Harvoin enää kysytään Do you speak English? Oletetaan, että kaikki osaavat englantia. Osaamista on kuitenkin monenlaista ja englannin kieliäkin on erilaisia. Entä mihin tähtää koulujen kielenopetus: opettaako se välttämään virheitä vai selviytymään erilaisista kommunikaatiotilanteista? Näistä aiheista keskustelin podcasteissa alan asiantuntijoiden Raili Hildenin, Anna Maurasen ja Olli Silvennoisen kanssa jaksoissa #44-#46.

Monet suomalaiset puhuvat muutakin kuin suomea arkielämässään tai töissä. Ainakin he kuulevat muita kieliä televisiosta ja matkoillaan. Siksi aihe kiinnostaa monia, ei vähiten minua olenhan kielen ja kommunikaation tutkija. Minullakin on toki myös oma henkilökohtainen taipaleeni eri kielten pariin. Se sisältää sekä onnistumisia että epäonnistumisia. Luin koulussa pitkän saksan ja kirjoitin siitä laudaturin – taisi olla vain yksi virhe vastauksissa. Opiskelin kieltä sitten yliopistossa niin, että minusta tuli saksan kielen maisteri. Englantiakin yritin opetella koulussa mutta huonolla menestyksellä. Syynä oli sekä surkea opettaja että villi luokka. Tämän vuoksi ei ollut kovinkaan suuri ihme, että vaikka oli luokan paras oppilas, kirjoitin lyhyestä englannista improbaturin. Vuosi Cambridgessa ja elämä muutenkin on sen jälkeen opettanut puhumaan englantia kohtuullisen hyvin, viime vuosina olen kirjoittanut paljon myös tieteellisiä artikkeleita englanniksi.

Ruotsia en ole koskaan oppinut kunnolla. Sille ei ole ollut paljon käyttöä ja muutenkin motivaatio oli jo koulussa heikko. Valtion virkamiesten ruotsin kielen ymmärtämisen kokeen tein niin, että tentaattori puhui ruotsia ja minä suomea – ja niin sain todistuksen, jossa luki että ymmärrän ruotsia ”utmärkt”. Ranskaa yritin opiskella kansalaisopistossa, mutta jostain syystä mitään ei tarttunut päähäni. Yksittäisiä sanojakaan en oppinut, koska en erottanut niitä yhtenä pötkönä lausutuista lauseista.

Venäjän kielen puhujaksi tie on ollut kaikkein mutkikkain. Ilmajoella ei ollut mahdollisuutta lukea koulussa venäjää ja tuskin olisin sitä ruvennut lukemaankaan. Mutta kun lähdin opiskelemaan Helsinkiin, päätin tehdä pienen jäynän vanhemmilleni ja menin venäjän kielen alkeiskurssille. Kävin sen varmuuden vuoksi kahteen kertaan ja jatkoin sitten varsinaisiin opintoihin. Tämä oli vanhemmilleni luonnollisesti järkytys. Ilmajoella kukaan ei osannut venäjää ja kaikki vihasivat venäläisiä. Kun kylällä sitten kuultiin asiasta, tehtiin johtopäätös: papin pojasta on tullut kommunisti. Pikku protestini vanhempiani kohtaan oli siis onnistunut täydellisesti.

Puhumaan opin kuitenkin vasta kun olin kaksi vuotta stipendiaattina Leningradissa. Punnersin sitkeästi eteenpäin ja väittelin venäjän kielestä. Väitöskirja käsitteli venäjän substantiivien liikkuvaa sanapainoa, mikä on mielestäni – aspektien ohella – venäjän kielen suurimpia kompastuskiviä. Tein lisää venäjän kieleen liittyvää tutkimusta ja kun ketään muutakaan venäjän kielen tohtoria ei Suomessa ollut, tiedekunta joutui valitsemaan minut venäjän kielen ja venäläisen kirjallisuuden professoriksi kun olin vasta 32-vuotias.

Tein myös monenlaista oppimateriaalia venäjän kielen opetuksen tarpeisiin: oppikirjasarjoja, sana- ja harjoituskirjoja ja kielioppeja. Laadin 90-luvulla myös tietokoneohjelman, joka opetti venäjän substantiivien ja adjektiivien taivutuksen. Ohjelma tarkisti oppilaan antaman vastauksen ja antoi väärän vastauksen jälkeen kommentin siitä, millä tavalla vastaus oli mennyt pieleen. Laadin myös televisiolle käsikirjoituksia erilaisiin venäjän kielen opetusohjelmiin: Zakuska, Kapusta, Mato ja Nataša. Jotkut ohjelmista on edelleen katsottavissa Ylen kotisivun kautta.

Kielet ja kieltenopetus ovat siis lähellä sydäntäni ja siksi odotin aivan erityisellä innolla keskusteluja studioon kutsuttujen asiantuntijoiden kanssa. Enkä pettynyt. Opin taas paljon uutta. Olen varma, että kuuntelijatkin ovat saaneet uusia ajatuksia vieraista kielistä ja niiden oppimisesta.

Kieltenopetuksen tavoitteet

Ensimmäisenä tämän teeman vieraana oli Raili Hilden, joka toimii didaktiikan apulaisprofessorina Helsingin yliopiston Kasvatustieteellisen tiedekunnassa. Hän siis valmentaa tulevia kieltenopettajia ja on sen vuoksi tarkkaan perillä alan uusimmista virtauksista. Hilden on itse tutkinut erityisesti kielitaidon eri osa-alueiden mittaamista. Mittaaminen ja erilaiset koejärjestelyt ovat tärkeä osa kielenopetuksen kokonaisuutta, koska – kuten tiedämme ylioppilaskirjoituksista – kokeilla on vaikutusta siihen, mitä opetetaan.

Itseäni kiinnosti erityisesti se, mikä on muuttunut kieltenopetuksessa ja mikä pysynyt ennallaan, jos verrataan aikaan 20-30 vuotta sitten kun itse tein oppimateriaalia. Yksi merkittävä vieraiden kielten opetukseen vaikuttanut seikka on ollut niin sanotun eurooppalaisen viitekehyksen jalkauttaminen koulujen arkeen. Sitä valmisteltiin vuosikausia valtavana kansainvälisenä projektina ja tuloksena oli uudenlainen kielenopetuksen tavoitteiden määrittelymatriisi. Siinä kommunikatiivisuus ajoi lopullisesti läpi, minkä seurauksena tavoitteet määritellään sen perusteella, mitä kielellä voi tehdä. Toki perinteiset kielitaidon osa-alueet (kirjallinen ja suullinen kielitaito, tekstien tuottaminen ja tulkitseminen) ovat edelleen kuvassa mukana, mutta taitotasot määräytyvät sillä perusteella, millaisista kielenkäyttötilanteista oppilas selviytyy, jos hänellä on tietyntasoinen kielitaito. Taitotasoista (A1, B2 jne. ja niiden alaluokat) on tullut opettajien puheissa arkipäivää ja monet oppilaatkin tunnistavat ne. Koulujen kieltenopetuksen tavoitteetkin määritellään näiden tasojen avulla. Kieliopin ja sanaston opettelu ei siis ole enää tavoite sinänsä, vaan väline selvitä erilaisista kommunikaatiotilanteista.

Hahmottelin kolmekymmentä vuotta sitten oman miniversioni kielitaidon tasoista, joka pääsi esille jopa Mitä Missä Milloin -kirjassa. Alin taso on selviytymiskielitaito, joka auttaa meitä ostamaan ruokaa ja lippuja vieraalla kielellä, ehkä myös kertomaan muutaman asian itsestämme ja Suomesta. Tällaisessa kielitaidossa ovat tärkeitä konkreettiset substantiivit ja tietyt vakiofraasit. Toinen taso, keskustelutaito, antaa meille välineitä keskustella kyseisellä kielellä maailmanmenosta ja meitä kiinnostavista asioista. Tällaisen taidon edellytyksenä on laaja erityisesti käsiteltävään asiaan liittyvä sanasto, johon kuuluu paljon abstraktisubstantiiveja ja verbejä. Pitää myös tietää, mistä puhutaan eli on tunnettava aiheeseen liittyvät käsitteet ja ihmiset – oli sitten kyse jalkapallosta, kalastuksesta, elokuvista, kaivinkoneen käytöstä tai atomifysiikasta. Kolmas kielitaidon taso takaa sosiaalistumisen, äidinkielisten joukkoon sulautumisen. Tämän tason ulkomaalainen saavuttaa harvoin, koska sen edellytyksenä on pienten modaalisanojen ja adjektiivien taitava tilannekohtainen käyttö ja keskustelusääntöjen hyvä tuntemus. Pitää osata myös ymmärtää sellaista mitä ei sanota, mutta tarkoitetaan.

Iso kielenopetukseen vaikuttava muutos on tapahtunut ympäröivässä yhteiskunnassa. Internetin ja siihen liittyvien palvelujen ansioista vieraiden kielten käyttö on arkipäiväistynyt. Matkailun nopea kasvu on vaikuttanut samaan suuntaan. Tämä on kärjistänyt opetuksen sisältöihin aina liittynyttä ristivetoa: kuinka paljon opetus palvelee kielitaitoa vuosien päästä ja kuinka paljon tässä ja nyt. Edellinen ajattelutapa merkitsee, että koulussa pitää rakentaa vankka pohja kielitaidolle, joka sitten realisoituu aikuisiällä. Jälkimmäisen periaatteen mukaan pitää ottaa esille sellaisia kielenkäytön alueita, jotka ovat tärkeitä oppilaille heidän arjessaan, koska se on tärkeää motivaation kannalta. Jälkimmäisen periaatteen mukaan koulukirjojen esimerkit ja kotitehtävät liittyvät sosiaalisen median käyttöön ja nuorten keskinäiseen tsättäilyy. Käytännössä opetuksessa pyritään ottamaan huomioon molemmat periaatteet.

Toinen ikuisuuskysymys on oikeakielisyyden vaatimus. Kuinka tarkkoja tulisi olla virheiden korjaamisessa vai olisiko parempi, että kannustetaan puhumaan virheistä välittämättä. Monet virheet eivät haittaa viestin ymmärtämistä, mutta on tilanteita, joissa ne antavat puhujastaan negatiivisen kuvan, mikä sitten johtaa kommunikaatio-ongelmiin.

Keskeinen kysymys kieltenopetuksessa on oivaltaa, että kielitaito ei ole pelkästään kieliopin ja sanaston tuntemusta, vaan taitoa käyttää kieltä tarkoituksenmukaisesti erilaisissa kommunikaatiotilanteissa. Se taas vaatii paljon samoja taitoja kuin äidinkielinenkin kommunikointi: kykyä kuunnella tarkkaavaisesti ja taitoa ottaa vastaanottaja huomioon puhetta muotoiltaessa.

Monet englannin kielet

Keskustelin emeritaprofessorin Anna Maurasen kanssa englannin kielen eri varianteista, eli varieteeteistä kuten kielentutkijat sanovat. Ne ovat tietynlaisia maakohtaisia murteita, joiden suurin ero näkyy ääntämyksessä ja joidenkin yksittäisten sanojen käytössä. Oikeinkirjoituksessakin on eroa – näin voi päätellä sen perusteella, että Word-tekstinkäsittelyohjelmassa on tarkistusohjelmat 18 eri englannin kielen variantille. Britti- ja amerikanenglannin lisäksi on oma tarkistusohjelmansa muun muassa Australiassa, Kanadassa, Etelä-Afrikassa ja Zimbabwessa käytettävälle englannille.

Leveästi äännettävä amerikanenglanti on meidän korvissamme kovin erilaista kuin brittienglanti, mutta on muistettava, että Brittein saarella asuvat äidinkieliset puhuvat englantia hyvin eri tavoin. On sekä maantieteellisiä että sosiaaliryhmien välisiä eroja. ”Kuningattaren englantia” puhuu vain muutama prosentti. Oma lukunsa on Skotlanti. jossa puhutaan paitsi omalla tavalla äännettyä englantia myös skotin kieltä ja gaeliä.

Euroopassa on perinteisesti opetettu brittivarianttia, samoin Australiassa ja Uudessa Seelannissa, mutta Aasiassa ja erityisesti Etelä-Amerikassa opetuksessa käytettävä kieli on amerikanenglanti. Maurasen mukaan tietyissä oikeinkirjoituksen yksityiskohdissa – esimerkiksi s-z-vaihtelu sellaisissa sanoissa kuin criticise-criticize – amerikkalainen kirjoitusasu on tunkeutumassa myös brittienglantiin. Yksittäisten sanojen eroista hän kertoo hauskan tarinan siitä, kun hän oli yhdysvaltalaisen hotellin ala-aulassa kysynyt, missä täällä olisi hissi (lift). Häntä oli ensin katsottu kummastuneena, kunnes pienen tovin päästä oli sanottu You mean elevator?

Silloin kun vaaditaan täsmällistä ymmärtämistä, englannin kielen variantit saattavat aiheuttaa kohtalokkaita väärinymmärryksiä. Tällaisia on tutkittu Yhdysvaltojen puolustusministeriön rahoittamassa projektissa, jossa seurattiin sotaharjoituksiin osallistuneiden amerikkalaisten sotilaiden keskusteluja brittisotilaiden kanssa. Ymmärrysvaikeuksien taustalla saattoi pienten kielellisten erojen ohella olla erilaiset tavat toimia tietyissä tilanteissa. Sotatilanteissa tapahtuvat kommunikaatio-ongelmat ovat suuri ongelma, koska väärinkäsityksistä johtuvaa omien joukkojen tulitusta (friendly fire) tapahtuu kaikissa sodissa.

Intialaisten englannin kieli kuulostaa suomalaisten korvissa ehkä kaikkein oudoimmalta. Se ei ole monenkaan intialaisen äidinkieli, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että se on aivan yhtä ”oikeata” englantia kuin brittienglanti tai amerikanenglanti. Kielen oikeellisuushan on sovittavissa oleva asia. Normeille ei ole mitään kielitieteellistä perustetta, vaan kukin kieliyhteisö määrittelee ne oman mieltymyksensä perusteella. Voidaan kiistellä siitä, onko jokin englannin kielen variantti kauniimpaa tai ymmärrettävämpää kuin toinen, mutta ei ole mielekästä väittää, että brittienglanti olisi ”oikeampaa” englantia kuin intianenglanti.

Kun Mauranen vastasi ihmiskunnan kehitystä koskevaan kysymykseen, hän korosti ihmisten kykyä kommunikoida keskenään – ilman sitä ei olisi kehitystä. Mutta meillä on myös taito olla kertomatta kaikkea, osataan pitää oma reviiri. Kieli antaa mahdollisuuden salata asioita ja johdattaa muita harhaan.

Neuvoksi vieraalla kielellä puhuville Mauranen antaa: Älkää yrittäkö olla natiiveja (äidinkielenpuhujia), jos ette ole. Toinen neuvo: Ei kannata keskittyä virheiden välttämiseen, kaikki tekevät niitä.

Kansainvälisessä kanssakäymisessä käytettävä englanti

Aikaisemmin oli tapana puhua huonosta englannista (bad English), kun puhuttiin ei-äidinkielisten tavasta puhua englantia. Nykyään ilmausta ei enää käytetä, koska on osoittautunut, että kyseinen kielimuoto on erittäin kätevä kommunikaatioväline. Siitä keskustelimme jaksossa #46 tutkijatohtori Olli Silvennoisen kanssa.

Tämä kansainvälisen kanssakäymisen englanti, English as a lingua franca, on monessa suhteessa erityinen kielimuoto. Se on ensinnäkin maailman eniten puhuttu kieli, puhujia on varovaisen arvion mukaan yli kaksi miljardia. Koskaan maailmanhistorian aikana ei ole ollut yhtä laajalle levinnyttä kieltä. On kuitenkin hyvä muistaa, että maailmassa on edelleenkin paljon enemmän niitä, jotka eivät osaa englantia. Silvennoisen mukaan englannin taito yleensä hiipuu, kun mennään pääkaupungeista ja muista keskuspaikoista kohti maaseutua. Tämä pätee niin Kiinaan, Venäjään, Italiaan kuin Espanjaankin. Sama pätee muuhunkin kulttuuriin. Suurkaupungit ympäri maapalloa muistuttavat yhä enemmän toisiaan.

Kansainvälisen kanssakäymisen englanti on erikoislaatuinen kieli myös siinä suhteessa, että sillä ei ole omaa kotimaata eikä sen vuoksi myöskään omaa kulttuuria. Se on aidosti lingua franca, joka mahdollistaa eri äidinkielisten ihmisten välisen kanssakäymisen. Kotimaattomuus heijastuu myös siihen, että kielellä ei ole tahoa, joka määrittelisi sen normin. Toki kielenpuhuja on todennäköisesti opetellut jotakin englannin kielen varianttia, mutta tutkijoiden mukaan kommunikaatiotarpeet ajavat usein oikeakielisyyden ohi. Toisin sanoen ei ole niin nuukaa miten kieltä käytetään, kunhan viesti menee perille.

On toki kielenkäyttötilanteita, joissa pitää pinnistää ja käyttää korrektia kieltä, mutta normaalissa ihmisten välisessä kommunikaatiossa tällaista tarvetta ei ole. Usein käy myös niin, että englantia paremmin puhuva yksinkertaistaa ja selkeyttää omaa puhettaan jos hän huomaa, että puhekumppanilla on vaikeuksia ymmärtämisen kanssa.

Tutkijat ovat havainneet lingua franca -englannissa melko säännöllisesti toistuvia piirteitä, joita perinteisen käsityksen mukaan pidetään virheinä. Esimerkiksi yksikön kolmannen persoonan verbimuodosta saatetaan jättää s pois ja sanoa He want to go sen sijasta että sanottaisiin He wants to go. Toinen piirre on helppojen ja selkeiden prepositioiden, kuten about¸ ylikäyttö. Tämä helpottaa sekä puhujan kielentuottamisprosessia että antaa kuulijalle aikaa pysyä mukana.

Kun molemmat dialogiin osallistujat puhuvat muulla kuin äidinkielellään, tarvitaan yleensä enemmän vuorovaikutustyötä. Keskustelijoiden pitää tarkkailla, meneekö viesti perille ja ymmärtävätkö he itse puhujan oikealla tavalla. Sen vuoksi vuorovaikutukseen kuuluvat kysymykset ja palautepartikkelit ovat lingua franca -keskusteluissa tavallisempia kuin jos tutut äidinkieliset keskustelevat toistensa kanssa.

Englanti on nykyään ylivoimaisti eniten käytetty lingua franca. Keskiajalla latina oli kirkollisten piirien ja osin yliopistojenkin yhteinen kieli. Diplomatiassa ranskalla on ollut merkittävä asema. Afrikassa siirtomaavaltojen kielet ja suahili ovat laajassa käytössä, kun erikieliset kohtaavat. Samoin venäjää käytetään yhteisenä kielenä sekä Venäjän rajojen sisällä että entisissä neuvostotasavalloissa. Suomeakin voidaan käyttää lingua francana kun Suomessa asuvat venäläiset ja somalit kohtaavat, kuten Merja Pikkarainen on osoittanut väitöskirjassaan.

Silvennoinen antaa kolme neuvoa vieraalla kielellä puhumiseen:

• pelko pois: osaat enemmän kuin luuletkaan, rallienglantikin on selkeää
• tiedosta millainen kommunikaatiotilanne on kyseessä: monessa tilanteessa voit puhua miettimättä kielen normeja, voit myös pyytää tarvittaessa jeesiä
• kulttuurien välinen viestintä: koska puhekumppanina on jonkin toisen kulttuurin edustaja, kannattaa varautua joustamaan, useinkaan ei ole viisasta astua muiden varpaille, jos ei sitä välttämättä halua.