Kerron tässä blogissani kokemuksiani podcastin teosta sen ”valtavan” kokemuksen pohjalta, mikä minulla on Kommunikaation kompastuskiviä -podcastin ensimmäisen tuotantokauden 40 jakson pohjalta. Aluksi piirrän kuvaa siitä, mistä podcastissa on kyse: miten se eroaa muista kuuntelun ja lukemisen muodoista. Kerron myös eri kuuntelijatyypeistä ja podcastin vieraiden valinnasta. Sitten esittelen erilaiset tekniset puitteet: äänitysstudio, jaksojen jälkikäsittely, podcastin markkinointi ja sen sellaiset. Lopuksi pohdiskelen syitä sille, miksi viitsin käyttää aikaani tällaiseen ”uuteen hömpötykseen” – niin kuin eräs kollegani totesi.

Podcastin ideaa etsimässä

Minulla ei ollut kovin hyvää taustaa podcastin tekemiseen. En ollut oikeastaan ollenkaan kuunnellut podcasteja, sen sijaan olin jonkin verran seurannut Ylen Puheradiota, jonka ohjelmia kutsutaan nykyään podcasteiksi. Ensimmäinen haaste oli siis selvittää itselleni, mitä podcastit oikein ovat ja millaiset podcastit kiinnostavat kuulijoita. Käytin kolmea metodia: tarkkailua, kyselemistä ja kokeilua.

Tarkkailulla tarkoitan erilaisten podcastien kuuntelua. Kaivoin esiin kaikki Helsingin yliopiston sivustolta löytyvät podcastit ja yritin oppia niistä – noin kannattaa tehdä, toi taas ei tunnu hyvältä. Autolla ajaessani kuuntelin erilaisia Ylen audiolähetyksiä. Kiinnitin huomiota moniin seikkoihin: miten toimii podcast-vetäjän monologi verrattuna vieraan kanssa käytävään dialogiin, kuinka paljon puhutaan itse asiasta kuinka paljon vieraan persoonasta, kuinka rentoa kielenkäyttö on, onko kyseessä haastattelu vai keskustelu, miten korkeatasoisia lähetykset ovat teknisesti. Tämän pohjalta alkoi muodostua käsitys siitä, millaisia podcasteja itse haluaisin tehdä.

Teknisesti ja toteutustavaltaan podcastit eroavat aika vähän radio-ohjelmista, suurin ero on se, että niiden pituutta ei ole tiukasti määritelty. Toinen ero perinteisiin radio-ohjelmiin on kuuntelutapa: ennen vanhaan radio-ohjelmia kuunneltiin pelkästään tiettynä ajankohtana, kuten Lauantain toivottuja levyjä kello viideltä. Podcastin ei ole sidottu aikaan. Tätä kehitystä edustaa Maamiehen tietobaari –podcast, joka on tullut muinoin lähetetyn Maamiehen tietolaarin tilalle.

Seuraavaksi otin yhteyttä muutamaan podcastin tekijään, joilta kysyin erilaisia tekoprosessiin liittyviä yksityiskohtia. Eniten sain neuvoja Johanna Isosäviltä. Hän on tehnyt jo yli 100 jaksoa kerrassaan mainiota podcastia Ranskaa raakana. Nimi toi minulle mielikuvan, että podcastissa keskustellaan ranskaan ja Ranskaan liittyvistä asioista ilman sen suurempaa ennakkovalmistautumista. Johanna kuitenkin kertoi, että nimen taustalla on myös toisenlainen ”raakuus”: äänitykset tapahtuvat kotioloissa kevyellä kalustolla ”kerralla purkkiin” -periaatteella. Johanna kertoi, että korona-aika toi podcasteille paljon uusia kuuntelijoita, kun ranskan opettajat käyttivät niitä oppimateriaalina. Kun katselin podcastin aiheita, tajusin, että omalla podcastillani tulee olemaan heterogeenisempi kuulijakunta, mikä on sekä etu että haitta, kun etsii kuulijoita podcastilleen.

Sitten lähdimme tekemään koeäänityksiä kotioloissa. Jälkipolvesta löytyy siihen sopivat laitteet ja taito käyttää niitä. Tässä vaiheessa Tiitus teki myös podcastin tarvitsemat välimusiikit. Minusta ne ovat kerrassaan hienot. Kokeilujaksoissa kerroin itse jostakin kommunikaation onnistumiseen vaikuttavasta seikasta. Mahdollisista aiheista ei ollut pulaa, listasin niitä yli 50. Ensimmäinen koekuuntelija oli Tiituksen äiti ja poikani Jyrin vaimo Anna Mustajoki, jolla on pitkä kokemus podcastien kuuntelemisesta. Hänen lisäkseen saimme koekuuntelijoiksi puolentusinaa muita tuttavia ja sukulaisia. Palaute oli hyvin positiivista ja aihetta pidettiin kiinnostavana ja tärkeänä, mutta useammalta tuli ehdotus, että jaksoihin voisi kutsua välillä vieraita mukaan – dialogimuoto toisi elävyyttä kuunteluun. Tämä tuntui hyvältä idealta senkin takia, että tunnen henkilökohtaisesti eri alojen tutkijoita ja muita asiantuntijoita. Näin syntyi podcast-jakson malli: vieraana eri alojen asiantuntijoita yksi per jakso, jaksojen pituus noin 45 minuuttia.

Vieraiden varassa

Vieraita oli yhteensä 36. Toisin sanoen yksin vetämiäni taustoittavia jaksoja oli vain neljä. Podcastin onnistuminen on ollut siis paljon vieraiden varassa. Siksi podcastiin sopivien vieraiden löytäminen on ensiarvoisen tärkeää. Loppujen lopuksi se ei ollut kovin hankalaa. Toki yhteystietojen hankkiminen ja haastatteluaikojen sopimiseen on mennyt melkoisesti aikaa mutta prosessia helpotti, että melkein kaikki joiden puoleen olen kääntynyt, ovat suostuneet mukaan. Harvojen kieltäytyjien joukossa on ollut presidentti Niinistö, jolla ymmärrettävästi on tärkeämpääkin tekemistä.

Olen joskus ihmetellyt, mistä erilaisiin ohjelmiin ja haastatteluihin löydetään sopivia ihmisiä. Nyt sain tästä omakohtaisen kokemuksen. Suuri osa vieraista oli vanhoja tuttujani tai tuttavan tuttuja. Heidän joukossaan oli muutama must-tapaus – henkilöitä, jotka halusin ehdottomasti mukaan.  Filosofi Esa Saarisen tiesin valloittavaksi esiintyjäksi ja tunsin hänet hyvin entuudestaan. Toisen filosofin Ilkka Niiniluoton halusin keskustelemaan totuuden käsitteestä. Kun olen pitänyt kursseja kommunikaation kompastuskivistä, opiskelijat ovat olleet erityisen innoissaan, kun olemme pohtineet syitä sille, miksi ihmiset valehtelevat. Olen lukenut kaikki parisuhdeasiantuntija Marianna Stolbow’n kirjoittamat kirjat ja kävin pitämässä luennon hänen järjestämässään seminaarissa, hän on itse hurmaava esiintyjä. Hyviä syitä kutsua vieraaksi. Sitä paitsi aihe on tärkeä, koska kommunikaatio menee pieleen usein juuri kotona. Kansliapäällikkö Anita Lehikoisen olen tavannut kymmenet kerrat niinä vuosina, jolloin toimin erilaisissa akateemisissa hallintotehtävissä. Tiedän, että hän on erinomainen kielenkäyttäjä; ihan kutkutti mieltä päästä haastamaan häntä kiperillä kysymyksillä.  Aivotutkija Minna Huotilaisen halusin ehdottomasti mukaan, koska olen hyödyntänyt paljon hänen tutkimuksiaan ja kirjoituksiaan kirjassani Väärinymmärryksiä ja tiesin, että hänellä on poikkeuksellinen kyky selittää vaikeita asioita selkeästi.

Jotkut vieraat valikoituivat aiheen kautta. Halusin kertoa selkokielestä ja selkeästä virkakielestä, koska ne ovat tärkeitä ymmärtämistä edistäviä kielimuotoja. Tämän asian huippuspesialistit oli helppo löytää, koska olen viime vuosina tehnyt yhteistyötä Ulla Vanhatalon ja Aino Piehlin kanssa. Välttämätön podcastin aihe etukäteislistalla oli sosiaalisen median kielenkäyttö. Tähänkin löytyi erinomainen asiantuntija Minna Ruckenstein, joka on tutkinut muun muassa Suomi24 -sivuston käyttäjien mielenmaisemaa. Olen koko ikäni ratkonut ristikoita ja välillä laatinutkin niitä. Alan kehitystä olen seurannut Sanasepot-yhdistyksen jäsenenä. Ei siis ihme, että ristikon laatijan ja ratkojan välinen kommunikaatio kiinnostaa. Millaisia sudenkuoppia laatija virittää, jotta ristikon ratkaiseminen ei olisi liian helppoa? Tästä oli kertomassa yksi alan guruista Antti Skyttä, jonka laatimia ristikoita olen usein ratkonut mutta jota en tuntenut henkilökohtaisesti entuudestaan. Peruskoulun ongelmista halusin myös ehdottomasti keskustella ja siihen löytyikin erinomainen asiantuntija Hannu Simola.

Raamatun välittämän Jumalan sanan epämääräisyys ja hämäryys alkoi kiinnostaa minua jo lapsena, kun kuuntelin isäni saarnoja. Halusin saada lisävalaistusta kysymykseen, miksi Raamattu on niin huonosti kirjoitettu, että se on jatkuva kiistojen aihe. Sain professori Ismo Dunderbergin vastaamaan tähän kysymykseen. Olen tuntenut hänet pitkään, mutta en ollut tiennyt, että hän on juuri tämän asian spesialisti. Mediakonsultti ja tutkija Pasi Kivioja on perhetuttujamme lastemme kautta. Kun häneltä tuli sopivasti uusi kirja salaliittoteorioista, pyysin hänet tietysti mukaan podcastiin. Neurologi Kiti Müller on jäänyt mieleeni lennokkaana ja innostavana esiintyjänä. Hänellä on laaja ymmärrys siitä, miten aivojen toiminta vaikuttaa ihmisten tapaan kommunikoida. Hänen kanssaan tehdystä jaksosta tulikin hyvin monipuolinen, vaikka alun perin oli tarkoitus puhua vain maskin käytön vaikutuksesta kommunikaation sujuvuuteen.

Vaikka menimme aihe ja henkilön kiinnostavuus edellä, erityisesti alkuun halusimme vieraita, joilla on itsellään laaja somenäkyvyys. Meteorologi Kerttu Kotakorpi oli yksi heistä, lisäksi myös aihe – sää ja ilmasto – kiinnostaa kaikkia. Sitä paitsi Kerttu on kirjoittanut myös kirjan Suomen luonto vuonna 2100. Näkyvä ”somepersoona” on myös matematiikan professori Samuli (Samu) Siltanen. Hän on mestari kertomaan matematiikan hyödyllisyydestä ihmisten arjessa. Esitin hänelle kysymyksiä, joihin hän ei tavallisesti joudu vastaamaan – ja sain yllättäviä vastauksia.

Erikseen haluan mainita kolme vierasta, jotka ovat erityisiä ”löytöjäni”. Iida Rauman näin sanovan eräässä haastattelussa, että koulukiusaamista pitäisi kutsua kouluväkivallaksi. Tämä sopi hyvin teemaan ”Sanoilla on merkitystä”. Kun Finlandia-palkintoehdokkaat julkaistiin, rupesin pitämään peukkuja Iidan puolesta ja hän sitten voittikin, eikä ihme: kirja on vaikuttava. Luin eräästä Helsingin yliopiston uutisjutusta, että Anu Kajanus oli saanut merkittävän eurooppalaisen rahoituksen tutkimusprojektilleen, joka koski ärtymyksen vaikutusta ihmisten kykyyn tehdä yhteistyötä. Hän osoittautui aivan erinomaiseksi esiintyjäksi, jolla oli paljon jännittävää kerrottavaa. Vinkkasin hänen nimen yliopiston tiedotukselle ja hän onkin jo esiintynyt muillakin foorumeilla. Vaikka olen nuoruudessani pelannut aktiivisesti koripalloa, en ollut törmännyt Henrik Dettmanniin koskaan henkilökohtaisesti. Hän ei ole vain legendaarinen valmentaja, vaan myös uskomattoman taitava kertomaan valmennusfilosofiastaan; siitä voi ammentaa oppia muillekin elämänalueille.

Ennakkovalmistautuminen jaksoihin vaihteli teeman ja vieraan mukaan. Vierailta hiljattain ilmestyneet tietokirjat tietysti luin, muun muassa Anu Kantolan työryhmän kirjan Kahdeksan kuplan Suomi, joka oli sittemmin Tietofinlandia-ehdokkaana. Markus Leikolalta sain käyttööni Sodan ja rauhan kronikka -kirjan käsikirjoituksen. Internetin syövereistä löytyi Jani Kaaron kolumneja ja muita kirjoituksia sekä taustatietoa Risto K. Järvisen erilaisista rooleista ja Mika Pantzarin esittämistä kannanotoista. Tiimini jäseniltä sain vinkkejä, että yritysjohdon valmentaja Nina Karlsson ja Retuperän WPK:n harhaanjohtajan Audio Dubbado kannattaisi kutsua vieraaksi ja mitä heiltä voisi kysyä. Jotkut teemat olivat niin tuttuja minulle entuudestaan, että ennakkoon piti vain kaivaa muistin sokkeloista niihin liittyvät solmukohdat ja pukea ne kysymysten muotoon.

Monet vieraista ovat kokeneita esiintyjiä, mutta joukossa oli myös niitä, jotka puhuivat mikrofoniin ensimmäistä kertaa elämässään. Yleisesti ottaen vieraat onnistuivat omassa osuudessaan ihailtavan hienosti. Siksi jaksojen tekemisestä jäi minulle hyvä maku. Uskon, että kuuntelijatkin ovat nauttineet vierailijoiden taidosta formuloida ajatuksiaan niin, että niitä ymmärtävät muutkin kuin kyseisen alan asiantuntijat. Korostin vieraille, että pitää välttää ammattijargonia.

Yleinen sääntö kommunikaatiossa on, että se sujuu paremmin, jos osaa ottaa huomioon toisen ihmisen erityispiirteet. Tästä oli hyvänä muistutuksena vieraiden erilaisuus. Se näkyi jo siinä, lukivatko he vieraille lähetyt ohjeet. Eroja oli myös heidän valmistautumisessaan: osalla vieraista oli mukana muistiinpanot tai lähettämäni käsikirjoitus omine vastauksineen, monilla taas ei ollut mitään lunttilappuja. Itse ajattelin, että vieras voi tulla sen kummemmin valmistautumatta omaan asiantuntijuutensa luottaen. Usein keskustelu poikkesi merkittävästi alkuperäisestä käsikirjoituksesta, mikä ei ollut yhtään huono asia.

Jotkut vieraista vastasivat napakan lyhyesti esitettyihin kysymyksiin, esimerkiksi Tuukka Grönholm ja Kirsikka Mannerkoski, joillakin taas vastaukset rönsyilivät niin, että piti mennä niiden väliin jotta keskustelu etenisi. Vieraiden oma asenne ja aihe vaikuttivat myös siihen, kuinka leppoisa jaksosta tuli. Letkeimmen tuli vedettyä jakso vanhan tuttavani Pasi Heikuran kanssa – meitä yhdisti sanoilla leikittelyn tarve.

Koska podcast-sarja kietoutuu tietyn teeman ympärille, ideana ei ollut tehdä henkilöhaastattelua, vaan vieraat olivat paikalla keskustelemassa jostakin tietystä aiheesta. Jaksojen lopussa vierailta kuitenkin kysyttiin henkilökohtaisia asioita: millainen oli heidän kotinsa keskusteluilmasto, onko kommunikaatiotilanteita joissa ei oikein viihdy, onko heillä neuvoja, miten ihmisten välinen kommunikaation sujuisi paremmin. Tässä pari vastausta tuohon viimeiseen kysymykseen: ”Tärkeintä on nähdä ihmisten samuus. Yritän toimia niin, että Ihmiset näkisivät toisissa ihmisissä saman ihmisyyden kuin itsessään.” (Marianna Stolbow), ”Tärkein ja haastavin vinkki on: yritä muistaa sammuttaa oma sisäinen monologisi, ole läsnä vuorovaikutustilanteissa, panosta tietoisesti kuuntelemiseen” (Petro Poutanen). ”Aina kannattaa kysyä asioita muilta ihmisiltä. Se on hyvä lähtökohta keskustelulle. Se osoittaa, että on oikeasti kiinnostunut toisen ihmisen ajatuksista” (Iida Rauma).

Juupajoki kesäspesiaali-jaksot

Kesällä päätimme tehdä neljä Juupajoki-spesiaalijaksoa. Asun itse Juupajoella ja tuotantotiimin jäsenet viettävät siellä kesiään. Halusimme kokeilla äänitystä ulkoilmassa. Sitä varten hankimme oman korkeatasoisen mikrofonin. Tarkoituksena oli, että ympäröivän luonnon ääni kuuluisi muttei liikaa, mikä onnistuikin varsin hyvin. Vieraiksi halusin yrittäjiä, koska arvostan suuresti heidän työtään. He ovat yksi menestyvän kotimaamme kivijalka. Juupajoki tässä suhteessa Suomen ykköskunta: siellä (eli siis täällä) on asukaslukuun suhteutettuna enemmän yrittäjiä kuin yhdessäkään muussa kunnassa Suomessa. Arvelin myös, että yrittäjät tulevat mielellään kertomaan työstään podcastin välityksellä. Lisäksi yrittäjyys on yksi niistä ammateista, joissa ei voi menestyä, jos ei pysty kommunikoimaan muiden ihmisten kanssa.

Ensimmäinen kesävieras Kiia Koivunen osoitti, että joskus tarvitaan myös kykyä puhua eläimille. Hän hoitaa miehensä kanssa karjatilaa, jossa on ylämaankarjaa noin 80 päätä ja suomenlampaita melkein saman verran. Kiia kertoi elävästi jaksossa, kuinka hän juttelee rauhoittavasti synnyttävien lampaiden kanssa ja joskus laulaakin niille. Eläimet kommunikoivat myös keskenään eikä vain toisiaan tönien vaan myös mylvimällä, määkimällä tai päästelemällä muunlaisia ääniä. Minulle oli kiinnostavaa kuulla, kun Kiia kertoi eläinten erilaisuudesta. Ne ovat samalla tavalla persoonallisuuksia kuin ihmisetkin. Toinen kesävieras oli Hilkka Lindström-Ojalan, jolla on parturi-kampaajaliike Korkeakoskella, Juupajoen keskustassa. Hänellä on erilaisia kommunikaatiohaasteita asiakkaitten kanssa: on sovittava millainen leikkaus tai kampaus tällä kertaa tehdään ja osattava keskustella maailman menosta ja asiakkaan huolista – mutta vain jos asiakas haluaa sitä.

Kolmas Juupajoki-vieras oli Heli Kurjanen, maailmanmaineeseen yltäneen Lunette-yrityksen perustaja. Olin aina halunnut tavata hänet, koska on huikean hienoa, että Suomen maaseudulla kehitetään tuote, jota käytetään yli sadassa maassa. Vasta kun juttelin hänen kanssaan, tajusin, millaisia kommunikaatiotaitoja bisneksenteko on vaatinut. Yksi haaste on ollut se, miten markkinoida kuukautissuojia kulttuureissa, joissa aiheesta ei saa puhua ääneen. Neljäs juupajokelainen yrittäjä kesäpodcastissa oli Johanna Kallenautio. Hän on Kallenaution kestikievarin emäntä, mutta hän hoitaa yhdessä miehensä kanssa myös kahta perintötilaa. Tämän lisäksi hän on suntio, kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen jäsen sekä kolmen lapsen äiti.  Näissä rooleissa Johanna joutuu puhumaan hyvin eri tavoin: kestikievarin emännän on oltava näkyvä iloinen persoona, mutta suntion pitäisi olla mahdollisimman huomaamaton ja pysyä taustalla.

Kuuntelijoita varten

Kun kirjoittaa kirjaa, toivoo, että mahdollisimman moni lukisi sen. Samalla tavalla podcastien tekoa motivoi, jos joku kuuntelee niitä. Sen vuoksi pitää yrittää asettua kuuntelijan asemaan. Tässä iso rooli oli tiimimme ”tuottajalla”, Annalla, niin kuin rupesimme häntä tituleeraamaan. Hän luki etukäteen kaikkien jaksojen käsikirjoitukset ja teki niihin paljon korjausehdotuksia. Erityisesti hän karsi niistä liikaa akateemisuutta silloin kun vieraana oli tutkija. Hän myös korosti, että pitää konkreettisesti osoittaa, että se miten ymmärrämme erilaiset ilmiöt ja käsitteet, vaikuttaa kykyymme selvitä erilaisista kommunikaatiotilanteista.

Podcastien ideana on siis tuoda esille kommunikaatioon liittyviä ongelmia erilaisissa tilanteissa ja olosuhteissa. Joissakin jaksoissa annetaan konkreettisia vinkkejä siihen, miten kannattaa puhua ja kuunnella. Selvimmin itse kommunikaation ongelmista on puhe alkusoitossa ja kahdessa välisoitossa. Useimmilla jaksoilla on kuitenkin laajempi tehtävä: asioiden tarkastelu eri näkökulmista avartaa maailmankuvaamme, mikä puolestaan edesauttaa meitä ymmärtämään toisiamme. Näin tarkasteltuna podcastin teema on sopivan väljä niin että sen alle mahtuvat melkein mitkä tahansa inhimillisen elämän kysymykset – onhan tämä maallinen vaelluksemme kaikissa vaiheessa kiinni siitä, miten hyvin pystymme selvittämään toistemme aivoitukset.

Podcastin kohdeyleisöksi ajattelimme koulutetun aikuisväestön, joka on tavalla tai toisella kiinnostunut ihmisten välisestä kommunikaatiosta – kukapa ei olisi. Suomessa on noin miljoona podcast-kuuntelijaa. Kaikkia ei tarvitse miellyttää, mutta pitää pystyä tarjoamaan sellaista kuunneltavaa, joka saa ainakin jotkut valitsemaan suuresta tarjonnasta nimenomaan tämän podcastin.

Keskustelu podcastin kuuntelijoiden kanssa paljasti vähitellen erilaiset tavat kuunnella podcasteja. Podcast eroaa kirjasta siinä, että sitä kuunnellaan yleensä samalla kun tehdään jotakin muuta: ollaan lenkillä, ajatetaan autoa, tehdään askareita kotona tai puutarhassa. Monissa tällaisissa tilanteissa podcast kilpailee musiikin tai äänikirjan kuuntelun kanssa. Toki on sellaisiakin kuuntelijoita, joille podcast on kirjan lukemisen vaihtoehto, kuten eräällä tuttavallani, joka kertoi kuuntelevansa podcastiani illalla sängyssä – rauhallinen ääni on kuulemma hyvä unilääke. En tiedä, pitäisikö tämä ottaa positiivisena vai negatiivisena palautteena.

Kuuntelijoiden tavasta valita podcast kertovat jaksokohtaiset tilastot. Ani harva kuuntelee jakson heti, kun se on ilmestynyt. Ensimmäisen viikon aikanakin kuuntelijoita kertyy vain 10-20 % kokonaismäärästä. Tämä vahvistaa käsitystä siitä, että käytön näkökulmasta tarkasteltuna podcastit muodostavat kirjaston, josta materiaalia käydään poimimassa milloin huvittaa samaan tapaan kuin äänikirjoja. Päätös kuunnella podcast on kuitenkin pienempi kuin päätös lukea tai kuunnella kirja. Fyysinen kirja pitää ensin hankkia ja se vaatii erityistä keskittymistä. Äänikirjankin valinta on isompi päätös kuin podcastin kuunteleminen, koska siinä sitoudutaan pitemmäksi ajaksi tietyn tekstin ääreen. Kun valitsee podcastin musiikin sijaan, haluaa nauttia keskustelusta samalla kun saa tietoa jostakin itseään kiinnostavasta aiheesta. Podcastin kuuntelu ei siis ole kovin iso valinta vaan ajan täyttämistä fiiliksen mukaan jollakin hyödyllisellä ja mielenkiintoisella.

Entä kuultelijoiden määrä? Etukäteen tietysti haaveilee, että puolet Suomesta kuuntelisi jokaisen jakson. Tuhansien kuuntelijoiden määrä on täysin epärealistinen tavoite podcastille, joka ei ilmesty Areenassa ja jonka tekijä ei ole televisiosta tuttu ja/tai mediassa jatkuvasti esillä oleva henkilö. Sitä paitsi podcasteja on tarjolla sadoittain niin että kilpailu kuuntelijoista on kova. Hyvä lähtökohta on ajatella, että jokainen kuultelija on arvokas: jos hän on kuunnellut jakson, olen pystynyt tarjoamaan hänelle jotakin kuuntelemisen arvoista. Samalla meidän välille on syntynyt jokin yhteys.

Kuuntelukertoja on ollut toistaiseksi yli 6000, mikä merkitsee, että jaksokohtaisesti kuuntelijoita on ollut keskimäärin noin 150. Seurantajärjestelmän antamien tietojen mukaan kuulijakunnan koko on noin 400. Näitä määriä voi voi pitää suurena tai pienenä riippuen siitä, mihin niitä vertaa. Itse ajattelen näin: olen elämäni aikana esiintynyt muutaman kerran paljon suuremmallekin yleisölle, mutta en ole koskaan ennen esiintynyt tällaiselle joukolle ihmisiä 40 viikkoa putkeen. Nyt kun toinen tuotantokausi on alkanut, myös ensimmäisen tuotantokauden jaksot saavat jatkuvasti uusia kuuntelijoita.

Ylivoimaisesti suosituin (kuuntelukertoja yli 600) on ollut jakso, jossa vieraana oli Esa Saarinen. Merkittävän hypyn kuuntelijatoivat elokuun jaksot, joissa keskustelin Markus Leikolan ja Jukka Korpelan kanssa Ukrainan sotaan ja venäläisyyteen liittyvistä kysymyksistä. Vielä suurempi nousu tapahtui, kun olin marraskuussa Ruben Stillerin ohjelmassa vieraana. Olin edellisen kerran tavannut Rubenin vuonna 1991 Cambridgessa, kun järjestimme collegessamme suomalaisille vappubileet. En muista, mistä silloin keskustelimme, mutta nyt aiheena oli venäläisyys. Jutustelun lomassa hän hieman yllättäen mainitsi Kommunikaation kompastuskiviä -podcastista. Seuraavien kolmen päivän aikana kuuntelijoita oli enemmän kuin normaalisti kuukaudessa. Käytin tietysti tilaisuutta hyväkseni ja pyysin julkijuutalaisen Rubenin mukaan toisen tuotantokauden podcastiini, jossa puhutaan uskonnollisen vakaumuksen vaikutuksesta ihmisten väliseen kanssakäymiseen.

Alkuvaiheessa kuuntelijoista oli kaksi kolmasosaa naispuolisia. Sen jälkeen sukupuolijakauma on tasoittunut. Uusien kuuntelijoiden joukossa on siis enemmän miehiä kuin oli alussa. On vaikea arvioida, mistä tämä johtuu: vieraiden sukupuolesta, podcastien aiheista, Stilleristä vai jostain aivan muusta. Ikäjakauma on sekin jonkin verran elänyt. Alle 20-vuotiaita kuuntelijoita ei käytännössä ole ollenkaan, yli 60-vuotiaita on noin 15 %. Suurin osa kuulijoista on 40-60-vuotiaita. Kuuntelijoista on pari-kolme prosenttia Suomen ulkopuolelta lähinnä Ruotsista ja Yhdysvalloista. Yksittäisiä kuuntelijoita ympäri maapalloa, kaikki eivät voi olla sukulaisia tai tuttavia, koska ei tunne yhtään Saudi-Arabiassa asuvaa tai siellä hiljattain käynyttä. Suomen sisältä valtaenemmistö kuuntelijoita on luonnollisesti Uudeltamaalta. Pirkanmaa on selvästi toiseksi suosituin maakunta, mikä selittynee sillä, että asun Juupajoella.

Tuotantoprosessi

Äänityksiä varten saatiin käyttöön Helsingin yliopiston keskustakampuksen podcast-studio. Se soveltuu hyvin tähän tarkoitukseen: sinne on vieraiden helppo tulla ja laitteisto on riittävän korkeatasoinen. Äänityksen aikana vieraalla oli oma mikrofoni. Tavoitteena oli tehdä äänitykset ”kerralla purkkiin” -periaatteella, mikä toteutuikin varsin hyvin. Koska vieraalla ja minulla oli erilliset mikrofonit ja puhe meni eri ääniraidoille, äänitysten jälkikäsittelyn yhteydessä saatettiin säätää äänenvoimakkuuksia. Joskus harvoin jouduttiin tekemään pieniä poistoja jakson lyhentämiseksi. Jälkikäsittelyn yhteydessä lisättiin Tiituksen tekemät välimusiikit.

Sitten tuote oli valmis julkaistavaksi. Keskustelimme tuotantotiimissä etukäteen eri vaihtoehdoista julkaisualustaksi. Taustaselvitysten jälkeen päädyimme Spotify’hin. Katsoimme myös, että yksi alusta riittää. Spotify’ssa podcast-jaksot ovat maksuttomalla puolella eli kuuntelu ei maksa mitään eikä materiaalin tarjoaja saa korvausta. Jaksot siirretään Spotify’hin saman yrityksen Anchor-ohjelman avulla. Anchor tarjoaa myös tilastotietoa jaksojen kuuntelijamääristä ja kuuntelijoiden profiileista.

Kauden ensimmäinen jakso lähetettiin maaliskuun 19. ja viimeinen eli 40. jakso joulukuun ensimmäisenä. Kolmena ensimmäisenä ilmestymispäivänä julkaistiin kaksi jaksoa per kerta, sen jälkeen yksi joka keskiviikko. Kesäkuun lopussa oli viikon tauko, jonka jälkeen julkaistiin neljä Juupajoki-kesäspesiaalijaksoa.

Podcastille laadittiin WordPress-ohjelmalla oma kotisivu, jossa on podcastin ja jaksojen esittely sekä taustatietoa vieraista. Podcastilla on oma ryhmä Kommunikaation kompastuskiviä Facebookissa. Sillä on yli 700 seuraajaa. Jonkin verran olen infonnut jaksoista FB:ssä muutenkin sekä Twitterissä ja Linkedin’issä. Myös Instragramissa podcastilla on oma tilinsä.

Mikä saa minut tekemään podcasteja?

Jos kävisin kalastamassa tai joogatunneilla, minulta ei tivattaisi perustetta harrastukselleni. Vaikka olen tehnyt podcasteja vasta vuoden ajan, minulta on jo useamman kerran kysytty, miksi teen niitä. Yleensä olen vastannut lyhyesti ”No, se on sellainen halpa harrastus” – tuskin kysyjät ovat kiinnostuneetkaan laajemmasta analyysistä. Nyt kun toinen tuotantokausi on alkanut, olen välillä pysähtynyt pohtimaan syitä sille, miksi teen jotakin, mitä voisi olla tekemättäkin – sehän on yksi harrastuksen määritelmä.

Ensimmäinen selitys podcastin teolle on yksinkertainen: minua suorastaan agitointiin oman podcastin tekemiseen – tai ainakin halusin tulkita asian näin. Olin pitämässä Tampereen Norssin lukiolaisille etäluentoa kommunikaation kompastuskivistä. Esityksen lopuksi eräs lukiolainen kysyi ”Onko sulla omaa podcastia”. Kun hän kuuli, että ei ole, hän jatkoi suunnilleen näin: ”Kannattaisi olla! Aihe on tosi siisti ja sulla on ihan hyvä ääni”. Kuulla tuollainen kommentti lukiolaisen suusta tietysti hiveli itsetuntoani ja jäi pitkäksi aikaa pyörimään päässäni.

Toinen motivaation lähde syntyi siitä, kun oivalsin, että podcasteissa on jotakin samaa kuin kirjojen kirjoittamisessa. Monia kirjantekijöitä kiehtoo ajatus siitä, että on tekemässä jotakin, mistä jää pysyvä jälki: tulevat sukupolvet voivat lukea henkesi tuotteita. Usein tämä on harhaa, mutta tällaisten haaveiden varassahan ihmiset tekevät päätöksiä elämässään. Podcast saattaa vaikuttaa aikasidonnaisemmalta kuin kirja: sen voi kuunnella ja sitten sitä ei ikään kuin enää ole. Mutta tämä on väärä käsitys! Podcast-jaksot muodostavat kirjastot, josta niitä voi käydä kuuntelemassa viikkojen ja (toivottavasti) vuosien päästä.

Tämän oivaltamiseen tarvittiin kaksi huomiota. Kerran Youtuben syövereistä putkahti esiin erään haun yhteydessä yli kuusi vuotta vanha Helsingin yliopiston tuottama video, jossa keskustelen Anne Birgitta Pessin ja Samuli Siltasen kanssa Reetta Rädyn johdolla. Kun sitten laajensin hakua omalla nimelläni, sieltä löytyi muitakin videoita, joissa jotkut esiintymiseni olivat edelleen kaikkien ihmeteltävänä. Internet on tosiaan valtava kuuntelu- ja katselumateriaalien kirjasto, josta voi tehdä löytöjä vuosienkin päästä. Tätä käsitystä vahvisti toinen kokemus. Kun ensimmäinen tuotantokausi päättyi joulukuun alussa, kuuntelijamäärät eivät juurikaan pudonneet – kirjasto oli siis edelleen auki ja siellä kävi ihmisiä poimimassa haluamansa podcastin.

Hyvä syy podcastin tekemiseen on mielenkiintoisten ihmisten tapaaminen. Vaikka olen keskustellut useiden vieraiden kanssa monet kerrat aikaisemminkin, on aivan eri tilanne vaihtaa ajatuksia, kun voi keskittyä yhteen asiaan kerralla. Uudet tuttavuudet ovat olleet luku sinänsä. On mahdotonta listata kaikkea sitä tiedon määrää, mikä on vieraiden kautta välittynyt minulle ja toivottavasti myös kuulijoille. Yllättävimpiä uusia asioita olen oppinut solujen välisestä kommunikaatiosta (Anu Wartiovaara), pelilehtien tekemisestä (Tuukka Grönholm) ja energiavalmennuksesta (Nina Karlsson). Vaikka kuvittelen olevani jonkin sortin Venäjä-asiantuntija, keskustelu Jukka Korpelan kanssa laajensi näkemyksiäni uusiin sfääreihin – nimenomaan sfääreihin, koska hän selitti idän ja lännen ajattelumallien eroa myös jumala-kuvan avulla.

Kun ajattelen podcastin tekemisen iloja omasta näkökulmastani, sellainen on eittämättä myös työskentely jälkipolven kanssa. Meillä on paljon lastenlapsia, mistä johtuen heillä on mökillä ja mummolassa vieraillessaan paljon seuraa toisistaan Sen vuoksi tulee melko vähän juteltua heidän kanssaan kahden kesken. Podcast-äänitysten tauoilla olen kuullut monia mielenkiintoisia asioita Tiituksen ja Villan opiskelijaelämästä. Keskustelu nuorten kanssa tulevista vieraista on ollut myös terveellinen muistutus siitä, että elämämme monelta osin hyvin erilaisissa maailmoissa. Sen seurauksena tiedämme eri asioita ja tunnemme eri ihmisiä. Monet kerrat hämmästyin, kun nuoret eivät tietäneet, kuka on esimerkiksi Ilkka Niiniluoto tai Minna Huotilainen. Oikeastaan vieraista vain yksi nimi on ollut kaikille tuttu entuudestaan: Esa Saarinen. Huomasin myös, kuinka nuoret vähän naureskelevat minun whatsapp-viesteilleni, jotka eivät menneet aina ihan nappiin. Päätimmekin tehdä toisella tuotantokaudella jakson, jossa pohdimme heidän kanssaan, missä kommunikaatio voi mennä pieleen, kun isovanhemmat ovat tekemisissä lastenlapsiensa kanssa.

Tätä kirjoittaessani toinen tuotantokausi on jo alkanut. Tällä kertaa jaksot on ryhmitelty kolmen ryhmiin, joissa on yhteinen teema. Ensimmäinen teema on ”Meitä ohjaavat sanat”. Ja vieraina tietysti huippuasiantuntijoita: Mats Bergman (propaganda), Martti Koskenniemi (sotarikokset) ja Teivo Teivainen (demokratia). Toisena teemana on ”Vieraalla kielellä puhuminen”, kolmannen teeman työnimenä on ”Visuaalinen viestintä”. Tarjolla on siis taas mielenkiintoista kuunneltavaa.