Etnografisesta kaupunkitutkimuksesta etnografisesti Tikkurilassa

Tässä ensimmäinen postaus Tikkurilasta, jossa työskentelen seuraavat viikot (14.-27.8.) yhteistyössä Tikkurilan kirjaston musiikki-osaston ja Vantaan Muuntamon kanssa. 

Näillä kaupunkitilaan sijoitetuilla työpäivillä on tarkoitus tuoda etnografista, ja feminististä, politiikantutkimusta lähemmäs elettyä ja koettua arkea. Työskentelytapa sopii minulle, sillä olenhan samaan tapaan tehnyt töitä Banda Acehin kaupungissa viimeisten 11 vuoden ajan tutkiessani Suomessa tutuksi tulleen Acehin rauhansopimuksen elettyä ja koettua arkea. Kaupunkitilassa työskentely, hengailu, keskustelu ja kirjoittaminen ovat olleet osa tutkijanarkea.

Aikataulutettuja tapahtumia on seuraavasti:

Lyhytdokumenttielokuvia (yht. kesto 94 min) 14.-27. elokuuta
Tikkurilan kirjaston aukioloaikoina, musiikkiosasto (1.krs)

Keskustelutilaisuudet:
Ma 14.8. klo 18-20
Aceh calling – globaali punksolidaarisuus

Ma 21.8. klo 18-20
Kenen rauha? Aktivisti Zubaidah Djoharin runoja Acehin rauhasta

La 26. elokuuta klo 10-16
Elävä kirja: tapaa tutkija työssään
Muuntamo, Tikkurilan tori, Asematie 3b
Esitykset ja keskustelu: 10-12, 12-14, 14-16

Lisätietoa lyhytdokumenteista ja etnografisesta kaupunkitutkimuksesta

Tutkijoiden lausunto Suomen 3. 1325-toimintaohjelman luonnoksesta – Helsinki GPS tutkimuskollektiivi esittäytyy

Tänään virtuaalisti tällä blogipostauksella lanseerattava Helsinki GPS tutkimuskollektiivi on juuri toimittanut Ulkoasiainministeriöön (POL-50, YK- ja yleisten globaaliasioiden yksikkö) tutkijoiden lausunnon Suomen 3. 1325-toimintaohjelman luonnoksesta. Lausunnon ja kommenttiyhteenvedon koostivat PhD Akatemiatutkija, dosentti/yliopistolehtori (kehitysmaatutkimus) Marjaana Jauhola ja tohtorikoulutettava Minna Lyytikäinen. Kollektiivi kokoaa 19.6. Helsingin yliopiston tutkijat ja opiskelijat Havis Amandan patsaalle ideoimaan tutkimuskollektiivin toimintaa. Ota yhteys jos haluat mukaan!

 

Lausunnon johdanto

Tämä lausunto pohjaa tutkijayhteisön tekemään luonnoksen kommentointiin ja lisäksi sen teossa on hyödynnetty tutkijoiden positiopaperia, kansainvälistä tutkijayhteistyötä Feminist Peace Research Networkin jäsenten kanssa, LSE:n Women Peace and Security -keskuksen kokoamaa tutkijalausuntoa, sekä Etelä-Aasian 1325-tutkijoiden julkaisemaa tuoretta kirjaa “Women and Politics of Peace: South Asia Narratives on Militarization, Power, and Justice” (2017, Rita Manchanda toim.).

Myönteisenä kehityksenä pidetään sitä, että toimintaohjelma painottaa aiempia toimintaohjelmia selkeämmin tutkimustiedon merkitystä 1325-politiikan toteuttamisessa (Tavoite 1), mutta luonnos jää tältä osin vajaaksi ja tukeutuu valikoidusti 1325-tematiikasta tehtyyn tutkimukseen. Keskeiseksi puutteeksi katsotaan hyvin vähäinen globaalin etelän/konfliktialueiden toimijoiden osallisuus. Tämä on ristiriidassa Ulkoasiainministeriön elokuussa 2016 ETYJ:n järjestämässä NAP-Akatemiassa tekemän sitoumuksen kanssa järjestää kolme dialogiprosessia.

Keväällä 2017 julkaistun Etelä-Aasian konflikteja, rauhaa ja sukupuolten välistä tasa-arvo ja naisten asemaa käsittelevä kirja “Women and Politics of Peace: South Asia Narratives on Militarization, Power, and Justice” (Rita Manchanda toim. 2017) tiivistää kuluneen 17 vuotta YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman hyväksymisestä seuraavasti:

1) rauhanprosessien taustalla on voimakas globaali, neoliberaali talouspolitiikka.

2) 1325-agenda on vääristynyt globaalin pohjoisen sanelemaksi agendaksi: niiden konfliktialueiden rauhantoimijoiden – ja erityisesti naisten – jotka työskentelevät tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta, näkemyksiä ei kuunnella eikä oteta riittävästi huomioon. Kansainväliset 1325-agendaa ajavat tahot eivät ole riittävässä määrin pystyneet luomaan yhteyksiä paikallisiin tai kansallisiin konfliktialueiden liikkeisiin tai toimijoihin.

3) CEDAW-sopimuksen avainteemojen katoaminen 1325-agendalta on hälyyttävää.

4) 1325-politiikka saa turvaneuvoston agendana ollessaan korkean symbolisen ja kansainvälisen politiikan diplomatian arvon, mutta menettää omistajuuden muilla tasoilla/muiden toimijoiden keskuudessa. Näinollen 1325-politiikan arvo/merkitys jo vuosikymmeniä rauhan ja konfliktien ehkäisyn/ratkaisun parissa toimivien liikkeiden näkökulmasta on pieni.

5) 1325-politiikkaa hyödynnetään valikoidusti: Etelä-Aasiassa haluttomuus käsitellä sisäisiä konflikteja osana 1325-politiikan toteuttamista. Tälle vastinparina eurooppalainen haluttomuus nähdä pakolaisuuteen ja turvapaikkapolitiikkaan liittyvien lainsäädännöllisten muutosten olevan ristiriidassa muualla asetettujen 1325-tavoitteiden ja Suomessa erityisesti perustus-, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakien asettamien perusarvojen kanssa.

Kommenttien tiivistelmä/yhteenveto

  1. Muuttuneen hallitustilanteen ja mahdollisten hallitusohjelmalinjausten muutosten vuoksi 1325-toimintaohjelman valmistelulle on perusteltua pyytää lisäaikaa syksyyn 2017.
  2. Ulkoasiainministeriöllä on ollut aiemmin käytössään hyviä käytänteitä muiden kansainvälisten sopimusten määräaikaisarviointiin ja kansallinen toteutuksen suunnitteluun. Kansallisen toimintaohjelman valmisteluprosessi ei ole noudattanut säädösvalmistelusta tehtyä Säädösvalmistelun Kuulemisopasta, joka määrittelee hyvän hallintotavan mukaisen kuulemisprosessin. Nyt pyyntö on tehty sähköpostipyyntönä yksittäisille henkilöille, eikä virallisena eri tahoille toimitettuna lausuntopyyntönä. Näin ollen 1325-toimintaohjelman valmistelusta ja sen aikana tehtävistä lausunnoista ja kommenteista ei jää virallista arkistoa myöhempää käyttöä, esim. tutkimusta, varten. Tämä nyt valittu tapa muuttaa aiempia käytänteitä noudattaa kansalaisyhteiskuntakuulemisia huolestuttavalla tavalla.
  3. Ei ole selvää millä tavoin toimintaohjelman aikajänne 2017-2021 on huomioitu mahdollisina uusina avauksina tomintaohjelman toteutuksen aikana (ks. seuraava kommentti)
  4. Ei ole määritelty riittävän selkeästi ketkä ovat toimintaohjelman toimeenpanotahot (hallitus, ministeriöt?) jos/kun kyse on hallituksen toimintaohjelmasta. Nyt esim. Tavoite 1:n kohdalla (s.11) toimeenpanotahoiksi on nimetty kaksi kansalaisjärjestöä (KUA, FELM). Ei ole tiedossa, millä kriteereillä juuri nämä kaksi tahoa on valittu ja mitä se tarkoittaa muun kansalaisyhteiskunnan (ml. alan tutkijat) osallistumisen/osallisuuden näkökulmasta? Mitä tarkoittaa kyseisten kanslaisjärjestöjen näkökulmasta? Mihin he sitoutuvat ollessaan toimintaohjelman virallisia toimeenpanotahoja?
  5. Luonnoksessa mainitaan useampaan otteeseen “naiset, rauha ja turvallisuus” joko agendana, teemana tai tavoitteina. Ulkoministeriön, ja valtioneuvoston, tulisi huolehtia riittävä resurssointi siihen, että valtionhallinnossa on tarpeeksi osaamista liittyen siihen, mitä laajasti ottaen ns. 1325-perhe (yhteensä 7 päätöslauselmaa sisältävät), hyvänä työkaluna 1325-verkoston kokoama julkaisu. Vaarana on, että syntyy ristiriitaa YK:ssa hyväksyttyjen päätöslauselmien ja kansallisesti toteutettujen, valikoitujen toimenpiteiden välillä. Ehdotammekin, että luonnoksen seuraavassa vaiheessa luotaisiin tämä yhteys referoiden se päätöslauselma ja se artikla jota kukin tavoite ja erityisesti toimenpide koskee. Tämä auttaisi arvioimaan mitkä osat päätöslauselmista eivät ole vielä integroituna 3. Toimintaohjelmaan
  6. Nykyisessä muodossaan luonnos hyödyntää laajaa jo olemassa olevaa, ml. suomalaista, tutkimusta erittäin valikoidusti ja rajatusti. Kommenteissamme teemme muutamia ehdotuksia, joiden avulla olemassa olevaa tutkimustietoa voidaan hyödyntää laajemmin ja syvällisemmin, jotta toimenpideohjelma välttyisi toistamasta niitä virheitä ja heikkouksia, joita tutkimusten hyödyntämisessä on osoitettu toimenpideohjelmissa sekä 1325:n toteutuksessa olevan. Ohjelmaa tulisi rakentaa nimenomaan näiden tutkimustulosten ja tehtyjen suositusten pohjalle.
  7. Kansainvälisen tutkimuksen (ks. esim. Manchanda 2017) suositusten perusteella Suomen tulisi huolehtia myöskin riittävä CEDAW-sopimuksen osaaminen valtionhallinnossa 1325-toimeenpanon yhteydessä, erityisesti vuonna 2013 hyväksytty GR30, joka laajentaa käsitystä konflikteista (ks. Manchanda 2017, xxviii)
  8. Ohjelma on edelleen, kansainvälisten suosituksista ja 1325-tutkimuksen tuloksista huolimatta, epätasapainossa erilaisten a) kansallisten (sisä- ja EU-politiikkaa koskevien) ja b) ulkosuhteita koskevien toimenpiteiden suhteen. Tämä näkyy puutteena esim. 1325-sisältöjen velvoitteesta myös muun kuin kriisinhallinnan viranomaisten koulutukseen ja toisaalta riittämättöminä toimenpiteinä niiden 1325-tavoitteiden osalta, jotka koskettavat pakolaisuutta ja turvapaikkapolitiikkaa niin kansallisella kuin EU-tasollakin.
  9. Kommentit tehty tekstiin kommentointi-toiminnolla. Tekstikäsittelyohjelmasta johtuen sivunumerointi saattaa poiketa alkuperäisestä luonnoksesta..

Helsingissä 13.6.2017

Allekirjoittajat:

Marjaana Jauhola, Akatemiatutkija, dosentti, Helsingin yliopisto

Leena-Maija Rossi, dosentti, Helsingin ja Turun yliopistot

Jaana Vuori, professori, Itä-Suomen yliopisto

Élise Féron, dosentti, Tampereen yliopisto

Henni Alava, tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto

Tiina Seppälä, tutkijatohtori, Lapin yliopisto

Anitta Kynsilehto, tutkijatohtori, Tampereen yliopisto

Cai Weaver, tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto

Minna Lyytikäinen, tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto

Globaalin talouden feministinen lukutaito – eli valkoisen huonon feminism/tin kootut epäonnistumiset

Puheenvuoro Kehys ry:n 2.6.2017 järjestämässä tilaisuudessa Kestävä ja tasa-arvoinen talous – onko EU:sta tiennäyttäjäksi?  (blogitekstiä on muokattu alkuperäisestä puheenvuorosta)

Olen Kehitysmaatutkimuksen dosentti ja elokuusta alkaen tutkimusvapaalla Akatemiatutkijana oleva yliopistolehtori Helsingin yliopistossa. Tutkijana teen elämänkerrallista ja dokkarismia hyödyntävää etnografiaa ja tutkin feminismin ja tasa-arvon poliittisuutta globaaleissa prosesseissa pääasiassa Kaakkois- ja Etelä-Aasiassa: miten globaali on läsnä arjessa/paikallisessa kokemuksessa, miten arki ja kokemus siitä on yhteenkietoutuneena erilaisille globaaleille tai kansakunnan rajat ylittäville prosesseille – jotka mahdollisesti vähentävät eriarvoisuutta, mutta myös lisäävät niitä. Mitä toisin tekemisen tiloja arjessa on – erityisesti totalisoivan kapitalistisen mallin ulkopuolella – tai sen rajoilla?

Haluan aloittaa tämän puheenvuoroni kuitenkin omaelämänkerralisella matkalla lapsuuteni 1980-luvun Kajaaniin: globalisaation murrokseen. Aikaan ennen kylmän sodan päättymistä sekä talouden globalisaatioon reagoivia talousuudistuksia joilla muokattiin Suomea kohti EU-jäsenyyttä. Muistijälkenä käytän joululahjaksi isäni Japanin työmatkalta saamaani pinkkiä Walkmania:

Tämän kotivideotallenteen uudelleen katsominen oli silmiä avaavaa: kukaan perheemme jäsenistä ei osannut vaihtaa kaupassa Walkmanin sisälle jääneen kasetin puolta. Mistä napista kansi aukeaisi ja kasetti pongahtaisi esille!

Noin 30 vuotta Kajaanin jälkeeni jättäneenä, tulkitsen Kainuusta muotoutuvaa kuvaa usein dystopisena jälkiteollisena maisemana, joka historiaansa toistaen on köyhyyden ja syrjäytymisen kierteessä. Tuoreimpana kerrostumana Talvivaaran tuottama pettymys ja ympäristötuhot. Samaan aikaan olen kuitenkin päässyt seuraamaan vahvaa yhtäaikaisesti paikallisella ja globaalilla tasolla tapahtuvaa kansalaisaktivismia, joka pyrkii pitämään kaivosalueen ja sen tapahtumat tietoisuudessamme. Ja tekemään asioille jotain.

Minua kiinnostaakin tutkijana luonnonkatastrofien (tai ihmisten aiheuttamien luonnonkatastrofien) ja konfliktien jälkeinen jälleenrakennus, ns. katastrofikapitalismi – miten katastrofeilla perustellaan merkittäviä taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia uudistuksia (tai vastustetaan niitä). Nämä katastrofit voivat siis olla myös taloudellisia, tästä esimerkkeinä 1997 Aasian talouskriisi, 2008 talouskriisi ja toisaalta kansainvälisten rahoituslaitosten vaatimat ja edistämät rakennesopeutusohjelmat kehitysmaissa.

Näitä eri paikoissa ja ajoissa tapahtuvia muutoksia yhdistää ajatus uudistuksista, joilla tavoitellaan ”parempaa elämää”. Tutkimuksessani pohdin miten nämä uudistukset ovat kietoutuneina käsityksiin sukupuolittuneista normeista, mutta samalla koskettavat ymmärystämme esim. luokkaa ja toimeentuloa, seksuaalisuutta, tai vaikkapa globaalia positiointia/tilanteisuutta (ks. Alhojärvi 2017) kohtaan. Kuinka nämä käsitykset muokkaavat tapaamme puhua eri maapallon osista ja niiden välisistä suhteista: etelä-pohjoinen; kehittynyt/kehittyvä/kehittymätön.

Minkälaista eriarvoisuutta näillä käsitteillä ja niiden käytöllä tuotetaan: miten nämä jaot jakavat meitä? Gayatri Spivakin mukaan jako globaaliin pohjoiseen ja etelään on vanhentunut käsitepari. Sen sijaan hän käyttääkin käsitettä ‘metropolinen koulutus’, joka siis yhdistää tietyt ihmiset ja heidän kokoemuksensa toisiinsa globaalisti, mutta erottaa toiset – erityisesti asiantuntijuuden näkökulmasta. Kyse on myös siitä kuinka me reagoimme ympärillä tapahtuvaan muutokseen, mitä vaihtoehtoja meille tarjoutuu ja mihin  niistä me tartumme. Ja lopulta kysymykseen: keitä “me” olemme?

Tarjoan kolme pohdinnan pintaa jatkokeskustelulle, toiveenani uudelleenlämmitellä globalisaatiokriittisen feministisen liikkeen tarjoamia työkaluja. Yksi  niistä on feministinen kriittinen talouslukutaito, jonka lukupiirejä olen ollut ideoimassa ja kouluttamassa 2000-luvun alkupuolella osana Finnwid – naiset kehitystyössä ry:n ja Women in Development Europe -verkoston toimintaa. Samalla haluan kuitenkin myös iloita siitä työstä jota monet järjestöt ja ad hoc-ryhmät tekevät tälläkin hetkellä esimerkiksi solidaarisuustalouden ja toisenlaisten taloudellisten tulevaisuuksien konkretisoimiseksi.

  1. FEMINISMI: tavoitteena hyvät fiilikset vai ainainen ilonpilaajan leima?

Eli mitkä ovat aikamme polttavimmat kysymykset ja miten niihin tulisi vastata? Tässä hyödynnän aktivisti ja tutkija Tuomo Alhojärven tuoretta artikkelia ”Yllättymisiä” Tiede & Edistys –lehdessä, jossa hän upealla tavalla esittelee feministiteoreetikkojen Eve Sedgewickin ja Donna Harawayn ajattelua tilanteisesta tiedosta ja tavoistamme reagoida maailmassa tapahtuvaan joko paranoidin tai korjaavan (reparatiivinen) reaktion kautta. Se missä paranoidi tapa tarttua ilmiöihin pohjaa ajatukseen jo saavutetusta tiedosta ja varmuudesta erilaisten dystopisten väkivaltakuvausten suhteen, jälkimmäistä korjaavaa tapaa voisi kuvailla ymmärryksellä tiedosta jota leimaa epävarmuuden tunnistaminen, erilaiset kanssatietämisen muodot, oppiminen, huomaamisen taitojen hiominen ja uteliaisuus tuntematonta kohtaan ja sekä tiedon tilanteistaminen, paikantaminen.

Haluan tässä kohtaa myöskin paikantaa tekemäni virheen: suostuin tulemaan tapahtumaan puhujaksi tarkistamatta pyyntötilanteessa onko se all-white feministinen foorumi – eli tilanteistaa se kuka kutsutaan asiantuntijaksi puhumaan globaalista ja tasa-arvoisesta oikeudenmukaisuudesta ja päätyy määrittelemään sen raamit?

Tämä on mielestäni Suomessa yksi akuuteimmista asioista, jolle meidän tulee tehdä jotain – ja jonka avaimena on omien etuoikeuksien tunnistaminen ja toisin tekemiseen ryhtyminen: “Tiedän, että sitä voi olla vaikea niellä, mutta sillä joka ei pysty tunnistamaan etuoikeuksiaan, on paljon työtä edessään. Ryhdy siis hommiin.” (Gay 2017[2014], 28) 

Meillä valkoisilla feministeillä on paljon hyviä aikomuksia, mutta myöskin vanhoja tuttuja kaavoja. Voisin antaa tästä useita esimerkkejä yliopistolta, aktivismista, tai omasta arjestani. Viimeksi viime viikolla feministisen rauhantutkimuksen verkoston tapahtumassa eräs etelä-aasialainen osallistuja yritti rauhallisesti ehdottaa meille pohjoismaisille osallistujille ja järjestäjätahoille, että tapa jolla ohjelma oli rakennettu, ne teemat joista päädyttiin puhumaan ja se tapa jolla niistä puhuttiin oli yksi hyvin konkreettinen ja hänelle tuttukin tapa, jolla ei-pohjoismainen kokee olevansa ulkopuolinen eikä pystyvänsä määritellä miten keskustelu käynnistyy.

Kysymykseni siis kuuluu, miten tasa-painoilla paranoidin ja korjaavan toiminnan kanssa. Kenen ehdoilla toimimme ja kuka siitä toiminnasta hyötyy?

  1. MIKÄ FEMINISMI? KENEN FEMINISMI? KENEN EHDOILLA?

Hahmotan suomalaisen feminismin ja tasa-arvopolitiikan taakkoja seuraavasti: toimintaa ohjaa hyvin vahva, luonnollistettu käsitys suomalaisen yhteiskunnan saavuttamasta luokattomuuden ja ”tasa-arvon maailmanmestareiden” tilasta (ks myös Jauhola & Kantola 2016). Toimia tasa-arvon edistämiseen ohjaa edelleen useimmiten hyvin kapea käsitys sukupuolen ja seksuaalisuuden, tai perheen muotojen moninaisuudesta – tai nämä asiat käsitellään erillisinä yhdenvertaisuuskysymyksinä, irrallaan tasa-arvopolitiikasta.

Tapamme toimia rodullistaa: teemme jakoa ”maailman parhaan” ja ”muiden” välillä ja tätä jakoa toistetaan esimerkiksi siten, että Suomessa yhä edelleen erikseen puhutaan kehitysyhteistyössä naisten ja tyttöjen asemasta irrallaan pakolaisuutta, turvapaikkapolitiikkaa, asekauppaa, vientiteollisuutta tai laajemmin kauppapolitiikasta käytävää keskustelua. Brittisosiologi Gurminder Bhambra (2015) onkin todennut, että Euroopan kriisiytymisen (talous, rajat, nationalismi) käsittely järkevällä tavalla epäonnistuu aina ellei se onnistu tarkastelemaan Eurooppaa koloniaalisen historian valossa. Tämä epäonnistuminen kääntää katseensa pois Euroopan jälkikolonialistiselle ja monikulttuuriselle nykyisyydelle ja kieltää sen olemassa olon. Tässä suhteessa voisimme jo jättää selitykset ”Suomi ei ole ollut koskaan kolonialisti” jo vanhentuneena ja naivina suhteessa historiaamme Saamenmaalla tai lähetystyön ja sitä kautta ”sivilisaation” tuojina.

  1. TOISIN TEKEMISEN PAIKAT JA TAVAT

Olen viimeisen 9 kuukauden ajan käynyt kirjeenvaihtoa tamperelaisen aktivistin ja jatko-opiskelija Pieta Hyvärisen ja filippiiniläisen Judy Pasimion, joka toimii LILAK (Purple Action for Indigenous Women’s Rights) –nimisen naisjärjestön koordinaattorina, kanssa. Kirjeenvaihto ja siitä syntyvä yhteiskirjoittamisprosessi on osa Siemenpuusäätiön kirjaprojektia ”Ääniä maapallon säästymisestä”. Ajatuksena on ollut tuottaa vuoropuhelua etelän ja pohjoisen toimijoiden välille kirjeenvaihdon muodossa ja mm. konkretisoida globaalin etelän todellisuuksia, auttaa ymmärtämään pohjoisen ja etelän välisiä vastuullisuuksia ja suhteuttaa erilaisia maailmankuvia toisiinsa.

Mistä olemme puhuneet? Muun muassa hoivasta ja jaksamisesta, yksinäisyydestäkin joka syntyy toisen tekemisen taakasta suhteessa valtaapitäviin ja ”hegemoniseen tietoon” tai politiikkaan. Judy vierailee Suomessa kirjan lanseeraamisen aikoihin ensi syksynä puhumassa eri puolella Suomea järjestönsä työstä ja toiminnasta paremman elämän mahdollistamiseksi.

Mitä kestävyys voi tarkoittaa, kun sanotaan yhtä ja tehdään toista? Tehdään ”feel good” tekoja,  mutta ei todellisuudessa vähennetä kulutusta, tuottamista tai arjen käytänteitä. Tässä katse pitäisi olla tiukasti Euroopassa – Euroopan Unionissa ja niissä rajoissa joita vedämme meihin ja heihin, siis niihin joilla tähän kestämättömään hyvinvointiin on tarjolla ”luonnollinen oikeus” ja niihin joiden täytyy pystyä osoittamaan oikeutensa päästä osaksi sitä.

Lopuksi muutama aiempi esimerkki tavoista viedä feminististä kriittistä taloustietoa pois keskustan kahviloista, lähiöihin ja lähijuniin on tavat jolla 2000-luvun alussa kävin kouluttamassa globaalisaatiokysymyksistä opistoilla. Työskentely aloitettiin yksinkertaisesti vastaamalla kysymykseen: mitä söit aamupalaksi/mitä puit päällesi ja käyttämällä yhteisöllisen oppimisen tapoja esimerkiksi globaalien tuotantoketjujen hahmottamiseksi. Yksi loistava esimerkki tälläisestä näkyväksi tekemisen tavasta on Elina Grundströmin ja Yrjö Tuunasen vuonna 2002 julkaistu kirja ”Alkuperämaa tuntematon”, josta tein draamallisen työpajakäsikirjoituksen kenkien tarinasta. Vein sen mm. esittävää teatteria opiskeleville täällä Helsingissä. Yksi opiskelijoista suuttui ja poistui kesken työpajan haastaen minua: miksi rakennat kenkiä kuluttavan ja käyttävän henkilön, niitä suunnittelevan rikkaan new yorkilaisen designerin ja niitä kokoavan vietnamilaisen naisen välille näin ongelmallisen ja kärjistävän yhteyden?

Oikeastaan haluankin lopettaa kysymykseen: miksi en rakentaisi? Ja mikä tämän kuvan brutaalissa esittämisessä tai käsittelyssä niin kuin se on, on niin kiusallista, vaikeaa ja hankalaa?

Nyt reilu 10 vuotta myöhemmin ajattelen, että osittain ehkä siksi, että tämän suhteen näyttäminen ei vielä tarjoa toisin tekemisen tapoja ja mahdollisuuksia. Sellaisenaan se ei avaa näkymiä toisin tekemiselle. Siksi suuntaan yhä useammin yhteisöllisen talouden ajattelua käyttävien pariin, jossa tuotetaan erilaisia kollektiivisia välineitä talouden haltuun ottamiseksi ja talouden demokratisoimiseksi globaalisti. Se ei tarjoa vahvaa uutta talousteoriaa, vaan on paikallistunutta, jopa vajaata ”tilanteista politiikkaa”, kuten Tuomo Alhojärvi artikkelissaan kuvaa. Näin ollen se muuttaa radikaalisti myöskin sitä miten ”metropolinen koulutettu”, kuten tutkija, toimii: tutkijan tehtävä ei ole tietää ennalta ja opettaa muita, vaan oppia kanssa ja rinnalla. Olen kutsunut tätä tutkimuksessani sukupuoliasiantuntijuuden outouttamiseksi/pervouttamiseksi (queering the gender expertism) (Jauhola 2013). Tämä on radikaali tieteen tekemisen ja tietämisen muutos. Etnografinen, tutkiva, tieto haastaa merkittävällä tavalla perinteisen tasa-arvo- ja talouspolitiikan, mukaan lukien myös monen feministisen teorian, tavat tietää tai vaatia kuulluksi tulemista politiikan teon kentällä.

 

Lähteet/lisälukemista

Alhojärvi, Tuomo. 2017. “Yllättymisiä”: antroposkenen paranoia ja tiedon tilanteinen ongelma, Tiede & Edistys (1/2017), 36-56.

Bhambra, Gurminder K. 2015. “Whither Europe?” Interventions: International Journal of Postcoloninal Studies 18(2):187-202.

Gay, Roxane. 2017[2014]. Bad feminist. Helsinki: Like.

Grundström, Elina & Tuunanen, Yrjö. 2002. Alkuperämaa tuntematon. Helsinki: Tammi.

Jauhola, Marjaana. 2013. Post-Tsunami Reconstruction in Indonesia: Negotiating Normativity Through Gender Mainstreaming Initiatives in Aceh. London: Routledge.

-“- 2012. Tasa-arvosta Suomen vientituote? Suomalainen tasa-arvopuhe erojen tuottajana teoksessa “Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia”  Kari Paakkunainen (toim.) Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2012:1, Helsinki.

Jauhola, Marjaana & Kantola, Johanna. 2016. “Globaali sukupuolipolitiikka Suomessa“, teoksessa Sukupuolikysymys, Husso, Marita & Heiskala, Risto (toim.) Helsinki: Gaudeamus, 187-208.

Spivak, Gayatri Charkavorty. 2008. Other Asias. Oxford: Blackwell Publishing.

Valtiofeminismi ja feministinen politiikka – erokipuja ja vastarintaa

Vielä 2000-luvun alussa istuessani feministisen valtio-opin teorioiden luentosarjalla osana jatko-opintojani oli tapana käydä keskustelua ns. valtiofeminismistä suomalaisella ylpeydellä: olihan vuosikymmenet tehty sekä femokraattien (valtion sisällä toimivien sukupuolen tasa-arvoa edistävien tahojen), tutkijoiden, että feminististen toimijoiden/naisjärjestöjen taholta paljon töitä – usein kansainvälisten prosessien avittamana (esim. CEDAW-sopimus, YK:n naiskonferenssit 1975-1995) – jotta Suomi ja suomalainen tasa-arvopolitiikka vastaisivat yhteiskunnan eriarvoisuutta ja epätasa-arvoa koskeviin kysymyksiin (Jauhola & Kantola 2016).

Jo tässä vaiheessa, oli jo tutkijoiden kohdalla alettu pohtia uusliberalistisen valtion intressejä ja motiiveja edistää tasa-arvoa (Julkunen 2002, 2010) ja tehty väite, että suomalainen tasa-arvopolitiikka olisi tässä talouspoliittisessa murroksessa muuntunut valtiofeminismistä markkinafeminismiksi (Squires & Kantola 2012).

Tasa-arvovaje -hankkeen tutkijat tekivät loppuvuodesta 2016 tarkkanäköisen analyysin väittäessään, että tutkijoiden  aktivoituminen vuonna 2015 hallituksen tasa-arvopolitiikan kommentointiin on esimerkki tasa-arvopolitiikan ja feministisen kritiikin muuttuneesta luonteesta. Osa uusliberalistista, strategista valtiota. Strateginen valtio, niinkuin se näyttäytyy “strategisena hallitusohjelmana”, tai esimerkiksi tasa-arvo-ohjelman kärkihankkeina, määrittelee mitä kuuluu politiikan alaan, mistä ja millaisin käsittein keskustelua voidaan käydä (Elomäki et al 2016).

Tuoreimpana esimerkkinä strategisen valtion hallinnasta nostan esille syksyllä 2016 Ulkoasiainministeriön käynnistämän valmisteluprosessin YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa nro. 1325 koskevan 3. kansallisen toimintaohjelman (2017–20) hyväksymiseksi. Perinteisten virkamiesvalmistelun ja asiantuntija/kansalaisyhteiskuntakuulemisten sijaan toimintaohjelmaa on työstetty kehitysyhteistyöstä tutun loogisen viitekehyksen (logical framework, kriittistä analyysiä esim. Jauhola 2013) teknisten workshoppien aikana ja sivussa. Työskentelyä on leimannut teknistyminen, ad hoc -työryhmien perustaminen ja aihealueeseen liittyvän tutkimustiedon ja asiantuntijuuden marginalisoituminen. Osallistujiltaan rajatuille ad hoc -ryhmille on vastuuministeriön (UM) taholta esitetty perustelu: “työ on näin tehokkaampaa ja siinä päästään tuloksiin”. Pyynnöistä huolimatta syyskuun ensimmäisestä valmisteluworkshopista lähtien, laaja-alaista tutkimusta ja 1325-tematiikan asiantuntemusta ei ole huomiotu tähänastisessa valmistelussa riittävässä määrin.

24 tutkijan allekirjoittama tutkijapositiopaperi Suomen 3. kansallisen 1325-toimintaohjelman ja 1325-politiikan sisällöistä on toimitettu valmistelusta vastuussa oleville tahoille 7.4. seuraavin saatesanoin:

Ulkoasiainministeriö on käynnistänyt syksyllä 2016 valmisteluprosessin YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa nro. 1325 koskevan 3. kansallisen toimintaohjelman (2017–20) hyväksymiseksi.
Tämä 24:n tutkijan allekirjoittama positiopaperi tekee konkreettisia ehdotuksia toimintaohjelman sisällöiksi ja kommentoi toimintaohjelman tähänastista valmisteluprosessia. Tämän lisäksi kiinnitämme erityistä huomiota niihin tarpeisiin, joita alan tutkijoilla ja opetuksella on ja nostamme esiin yli 50 tutkijan kontribuution 1325-teemoista.

Monitieteisen ja -teemaisen tutkimuksen ja asiantuntijuuden tukeminen ja hyödyntäminen toimintaohjelman suunnittelussa on erityisen tärkeää sukupuolta, rauhaa ja turvallisuutta koskevan toimintaympäristön dramaattisten muutosten vuoksi. Konkreettisina esimerkkeinä viime vuosien tuomista muutoksista ovat turvapaikkamenettelyyn, turvapaikanhakijoiden oikeuksiin ja perheenyhdistämislainsäädäntöön tehdyt muutokset, jotka haastavat johdonmukaisuusvelvoitteen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumisesta. Suomen 1325-ohjelman tulee perustuslain sekä voimassa olevan tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslainsäädännön perusteella kyetä vastaamaan eettisesti esimerkiksi EU:n ja Afganistanin väliseen valtiosopimukseen, joka pitää sisällään paitsi kehitysyhteistyötä, myös sopimuksen afganistanilaisten turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksille. Näillä Suomen tekemillä lainsäädännöllisillä muutoksilla ja käytännöillä on uudenlaisia tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusvaikutuksia, jotka tulisi pikimiten arvioida.

Positiopaperi koostuu seuraavista konkreettisista suosituksista:

  • tutkimuksen ja asiantuntijuuden läpileikkaavuus ja todellinen hyödyntäminen
  • tieteellisen tutkimuksen merkityksen vahvistaminen Suomen 1325-toimintaohjelmissa
  • tarve selventää peruskäsitteiden käyttöä
  • tarve valtavirtaistaa sukupuoli- ja yhdenvertaisuusvaikutusten arviointi
  • velvoite toteuttaa 1325-politiikkaa johdonmukaisesti kaikilla politiikan aloilla
  • suositukset toimintaohjelman seurantaindikaattoreiden ja seurannan parantamiseksi
  • OKM:lle esitetyt erityisvastuut opetuksen ja tutkimusrahoituksen suhteen sekä 1325-tutkimuksen, opetuksen ja ohjaamisresurssien vakiinnuttaminen
  • esimerkkejä 1325-tutkimuksesta, käynnissä olevista tutkimushankkeista ja esimerkkejä yhteistyöstä konfliktialueiden tutkijoiden ja 1325-toimijoiden suhteen (Liite 1)
  • viimeaikaisempia tutkimusjulkaisuja aiheesta (Liite 2)

 

Tämä positiopaperi tullaan julkistamaan politiikasta.fi –sivustolla.

Lisätietoa

Dosentti (kehitysmaatutkimus), akatemiatutkija Marjaana Jauhola

marjaana.jauhola(at)helsinki.fi, 02941-24228

 

Tutkijatohtori Eeva Puumala

eeva.puumala(at)uta.fi, 050 318 6758

 

Jakelu: valtiosihteeri/Ulkoasiainministeriö, YK- ja yleisten globaaliasioiden yksikön päällikkö (POL-50), 1325-kansallinen seurantaryhmä, 1325-vastuuministeriöiden kansliapäälliköt (SM, STM, PLM, OM, OKM, TEM), Tasa-arvoyksikkö/STM, Tasa-arvoasiainnneuvottelukunta, Ulkoasiainvaliokunta, Eduskunnan naisverkosto, Eduskunnan ihmisoikeusverkosto, Eduskunnan globaaliryhmä, Eduskunnan feministiryhmä, Suomen 1325-verkosto, Sukupuolentutkimuksen seura

 

Kirjallisuutta

Elomäki, Anna, Johanna Kantola, Anu Koivunen ja Hanna Ylöstalo. 2016. “Kamppailu tasa-arvosta: tunne, asiantuntijuus ja vastarinta strategisessa valtiossa.” Sosiologia 53(4):257-275.

Jauhola, Marjaana. 2013. Post-Tsunami Reconstruction in Indonesia: negotiating normativity through gender mainstreaming initiatives in Aceh. London: Routledge.

Jauhola, Marjaana ja Johanna Kantola. 2016. “Globaali sukupuolipolitiikka Suomessa.”, teoksessa Marita Husso ja Risto Heiskala (toim.) Sukupuolikysymys, : Gaudeamus, 187-208.

Julkunen, Raija. 2010. Sukupuolen järjestykset ja tasa-arvon paradoksit. Tampere: Vastapaino.

-“-. 2002. “Timanttejakin parempi ystävä? Hyvinvointivaltion murroksen sukupuolittuneet seuraukset.” teoksessa Anne-Maria Holli, Terhi Saarikoski ja Elina Sana (toim.) Tasa-arvopolitiikan haasteet, Vantaa: WSOY,
Tasa-arvoasiain neuvottelukunta, Sosiaali- ja terveysministeriö,32-49.

Squires, Judith and Johanna Kantola. 2012. “From State Feminism to Market Feminism?” International Political Science Review 33(4):382–400.

Vähemmän tunnettuja puolia Phuketista – tutkija talvilomalla (osa 1)

Taksin ajaessa Phuketin saaren pohjoisosassa sijaitsevalta lentokentältä kohti saaren länsirannikon turistirantoja, kiinnitin aivan ensimmäisenä huomiota tienvarrella sijaitseviin moskeijoihin ja mainoksiin niissä vietettävästä Maulidista, Muhammedin syntymäpäivästä. Taksin laskeutuessa kukkulalta Kamala-rannan vieressä kulkevalle päätielle, huomasin hotellien ja matalien rantaravintoloiden ja vuoden 2004 tsunamimuistomerkin vieressä, kylän muslimihautausmaan. Googlettamalla selvisi, että turistikauden ulkopuolella Kamalan (thaiksi kylän nimi lausutaan ga-ma-lar) kylä on pieni pääasiassa muslimeista koostuva yhteisö.

Päädyimme talvilomamme toisella viikolla tänne Phuketiin lähinnä sen vuoksi, että ensimmäinen viikko vietettiin Penangin saarella Malesiassa, josta löytyi suora ja lyhyt lentoyhteys Phuketiin. Ensimmäisellä viikolla virkistin muistiani Penangin saaren yhteyksistä Acehin maakuntaan, joista kirjoitan toiste. Tällä kertaa lomalla olevan tutkijan ajankuluksi muutama sananen Phuketin vähemmän tunnetusta puolesta. Lähtökohtana oma hyvin onneton tuntemukseni siitä mitä muuta Phuket on kuin pakettimatkoja, lomalta lähetettyjä rantakuvapostikortteja ja ravunpunaiseksi kärvennetty bikiniraja. Käytössäni langaton nettiyhteys, google ja tabletti. Olkoon tämä samalla esimerkki siitä miten helposti matkalla voikaan perehtyä historiaan – eikä siihen tarvita tohtorin tai dosentin arvonimeä.

Itselleni tämä Thaimaan eteläpuoli on jokseenkin tuttu vuodelta 2001 jolloin vietin täällä pari päivää osana Asian Institute of Technologyssä sijaitsevan luonnonkatastrofien ennaltaehkäisykeskuksen kurssilla tutustuen Etelä-Thaimaalaiseen kylä/naapurustotoimintaan esim. tulvien varalta. Tätä kirjoittaessa kahdeksan eteläistä maakuntaa kärsii pahoista tulvista. Sään arvaamattomuus ja monsuunimaiset sateet näin joulu-tammikuun alussa olivat, ainakin niille penangilaisille, että phuketilaisille joilta asiasta kysyin, outo ilmiö. Perinteisesti monsuunisateet loppuvat jo marraskuun lopussa. Laajemminkin tällä Intian valtameren alueella sateet ja tulvat ovat pahentuneet viime vuosina ja samalla niiden tekemät tuhot – usein johtuen laajamittaisista sademetsien hakkaamisesta.

Phuket taitaa tätä nykyä saada suurimman osan tuloistaan turismista, joko suoraan tai epäsuorasti, tosin noin 45 minuutin ajomatkalla lentokentältä kohti Kamalan kylää ohitimme myös kumipuuplantaaseja ja pienimuotoista maanviljelystä. Rantojen keskittyessä länsirannikolle, noin 60% saaresta on metsiä, kasvavassa määrin palmuöljy- ja kumiplantaaseja. Vielä 1800-luvulle saakka tina oli saaren yksi tärkeimmistä luonnonvaroista. Turismin strateginen kehittäminen alkoi 1980-luvulla. Saaren asukkaista noin 20% on muslimeja ja historiallisesti alueen muslimeilla on yhteytensä myös Malesian/Penangin saaren malay-väestöön. Phuketin maakunnan kiinalaisvähemmistön sanotaan saapuneen Phuketiin tinakaivantojen työväeksi 1800-luvulla.

Wikipediassa Phuketin historiaosuus alkaa portugalilaisten saapumisesta alueelle vuonna 1545. Kuinka siis päästä kärryille aikaan ennen eurooppalaisia? Hetken googlaamalla pääsin lukemaan Colin Macayn kirjoittamaa kirjaa A History of Phuket and the Surrounding Region. Macayn mukaan aikaisimmat havainnot Phuketin saaresta ovat intialaisten ja malay-laivastojen tekemiä. Nämä merimatkaajat hyödynsivät Intian valtameren monsuunituulisa jo neljä tuhatta vuotta sitten! Itään siirtyi vaatteita ja puuvillaa, kun taas länteen tuotiin tinaa, aromaattista puuta ja muita metsästä kerättäviä raaka-aineita. 4,000 vuotta! Siinäpä wikipediafriikeille päivittämistä!

Entäpä aika ennen pakettimatkoja?
Thaimaa tunnetaan Suomessa viime vuosikymmenten suosittuna jouluajan pakettimatkarantakohteena. Turismilla sinänsä Thaimaassa on pidemmät juuret. Ensimmäisinä sellaiset nykyisin tutut rantakohteet kuten Hua Hin olivat thaimaalaisen kuningassuvun ja thai-eliitin lomakohteina. Vasta 1960-luvulle tultaessa kansainvälisten turistien määrät kasvoivat. Suurin osa ulkomaalaisista turisteista 1930-1950-luvulla olivat brittejä ja ranskalaisia, jotka pysähtyivät Thaimaassa matkallaan lähialueiden siirtomaihin. Varsinainen thaimaalainen turismipolitiikka on peruja toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta ja sen kasvua, sekä sen olennaista osaa eli kansainvälisiä investointeja, oli vauhdittamassa Maailmanpankin ohjeistukset. Kontogeorgopouloksen artikkeli tiivistää näiden ensimmäisten vuosikymmenten näköaloja, joita sävyttivät turismin ‘neljä ässää’: sun, sea, sand & sex. Tuoreempia analyysejä – esim. Phuketin turismin muutoksesta vuoden 2004 tsunamin jälkeen, löytyy Google Scholarsia käyttämällä paljon!

Tätä kirjoittaessa opin myös, että sana monsuuni tulee arabiankielen sanasta ”mausim” joka tarkoittaa vuodenaikaa.


Lähteet (löytyvät googlaten)

Macay, Colin. 2016. A History of Phuket and the Surrounding Region. Kris Books

Kontogeorgopoulos, Nick. 1998. Tourism in Thailand: Patterns, Trends and Limitations, Pacific Tourism Review 2 (3/4), 225-238.

22 December – On motherhood, populist nationalism and peace-time body politics of political economy

22 December 1928 – forgotten day of women’s activism

Hari Ibu, mother’s day, celebrated today in Indonesia has an intriguing, yet often forgotten, feminist history. Originally the day was chosen to commemorate the First Congress of Women held in 1928 in Mataram just few months after the historic Youth Congress that is considered as one of the culmination point for demands for decolonialization and formation of Indonesian nationalism.

The women’s congress focused on questions of right to education, child marriage, divorce and secular marriage law, but also Western influence on women. During the authoritarian presidency of Suharto also known as the ‘New Order’ turned the day into  Hari Ibu (Mother’s day), with the focus on state ideology on motherhood (state ibuisme), being a good wife and mother. The day has been since celebrated through competitions and quizzes that test women’s abilities to be good mothers and wives.

Scraps of Hope video ‘MoU Helsinki – Reclaiming back History’ is a reflection of the gendered impacts of the Aceh peace process, sexual politics and focus on morality of women, but it also importantly, brings back to the peace table (video is shot at the location of signing of the peace settlement in Finland) the discussion on exploitative peace time political economy and gendered impacts of natural disasters. It provides an alternative vision for the celebration of Hari Ibu in ways that reclaims back the history and addresses some of the most burning questions on economic justice and wellbeing.

Populist reclaiming of history – the case of Cut Meutia and new banknotes

Indonesian government has released new banknotes on Monday. New 100,000, 50,000, 20,000, 10,000, 5,000, 2,000 and 1,000 Rupiah banknotes feature an interesting selection of historic figures, nationalists, and civilian and military participants in anti-colonial movement: president Sukarno, prime minister and signatory of proclamation of independence Mohammad Hatta, the last prime minister Djuanda Kartawidjaja (after whom the post was abolished allowing greater powers for the president), member of Volksraad (Dutch East Indie’s Parliament) and preparatory committee for Indonesian independence Sam Ratulangi, Papuan pro-Indonesia politician Frans Kaisepo, politician and chairperson of Nahdlatul Ulama Idham Chalid, member of Volksraad and advocate of plantation labour rights Mohammad Hoesni Thamrin, politician I Gusti Ketut Pudja, colonel of Indonesian national revolution TB Simatupang, founder of socialist Indies party Tjipto Mangunkusumo, professor (rural technology) Herman Johannes and last but not least, Acehnese female military commander Cut/Tjut Meutia (1870-1910) who fought in the war against the Dutch.

The 1.000 Rupiah banknote with Cut Meutia has caused debate in Aceh. Not because Cut Meutia is only the third Acehnese national hero to be featured in the Indonesian banknotes after Teuku Umar and Cut Nyak Dhien a couple who fought against the Dutch. Or that it was the lowest nomination given to a woman in the group of eleven men. Instead, Acehnese legislative assembly member Asrizal H Ansnawi (PAN) has questioned the right of the Bank of Indonesia for picturing Cut Meutia without Islamic headscarf and asked the banks in Aceh not to circulate the new banknote in Aceh.

Few days into this request, a number of emerging Acehnese scholars such as Raisa Kamila and  Herman Syah have responded to this demand. In their response to this attempt to ‘reclaim history’ they illustrate that from the sources available (photographs, illustrations and narrations in books), Cut Meutia in fact did not wear a headscarf and like many of the female military commanders and elites of her time, her dress did not consist of what is these days considered as ‘traditional’ Acehnese, or modest Islamic, dress.

Raisa Kamila further suggests, that the case of the banknote is a continuation of a longer Acehnese and Indonesian history in which the female body becomes the battleground for politics and violence, but a one that is not controlled by women: Gerwani women were stripped in 1965 in search of communist tattoos, Chinese women were raped during the Jakarta riots in 1998 and women were shaved and publicly paraded in the streets of Banda Aceh in 2001 when the legislation on Islamic dress code was brought up in Jakarta.

Reprint of the talks held at the First Congress of Women of 1928:

Susan Blackburn (2008) The First Indonesian Women’s Congress of 1928. Monash Asia Institute

-“- (2007) Kongres Perempuan Pertama. KITLV-Jakarta.

Read my earlier analysis (Jauhola 2010) of the celebration of Hari Ibu and gendered uses of national emblem Garuda, bird-like creature.

Turning the gaze at European post-war project

Edit: on 8 Nov 2016 added first paragraph which was not part of the original written talk but improvised on spot
Keynote on Gender and Conflicts at Power Structures, Conflict Resolution and Social Justice Symposium 13-14 October 2016 EU-India Social Science and Humanities Platform (EqUIP) – please check against delivery.

Before I move on to my prepared talk, I want to add: although I am now located in Gender Studies at the University of Helsinki I have not studied a single module/course of so called Western-campus-taught Gender/Women’s Studies. Rather, the induction to me was Indian feminists and women’s organisations that I got to know when I lived in India 1999-2001. I want to raise this point here in the context of the discussion started at this symposium earlier today of the need to decolonialize academia. I want to encourage you all with this example: we can actually do quite a lot ourselves by reaching out to “alternative archives”. This learning process has been very informative for me and I can see traces of that in my research, and teaching.

At this particular moment in time, being one of the European keynote speakers at this event, is particularly painful, but I would also say extremely important: turning the gaze towards Europe, Europeaness and the potential violence that these ideas entail.

The painfulness stems from the inability of European leaders or European public, along with their global partners to deal humanely the catastrophes that have been unfolding in front of our eyes for years now. Ironically, the European Union (EU) was awarded the 2012 Nobel Peace Prize “for over six decades [having] contributed to the advancement of peace and reconciliation, democracy and human rights in Europe” and how this contribution is in stark contrast with the realities of post-war European project, such, as

1. Crises that has been unfolding in Syria for too long – the recent broken cessation of hostilities agreement, attacks on humanitarian aid convoys, hospitals and life line services – it truly breaks my heart participating and negotiating the principles and ACTIONS to be taken in the development of the Finnish 3rd National Action Plan on the implementation of UNSCR1325 – when at the same time, so little hope is visible for Syrians in and outside of Syria

2. Building the fortress Europe, and resulting as a crisis of humanity – the inability to address the catastrophe on the shores of the European union in particular related to migration policies and the return to national self-interests and reinforcing the European Union’s external border with a severe humanitarian cost.

3. Gendered Political Economy: Cedaw committee’s reports on Greece in particular, are alarming: the aftershocks of the 2008 financial crises, especially in the Eurozone, that are felt as new structural forms of gender violence: austerity measures that have brought along with them new forms of gender conservatism and discrimination – measures that have been at the heart of the demands of the troika of IMF, European Central Bank and European commission have been at the forefront – making demands to cut social and health services (major employment sector for women) – but also new restrictions to women’s rights such as sexual and reproductive rights as the recent cases from Spain, and Poland, illustrate

4. Growth of populist right wing politics, Islamophobia and racism and violence that takes form – just to give you a few examples from Finland – campaigns to “close borders” and “protect white Finnish women from brown men” entering Finland as asylum seekers from Iraq, Afghanistan, Syria and other countries in crises.

5. Sexual politics of peace/post-war reconstruction through images of ‘good and respectable women’: Inability to address history of gendered violence in conflicts internally – I use here 1) the case of “German brides” in Finland, and the demonization of Finnish women who fraternized with German soldiers, and 2) how post-war reconstruction in the aftermath of WWII/Finnish Lapland has meant several decades long oppression of the only indigenous people – Sámi people – in the whole of European Union. 

In the words of Skolt Same activist, theatre director Pauliina Feodoroff: Skolt Sáme world ended after the 1930’s. We Skolt Sámi in three post-Second World War countries of Russia, Finland, Norway live in the spatiality and temporality of apocalypse. Hydropower, nuclear weapons, forced displacements of villages in the name of development, mining activity and cultural change accelerated by wars and displacement have been total: fast and extremely fatal, encompassing all spheres of life. Another Sámi feminist scholar Rauna Kuokkanen (Kuokaanen 2007, Knobblock and Kuokkanen 2015) has suggested that indigenizing the Finnish postwar history writing reaquires mourning of loss and victimhood, without which it is impossible to visualize the future and reabuild oneself and reconstruct the debate in Sámi terms: deal with the question of settler colonialism, conflict between indigenous and post-war recovery market economies, and indigenous political agency.

Let’s have a pause here.

Afore mentioned crises are all taking place simultaneously with another set of global agenda making, i.e. the UN Security Council Resolution 1325, and the consequent 7 other resolutions adopted between 2008 and 2015 also known as women/gender, peace and security agenda.

A recent International Affairs journal’s special issue (March 2016) dedicated to the theme made the following observations:

– WPS agenda is not uniform, in theory, concept or practice

– WPS/UNSCR1325 agenda is most successful at a policy document and resolution level – but not as being translated into various fields of ‘practice’

– Although celebrated as a comprehensive agenda to address gendered conflicts, peacebuilding and post-conflict reconstruction processes, the implementation, and planning for National Action Plans by the member states has been selective: giving stronger focus on violence prevention and protection (from gender and sexual violence) than on women’s participation in peace and security governance.

– Narrowing down the agenda has ambiguous/paranoid political implications: there is a clear need to focus on conflict related sexual violence, however, losing the focus on participation risks losing the critical significance of articulating women as agents of change in conflict and post-conflict environments AS both right-bearers and rights-protectors

– The focus purely on the conflict-related sexual violence closes the feminist scholar’s observation of the ‘continuum of violence’ – in fact, the peace processes, peace settlements can be dangerous fruits for new forms of gendered discrimination in legal, political and economic spheres.

– Special issue editors Laura Shepherd and Paul Kirby make suggestions: an alternative would be to making the links between sexualized violence and participation visible: and in fact pay attention to how sexualized and gender-based violence inhibits women’s (or more widely those subjectification to Gender-based violence) participation in formal and informal politics. Secondly, it would require acknowledgement that WPS agenda cannot be advocated and implemented without more comprehensive focus on reparation and development, connecting protection and prevention of violence to the questions of rule of law, economic, political, social rights and holistic wellbeing

Furthermore,

– Focus on the UNSCR1325, or implementation is on foreign policy oriented, and UNSCR1325 has therefore become a tool for country-branding

– In the case of Finland, this has led into a severe construction of a myth of “achieved gender equality” – that can be experts elsewhere through gender knowhow and expertism – which remains completely unable to tackle domestic intersections of gender with other social inequalities and oppressions, or the aforementioned crises

– in advocating implementation of UNSCR1325 through peace mediation, humanitarian assistance at the same time when the government has in fact cut down its development aid budget, made several revisions that harden the policies towards refugees and asylum seekers and have allowed continuous growth of neo-nazi, racist movements that not only pose verbal but also physical threat to those opposing them.

I suppose the big (research) questions that I have in mind while wanting to juxtapose these parallel phenomena and political processes, is the following:

1. what happens to the feminist and gender theorising and/or activism on peace & conflicts when they become institutionalized into regional, or state-focused foreign policy agenda – that may become handmaidens or essential part of nationalist, populist, and racist agendas?

2. Following from that, is the following question: What new feminist conceptual and analytical tools do we need to study the lack of policy coherence between interior, migration/refugee, humanitarian, development, trade (arms trade in particular), allowing for a more comprehensive understanding of the linkages, often silenced, between policy agendas – that have gendered effects.

It is these times that set up a test for Europe, or European states as “promoters of ideas and values” – juxtaposition that is made in comparison to focus on military and economic power. Normative power Europe is in crises, if it cannot deliver the same normative basis of human rights, humanity and principles of wellbeing to people who are being subjected to right-wing politics, guarding and closing borders.

Thirdly, it is necessary to ask the fundamental question of the discriminative threat of the wording in Lisbon Treaty that establishes the aim of the European Union to “to promote peace, its values and the well-being of its peoples”. Who counts as ’its peoples’? Who is left out from this notion of European well-being? Using sociologist Gurminder Bhambra’s words: ”such social theorists of European crisis fail to address the colonial histories of Europe. This failure enables to dismiss Europe’s postcolonial & multicultural present” (Bhambra 2015)

Finally, these questions, the divide between the “policy talk” and “implementation” and increasing definition of concepts and terminology to serve specific groups and their entitlements in the face of crises that are global, and that require global, not nationalistic solutions. How do we translate them into theoretical-methodological discussions that go beyond ‘discourse’ as texts and speeches and focus on structures, and embodied materiality. What is the real gendered cost of the fortress Europe, or any other attempt to construct post-war/conflict states and identities – and how should we address them?

Non-Linked References

Bhambra, Gurminder K.. 2015. Whither Europe?. Interventions: International Journal of Postcolonial Studies 18(2), 187-202. 

Knobblock, Ina and Kuokkanen,Rauna ‘Decolonizing feminism in the North: a conversation with Rauna Kuokkanen’, NORA—Nordic Journal of Feminist and Gender Research 23: 4, 2015, pp. 275–81.

Kuokkanen, Rauna ‘Saamelaiset ja kolonialismin vaikutukset nykypäivänä’, in Joel Kuortti, Mikko Lehtonen and Olli Löytty, eds, Kolonialismin jäljet: keskustat, periferiat ja Suomi (Helsinki: Gaudeamus, 2007).

Image credits: Cristiano Salgado, Expresso, Portugal

What are we mainstreaming when we mainstream gender?

Gender mainstreaming has become one of the most important policy tools for promoting gender equality and women’s rights globally. Even Security Council, in its resolutions to promote gender equality and women’s rights in peacebuilding, calls for action through gender mainstreaming (UNSCR 1325, 1888, 1889, 1960, 2106, 2122, 2422). Resolutions also specifically request gender expertise, gender analysis, and gender-sensitive training to ensure capabilities for implementing gender mainstreaming.

Since the formal acknowledgement of gender mainstreaming principle in 1995 at the Fourth UN World Conference on Women in Beijing,  I’ve had number of roles as a) an advocate for the integration of gender equality policies in Finnish development cooperation and overall Finnish government policies b) gender trainer in European civilian and military crisis management operation and UN military observer pre-departure trainings, c) evaluator of the effectiveness of the gender mainstreaming programme in post-conflict statebuilding context of Bosnia-Herzegovina; and d) gender advisor of the Ministry for Foreign Affairs.

During those years, however, I was getting more and more troubled that concepts such as ‘gender mainstreaming’ or ‘gender equality’, or ‘women’s empowerment’ are political concepts: they carry meanings that are results of negotiation processes, although when turned into policy advocacy or tools, they often appear as neutral and natural.

From 2005 onwards, when I began my PhD studies, instead of asking how well gender mainstreaming is implemented, I became more interested in understanding what gender mainstreaming does. Thus, rather than seeing gender mainstreaming as something that has been already been set in stone, i.e. we always already know what it is, my research aimed at arguing, illustrating with the examples from Aceh, Indonesia, that it is an active process of negotiating norms: gender norms, but also importantly other norms, such as nationalism, religious identity, class, socio-economic status, sexuality and so on.

Here are the slides of a lecture I gave on gender mainstreaming on 28 September 2016 at the Gender, Conflicts and Security in a Globalised World course organised by Valpuri, Faculty of Social Sciences Gender Studies Teaching Basket at the University of Helsinki.

 

My 2010 PhD thesis (International Politics, University of Aberystwyth, Wales) ‘Becoming Better ‘Men’ and ‘Women’: Negotiating Normativity through Gender Mainstreaming in Post-Tsunami Reconstruction initiatives in Aceh, Indonesia was funded by European Community Marie Curie Host Fellowship for Early Stage Researchers Training, 2006-2009 and Academy of Finland funded project ‘Gendered Agency in Conflict: Gender Sensitive Approach to Development and Conflict Management Practices’, 2007-2010.

An edited version was published in 2013 by Routledge as Post-Tsunami Reconstruction in Indonesia: Negotiating Normativity through Gender Mainstreaming Initiatives in Aceh.

Vihreä feministinen turvallisuuspolitiikka – keisarin uudet vaatteet?

(tekstiä editoitu 18.9. klo 22:30 lisäämällä maininta Wallströmin ja Soinin Vieraskynä-kirjoituksesta HS:ssa 12.9.

Feministinen hyvinvointivaltiopolitiikka ja valtioiden harjoittama tasa-arvopolitiikka ovat kriisissä, tai ainakin talouskriisin ratkaisuyrityksiin liittyvien leikkausten välikappaleena ja uudenlaisen oikeistolaisen politiikan työkalu.

Samaan aikaan kuitenkin feminismi on nyt ”in” ulko- ja turvallisuuspolitiikassa: Margot Wallströmin lanseeraama feministinen ulkopolitiikka kuohuttaa ja kiinnostaa kansainvälisesti. Wallströmin esiintyessä yhdessä ulkoministeri Soinin kanssa kieli kuitenkin muuttuu: feminismin tilalle tulee sukupuolten välinen tasa-arvo.

Toisaalta Pohjoismaissa on syntynyt uusia feminismille sitoutuneita puolueita, esimerkkeinä Ruotsin Feminiskt Initiativ ja Suomessa kesällä 2016 kannattajakorttien keräämisen ja kuntavaalitavoitteet asettanut feministinen puolue.Feminististä puoluetta on jo ehditty kiitellä siitä, että sen synnyttäminen tullee merkitsemään poliittisen keskustelun sähköistymistä. Vanhat puolueet eivät halua jäädä feminismissään jalkoihin.

Feministisen puolueen perustavan kokouksen jälkeen feminismiin tarttuivat nyt syyskuussa Vihreät, joka julkaisi 18.9. ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjapaperinsa valtuuskunnan kokouksessa Tikkurilassa, Vantaalla. Mitä Vihreät feministisellä turvallisuuspolitiikalla tarkoittavat ja millaisin keinoin sitä halutaan ajaa?

Helsingin Sanomien artikkelin jälkeen jäin pohtimaan, nouseeko feminismi turpo-linjauksen läpileikkaavaksi teemaksi, vai yhtyykö Vihreät –puolue ’maan tapaan’ (s.35), jossa feminismi ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, tosin usein sitä lainkaan feminismiksi nimeämättä, rajataan naisten oikeuksien ja tasa-arvon edistämiseen kehitysyhteistyössä ja YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 1325 (ns. naiset, rauha ja turvallisuus –päätöslauselma) toteuttamisena Suomen ulkosuhteissa ja osana Suomen maabrändin luomista.

Vihreiden turvallisuuspoliittinen linjapaperi on jaettu seitsemään osioon, joista ”Suomi rauhan rakentajana: feminististä turvallisuuspolitiikkaa” on kuudes. Muut linjauksen otsikkotason teemat ovat: Euroopan unioni, yhteistyö Ruotsin kanssa, Venäjä, kyberturvallisuus ja tiedustelu, Arktinen alue ja aseriisunta.

Johdanto tekee lupaavan avauksen: laaja turvallisuuskäsite ja kansainväliset oikeudet nostetaan Vihreiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan keskiöön. Laaja turvallisuuskäsite ei sinänsä tuo mitään uutta viime vuosikymmeninä käytyyn suomalaiseen keskusteluun.  Tätä keskustelua on kuitenkin kritisoitu, kansainvälisesti, feministisen turvallisuustutkimuksen piirissä sukupuolisokeaksi. Nostamalla feministisen turvallisuuspolitiikan linjauksensa yhdeksi avainteemoista, Vihreät tekevätkin uuden avauksen turvallisuuspoliittiselle keskustelulle.

Vihreiden linjaus ei kuitenkaan valtavirtaista feminismiä koko turvallisuuspolitiikan perustaksi, vaan feminismi rajataan koskemaan suomalaista maabrändiä rauhanrakentajana. Vaikka linjaus toteaakin, että turvallisuuspolitiikan keskiöön on nostettava rakenteellinen ja sukupuolittunut väkivalta – nämä periaatteet rajataan koskettamaan rauhanvälitystä, kriisinhallintaa ja kehitysyhteistyötä.  Ainoa linjauksessa mainittu Suomea koskeva rakenteellinen sukupuolisyrjinnän muoto on yhdelle sukupuolelle pakollinen asevelvollisuus.

Myönnän, että petyin. Oma odotukseni nimittäin oli, että feministinen turvallisuuspolitiikka noudattelisi feministinen turvallisuuspolitiikan tutkimuksen jo vuosikymmeniä esille tuomia teemoja:  sukupuolittuneen väkivallan tai esim. useamman CEDAW-komitean raportin esittämän huolen maahanmuuttajanaisten kohtaamasta moniperustaisesta syrjinnästä erityisesti terveydenhuollon, koulutuksen ja työllistymisen kysymyksissä.

Myöskään Sipilän hallituksen tekemät turvapaikka- ja maahanmuuttoa rajoittavat lait ja päätökset (esim. perheenyhdistämislaki) tai ihmiskaupan ja turvapaikkapolitiikan kytkökset eivät näyttäydy linjaukseen sisältyvinä kysymyksinä.

Vihreiden tekemä avaus feministisestä turvallisuuspolitiikasta tuotti pettymyksen. Linjaus ei ota kantaa nyky-hallituksen linjauksiin, joilla on merkittäviä vaikutuksia laajan turvallisuuden, sukupuolten tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden, toteutumiselle. Seuraavaksi katseeni kääntyy feministisen puolueen ulko- ja turvallisuuspoliittisiin linjauksiin. Sparraajaa tarvitaan edelleen.

Lisäluettavaa:

Jauhola, Marjaana (2016)“Decolonizing branded peacebuilding: abjected women talk back to the Finnish Women, Peace and Security Agenda“, International Affairs 92(2), 333-351.

Jauhola, Marjaana and Kantola, Johanna (2016). “Globaali sukupuolipolitiikka Suomessa” (in Finnish) in Husso, Marita and Heiskala, Risto (eds.) Sukupuolikysymys. Helsinki: Gaudeamus, 187-208.

Jauhola, Marjaana (2015) Feminismiä 1+364: Feministisen ulkopolitiikan välttämättömyydestä, Politiikasta.fi 9.3.2015

Jauhola, Marjaana (2015) Helsingin rauhanneuvottelujen toiset kasvot – Aceh 10 vuotta myöhemmin, Politiikasta.fi 13.8.2015

Jauhola, Marjaana (2012) Tasa-arvosta Suomen vientituote? Suomalainen tasa-arvopuhe erojen tuottajana teoksessa “Suomalaisen politiikan murroksia ja muutoksia” Kari Paakkunainen (toim.). Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 2012:1, Helsinki.

Jauhola, Marjaana (2002) Sillanrakentajia – naiset konflikteja ehkäisemässä Helsinki: Kansalaisten turvallisuusneuvosto (KATU).

 

Suomen 1325-politiikka – tehotonta maabrändäystä vai mistä onkaan kysymys?

Syys-lokakuusta on tullut, sitten vuonna 2000 YK:n turvallisuusneuvoston hyväksymän päätöslauselman nro 1325 (aka UNSCR1325, naiset, rauha ja turvallisuus -päätöslauselma), kiireinen kansainvälisen tasa-arvo- ja ihmisoikeuspolitiikan näyttämö.

Myös tänä syksynä tapahtuu, presidentti Niinistö osallistuu YK:n yleiskokoukseen ja isännöi syyskuun lopussa illallisen osana He for She -kampanjaa, jonne kutsutaan 30 ns. impact championia. Indonesiasta kuuluu huhuja, että Indonesian presidentti Joko Widowo on yksi korkea-arvoiseen tehtävään valituista. Indonesialaisen median jälkeen puheenvuoron ottivat indonesialaiset feministit ja naisaktivistit: mitä Widowo oikeastaan tietää naisten aseman tai tasa-arvon edistämisestä ja mitkä konkreettiset teot tätä vaikuttavuuden mestaruus -nimitystä tukevat?
Suomessa tulevat viikot ovat myöskin merkittäviä. Ulkoasiainministeriö on nimittäin luovuttanut kaksi 1325-toimintaohjelman vuosiraporttiaan (2014,2015) Eduskunnan Ulkoasiainvaliokunnan (UVA) käsiteltäväksi, vuosille 2012-16 laaditun toimintaohjelman mukaisesti. Raporttien käsittelyaikataulu ja -tapa herättää kysymyksiä: miksi raportit käsitellään yhdessä ja kuinka on mahdollista, että vuoden 2014 raporttia ei ole vielä syksyyn 2016 mennessä käsitelty? Onhan ulko-, turvallisuus- ja maahanmuuttopoliittisessa ympäristössä tapahtunut merkittäviä muutoksia viime vuosien aikana. UVAn viikkoaikataulu ei myöskään anna osviittaa siitä, että valiokunta kuulisi ulkopuolisia asiantuntijoita raportin käsittelyn yhteydessä.

Miksi tämä on ongelma, siitä tähän muutama havainto:

Olen kirjoittanut artikkelin Suomen 1325-politiikasta ja maabrändäyksestä International Affairsin (92/2) teemanumeroon “The futures of women, peace and security” jossa tuon esille usean esimerkin avulla mitä ongelmia syntyy, kun kansainvälinen normisto, tai em. päätöslauselma ja sen toimeenpano otetaan ulkopoliittisen maabrändäyksen käsikassaraksi. Se politiikan lohko, jota artikkelini ei käsitellyt, on maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikka. Pohdin tätä “hiljaisuutta” artikkelia luonnostellessani luvaten itselleni, että siihen on palattava.

Kulunut vuosi on tuonut tämän hiljentämisen politiikan valitettavalla tavalla esille. Samaan aikaan kun Suomen hallitus kirjaa 1325-politiikan toteuttamisen olennaiseksi osaksi globaalia vastuuta (hallitusohjelma s. 35), 1325-politiikka esitetään puhtaasti ulko- ja turvapolitiikan kehittämisen työvälineenä (raportti 2015, s. 2). 1325-tematiikan näkyvyyttä kiitellään erityisesti Suomen ulkopolitiikassa ja kansainvälisessä profiilissa (raportti 2015, s. 3). Suomen harjoittamaa turvapaikka- tai maahanmuuttopolitiikkaa ei tämän logiikan mukaan nähdä osana globaalia vastuuta, tai globaalia turvallisuutta. Ei vaikka, Suomen kansallinen toimintaohjelma vuosille 2012-16 toteaakin:

Suomi on sitoutunut kansainvälisen humanitaarisen oikeuden täysimääräiseen toimeenpanoon. Aseellisten konfliktien aikana sovellettavan kansainvälisen humanitaarisen oikeuden mukaan naiset ja lapset ovat erityisen haavoittuvassa asemassa. Naisten oikeuksien suojelussa kansainvälinen humanitaarinen oikeus painottaa erityisesti naisten asemaa lasten äiteinä ja huoltajina. Konfliktista kärsivien naisten tarvetta erityissuojeluun, terveydenhoitoon ja apuun on myös kunnioitettava (toimintaohjelma 2012-16, s. 33)

Jään odottamaan miten Ulkoasiainvaliokunta raportteja käsittelee. Tämä on merkittävää myös siksi, että tänä syksynä käynnistetään 3. kansallisen toimintaohjelman valmistelu.