Nuorten syrjäytyminen ja kasvanut nuorisotyöttömyys ovat olleet viime aikoina jatkuvasti esillä mediassa. Keskustelua ovat kiihdyttäneet eurokriisin lisäksi mm. tutkimustulokset nuorten työkyvyttömyyseläkkeiden yleisyydestä ja THL:n 1987-ikäkohorttiaineiston näytöt huono-osaisuuden periytymisestä. 1990-luvun laman välilliset seuraukset näkyvät nyt siinä sukupolvessa, joka vietti tuolloin lapsuuttaan.

Paitsi että syrjäytyminen merkitsee suuria inhimillisiä menetyksiä, yhteiskunnan näkökulmasta työvoiman ulkopuolella oleva nuori on käyttämätön voimavara. Jos tätä voimavaraa ei saada mukaan tuottamaan yhteistä hyvää, joutuu yhteiskunta maksamaan siitä suuren hinnan. Valtiontalouden tarkastusviraston arvion mukaan yhdestä syrjäytyneestä nuoresta aiheutuu yhteiskunnalle miljoonan euron kustannukset ennen kuin hän täyttää 60 vuotta.

Tilastokeskuksen Pekka Myrskylä on laskenut, että “syrjäytyneitä”, eli vailla toisen asteen tutkintoa ja työn ja opiskelun ulkopuolella olevia nuoria, on yli 50 000. Heistä yli 30 000 ei ole myöskään ilmoittautunut työttömiksi työnhakijoiksi. Kaikkien kohdalla kyse ei toki ole ”lopullisesta” syrjäytymisestä joka päätyy päihdeongelmiin, rikollisuuteen ja asunnottomuuteen, mutta tämä kouluttamaton joukko on joka tapauksessa suurimmassa vaarassa päätyä pidemmälläkin aikavälillä yhteiskunnan elätettäväksi, varsinkin vaikeina taloudellisina aikoina.

Yksi keskeisimmistä toimintamuodoista nuorten aktivoimiseksi on kunnallinen työpajatoiminta, jossa nuoret osallistuvat työmarkkinatuettuun työharjoitteluun. Selvitysten mukaan työpajat kyllä parantavat syrjäytymisvaarassa olevien nuorten elämänhallintaa ja auttavat koulutukseen ohjautumisessa, mutta ne eivät tarjoa selvää väylää työelämään. Selkeämmin työelämäyhteys toteutuu oppisopimuskoulutuksessa, joka on todettu tehokkaaksi keinoksi nuorisotyöttömyyden vähentämisessä mm. Tanskassa ja Saksassa. Suomessakin siitä on saatu hyviä kokemuksia. Toisaalta oppisopimuskoulutukseen ohjautuu sellaisia itsenäisiä ja aktiivisia nuoria, joilla olisi muutenkin kohtalaiset työllistymismahdollisuudet: varsinaisessa syrjäytymisvaarassa olevat hyötyvät siitä vain harvoin.

Keskeinen ongelma on luonnollisesti se, ettei syrjäytymisvaarassa oleva nuori ole useinkaan yksityiselle työnantajalle kannattava sijoitus. Työpajatoiminta on kuitenkin osoittanut, ettei nuoren työllistäminen onnistu tehokkaasti yksipuolisesti kunnan tarjoaman työharjoittelun kautta, jos yksityiset työnantajat eivät ole yhtälössä mukana. Lyhytkin työkokemus voi olla nuorelle merkittävä: onnistumisen kokemukset voivat kasvattaa itseluottamusta ja vähentää työelämään liittyviä pelkoja. Yhteiskunta hyötyy valtavasti jokaisesta työuralle saadusta nuoresta. Syrjäytymisvaarassa olevien nuorten tukeminen on keskeinen osa-alue, jolla tarvittaisiin jaettua arvoa tuottavia ratkaisuja. Olennaisin kysymys on, millaisia kannustimia yrityksille voitaisiin luoda, jotta ne saataisiin mukaan nuorten tuettuun työllistämiseen?