Kun puhutaan kieli- ja kommunikaatiotaidosta, tarkoitetaan yleensä kykyä käyttää sanoja ja ymmärtää puhetta ja kirjoitusta. Usein unohdetaan, että suuri osa kommunikaatiosta tapahtuu visuaalisesti. Olennaista on tällöin kyky nähdä ja ymmärtää näkemänsä. On tilanteita, joissa näköaistin välittämä informaatio on keskeisessä roolissa. Tälle teemalle on omistettu jaksot #47-#49. Keskustelen taidemaalari Riikka Lenkkerin kanssa kuvataiteen kielestä, näyttelijä Iida-Maria Lindstedtin kanssa pohdimme teatterin kommunikaatioympyröitä ja tutkija Tuomo Hiippala johdattaa meidät kuvioiden ja diagrammien maailmaan.

Pitää nähdä jotta voisi tehdä

En ole mikään erityinen taiteen asiantuntija tai ymmärtäjä, vaikka mielelläni taidenäyttelyissä käynkin, ainakin silloin tällöin. Ohut ja pintapuolinen tietämykseni taiteen tekemisestä pisti minut esittämään myös niin sanottuja tyhmiä kysymyksiä. Riikka Lenkkerin kanssa käymäni keskustelun aikana koin monia ahaa-elämyksiä. Ihailtavaa on hänen syvälliset tietonsa ja taitonsa. Kaikesta näkyy hänen Genovasta saamansa korkeatasoinen ja monipuolinen koulutus, mitä hän hyödyntää oman taiteensa ohessa myös toiminnassaan opettajana.

Yksi ahaa-elämykseni koski näkemistä. Koulutuksen ja taiteilijaksi kehittymisen edellytys on oppia näkemään. Vasta sitten voi ryhtyä tekemään. Kun podcast-äänitys oli jo päättynyt, Riikka vielä täsmensi, mitä eri katsomisen muotoja on olemassa. Hän käyttää itse kolmea katsomisen tapaa, joilla hän tarkastelee tekeillä olevaa teosta. Yksi niistä on normaali silmäily läheltä ja kauempaa, näin saadaan kuva kokonaisuudesta. Toinen tapa on silmien siristäminen, joka tekee näkemisen epätarkaksi mutta keskittää huomion värien ja sävyjen välisiin suhteisiin. Silmiä siristämällä on helpompi myös mittailla värien vaaleus- ja tummuuseroja. Lisäksi on olemassa mononäkö, jossa toinen silmä suljetaan tai kavennetaan näkökenttää laittamalla käsi tai sormi silmän ja maalauksen eteen niin, että aina jokin kohta maalauksesta peitetään. Katsominen johtaa keskusteluun maalauksen kanssa. Siltä odotetaan vastauksia kysymyksiin: mitä jos olisit tummempi tai vaaleampi, olisiko hyvä laajentaa tai supistaa tiettyä aluetta, kannattaisiko lisätä tai poistaa kokonaan jokin yksityiskohta.

Tuo keskustelu maalauksen kanssa oli toinen hämmästyksen ja oivalluksen aiheeni. Kun Riikka rakentaa maalausta ja välillä katsoo sitä ”sillä silmällä” eli kysyy onko näin kaikki hyvin, hän mahdollistaa aina vaan paremmin lopputuloksen. Mutta sen edellytyksenä on se, että taiteilijalla on oltava rohkeutta korjata, poistaa ja lisätä niin kauan kunnes maalaus sanoo ”Nyt olen valmis”. Tämä muistuttaa kirjan kirjoittamista. Kuulun niihin kirjoittajiin, jotka kirjoittavat tekstinsä moneen kertaan. Vaikka en ole osannut sitä näin mieltää, mutta varmaan minäkin ajatuksissani kysyn tekstiltä ”Onko kaikki kunnossa vai pitäisikö jotakin poistaa tai lisätä?” Lisääminen on aina helpompaa kuin poistaminen, mutta juuri poistamisen ja typistämisen taito on olennaista.

Näkeminen ja tekeminen, tässä järjestyksessä, on tärkeä osa myös monia muita ihmisten toimintoja. Joskus näkeminen tarkoittaa sitä, että osaa asettua katsojan roolin. Esimerkiksi jos tekee tai tilaa villapaitaa tai leninkiä itselleen, pitää osata nähdä, miltä se näyttää toisten silmin. Tai kun istuttaa omenapuita, pitää osata nähdä ne isoina puina, jotta ei istuttaisi taimia liian lähekkäin. Tai kun rakentaa tai rakennuttaa taloa, on osattava sijoittaa itsensä asumaan siihen ja suunnitella pohjapiirros sen mukaan. Siis pitää osata nähdä jotta voisi tehdä oikein. Tämä pätee myös erilaisten ongelmien poistamiseen, esimerkiksi lukutaidon heikkeneminen tai ylipainoisuuden lisääntyminen nyky-yhteiskunnassa: nämä ongelmat ja niiden vakavuus pitää ensin nähdä, sitten on kehitettävä keinot niiden poistamiseen.

Keskustelua mallin kanssa

Minua kiinnosti myös tietää, miten Riikka keskustelee malliensa kanssa – hänhän on jo tehnyt kymmeniä tilattuja muotokuvia ja hän kuvaa muutenkin mielellään ihmisiä heidän arjessaan. Riikka kertoi, että muotokuvia tehtäessä keskustelun yksi tarkoitus on pitää malli eläväisenä ja pirteänä – jotta hänet voisi kuvata sellaisena. Mutta keskustelu auttaa myös löytämään mallista sellaisia piirteitä, jotka Riikka haluaa vangita maalaukseen. Joskus kyseessä voi olla taustaan sijoitettu yksityiskohta, joka sisältää pienen vinkin johonkin mallin ominaisuuteen tai harrastukseen. Tämä voi olla niin huomaamaton, että vain mallin lähipiiri ymmärtää sen.

Riikkan vuonna 2022 pidetty näyttely ”Työhuoneella” päästää katsojan kurkistamaan taiteilijan tapaan toimia. Maalaukset syntyvät monimutkaisten prosessien seurauksena, joskus ne eivät valmistu koskaan. Tästä Riikka kertoo myös näyttelyyn liittyvällä videolla. Näyttelyn erikoisuus on myös mallina olleen Sampsa Virkajärven rooli. Mielenkiintoinen on jo itse asetelma, missä naispuolinen taiteilija ikuistaa miestään. Perinteisestihän roolit ovat olleet toisin päin.

Erityisen lisän mallin roolin tuo se, että hän saa myös oman äänensä kuuluviin. Näyttelyssä oli esillä hänen mietteitään mallina olemisesta. Tässä joitakin niistä:

”Joudut jakamaan aikasi havainnoinnin ja tulkinnan rakentamisen välillä, niin, että itse asiassa minulla on enemmän aikaa tarkkailla sinua kuin sinulla minua.”

”Kääntelet päätäsi ja notkistat kaulaasi puolelta toisella, pöyhistät hartioita. Sekoitat sävyn, otat sitä siveltimeen ja viet sen kankaalle. Kuulen karkean siveltimen liukuvan kangasta vasten ja lyhyitä matalia rummuttavia ääniä. Öljyn pehmeä tuoksu.”

”Minulla on helppoa, katson vain ilmeitäsi ja muutaman sekunnin kestäviä yhtäjaksoisia maalausliikkeitä.”

”Sävyn otto, siveltimen liikkeet, näen, kuinka katseesi hipaisee minua, sitten se pysähtyy maalaukseen, askel, kaksi taakse. Paluu paletille. Samat liikesarjat toistuvat tuhansin pienin variaatioin.”

”Kaikki mitä maalauksessa on, on sinne laitettu.”

”Kun välillä unohdut siihen omaan tuoliisi, muistutat itsekin mallia likaisissa vaatteissasi, asennossa, jossa ilmeet lakkaavat ja painovoima tarttuu kaikkeen siihen, joka on meissä pehmeää.”

Kommunikaatiomyrskyjä ennen teatteriesitystä

Iida-Maria Lindstedt on saanut teatterikoulutuksensa Pietarissa. Hän kertoo, että kuinka erilaista meininki oli siellä verrattuna Suomeen. Toimintaan vaikuttavat teatterialan pitkät perinteet ja venäläiseen mentaliteettiin kuuluva hierarkkinen ajattelu ja auktoriteettien ylenmääräinen arvostus. Tämän seurauksena Iida-Maria oppi myös kunnioittamaan alkutekstiä viimeistä merkkiä myöten. Muuten sai kuulla opettajalta ”Luuletko olevasi parempi kirjailija kuin Tšehov!”.

Iida-Marian kuvaus tuo mieleen urheiluvalmentajiemme kertomukset työstään ulkomailla. Kun Tuomas Sammelvuo valmensi venäläisiä lentopallojoukkueita, hän sai usein kohdata ihmetystä ja vähän moitteitakin demokraattisesta valmennustyylistään, johon kuului myös pelaajien mielipiteiden kuunteleminen. Kyse ei ole kuitenkaan vain suomalaisen ja venäläisen kulttuurin eroista. Ilmeisesti Pohjoismaat ovat tässä(kin) asiassa poikkeus maailmassa. Podcast-jaksossa #17 koripallovalmentaja Henrik Dettmann kertoo vastaavanlaisista kokemuksistaan ulkomailla ­muun muassa Turkissa, Ranskassa ja Saksassa.

Riippumatta maasta ja kulttuurista teatteri on mielenkiintoinen työyhteisö, joka yhdessä tuottaa katsojille taide-elämyksiä. Iida-Maria on oikea henkilö pohtimaan sitä kommunikaatiomyrskyä, joka edeltää jokaista ensi-iltaa. Hän on toiminut paitsi näyttelijänä, ohjaajana ja käsikirjoittajana myös esitystensä tuottajana, vaikka hän ei tästä roolista erityisesti pidäkään. Siinä pitää osata myydä ja markkinoida – taito mitä ei teatterikoulussa opeteta. Hän sanoi, että olisi hienoa, jos hänellä olisi oma manageri.

Teatterissa toimii eri alojen ammattilaisia, joiden saumattoman yhteistyön edellytyksenä on kyky kommunikoida toistensa kanssa. Yksi kommunikaation osallistujista on usein läsnä vain tekstinsä välityksellä. Ohjaaja ja näyttelijät lukevat hartaasti kirjailijan luomistyön tulosta, jonka he ensin pyrkivät sisäistämään ja sitten välittämään teatterin keinoin vaativalle yleisölle. Mukana pohdinnoissa ovat myös monet muut teatterin ammattilaiset, kuten valomestarit, lavastajat ja puvustajat.

Vaikka keskustelupareja on monia, kokonaisuudesta on vastuussa viime kädessä ohjaaja. Hän pitää langat käsissä ja huolehtii siitä, että näytelmä on valmis ensi-iltaan mennessä. Hän edustaa myös tulevia katsojia. Siksi hänen on osattava nähdä esityksen lopputulos heidän silmin. Tässä pätee edellä mainittu sääntö: pitää osata ensin nähdä ja katsoa, jotta voisi sitten tehdä oikeita ratkaisuja.

Yleisöltä saatava palaute on Iida-Marian mielestä erittäin tärkeää, vaikka näyttelijät saavat sitä hyvin satunnaisesti. Mediakritiikillä on myös oma roolinsa. Maaseutulehdet kirjoittavat mielellään positiivista kritiikkiä, koska he ovat puolustamassa teatterin asemaa paikkakunnalla. Pääkaupunginseudulla on paljon tarjontaa ja sen vuoksi on voitto jo se, että Hesari noteeraa riippumatta siitä, mitä se kirjoittaa.

Kuvioiden ja graafien maailma

Kolmas tämän aihepiirin vieras Tuomo Hiippala on innovatiivinen ja rohkea tutkija, joka tekee mielellään yhteistyötä muiden alojen tutkijoiden kanssa. Uudet avaukset vaativat usein myös uudenlaisia tutkimusmenetelmiä. Tällä tavalla Tuomo on tutkinut muun muassa logojen muotokieltä jotta voitaisiin erottaa plagiaatit aidoista, ihmisen suhdetta luontoon sometekstien valossa ja twitterin kielimaisemaa tiedonlouhinnan avulla. Jaksossa #49 käsitellään yhtä Tuomon tutkimusalaa, sitä miten teksti toimii yhdessä erilaisten visuaalisten viestintäkeinojen kanssa. Häntä voidaan pitää digitaalisten ihmistieteiden edustajana, koska hän käyttää mielellään erilaisia suuria elektronisia aineistoja, jotka mahdollistavat ilmiön pukemisen numeroiden muotoon.

Kun viestinnässä on sanojen lisäksi muitakin elementtejä, tutkijat puhuvat multimodaalisuudesta. Tuomo on sitä mieltä, että käsitteelle ei ole hyvää suomenkielistä vastinetta, koska monikanavaisuus on liian suppea käsite. Kanavina toimivat kaikki ihmisen aistit, ennen kaikkea korvat ja silmät, mutta erilaisia viestintäkeinoja on valtavasti enemmän, koska erityisesti näköaistin kautta saamme jatkuvasti hyvin erilaista informaatiota. Viestistä syntyy vastaanottajan aivoissa kokonaiskuva, joka ei erittele eri tavoin saapunutta informaatiota. Vähän samaan tapaan käsitykseen ruoan mausta vaikuttavat haju- ja näköaisti, ehkä joskus kuuloaistikin.

Oikeastaan melkein kaikki viestintä on multimodaalista. Jopa teksti, jossa ei ole grafiikkaa eikä kuvia, sisältää monenlaisia lukijaan vaikuttavia elementtejä: käytetty fontti ja sen koko, paperin tai kuvaruudun ominaisuudet, tekstin asettelu sivulle tai ruudulle jne. Kun jaksossa #10 keskustelimme Iida Rauman kirjasta Hävitys, tämä asia oli esillä. Kirjan ahdistava ulkoasu lisää tekstin vaikuttavuutta.

Tekstin ja grafiikan yhteispeli näkyy esimerkiksi oppikirjoissa ja päivittäisessä mediassa. Kuvioiden ja diagrammien lukeminen vaatii lukutaitoa, joka kehittyy kokemuksen tai määrätietoisen opiskelun kautta. Sähkömies pystyy pikasilmäyksellä näkemään talon sähkökartasta, millaisia johtoja on missäkin, maallikolta menee sen tutkisteluun moninkertainen aika ja osa informaatiota voi jäädä kokonaan ymmärtämättä.

Diagrammit ovat tehokas viestintäkeino. Valokuva vangitsee tietyn hetken tietyssä paikassa, mutta diagrammiin voidaan tiivistää ilmiöiden erilaisia puolia. Koska tietoa on tarjolla paljon, sitä voidaan käyttää myös ajattelun välineenä. Erityisesti tämä näkyy MInd Map -tyyppisissä kuvioissa, joihin voidaan koota laajoja asiakokonaisuuksia ja niiden välisiä suhteita.

Vaikka kuvioissa ja piirroksissa on enemmän kaikkia kulttuureja yhdistäviä piirteitä kuin kielissä, niin täysin universaaleja nekään eivät ole. Tämä näkyy muun muassa eri maissa tehtyjen sarjakuvien ja tietokonepelien kuvakielessä. Esimerkiksi japanilainen Manga-sarjakuva eroaa monin tavoin länsimaissa tehdyistä sarjakuvista.

Tuomo toteaa lopuksi, että erilaisten sosiaalisen median alustojen mahdollistamat audiovisuaaliset ilmaisukeinot ovat erityisen tärkeitä maissa, joissa kaikki eivät osaa lukea. Kuvan ja äänen avulla voidaan ohittaa kommunikaatiokatkos, joka syntyy kun teksti ei avaudu lukijalle. Sama pätee myös tilanteisiin, joissa lukutaitoinen vastaanottaja ei jaksa tai viitsi ottaa tekstistä selvää – tällöin avuksi tulevat visuaalisen viestinnän keinot.