naming herself as the single author in the book. I remember thinking how important this critique was and decided to reflect upon my own research praxis, and ways of authoring my research.

Four years later, in 2021, few months after my research monograph Scraps of Hope in Banda Aceh was published , I am asked the same question: How come you are the sole author of this book? What about those who participated in the research team, especially since 2015, when the audio-visual elements were added into the research process, with major contributions by a team consisting of several film makers, activist/poet/researcher, assistant camera persons, several translators, and of course, people whose life stories are elaborated through short documentary videos, but also ethnographic chapters?

This question and the scholarly choices point to a number of crucial questions about authorship, recognition, and scholarly rewards. In the case of post-disaster and post-conflict scholarship on Aceh, the invisibility of local emerging scholars, and a growth of a new generation of predominantly Western scholarship on Aceh has been also academically criticised, towards which I also point out in the book – in particular, how a locally conducted and published research on multitudes of masculinities, never gains references, rather it is the synthesis article in English, written by outsiders, that gains the points, and visibility, in citation indexes.

In the book, I describe the research journey between 2012-2020 as stumbling scholarship, pointing towards incompleteness, attempts to ”do better” that are entangled with whiteness and lures of saviourism, or simply realisations of the impossibility of overcoming structures through individual choices that a researcher, with research funding based in the Global North, has at their hand.

During the research process, attempting to pay attention to structures of coloniality, neoliberal university and its demands, and simultaneously competing in academic job markets, I had chosen non-textual forms of expression (over 100 minutes of documentary videos), poetry recital and video screening events, collaborative side projects that allowed emergence of multiple authors and analysts, and walk-in screenings and lectures where the scholar gets to interact with participants  – but which does not translate into competitive citation-indexes.

Different parts of the book describe these multiple authors and analysts that have created the experience of having produced, and researched Scraps of Hope in Banda Aceh – as something more than a straightforward one-researcher endeavor, which after all, the Academy of Finland Fellowship is all about. It is a fellowship that Academy of Finland defines  as follows:

When you apply for funding for a research post as Academy Research Fellow, you apply for funding for your own salary for five years. Academy Research Fellows work on research plans that have been rated to be of a high scientific quality. They have built extensive research networks, and the funding allows them to develop their academic leadership skills and establish themselves as independent researchers in the international scientific community.

Having applied successfully for the fellowship in 2014, I made the promise of a monograph -so as to fulfill the measurement of having reached successfully the status of independent researcher of high scientific quality. The value of single authored monograph in the Finnish academic and higher education political economy equals roughly 4-5 single authored articles –  all such publications by university affiliated researchers are registered and reported annually to the Ministry of Education, and they consists of 14% of the overall university budgets. In this system, over 100 minutes, or support given to edited books supported through the research project’s non-salaried research costs, contribute 0 – this I was reminded of when attempting to register the project’s outputs into the publication database of my university. They also do not count when my credentials are reviewed next time – be it an attempt to apply for a salary rise, any openings for professorships, or even senior lectureship title, a path opened this spring for us university lecturers.

So yes, my response to those who question the single authorship in ethnography: we stumble, and we fail, until we are successful in dismantling the master’s house.

 

Posted on

“Eyes of the World” during the 16 years of the Aceh Tsunami

English version of the talk prepared for the event “Not Just Silence – Visiting Aceh Now for a Sustainable Recovery (16th Anniversary of the Aceh Tsunami)” on 26th December 2020 (check against delivery)

World’s eyes – what do we mean by it? Whose eyes are they; I am often left to wonder:

if their eyes were closed, if their eyes were wide open? did the world know you, your struggles, and your sorrows. did the world listen to you? or did they tell you the direction to take? not simply suggesting, but maybe also pushing, just a bit. did we respect your dreams or claim they were not mature enough? and who did we listen to, thinking that is the authentic voice that represents all, in your diversity?

Under the western eyes, as Chandra Mohanty wrote in the Eighties – is the process of the “eyes of the world ” or the eurocentric eye, which shapes the analysis of the realities of life around the world into a monolithic entity – without its own voice. Or actually, surely there is a voice, long enough since colonial times, for sure, but the world is too busy to notice. Or if it listens, it’s mostly as a result of of a crisis or a disaster. The problem is, one cannot always tell how these eyes interpret what they see, or moreover, what their actions become, based on what they see.

Disasters, we are told, are possibilities for transformative change. What we don’t know is whether these transformations were really based on the expressed needs, wants, or desires. Or perhaps, there may be some competitive forces aiming for transformation: aiming at making places, and people, change for the better: build back better.

What would happen, the poet asked,if women told the truth about their lives? The world would split open. (World’s Bell/Chakra Dunia from Debra H. Yatim’s English-language poem collection titled Of Aceh and Turning Tides: Songs for My Sisters, 2005: 29)

***

I believe, a short introduction is in order, which I have been, rightly so, asked many times over the past 16 years: why I am (still) involved in the reconstruction of Aceh, or researching the gendered impacts of the reconstruction that promises to ”build back better”?

Before the December 2004 tsunami, I was involved as a volunteer in the peace movement in Finland, mostly holding peace education workshops in schools, but the movement also acted in solidarity with Acehnese human rights defenders, organisers of events, keeping the topic of Aceh visible in the Finnish consciousness, during the early years of 2000’s

After the tsunami, I arrived in Aceh in 2006 for the first time, like so many foreigners did, as a humanitarian aid worker – working in an international NGO, but also engaging with the work of Gender Working Group (GWG) that had been established to coordinate efforts to “engender” tsunami recovery and reconstruction efforts amongst the international, national, and local organisations  – witnessing the difficulty for aid organisations to take clearly visible evidence of gender-based violence seriously.

From 2006 onwards my role has merely been as a researcher focusing on two longer research processes

  1. focusing on the Tsunami aid and the politics of the concept gender – what does it do/what the challenges were
  2. focusing on the urban lived experience of the peace amongst the residents at the margins who are aspiring to become part of the middle classes of the civilized city (kota Madani)

And finally, I have extended these research processes for a critical self-reflection in Finland: what does the claim of successful peace mediation in Aceh mean – or building a national brand for peace mediation – whose perspective the so-called success, is it?

In 2018, when documentary videos that were part of the urban ethnographic and life historical research in Banda Aceh were touring simultaneously in Aceh, and in Finland, I received a call from highest ranks of the peace mediator, questioning my critique of the success of the peace process. Asking questions about the research, it’s research methodology and data, and who in Aceh can confirm such results, suggesting also that such a display of research outcomes man hinder the sustainability of the peace itself!

This experience became a valuable added layer into the analysis of the power and hierarchy embedded in the knowledge claims made of the peace in Aceh. It also made me reflect upon the differences of spaces of deliberation of the challenges underlying in the peace process in Aceh and Finland. It seems that certain parties were narrating the results of the peace mediation, at the time, in such ways that it left very little space for alternatives. This made me, with my colleagues to reflect upon the continuum of global patriarchy embedded in the peace making and think what the consequences of that at the grassroots level – such as the streets of Banda Aceh, are.

***

The rest of my talk today consists of consists of three parts: firstly, observations made of the missed opportunities at the level of “eyes of the world” over these past 16 years as a peace activist, humanitarian aid worker, and a researcher, secondly, few words of the power and hierarchy of academic knowledge production in and on Aceh, and finally what lessons this offers for ways forward.

Missed opportunities by the “eyes of the world”

  1. Aid organisations created a separate spheres of post-conflict and post-disaster reconstruction (longer story why it happened, it was due to conflict dynamics/and armed conflict/reconstruction mandate) – it impacted the ways “solutions to women’s and men’s lives were imagined”
  2. Aid organisations that were not equipped to converse on religion and gender norms, decided to take a back seat
  3. Not many structures were sensitized to Acehnese history of women in politics, women as human rights defenders, or generally how Acehnese culture, history and Islam do not replicate Eurocentric notions of women that have to be saved
  4. This resulted either in a silence on gendered concerns, or wishing to “save the Muslim women” – and fuelling European growing islamophobia in the aftermath of 9/11
  5. Thus, both aid organisations and conservative local religious forces used Gender as a synonym for West – a tool to silence or ignore indigenous/local women’s movement
  6. within GWG – great strategies were shared what alternative Islamic concepts to use instead of gender: such considering holistic notions of justice and equality, including that of the environment
  7. Inequalities do not simply divide people according to their gender – closer understandings of reconstruction and its impacts on environment, but also how structures of inequalities are intersectional or multiple

Who emerges as expert on these matters?

For example, when the AMM experts were after their return from Aceh interviewed if they had considered gender in their work (as all EU civilian crisis management missions were mandated to do in the aftermath of the UNSCR1325, their response was no – due to notion of gender as a western concept. The sad part of this is, the response reflects the ignorance of the the decades long work done in the gender and women’s study centres in both Syiah Kuala and UIN Ar-Raniry on the matter, an active scholarship on the questions of Islam, gender, and women’s empowerment

After, or simultaneous to the formal tsunami aid, the past 16 years has seen a tsunami of predominantly non-Acehnese (foreign or Indonesian) researchers, who have in English made both their careers and claims of the knowledge production of gender politics in Aceh – those who were active in GWG, since the reconstruction years and “gender budgets” have had to find other means of sustaining their livelihoods

New generation, but also Acehnology . knowledge in and on Aceh,  has emerged: where Acehnese start producing knowledge on their own terms – a great result of the support given, as part of the official reconstruction efforts, to growing new generation of scholars and researchers who continue contributing to the Acehnese higher education, and grassroots activism, in Aceh.

Further: when research reaches artists, poets, or a younger generation with a pen and paper – new perspectives emerge that create new possibilities for inclusiveness and dialogue with the ordinary people (orang kecil), who live in the shadow of reconstruction, peacebuilding, or webinar experts like ourselves gathered on this occasion.

Thus, there resides the potential for the sphere of academia to come to terms with the demands to “decolonize academia” – decentre European theories or Eurocentric understandings of the world – or practice careful analysis, as Chandra Talpande Mohanty has suggested: recognise the structures of power that distance and differentiates those who know, and those of whom we are speaking about/or we are speaking for.

Finally, what the “eyes of the world” are to do then?

Firstly, I suggest, we need to multiply pluralist voices of women – women and their struggles and concerns are also not one – but depends on their experiences of reconstruction structures

Secondly, pay attention that certain groups of uneducated and older Acehnese, who are fully aware of the gendered realities around them, and the role they can play in striving towards justice and wellbeing for all. I offer just one example of this: during my research process, encounters with an elderly ex-combatant, and Sufi healer, whose family is struggling from structural poverty and neglect in peace reconstruction efforts, offered his insights using the term ilmu bodoh (foolish knowledge, translated into English in Jauhola 2020). Essentially, this ilmu bodoh is a critical analysis of post-conflict masculinities, extractivism masculinism and political economy – comparing it with the ideology that was drawing him to join the armed struggle in the 1970’s – and witnessing the peace surrounding him to be full of disappointments, new violent dynamics and extractivist agendas. This means grounding our research perspectives in such ways that both draw from, but also contribute towards such already existing scholarship and concepts that are meaningful locally – respecting oral histories and transmission of knowledge such as ilmu bodoh suggests

Thirdly, to understand the impact and strategy of the global anti-gender movement – which is also very strong in Europe including Finland, we need to build new solidarity movements – in this movement the experiences and strategies of Aceh and Indonesia can teach the rest of the world.

 

The new Open Access book “Scraps of Hope in Banda Aceh: Gendered Urban Politics in the Aceh Peace Process” and the 14 documentary videos are freely downloadable from the Helsinki University Press website

 

Posted on

15 years of peace in Aceh: Act of ”la rêverie” for a blind justice

English version of the preface “Tindakan la rêverie untuk keadilan buta” published in Zubaidah Djohar (ed) Bisu yang Bersuara. Banda Aceh: RPuK.

Photo: Jenni-Justiina Niemi

 

Bisu Yang Bersuara (Silent gaining a voice), an important collection of herstories, will be launched colliding the 15th anniversary of the peace agreement, and Aceh peace process signed on the 15 August in 2005 in Helsinki, Finland.

And who would not recognise the famous handshake where the negotiating parties, the representatives of the Government of Indonesia, Justice and Human Rights Minister Hamid Awaludin on the left, and head of the GAM delegation, Malik Mahmud, on the right, shake the hands. This symbolic gesture is overseen by the mediator former Finnish president Martti Ahtisaari, witnessed by the representatives of the negotiation teams, and the team of mediator Ahtisaari, in front of the international press. The image has travelled since to symbolize both a successful peace mediation process and successful Finnish mediation skills.

As someone who has dedicated the past 15 years into understanding the gendered dynamics of the peace process, I have since been mesmerized by the photograph that went global on that day. But my focus has been in a portrait of a European woman, who sits on a chair holding flowers and staring the international media, and the cameras, with a serious face. Who is she? What story she has to tell? This 1863 painting by Erik Johan Löfgren entitled as La Rêverie – woman in a 18th century dress, depicts a portrait of an unknown woman in Paris. La rêverie translates into English as a daydream or daydreaming, a surprising activity for her in the midst of mediating an armed conflict, don’t you think?

Yet interestingly, the word la rêverie derives from a Middle French word that carries meanings of wild speech, delirium, and rever that means ”to roam, speak wildly”. Middle French word rever is also the source of the English word rave – that is used to refer to ”to speak or shout in a way that is out of control, usually because of anger or mental illness”, but also ”to express praise and admiration for someone or something enthusiastically”.

When I had a chance to invite professor Eka Srimulyani and Donna Swita for an interview and video recording ”MoU Helsinki – Reclaiming back history” our aim was to reflect upon the role of women in peace in Aceh, and how the negotiation process had missed such acts of “la rêverie”, or raving. Yet, women’s groups are globally known for their energy and thrive towards change. Sometimes through demonstrations and revolutions, but at times through grassroot-level action in their own communities. Perhaps lesser told are those stories how peer groups can support wellbeing and provide care for each other and for oneself, and which then allows it to be extended to communities and families.

In 2018, I had the privilege to support a creative writing workshop led by Zubaidah Djohar in Lhokseumawe in North Aceh, participated by survivors of violence, of whom many had become an active part of survivor network working to prevent violence, and support the victims of gender-based violence in Aceh. Taking the first difficult steps in voicing their experiences, this group of women had a dedication: make their experiences loud, visible, not just to gain outsider recognition, but also to form a community of survivors and space to express such experiences.

This book is also a testimony of their resilience and collective action. When my own research funding came to end and funding applications for a book project failed, and I was no longer able to guarantee financial support for the writing process, the participants were not stopped. A group of people came forward and dedicated their energy and effort, in the midst of COVID-19 pandemic, to guarantee that these poems would be published. It is an example of the shortcomings and failures of outside supported initiatives, but it also beautifully illustrates where the locally owned initiative can reach, when the efforts are supported. The humble support provided to the initial writing workshop is a small raindrop in the bigger stream of volunteerism through which this book has become a reality.

I hope that this book, and the process that has allowed the emergence of this new generation of creative writers in Aceh provides both care, and wellbeing for those involved, but also those who will read this book. For higher education teachers and academic researchers, I hope that this process, and the collection can be an inspiration to think of engaged teaching, and engaged research, reciprocity, and creating space for mutual and collective learning, and sharing.

I want to congratulate you all who have made this book possible, and who, despite or regardless the lack of financial resources, strive for equality and justice fifteen years into the Aceh peace process.

 

Scraps of Hope in Banda Aceh: Gendered Urban Politics in the Aceh Peace Process will be published as a media embedded Open Access monograph in late 2020 in Pro et Contra Series of the Helsinki University Press.

Posted on

Toivon repaleet Tikkurilassa 14.-27.8.: Aceh calling – globaali punksolidaarisuus

(For English scroll down)

Maanantaina 14.8. alkaa kaksiviikkoinen työrupeamani Tikkurilan kirjaston musiikkiosastolla (1.krs, avoinna ma-pe 8-20, la-su 10-16). Yhteistyö Vantaan kirjaston musiikkiosaston ja Vantaan Muuntamon kanssa esittää Scraps of Hope/Toivon repaleet  -lyhytdokkareita jotka liittyvät kaupunkietnografiseen tutkimukseen Acehin rauhan 1.vuosikymmenestä Banda Acehin kaupungissa. Yhtensä 13 lyhytdokkaria pyörivät non-stoppina musiikkiosastolla kahden viikon ajan.

Tapahtumaan liittyy kaksi video-keskustelutilaisuutta, joista ensimmäinen ma 14.8. klo 18-20 keskittyen joulukuussa 2011 tehtyyn punkpidätykseen, sen jälkeiseen globaaliin punksolidaarisuuteen ja katupunkkareiden arkeen Banda Acehin kaupungissa.

Videokeskustelu (joka on samalla samalla banda acehilaista punk-skeneä ja konfliktinjälkeistä maskuliinisuutta käsittelevä kirjan luvun luonnos) etenee seuraavien acehilaisten punkbiisien johdattelemana: Illiza bastard, Our Wound (Luka kita), Prison of thoughts (penjara pemikiran), Cheap film (film murahan), Difference is not a war (pembedaan bukan perang), ja A.C.A.B.

Tervetuloa Tikkurilaan!

On Monday (14th August) starts my two weeks long worksession in Tikkurila. It is a collaboration with the city library and popup office of City of Vantaa, Muuntamo. Over the two weeks Scraps of Hope short documentaries, narrating stories from the first decade of peace in Aceh, Indonesia, are screened non-stop (music section, ground floor, open on weekdays 8am-8pm, Sat-Sun 10am-4pm).

I organise two video-talks (14th/21st at 6pm) )at the library and one longer session on the overall book project at popup office Muuntamo (Sat 26th Aug 10am-2pm).

The first one on 14th at 6pm focuses on the punk arrest of December 2011, global punk solidarity in its aftermath and everyday lives of the Tsunami Museum street punk community. Video talk unfolds in the order of the punk songs:

Illiza bastard, Our Wound (Luka kita), Prison of thoughts (penjara pemikiran), Cheap film (film murahan), Difference is not a war (pembedaan bukan perang), ja A.C.A.B.

Join me in Tikkurila!