Sana kapio on vanha germaaninen lainasana, jonka merkitys liittyy antamiseen. Antamiseen liittyvä merkitys sillä myös suomenkielessä on ollut. Kapiot olivat niitä lahjoja tai antimia, joita morsian valmisti ja antoi uusille sukulaisilleen miehelään mennessään.

Emännän tietokirja (1958, I, ss.180) kertoo kapioista näin: “Ennen vanhaan, jolloin kaikki kankaat kudottiin kotona ja ommeltiin kotona käsin, valmistettiin talon kasvavalle tyttärelle kapioita jo pienestä pitäen.” Kapioiden eli myötäjäisten tuli tuolloin riittää koko loppuiäksi, koska niiden ajateltiin olevan samalla tyttären perintöosa (Spoof, 2003,13).

Ohjeet muuttuivat 1960-lukua kohti mentäessä: “Viisainta on nykyaikaisen morsiamen varustaa kapioita vain sen verran kuin lähivuosina tarvitaan pitäen silmällä tulevan talouden laatua.” (Emännän tietokirja) Tämä neuvo oli todella tarpeen, sillä 1960-luvulla värikkäät vuodeliinat ja pussilakanat alkoivat syrjäyttää perinteisiä valkoisia, jotka sitten jäivät monilla kaapin täytteeksi ja ehkä vieraslakanoina käytettäviksi.

Toinen 1950-luvun lähde, Aino Hausmann’in Kapiokirstu (1956) neuvoo, että ”Kapiokirstu kuuluu sekä pojalle että tyttärelle, naimisiin menevälle ja naimattomaksi jäävälle.” koska ”…jokainen itsellinen ihminen tarvitsee tietyn määrän liinavaatteita ja muita kodin tekstiilejä”.

Kapioihin kuuluivat ainakin nimikoidut vuodeliinat, ruoka- ja lautasliinat sekä pyyhkeet, usein myös peitteet, vällyt, ryijyt, raanut, verhokankaat sekä erilaiset kodin koristetekstiilit. Säätyläisperheissä niitä teetettiin jos perheen naiset eivät itse olleet riittävän taitavia tai eivät ehtineet tehdä kaikkea tarvittavaa ennen naimisiin menoa.

Itse ommeltuina, äidin tai lähisukulaisten valmistamina, kapioiden valtakausi päättyi 1960-luvulla. Sellaista käsityötaitoa, jota museoihin talletetut liinavaatteet edustavat, on 1900-luvun jälkipuoliskolla Suomessa harvalla ammattilaisellakaan.

Käsityönopettajien työn eräänä haasteena on välittää tietoa ja arvostusta esiäitiemme hallitsemista tekniikoista ja estetiikasta. Tutustuminen käsityönopettajan koulutuksen museossa oleviin kapioihin havainnollistaa tätä perinnettä. Niistä osa esitellään tässä virtuaalisesti ja toivotaan, että se houkuttelisi ohjelman käyttäjiä myös varsinaisten tekstiilien äärelle ihmettelemään mihin hyvin harjaantuneen silmän sekä ajatuksen ja käden yhteistyöllä voi yltää.