Suomalaiset sijoittuvat jatkuvasti erilaisten kansainvälisten hyvinvointivertailujen kärkikastiin. Suurella osalla väestöä menee historiallisesti tarkasteluna todella hyvin. On koulutusta, hyvät sosiaaliset verkostot ja rahaa millä mällätä. Suomessa on kuitenkin kasvava vähemmistö, jolle hyvinvointi on vain haave. Mikäli siis on siinä kunnossa että jaksaa haaveilla. Poikkeuksellisen voimakas eriarvoistumiskehitys ei aseta haastetta pelkästään pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle vaan myös kaikille muille yhteiskunnan sektoreille ja toimijoille.

Yksi viime vuosien keskeisimmistä huono-osaisuuteen liittyvistä puheenaiheista on ollut niin sanottu nuorten syrjäytyminen. On selvää että siihen liittyvät ilmiöt kuten kasvava nuorisotyöttömyys eivät ole vain julkisen sektorin ongelmia. Selvää on myös se, ettei julkinen sektori kykene yksin ratkaisemaan tämänkaltaisia ongelmia. Hölmöä olisi myös kään odottaa ihmelääkettä yksityiseltä tai kolmannelta sektorilta. Tarvitaan nykyistä joustavampaa yhteispeliä yhteisen päämäärän – hyvinvoivan yhteiskunnan – saavuttamiseksi ja jaetun arvon tuottamiseksi.

Mitä sektorien yhteisellä temmellyskentällä sitten pitäisi tapahtua, jotta nuorten eriarvoistumiskehitys saataisiin katkaistua? Jos kysymykseen olisi olemassa yksi patenttiratkaisu, olisi se todennäköisesti jo toteutettu. Kyse on kaikkien sektoreiden elinvoimaisuutta tyhjiin imevästä ongelmasta. Ratkaisuja tarvitaan monia. Ratkaisijoita vielä useampia.

Takaisin kurssin aiheeseen. Jaetun arvon tuottamiseen. Julkisen sektorin ja busineksen uudenlaisiin symbiooseihin. Otetaan konkreettinen haaste ja jatketaan Hetan ja Sampon teemaa. Palataan siis yhteiskunnan perusrakenteita monessa maassa Suomeakin pahemmin nakertavaan nuorisotyöttömyyteen. Oiotaan mutkia hieman. Yksinkertaistettuna tavoitteen voisi määritellä siten, että työnantajat työllistäisivät nykyistä enemmän nuoria ja julkinen sektori loisi tälle paremmat puitteet erilaisten tukijärjestelmien ja kannustinmekanismien avulla. Kuulostaa helpolta. Ehkä siksi, että periaatteessa sen pitäisi olla helppoa. Mikä siis mättää?

Varsinkin heikoimmassa asemassa olevien nuorten kohdalla nykyiset julkiset tuet ja kannustimet eivät valitettavan usein – no – tue tai kannusta. Kelan tutkimusprofessori Hiilamo heitti pääsiäisen alla mielenkiintoisen idean. Hiilamon mukaan pitkäaikainen toimeentulotuki tulisi poistaa lapsettomilta alle 25-vuotiailta. Passivoivan toimeentulotuen sijaan Hiilamo maksaisi työmarkkinatukea suoraan työnantajalle sektoriin katsomatta. Tämä olisi sekä inhimillisesti että taloudellisesti kannattava yhteiskunnan arkkitehtuurinen uudistus, joka osaltaan helpottaisi jaetun arvon tuottamista. Tämänkaltaiset rakenteelliset muutokset olisivat varsin tervetulleita tilanteessa, jossa toimeentulotuen käsite tarkoittaa pelkästään rahaa.