Podcastin Kommunikaation kompastuskiviä toisella tuotantokaudella kolmea peräkkäistä jaksoa yhdistää sama kattoteema. Ensimmäisenä teemana on sanoilla vaikuttaminen, se miten meitä ohjaillaan erilaisilla sanavalinnoilla. Hahmotamme maailmaa sanojen avulla ja siksi on tärkeää, mitä sanoja poliitikot, media tai me itse sujautamme puheeseemme ja missä sävyssä niitä käytetään. Tarkastelussa on kolme ajankohtaista käsitettä ”propaganda”, ”sotarikos” ja ”demokratia”. Vieraina jaksoissa maamme parhaat näiden kysymysten asiantuntijat Mats Bergman, Martti Koskenniemi ja Teivo Teivainen.

Sanoilla vaikuttaminen oli esillä jo ensimmäisellä tuotantokaudella jaksossa, jossa Iida Rauma oli vieraana. Hän on vakuuttunut siitä, että puhuminen koulukiusaamisesta vähättelee ongelmaa: pitäisi puhua kouluväkivallasta. Mika Pantzar puhui puolestaan siitä, kuinka teknologian kehitystä on nopeutettu taitavasti valittujen sanojen avulla. Todellakin riippumatta siitä, teemmekö tietoisia sananvalintoja vai puhummeko sen kummemmin asiaa pohtimatta, välitämme sanoilla asenteitamme ja mielipiteitämme.

Erityisen suuri vaikutusvalta on medialla. Iso valinta on jo se, MISTÄ uutisia tehdään, mutta yhtä merkittävää on se, MITEN ne otsikoidaan. Sama uutinen voidaan ilmaista eri tavoin. Jos otsikossa lukee ”Kokoomus on edelleen gallupien suurin puolue”, siitä tulee eri mielikuva kuin jos siinä lukee ”Kokoomuksen kannatus on laskenut”. Toinen vielä selvempi esimerkki: ”Venäläiset tekivät taas sotarikoksen ja pommittivat koulua” vs. ”Venäläisten ampuma ohjus osui koulurakennukseen”.

Propaganda

Toisen tuotantokauden ensimmäisen jakson teemana on siis propaganda. Siitä oli kertomassa filosofi ja mediatutkija Mats Bergman, joka on viime vuosina tutkinut myös propagandaa. Sana toistuu median välittämissä uutisissa melkein päivittäin, koska Venäjän sotapropagandan käsittämättömät ylilyönnit ja ihmeelliset kertomukset uusnatsien johtamasta Ukrainasta ovat herkullinen uutisaihe. Muistan, kun itse olin Moskovassa vuonna 2015 ja avasin hotellihuoneen telkkarin. En kestänyt kauan kuunnella vastenmielisen propagandan täyttämää uutislähetystä.

Vilkaisin myös Venäjän TV:n tunnetuinta keskusteluohjelmaa. Se oli nerokkaasti rakennettu: paikalla oli toki vaihtoehtoista näkemystä edustava keskustelija, mutta hän oli siellä vain maalitauluna, kun kaikki muut keskustelijat murskasivat hänen näkemyksensä juontajan avustuksella. Tämä on tehokasta mielipidevaikuttamista. Bergmanin mukaan monilla ihmisillä on tarve kuulua enemmistöön. Ilmiötä kutsutaan bandwagon-efektiksi. Olemme laumasieluja ja siksi meillä on taipumusta hypätä niihin vankkureihin, joissa muut jo ovat. Toimimme näin ihan vaan varmuuden vuoksi miettimättä tarkemmin, mitä mieltä oikeasti olemme – kun on samaan mieltä kuin muut, ei tarvitse selitellä omia mielipiteitään.

Etsiessään selitystä venäläisten herkkäuskoisuudelle propagandan edessä Bergman toteaa myös, että Putinin julkiset esiintymiset ovat tärkeitä riippumatta siitä, millaista soopaa hän puhuu. Tämä kasvattaa venäläisten luottamusta siihen, että heistä ainakin yritetään pitää huolta. Puheitten tulkinnassa puolestaan astuu kuvaan George Orwellin lanseeraama kaksoisajattelu: voimme olla samaan aikaan kahta eri mieltä. Toinen minä ajattelee, että eihän tässä ole mitään järkeä, kun taas toinen minä muistuttaa, että isänmaallisena ihmisenä minun on seistävä kansamme johtajan takana. Ehkä tässä voidaan nähdä toivon kipinä – jossakin toisenlaisissa olosuhteissa voitolle voi jäädä se minä, joka tajuaa sodan mielettömyyden.

Kun kysyin Bergmanilta, mikä auttaisi vastustamaan propagandaa ja ymmärtämään sen luonnetta, hän vastasi ”Propagandan historian tuntemus”. Valtiot ja johtajat ovat iät ajat koettaneet vaikuttaa kansalaisiinsa. Propaganda-sana ilmaantui kielenkäyttöön kuitenkin vasta 1600-luvulla, kun paavi perusti propagandajärjestön, jonka tehtävänä oli levittää katolisen kirkon sanomaa kaikkialle maailmaan. Ensimmäinen maailmansota oli propagandan levittämisen kulta-aikaa. Sen oppeja alettiin käyttää rauhan aikana eritysesti Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa. Natseista tuli propagandan levittämisen maailmanmestareita.

Propaganda-sana oli välillä unohduksissa, mutta länsimaiden Venäjää koskevassa uutisoinnissa se alkoi esiintyä uudestaan Krimin valtauksen jälkeen. Uutisointi ilmentää propaganda-teorian perusoivallusta: vastustajat tekevät propagandaa, meillä tiedonvälitys on objektiivista. Bergman kertoo erilaisista peitenimistä, joita Yhdysvalloissa käytetään omista valtiollisen mielipidevaikuttamisen keinoista.

Propagandan käsitteen aktuaalisuudesta kertoo se, että Suomessakin on ilmestynyt erinomaisia asiaa käsitteleviä kirjoja, kuten Joonas Pörstin Propagandan lumo ja Heikki Tiilikaisen Hybridisota. Pörsti kuvaa seikkaperäisesti suurvaltojen propagandastrategioita. Kun ne ovat suunnittelemassa arveluttavia sotatoimia, ne muokkaavat kansalaisten mielipiteitä jo ennen näitä toimia. Näin kävi Yhdysvalloissa ennen hyökkäystä Husseinin Irakiin ja Venäjällä ennen Krimin haltuunottoa.

Tiilikainen listaa kaikkiaan 30 propagandan keinoa, kuten asioiden yksinkertaistaminen, huhujen levittäminen, sanojen merkityksen vääntely, vihjailu ja pelottelu.  Mielenkiintoinen metodi on niin sanottu ”hevosmiehen tietotoimisto”, jonka totuuksia ladellaan sanomalla kaikkihan me tiedetään, että… Monet propagandan keinoista on käytössä myös muilla elämänalueilla. Ne ovat tehokkaita, kun mainostajat tyrkyttävät meille erilaisia tuotteita tai palveluita. On niille käyttöä myös silloin, kun yritämme myydä asuntoamme. Perussääntö on sama kuin oli natseilla: puhu totta niin kauan kuin voit. Sääntöä ei rikota, kun kerrotaan tarkkaan valikoituja yksinkertaistettuja osatotuuksia ja esitetään mielipiteitä, joita ei voida osoittaa vääriksi. Tämä on tuttua politiikasta, kun oppositio ruotii hallituksen tekemisiä tai kun populistipoliitikko yrittää saada kansaa puolelleen.

Sotarikokset

Martti Koskenniemi on kansainvälisesti arvostettu asiantuntija, joka esiintyy usein myös muiden maiden yliopistoissa ja medioissa. Vaikka hän kommentoi usein sotarikoksiin liittyviä kysymyksiä, hän korostaa, että ne muodostavat vain pienen osan kansainvälisen oikeuden kenttää. Sotarikoksia koskevaa lainsäädäntöä kehitettiin erityisesti toisen maailmansodan jälkeisiä natsioikeudenkäyntejä varten. Tärkeä uusi käsite oli ”kansanmurha” eli ”joukkotuhonta”, jonka avulla voidaan tuomita maiden johtajia myös muista kuin sotarintamilla tapahtuneista rikoksista.

Monet kansanmurhat hiertävät vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja kansojen välisiä suhteita. Vaikka entisiä johtajia ei saadakaan niistä enää vastuuseen, usein edellytetään kansanmurhaan syyllistyneeltä valtiolta julkista anteeksipyyntöä. Voisi ajatella, että se on helppo tapa kuitata historiassa tapahtuneet vääryydet, mutta eipä ole: on vain harvoja tapauksia, joissa tämä toteutuu. Jos näin tehtäisiin, pitäisi samalla hyväksyä ajatus siitä, että meidän historiankirjamme ovat antaneet väärän kuvan menneistä tapahtumista. On kuitenkin tapauksia, joissa anteeksipyyntö on esitetty, esimerkiksi Kanadan pääministeri pyysi anteeksi maan alkuperäisväestöltä valtaväestön heihin kohdistamaa vainoa.

Vaikka syyllisten tuomitseminen sotarikoksista on tärkeää uhrien omaisten näkökulmasta, sen tiellä on käytännössä monia esteitä. Näytön hankkiminen on paljon vaikeampaa kuin tavallisissa rikoksissa ja toiminnan uskottavuutta vähentää se, että syytetyiksi joutuvat vain hävinneen osapuolen edustajat. Tämä näkyi myös toisen maailmasodan jälkeen, kun liittoutuneiden tekemiä sotarikoksia, esimerkiksi Yhdysvaltojen atomipommin pudottamisia Japaniin, ei tuomittu. Jos siviilirikoksissa noudatettaisiin samaa periaatetta, tappelun voittanutta ei voitaisi tuomita hänen aiheuttamistaan vahingoista. Lisäksi kaikki suurvallat katsovat olevansa koskemattomia kansainvälisen oikeuden edessä. Meidän suomalaisten on hyvä myös muistaa, että mekään emme ole tässä asiassa pulmusia, esimerkiksi sisällissodan aikana molemmat osapuolet tekivät tuhansia sotarikoksia.

Koskenniemi toteaa, että sotarikosten pitäminen esillä mediassa ei välttämättä toimi aina ennalta ehkäisevästi. Tällä saattaa olla jopa päinvastainen vaikutus. Kun sotarikoksista ja kansanmurhista puhutaan jatkuvasti, ne arkipäiväistyvät ja voivat lisätä ajattelutapaa ”kun kerran muutkin, miksi se olisi kiellettyä minulta”.

Kuvatessaan sotarikosten historiaa Koskenniemi muistuttaa mieleen pitkään jatkuneen käsityksen siitä, että vihollisia on eriarvoisia. Arvostetut kirkonisät ja heitä kuunnelleet hallitsijat vakuuttivat, että pakanoiden surmaaminen ei ole syntiä vaan suorastaan toivottavaa. Maailma on kuitenkin muuttunut. Ranskan vallankumouksen, Yhdysvaltojen perustuslain sekä YK:n ihmisoikeuden julistuksen mukaan kaikki ihmiset ovat tasavertaisia. Mutta julistuksista huolimatta aivoissamme muhii edelleen ihmisten eriarvoisuuden malli, jonka mukaan me valkoihoiset kristityt olemme arvokkaampia kuin muun uskoiset ja muun väriset. Tätä ei toki kukaan sano suoraan ääneen, mutta se tulee ilmi, kun ihmisiä tapetaan eri puolilla maapalloa. Meitä ei juurikaan liikuta, jos ”pakanat” tappavat toisiaan tai kristityt tappavat heitä verrattuna siihen, kun meidän kaltaisia kuolee meidän kaltaisten tappamina.

Koskenniemi kiinnittää huomiota myös siihen, että suhtautumisessa sotarikoksiin ja ihmisoikeuksiin yleisemmin, on kaksi tarkastelutasoa: idealistinen ja realistinen. Idealistista ajattelua edustavat monet poliittiset lausunnot, jotka heijastavat toiveajattelua pikemminkin kuin käsitystä siitä, mikä on mahdollista todellisuudessa. Idealismi näkyy poliitikoiden tavassa puhua Venäjän Ukrainan kohdistuneet hyökkäyksen skenaarioista, esimerkiksi Marin toistaa näkemystä, jonka mukaan sota loppuu vasta kun Venäjä on ajettu kokonaan pois Ukrainan maaperältä.

Demokratia

Kolmannesta teemasta, demokratiasta, oli keskustelemassa kansainvälisen politiikan professori Teivo Teivainen, jolla on sekä omakohtainen että tutkimuksiin perustuva käsitys demokratian tilasta eri puolilla maapalloa, erityisesti Latinalaisessa Amerikassa. Liitämme demokratian käsitteen usein valtioihin esimerkiksi kun puhumme demokraattisista ja epädemokraattisista maista. Teivainen kuitenkin korostaa, että demokratian toteutumisella on monta tasoa: perhe, yritykset, organisaatiot, valtio. Meillä on taipumusta hyväksyä epätasa-arvo esimerkiksi perheiden sisällä, jossa aikuisilla on enemmän oikeuksia ja velvollisuuksia kuin alaikäisillä lapsilla. Monille on myös ok se, että johtajat ja työntekijät ovat eriarvoisessa asemassa tehtaissa ja muissa yrityksissä.

Sana demokratia kuuluu myös sanoihin, joihin liittyy vahva tunne- ja arvolataus. Kun puhumme demokraattisista maista, se yhdistyy mielikuvaan siitä, että ne ovat edistyksellisiä ja moderneja. Epädemokraattisiksi tai autoritaarisiksi luokitellut maat leimataan puolestaan jälkeen jääneiksi ja kehittymättömiksi.

Jo Aristoteles oli sitä mieltä, että kansakunnille sopivat erilaiset valtiomuodot. Demokratialla todellakin on hyvin erilaiset kasvot. Sen alkulähteillä Kreikassa demokratiaa oli se, että vain Ateenassa syntyneet vapaat miehet saivat ottaa osaa päätöksentekoon. Yhdysvaltojen perustuslakia pidetään länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen kulmakivenä, mutta siinäkään ei edetty vielä kovin pitkälle tasa-arvoisten demokraattisten oikeuksien määrittelyssä, koska äänioikeudessa oli varallisuuteen, sukupuoleen ja ihmisen syntyperään perustuvia rajoitteita. Niistä ajoista demokratia on edennyt kohti laajempaa tasa-arvoa – mutta vain osassa maapallon maita. Edelleenkin hyvin toimiva demokratia on harvinaisempi ilmiö kuin autoritaarinen diktatuuri. Lisäksi suuri osa valtioista sijoittuu näiden äärimallien väliin.

Tällä(kin) mittarilla mitattuna Suomi sijoittuu kärkimaiden joukkoon (ks. esim. Maailman demokratia-indeksi), mutta se ei tarkoita sitä, että meillä demokratia olisi täydellistä, demokratialla kun on kahdet kasvot, kuten Kai Alhanen ja Tuukka Perhoniemi kertovat kirjansa Demokraattinen perintömme viimeisessä luvussa. Demokraattiset oikeudet eivät yksin riitä, ratkaisevia ovat toimintaedellytykset, jotka mahdollistavat erilaisten oikeuksien toteutumisen. Meillä voi esimerkiksi olla teoriassa tasavertaiset oikeudet asettua ehdolle vaaleissa, mutta käytännössä tästä ei ole paljon hyötyä, jos kaikilla ei ole realistisia mahdollisuuksia tähän – monessa maassa ehdokkaaksi on turha asettua ilman riittävää taloudellista panostusta. Tämän vuoksi puhe demokraattisista maista on osin harhaa.

Kansalaistottelemattomuus on kiistelty osa demokratiaa. Sitä voidaan puolustella sillä, että se ei lähtökohtaisesti ole rikollista toimintaa, koska siinä ei tavoitella omaa etua, vaan sitä harrastetaan koko yhteiskunnan ja ihmiskunnan edun nimissä. Tosin näin määriteltynä terrorismikin on hyväksyttävää. Erona on tietysti se, millaisia keinoja yhteiskunnan vastustajat käyttävät. Joka tapauksessa tarve ottaa käyttöön ulkoparlamentaarisia toimintamuotoja osoittaa, että normaali edustuksellinen demokratia ei toimi. Teivainen on sitä mieltä, että kansalaistottelemattomuus on olennainen osa demokraattista hallintomuotoa, mutta hän varoittaa tekemästä erilaisiin protesteihin osallistujista sankareita, koska he ovat vain toteuttamassa yhtä demokratian muotoa.

Jaksossa tulee esille myös Teivaisen hiljattain lanseeraama käsite ”turvallisuuspoliittinen demokratia- ja ihmisoikeusjousto”. Tällä hän viittaa siihen, että Suomen on pitänyt pistää suu suppuun, jotta Turkki ja Unkari ratifioisivat NATO-hakemuksen. Teivaisen mielestä tämä käsite sopii kattotermiksi erilaisille olosuhteisiin sopeutumisen muodoille, joista yhtä on Suomessa totuttu nimittämään suomettumiseksi. Käsite itsessään antaa väärän kuvan siitä miten kansainvälisessä politiikassa toimitaan, ikään kuin Suomi olisi tässä jokin outo poikkeus. Maailmalta löytyy paljon räikeämpiäkin esimerkkejä pienemmän nöyristelystä isomman ja vahvemman edessä. Esimerkiksi Japani joutuu kumartamaan Tyynen valtameren yli syvemmälle kuin mitä Suomi on kumarrellut itään päin. Politiikan tutkijat käyttävät tällaisesta käyttäytymisestä myös käsitteitä ”diplomatia” ja ”reaalipolitiikka”. Mika Aaltola kommentoi hiljattain Suomen nykyistä Turkin politiikkaa toteamalla, että välillä kansainvälisessä politiikassa tarvitaan ”tiettyä nöyryyttä”.

Jaksojen lopussa vieraille esitetään muutama yleisluonteinen kysymys. Yhdessä niistä pohditaan ihmisten välisen kommunikaation muutoksia vuosisatojen aikana: onko yhteisymmärrys lisääntynyt vai vähentynyt ihmisten välillä. Teivainen on sitä mieltä, että erilaiset käännösohjelmat auttavat ihmisiä tutustumaan muita kulttuureja edustaviin ihmisiin ja ymmärtämään heitä paremmin. Aivan helppoa se ei kuitenkaan ole: sanojen kääntäminen ei vielä takaa ymmärtämistä, koska meillä voi olla hyvin erilainen käsitys siitä, mitä esimerkiksi sana demokratia merkitsee.