Kun rehtorin asettama toimintarakennetyöryhmä antoi loppuraporttinsa, olin kuulevinani sekä helpotuksen että pettymyksen huokauksia. Helpotuksen huokauksen päästäneet ajattelivat, että huh! päästiin pälkähästä, voidaan jatkaa entiseen malliin. Pettyneet olisivat toivoneet radikaalimpaa ravistelua yliopiston perusrakenteisiin. Minusta itsestäni tuntuu, että syvät huokaukset olivat turhia: Helsingin yliopistoa on ravisteltu riittävästi, jämähtämisestä ei ole vaaraa.
Kaikki odotukset oli ladattu työryhmän ensimmäiseen ehdotukseen, joka koski tiedekuntien lukumäärä eli yhdistämistä ja mahdollista kampushallintoa. Joidenkin mielessä yliopisto ei voi uudistua ellei kajota tiedekuntarakenteeseen. Monella on toisenlainen pakkomielle: tiedekunnilla on niin vahva identiteetti, että niihin kajoaminen merkitsee vuosikymmenten ja -satojen aikana luodun imagon romuttamista. Siitä olisi seurauksena arvostuksen menetys yhtä lailla tulevien opiskelijoiden, työantajien kuin kansainvälisten partnereiden silmissä.
Helsingin yliopiston nykyisessä tiedekuntarakenteessa on sekä hyvin vanhoja että varsin tuoreita elementtejä. Teologinen tiedekunta, oikeustieteellinen tiedekunta ja lääketieteellinen tiedekunta ovat olleet olemassa 376 vuotta, mutta bio- ja ympäristötieteellinen ja farmasian tiedekunnat vasta runsaat kymmenen vuotta. Tiedekuntien määrä on kasvanut eriytymisen myötä. Vanha filosofinen tiedekunta elää vielä promootioissa mutta on hallinnollisesti jakautunut useaksi tiedekunnaksi. Tiedekuntarakenne on siis ollut liikkeessä ennenkin eikä muutokset ole näköjään yliopistolaivan eteenpäin menoa hidastaneet.
Kaikki muutokset on kuitenkin sijoitettava siihen kontekstiin, jossa kulloinkin eletään. Yliopisto on jo tehnyt kaksi isoa ratkaisua, jotka mullistavat totaalisesti yliopiston toimintaa lähivuosina. Uusi keskitetty palveluorganisaatio YPA järkiperäistää ja tehostaa hallintoa. Uuden organisaation palasia hitsataan yhteen vielä kauan. Toimintaa ohjataan ylhäältä päin sellaisella vauhdilla, että välillä pelottaa, jääkö luovuudelle ja rohkeudelle enää tilaa.
Ison Pyörän nimellä kulkeva koulutusuudistus pistää puolestaan opinto-ohjelmat uusiksi. Kaikki yliopiston opettajat ja monet opiskelijat osallistuvat paraikaa entistä vetovoimaisempien tutkintojen rakentamiseen. Edessä oleva opetuksellisen toimintarakenteen vallankumous mahdollistaa paitsi sisällöllisen uudistumisen myös opetusmuotojen kriittisen tarkastelun. Pistämme ihan oikeasti opiskelijan keskiöön, kuten uusi strategia edellyttää. Haluamme käyttää entistä laajemmin erilaisia aktivoivia opetusmuotoja. Opetuksen sijasta puhumme usein edellytysten luomisesta oppimiselle.
Tiedekuntien yhdistäminen olisi edellä mainittuihin uudistuksiin verrattuna paljon pienempi muutos. Sen seurauksena rehtorin suorassa ohjauksessa olisi 11 tiedekunnan sijasta seitsemän tai yhdeksän. Tiedekuntien alaiseen hallintoon tämä ei vaikuttaisi kun sellaista ei enää ole. Opiskelijat ja opettajat eivät välttämättä huomaisi muutosta arjessaan, paitsi ne jotka ovat tiedekuntaneuvoston jäseniä. Suuri muutos sen sijaan olisi identiteetin kohteen muuttuminen. On vaikea arvioida, mitä tästä seuraisi. Joskus pakan sekoittaminen on hyvä keino luoda jotakin uutta. Muutos koskisi kuitenkin vain osaa tiedekuntia. Ovatko juuri ne ravistuksen tarpeessa ja muut eivät?
Erillinen kampustason tulosyksikkö – oli niitä sitten kaksi, kolme, neljä tai viisi – toisi yhden hallintotason lisää. Se toki vähentäisi keskustelijoiden ja päättäjien määrää ylätasolla, kun tehdään strategisia linjauksia, mutta etäisyys ruohonjuuritasolta näihin pöytiin kasvaisi.
Esitämme, että tiedekunnissa ei olisi ainelaitoksia tulosvastuulisina yksiköinä. Sen sijaan tarvitaan joitakin alarakenteita, jotka määrittävät esimiessuhteita. Opettajien ja tutkijoiden työaika on yliopiston tärkein resurssi ja siksi tarvitaan mekanismeja, joiden avulla siitä sovitaan. Tämä on entistä tärkeämpää, kun opettajat opettavat eri koulutusohjelmissa. Tämän lisäksi he entiseen tapaan myös tutkivat ja ovat vuorovaikutuksessa yhteiskunnan kanssa. Esitämme, että tiedekunnat saisivat päättää itse, miten he järjestävät esimiessuhteensa.
Päätöksiä tehdessämme pyrimme pohtimaan sen seurauksia eri asianosaisten näkökulmasta. Heitä ovat tässä tapauksessa erityisesti yliopiston opettajat, tutkijat, opiskelijat ja hallinto. Toimintarakenneasiassa kysymme myös, mikä on koko yliopistolle hyväksi. Lisäksi meillä on vastuu toimintamme rahoittajia kohtaan, joita ovat eduskunta ja ministeriö veronmaksajien edustajana. Miltä näytämme heidän silmissään? Kun teemme päätöksiä näin monimutkaisessa ympäristössä, emme voi ottaa yhtä kriteeriä, jota seuraamalla pääsemme absoluuttisesti parhaaseen ratkaisuun. Tarvitsemme eri seikkoja kokoavaa holistista pohdintaa. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että pohtijat päätyvät erilaisiin lopputuloksiin.
Oman näkemykseni mukaan meillä on loistava mahdollisuus kehittyä entistä arvostetummaksi yliopistoksi keskittämällä voimavaramme Iso Pyörä -uudistuksen ja YPAn toteuttamiseen. Jos osaamme suunnitella nämä asiat hyvin, meillä jää entistä enemmän aikaa tutkimuksen tekemiseen.