Tämä on Kommunikaation kompastuskiviä -podcast-sarjan ensimmäisen tuotantokauden päätösjakso. Toinen tuotantokausi alkaa näillä näkymin ensi vuoden helmikuussa. Tehdyt jaksot muodostavat kirjaston, josta niitä voi käydä kuuntelemassa milloin vain. Jaksot ovat ilmestymisjärjestyksessä Spotif’ssa. Jos haluat taustatietoa podcastista, kannattaa aloittaa sen kotisivulta. Olen itse oppinut valtavasti podcastissa olleilta vierailta. Saadun palautteen perusteella monet kuulijat ovat kokeneet samaa. Esittelen tässä loppusoitossa vielä kaikki vieraat ja poimin herkkupaloja heidän kanssaan käydystä keskustelusta.

Ennen kuin kerron vieraista, on paikallaan paljastaa, miten idea podcastin tekemiseen sai alkunsa. Olin pitämässä Tampereen Norssin lukiolaisille etäluentoa kommunikaation kompastuskivistä. Esityksen lopuksi eräs lukiolainen kysyi ”Onko sulla omaa podcastia”. Kun hän kuuli, että ei ole, hän jatkoi: ”Kannattaisi olla! Aihe on mielenkiintoinen ja sulla on ihan hyvä ääni”. Ajatus oman podcastin pitämisestä jäi pyörimään mieleeni.

Jonkin ajan kuluttua ajattelin kokeilla, millaiselta podcastin tekeminen tuntuisi.  Niinpä rupesimme tekemään kokeilujaksoja jälkipolvesta löytyneiden taitavien äänittäjien kanssa. Useat koekuuntelijat kuuntelivat niitä ja antoivat palautetta. He vinkkasivat muun muassa, että ohjelmiin toisi elävyyttä, jos niissä vierailisi eri alojen asiantuntijoita. Tältä pohjalta syntyi idea jaksojen päärakenteesta. Noin 45 minuutin mittainen keskustelu erilaisten vieraiden kanssa. Äänityksiä varten saatiin käyttöön Helsingin yliopiston keskustakampuksen podcast-studio.

Studiolla on käynyt yli 30 mielenkiintoista vierasta. Joukossa tutkijoita, toimittajia, erilaisia valmentajia, yksi kansliapäällikkö, kaunokirjailija ja opiskelija. Osa heistä on tuttuja suurelle yleisölle radiosta, televisiosta, lehdistä tai kirjojen kautta, osa vähemmän tunnettuja. Kaiken kaikkiaan upea kavalkadi eri alojen asiantuntijoita. Jokainen vieras on tuonut mukanaan oman persoonallisen näkemyksensä ihmisten väliseen kommunikaatioon ja sen ongelmiin. Juuri tästä erilaisten näkökulmien kirjosta muodostuu podcastin perusjuonne ja yllätyksellisyys.

Luentojen lumoa, eleitä ja ilmeitä, parisuhteen koukeroita

Ensimmäinen vieraani oli Esa Saarinen. Olen tavannut Esan monissa eri yhteyksissä urani aikana. Hän on aina yhtä sympaattinen ja positiivinen. Monien mielestä Esa on Suomen paras esiintyjä, mutta on toki niitäkin, joihin hänen suoraan tunteisiin vetoava puhetapansa ei tehoa. Vaikka hän puhuu hyviksi kokemiensa asioiden puolesta, hän ei saarnaa, vaan jättää kuulijalle mahdollisuuden olla ottamatta vastaan hänen ilosanomaansa.

Esa valmistautuu esiintymisiinsä huolella. Hän yrittää aina ottaa huomioon kyseisen yleisön erityisluonteen. Esa on myös ollut paljon tekemisissä teatteriväen kanssa. Hän haluaakin tehdä luennoistaan esityksen, joka vaikuttaa kuulijoihin kokonaisvaltaisesti. Esan puhe vilisee persoonallisia ilmauksia, jotka ovat hänen itsensä luomia. Ne eivät välttämättä ole kovin tarkkoja, mutta niiden merkitys käy ilmi puheyhteydestä. Yksi käsite maistiaisiksi: nolousvapaa vyöhyke. Kun kuuntelet tätä podcast-jaksoa, voit samalla laskea, montako tällaista persoonallista ilmausta siinä tulee vastaan.

Toinen vieras Kiti Müller on neurologi, siis aivojen tutkija ja huoltaja. Hänkin on ollut Esa Saarisen tavoin Nokian palveluksessa. Tarkoituksena oli puhua Kitin kanssa erityisesti siitä, miten koronamaskin käyttö on vaikuttanut kommunikaation sujuvuuteen. Mitä katoaa viestistä, kun osa kasvoista jää näkemättä. Aihe johti paljon laajempaan pohdintaan eleitten ja ilmeiden merkityksestä ymmärryksen syntymisessä. Keskustelutilanteissa seuraamme automaattisesti puhekumppanimme kasvoja. Erityisen tärkeä merkitys on silmillä ja suun seudulla. Toki tarkkailemme myös läsnä olevien koko olemusta, sitä miten he seisovat tai istuvat. Näin saadun tiedon perusteella voimme päätellä sellaisia asioita, joita sanat eivät paljasta: puhujan mielentilaa ja aikomuksia, puhuuko hän totta vai yrittääkö hän huijata. Kiti on hersyvä ja sanavalmis keskustelija, jolla on paljon annettavaa kuulijalle.

Kolmannen vieraan kanssa keskustelimme parisuhteen kommunikaation karikoista. Vaikka yhdessä asuvat tuntevat toisensa hyvin, väärinymmärryksiä tapahtuu tutkimusten mukaan jopa enemmän kuin jos tapaamme ventovieraita ihmisiä. Tästä monia kiinnostavasta teemasta oli kanssani keskustelemassa alan ehkä tunnetuin suomalainen asiantuntija Marianna Stolbow. Marianna on kirjoittanut asiasta useita kirjoja, hän myös kouluttaa alan ammattilaisia. Minulla oli ilo esiintyä hänen järjestämässään seminaarissa; puhuin siellä, mistäs muustakaan kuin kommunikaation kompastuskivistä.

Meille tuli jaksossa Mariannan kanssa pientä erimielisyyttä siitä, osaavatko naiset puhua tunteistaan keskimäärin paremmin kuin miehet. Mitään absoluuttista eroa ei varmastikaan ole, mutta tutkimusten mukaan tytöt puhuvat tunteistaan ja ihmissuhteista paljon enemmän kuin pojat. Sääntö ”ihminen oppii tekemällä” pätee myös kommunikaatioon. Siksi tytöillä tämä taito kehittyy keskimäärin paremmin kuin pojilla. Marianna halusi kuitenkin korostaa ihmisten samankaltaisuutta. Jokainen meistä haluaa viime kädessä arvostusta ja hyväksyntää, rakkauttakin. Ihmisiä kohdatessa tämä kannattaa pitää mielessä.

Puheenaiheena sää ja salaliitot sekä vinkkejä sujuvaan kommunikaatioon

Sää on suositumpia keskustelunaiheita, kun ihmiset kohtaavat. Siksi oli luontevaa pyytää Ylen meteorologi Kerttu Kotakorpi kertomaan tästä tärkeästä aiheesta. Hän tietää paljon paitsi säästä myös ilmastosta ja luonnosta. Viime vuonna häneltä ilmestyi kirja Suomen luonto vuonna 2100. Säätilan ja ilmaston erottaminen olikin tärkeä teema podcastissa.

Minulla oli pitkä lista asioita, joita halusin kysyä Kertulta, kun kerran tällainen mahdollisuus avautui. Vaikka kuuntelemme ja luemme sääennustuksia joka päivä, ymmärrämmekö ne oikein? Tässä muutamia kysymyksiä, joita esitin Kertulle: Mistä on tullut suomalainen tapa määritellä hellerajaksi 25 astetta? Mitä säätiedotuksessa tarkoitetaan ilmauksella Etelä-Suomi? Pitkään selvitimme myös tapaa ilmaista prosenttien avulla sateen todennäköisyys. Ei ollut ihan yksinkertainen asia.

Kuudennessa jaksossa oli vieraana Petro Poutanen. Hän on tietokirjailija ja konsultti, joka on tutkinut kommunikaatiota erityisesti yrityksissä. Hänen vielä ilmestymättömässä kirjassaan annetaan vinkkejä onnistuneeseen kommunikaatioon. Kävimme niitä läpi podcastissa. Otetaan yksi malliksi. Podcast-jaksojen lopussa olen kysynyt vierailta vinkkiä, mikä auttaa parhaiten välttämään kommunikaation kompastuskiviä. Monet ovat vastanneet, että on tärkeää oppia myös kuuntelemaan. Henrik Dettmann antoi tälle neuvolle pontta toteamalla, että sitä varten ihmisellä on kaksi korvaa ja vain yksi suu. Petro pukee saman neuvon tällaiseen muotoon: ”Tärkein ja haastavin vinkki on: yritä muistaa sammuttaa oma sisäinen monologisi, ole läsnä vuorovaikutustilanteissa, panosta tietoisesti kuuntelemiseen. Sillä tavalla voit oppia uusia asioita. Saat tietoa siitä, mikä sitä toista ihmistä motivoi ja liikuttaa. Se auttaa sinua suuntaamaan omaa viestiäsi. Vanha myyntineuvotteluihin liittyvä sanonta on: se joka kuuntelee, johtaa puhetta. Eli se kun saa toisen puhumaan ja kertomaan, on viestinnällisesti hyvä tilanne. Se joka vain pälpättää omia juttujaan, saattaa lähteä tilanteesta eteenpäin oppimatta mitään.” On mielestäni hieno oivallus, että puhumalla ei opi mitään uutta, kun taas kuunteleminen mahdollistaa uusien näkökulmien omaksumisen.

Keväällä 2022 Suomessa ilmestyi ainakin kolme salaliittoteoriaa käsittelevää kirjaa. Yhden niistä kirjoittaja on tutkija ja toimittaja Pasi Kivioja. Hänen kanssaan pohdimme ensin käsitteen sisältöä: millaisia uskomuksia voi nimittää salaliittoteorioiksi. Olivatko esimerkiksi historian tuntemat noitavainot seurausta salaliittoteoriasta? Suomessakin erilaisilla salaliittoteorioilla on omat kannattajansa, on niitä jotka uskovat, että Yhdysvaltojen kuulennot ovat lavastettuja ja koronarokotteen myötä ihmisiin siirretään mikrosiru. Pasi totesikin, että ei ole niin päätöntä salaliittoteoriaa, etteikö ainakin Hämeenlinnan asukasluvun verran ihmisiä uskoisi siihen. Kokonaisuudessaan suomalaiset ovat kuitenkin vähemmän taipuvaisia kannattamaan salaliittoteorioita kuin esimerkiksi yhdysvaltalaiset ja venäläiset. Vankka usko johonkin asiaan johtaa usein tarpeeseen käännyttää muutkin ajattelemaan samalla tavalla. Tästä koituu kommunikatiivinen haaste käännytyksen kohteelle. Miten tällaisiin ihmisiin tulisi suhtautua: yrittää puhua heille järkeä vai välttää tällainen keskustelu kokonaan?

Matikkaa, kuplissa eläviä ihmisiä ja kouluväkivaltaa

Kahdeksannen jakson vieraana oli Samuli Siltanen. Hän on teollisuusmatematiikan professori, mutta hän on myös innokas matematiikan hienouksien yleistajuistaja. Hänellä on Youtubessa oma Samun tiedekanava ja hän on julkaissut suositun kirjan Astu matematiikan maailmaan. Yritin haastaa Samulin vastaamaan kysymyksiin, joita yliopisto-opiskelijat eivät hänelle esitä, mutta joihin ihminen törmää arjessaan. Kysymykset olivat osin samoja, joita käsittelen kirjassani Väärinymmärryksiä. Samuli hyväksyi sen ajatuksen, että arkipuheessa tarkan määrän ilmaiseminen on usein turhaa. Jos esimerkiksi kysytään, montako asukasta Juupajoella on, kukaan ei vastaa 1786, vaan vastaus on todennäköisesti ”siinä vähän alle kaksituhatta”. Kysyjä ei varmastikaan ole kiinnostunut siitä, onko asukkaita 1789 vai 1898. Kaiken lisäksi tällainen tieto olisi todennäköisesti väärä, koska on vaikea tietää tarkkaa määrää juuri kyseisellä hetkellä. Samulilla on yllättäviä (ainakin minut ne yllätti) vastauksia klassisiin määrään liittyviin kysymyksiin ”Paljonko on paljon?” ja ”Montako viljanjyvää tarvitaan, jotta kyseessä olisi kasa?”.

Jakson lopussa Samuli kehotti harjoittamaan aivoja pienillä laskutoimituksilla vaikkapa kun tarkkailee hintoja kaupassa. Näin voi käyttää aivoja välillä kuntosalilla.

Seuraava vieras Anu Kantola on suomalaisen yhteiskunnan tutkija ja tuntija. Keväällä ilmestyi hänen tutkimusryhmänsä tutkimuksiin perustuva kirja Kahdeksan kuplan Suomi: Yhteiskunnan muutoksen syvät tarinat. Valittujen kahdeksan ihmisryhmän joukossa ovat muun muassa yritysten johtajat, palvelualojen keskituloiset, teollisuuden duunarit, maahan muuttaneet yrittäjät ja suurien kaupunkien pienituloiset. Laajassa haastattelututkimuksessa selvitettiin muun muassa sitä, miten eri ryhmien edustajat suhtautuvat valtioon ja toisiinsa.

Kuplien olemassaolo nostaa esiin mielenkiintoisia kysymyksiä kommunikaation näkökulmasta. Voivatko ryhmien edustajat ymmärtää toisiaan ja onko heidän välillään jokin yhdistävä tekijä? Yhdistäväksi tekijäksi tutkijat ovat löytäneet salaperäiseltä kuulostavan ison ruuvin. Mitä vastavuoroiseen ymmärtämiseen tulee, niin sitäkin on jossakin määrin. Voidaan tietysti kysyä, onko OK vaikka ihmiset elävät omissa kuplissaan eivätkä halua ymmärtää toisissa kuplissa eläviä, jos tästä ei koidu kenellekään haittaa. Jatkuva kanssakäyminen voi nostaa pintaan erilaisista elämänkatsomuksista nousevia erimielisyyksiä.

Anu Kantolan työryhmän kirjoittaman oli myös Tieto-Finlandia -ehdokkaana. Seuraavan vieraan Iida Rauman kirja Hävitys. Tapauskertomus puolestaan voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Näin keväällä jossakin Ylen ajankohtaisohjelmassa Iidan haastattelun, missä hän kertoi vakuuttavasti siitä, että on väärin puhua koulukiusaamisesta, pitäisi puhua kouluväkivallasta. Kiinnostuin aiheesta, koska se on esimerkki siitä, kuinka merkityksellistä on se, millä sanoilla jotakin asioita kuvataan. Kyseinen kirja on Iidan kolmas romaani. Ne ovat puitteiltaan hyvin erilaisia, mutta kaikissa käsitellään tavalla tai toisella ihmisten välisiä kommunikaatio-ongelmia. Kun normaali dialogi ei onnistu, se muuttuu ensin sanalliseksi ja sitten fyysiseksi väkivallaksi. Hävitys-kirjan tekee erityisen traagiseksi se, että kiusaajien orkesterin taustalla häärää opettaja.

Iida käsittelee kirjassaan myös toista hävityksen teemaa, vanhan Turun hienojen rakennusten ja koko miljöön hävittämistä. Tässäkin on kyse väkivallasta, jolla korvataan kyvyttömyys kommunikoida elinympäristön ja siitä kiinnostuneiden ihmisten kanssa. Kun Iida puhuu näistä vaikeista asioita, hän osaa tuoda näkemyksensä esille kristallinkirkkaasti. Kokonaisuudessaan jakso on mielestäni hyvin koskettava ja vaikuttava.

Aiheina Raamatun ja tietokonepelien maailma sekä itsesensuuri

Olen papin poika: Sen vuoksi pääsin tai jouduin lapsena usein kuuntelemaan isäni puheita. Hän oli pidetty sananjulistaja, joka käytti paljon ihmisten arkeen sijoittuvia vertauksia. Yksi asia alkoi minua kuitenkin askarruttaa jo varhain, nimittäin kysymys siitä, miksi Raamattu on kirjoitettu niin huonosti, että tarvitaan pappi selittämään, mitä sen teksteillä tarkoitetaan. Ihmetykseni kasvoi, kun koulussa kävi ilmi, että Raamattua voidaan tulkita kovin eri tavoin, jopa niin, että on olemassa eri kristillisiä uskontoja ja lahkoja, joiden väliset kiistat johtuvat erilaisista tulkinnoista siitä, mitä Raamatussa oikeasti sanotaan. Podcastin pitäminen antoi mahdollisuuden saada vastauksia näihin kysymyksiin. Sain vieraaksi Ismo Dunderbergin. Hän on eksegetiikan professori Helsingin yliopistossa. Eksegetiikka tarkoittaa nimenomaan Raamatun selitysoppia. En siis ole ainoa, joka ihmetellyt Raamatun tekstien epämääräisyyttä, vaan sitä pohtii kokonainen teologian tutkimusala.

Ismo kertoi jännittäviä tosiasioita kristinuskon alkuajoilta. Tilanne oli pitkään sekava. Oli paljon erilaisia kuppikuntia, jotka ymmärsivät Raamatun hyvin eri tavoin. Yhden suuntauksen mukaan vanha ja uusi testamentti ovat täysin eri kirjoja niin, että niissä on eri jumalakin. Koska Raamatun tekstit ovat niin sekavia, tarvitaan pappeja tulkitsemaan niitä. Lutherin tavoitteena oli saattaa kristinuskon sanoma lähemmäksi kansaa. Sen vuoksi hän halusi, että Raamattu käännetään eri kielille niin että muutkin kuin papit voivat lukea sitä. Kuten tiedämme, tämä ei kuitenkaan johtanut siihen, että papit olisivat käyneet tarpeettomiksi. Pappeja tarvitaan edelleen selittämään, miten Jumalan sana tulisi ymmärtää. Eivätkä kaikki papit ole tästä samaa mieltä. Ei siis ole ihme, että kiistoja syntyy.

Seuraavassa jaksossa siirrytään raamatusta tietokonepeleihin. Ne ovat aikamme kulttuuria siinä missä elokuvat ja teatteritaidekin. Siksi sivistyneen ihmisen pitäisi olla edes jonkin verran perillä siitä, mitä pelien maailmassa tapahtuu. Siihen liittyy myös mielenkiintoisia kommunikatiivisia kysymyksiä: Miten kulttuurierot näkyvät tietokonepeleissä? Miten vanhempien pitäisi keskustella pelaavien lastensa kanssa? Milloin ja miten pitää suomentaa englanninkieliset pelitermit? Näistä asioista keskustelemassa oli jaksossa #13 Pelit-lehden päätoimittaja Tuukka Grönholm. Hän toi esille monia näkökulmia, joita en ollut osannut ajatella etukäteen. Peleissähän kommunikoidaan monella muullakin tavalla kuin sanoilla. Väkivalta on yksi, mielestäni turhankin olennainen osa pelien maailmaa. Mutta senkin esittämisessä on omat rajansa. Peli saa huonot arvostelut, jos nämä rajat on ylitetty. Mielenkiintoinen piiloviesti sisältyy myös pahisten ja hyvisten ulkonäköön. Millaisen tulkinnan voi sen perusteella tehdä heidän sukupuolestaan ja syntyperästään? Tämä sama ilmiö on toki nähtävissä myös elokuvissa, esimerkiksi Bond-filmeissä. Tämä pelijakso kannattaa kuunnella jo senkin vuoksi, että Tuukka osaa vastata kysymyksiin selkeästi ja ymmärrettävästi niin että pelimaailman ummikkokin pysyy kartalla.

Jakson 14 vieras oli Jani Kaaro. Hän esiintyy harvoin radio-ohjelmissa tai podcasteissa, mutta hän on sitäkin aktiivisempi kirjoittaja. Hän kirjoittaa muun muassa Helsingin Sanomiin, Tiede-lehteen ja Seuraan. Keskustelimme hänen kanssaan muun muassa mielipiteen vapaudesta ja itsesensuurista. Länsimaissa sananvapautta eivät rajoita maan hallitukset, vaan yhteisön itsensä laatimat kirjoittamattomat säännöt siitä, miten asioista tulee kirjoittaa ja kuka saa kirjoittaa mistäkin. Jani kuvaa esimerkkien avulla, kuinka sananvapaudestaan tunnetussa Yhdysvalloissa tällaisia suut suppuun pistäviä trendejä on kaikkein eniten. Osa niistä on rantautunut Suomeenkin, tosin lievemmässä muodossa. Yksi vaikutusvaltainen liike on WOKE, millä viitataan poliittisesti valveutuneeseen henkilöön, joka tiedostaa rasismin ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden eri ilmenemismuodot. Tällaiset sinänsä hyvää tarkoittavat liikkeet johtavat äärimuodoissaan siihen, että ihmiset eivät uskalla enää esittää omia mielipiteitään. Jani antaa konkreettisia esimerkkejä siitä, mihin itsesensuuri voi johtaa.

Opiskelijaelämää, totuuden etsimistä ja valmennusfilosofiaa

Halusimme podcast-sarjaan myös jakson, joka liittyy opiskelijaelämän kommunikaatiotilanteisiin. Niistä oli kertomassa Aalto-yliopistossa opiskeleva Kirsikka Mannerkoski. Hänen osasi kuvata elävästi tilanteita, joissa ensimmäisen vuoden opiskelija voi tehdä kommunikaatiomokia. Haasteita on monia: miten kertoa omasta taustastaan joukossa, jotka kaikki ovat olleet luokkiensa parhaita? miten toimia ryhmässä, jossa opiskelijoilla on eri tavat toimia? miten opiskelijabileissä pitää käyttäytyä? Kirsikka on myös töissä tietokonesoftaa myyvässä yrityksessä. Hänen toimenkuvaansa kuuluu opastaa asiakkaita firman tuotteiden käytössä. Tämä on vaativa tehtävä, koska asiakkailla on hyvin erilainen tietotausta tietokoeasioissa.

Jaksoa kuunnellessa voi seurata, miten Kirsikka käyttää palautepartikkelia jep. Olimme ennen äänitystä keskustelleet sanan käytöstä, koska Kirsikka monien muiden nuorten tavoin käyttää sitä usein. Kun sitten äänitys alkoi, Kirsikka aluksi selvästi vältti sen käyttöä, mutta kun hän pääsi vauhtiin, sana vilahtaa hänen puheessaan todella usein. Sana onkin kätevä keino ilmaista, että kuuntelee puhujaa ja on ymmärtänyt, mitä hän haluaa sanoa. Vastaavilla muut partikkelit, kuten hmm, yes, niin, joo ovat usein joko liian vaisuja tai liian ponnekkaita.

Seuraava teema liittyy puheen totuudellisuuteen. Kuulijan näkökulmasta on tärkeää tietää, puhutaanko hänelle totta vai ei. Tätä tarkoitusta varten ihmisille kehittyy osana kommunikaatiotaitoja niin sanottu episteeminen valppaus, millä viitataan kykyyn erottaa totuus epätotuudesta. Totuus on itsessään vaikea filosofinen käsite, josta jakson vieras filosofi Ilkka Niiniluoto on kirjoittanut paljon. Hän totesi jaksossa, että ihmisellä on totuuden ja tiedon kaipuu, mutta samalla ihmisen kyky käyttää mielikuvitusta johtaa välillä ajattelemaan totuudenvastaisesti. Iso filosofinen kiistakysymys on, voiko ihminen ylipäätänsä saada totuudenmukaista tietoa ulkomaailmasta vai värittyykö kaikki tieto, kun se suodattuu aistien ja ihmisen päässä olevien mielikuvien kautta hänen tietoisuuteensa. Ilkka on pohtinut paljon myös tieteellisen tiedon luonnetta: miten se eroaa arkitiedosta ja kokemustiedosta.

Jakson 17 vieraana oli Henrik Dettmann. Hän on ollut Suomen koripallomaajoukkueen pitkäaikainen valmentaja. Hän on valmentanut menestyksellisesti myös ulkomaisia seurajoukkueita ja maajoukkueita. Hänet tunnetaan terävistä mielipiteistään myös urheilumaailman ulkopuolella. Henkalla on erinomainen kyky kiteyttää valmennusfilosofiansa ydinajatuksia. Yksi avainkäsite on psykologinen turvallisuus, millä hän tarkoittaa luottamuksen ilmapiiriä, jossa pelaaja on parhaimmillaan, kun ei pelkää tehdä virheitä. Toinen avainkäsite on kollektiivinen itseluottamus. Se tarkoittaa sitä, että itseluottamus ei sinällään riitä, vaan on aidosti luotettava myös joukkuetovereihinsa. Henkka kertoo myös demokraattisesta valmennusfilosofiastaan ja siitä, minkälaisiin ennakkoluuloihin hän on törmännyt sen noudattamisessa ulkomailla. Tämä jakso kannattaa kuunnella, vaikka ei olisi kiinnostunut koripallosta tai urheilusta muutenkaan, koska Dettmannin opit pätevät kaikkialla, jossa on kyse ihmisten johtamisesta.

Keskustelua somessa ja solujen välillä

Suomi24 on Suomen suurin keskustelualusta. Siellä vierailee kuukausittain kolme miljoona suomalaista. Silmäily alustan tarjontaan antaa rujon kuvan suomalaisesta sielunmaisemasta ja keskustelukulttuurista. Palvelu sisältää toki monia tärkeitä keskusteluryhmiä, joissa kohtaavat samanlaisen kohtalon kokeneet, mutta yleisimmät ryhmät ovat suurelta osin rankkaa puhetta ja muiden syyttelyä siitä, että elämä ei mene niin kuin toivoisi. Kun tutkimme opiskelijoiden kanssa palvelun viestejä, huomio kiinnittyi sanan ”ymmärtää” laajaan käyttöön. Useimmiten sen oli kieltolauseissa: ”En ymmärrä, miksi pääministeri voi olla niin tyhmä”, ”Kukaan ei voi ymmärtää, kuinka minuun sattui, kun paras ystävä teki oharit”, ”Mun mies ei ymmärrä, miksi haluisin vähän hellyyttäkin”.

Alun perin oli siis selvä, että somemaailmasta pitää olla oma podcast-jakso. Sain vieraaksi Minna Ruckesteinin, joka on ollut mukana juuri tuota Suomi24-keskustelualustaa tutkivassa projektissa. Hän osasi kertoa muuan muassa siitä, miksi keski-ikäiset elämäänsä tyytyväiset miehet mesoavat netissä? Heille keskustelupalsta on Minnan mukaan ”huoltsikan nurkkapöydän korvike”. Siellä on mahdollista purkaa sydäntään sen kummemmin miettimättä, ymmärtääkö kukaan – puhuminen on paljon tärkeämpää kuin kuuntelu. Jakson lopussa Minna hehkuttaa ystävien välisen rupattelun puolesta. Se puhdistaa mieltä ja pitää yhteyttä yllä itselleen tärkeisiin ihmisiin. Ehkä paljon rupattelevan ei tarvitse purkaa sydäntään keskustelupalstoilla tai facebookissa.

Seuraava jakso 19 on aivan erityinen. Kun ensimmäisen kerran kuulin solututkijoiden puhuvan solujen välisestä kommunikaatiosta, hymähdin mielessäni: onpa huvittava metafora, vertaus, eihän kyse ole oikeasta kommunikaatiosta. Kun sitten olen perehtynyt asiaan enemmän, en enää hymähtele. Solujen välinen kommunikointi on monipuolista ja siinä on jopa samanlaisia piirteitä kuin ihmisten välisessä kommunikaatiossa. Tästä asiasta oli keskustelemassa kovan luokan asiantuntija Anu Wartiovaara. Hän on maailman tunnetuimpia mitokondriotutkijoita. Mitokondriot ovat solujen toiminnan hermokeskuksia, jotka säätelevät solunsisäistä aineenvaihduntaa ja muuta toimintaa. Hänen asemastaan alansa kansainvälisenä auktoriteettina kertoo seuraava episodi viiden vuoden takaa. Englannissa herätti suurta mediakohua vakavaa mitokondriosairautta sairastava pikku lapsi. Yhtenä vaihtoehtona oli viedä pieni potilas Yhdysvaltoihin saamaan uutta kokeellista hoitoa. Sikäläinen media pyysi asiassa lausuntoa kolmelta tärkeältä henkilöltä: paavilta, Trumpilta ja Anulta.

Keskustelu Anun kanssa eteni siten, että kerroin jonkin ihmisten väliseen kommunikaatioon liittyvän piirteen ja Anun tehtävänä oli kommentoida, tapahtuuko vastaavaa solujen välisessä kommunikaatiossa. Siis tähän tapaan: ”Ihmiset puhuvat välillä kierrellen ja kaarrellen. Saatamme puhua yhtä ja tarkoittaa toista. Onko solujen välinen kommunikaatio aina yksiselitteistä ja selkeää?”. Toinen esimerkki ”Yleinen ihmisten välisen kommunikaation kompastuskivi on se, että kuulija ei kuule puhetta tai ei kuuntele. Menevätkö solujen väliset viestit aina perille?” Vielä yksi esimerkki: ”Ihmiset saattavat valehdella puhuessaan muille ihmisille. Huijaavatko solut koskaan toisiaan?” Anu vastasi näihin kysymyksiin selkeästi ja yksinkertaiesesti niin, että maallikkokin ymmärtää. Siksi voin lämpimästi suositella tätäkin hieman erilaista jaksoa.

Ukraina ja Venäjä, itä ja länsi – voivatko ymmärtää toisiaan?

Elokuun alussa ohjelmassa vieraili Markus Leikola. Aiheena oli ukrainalaisten ja venäläisten väliset suhteet. Markus tunnetaan toimittajana ja kirjailijana, joka tietää melkein kaikesta melkein kaiken. Hänen romaaninsa Uuden maailman katu on huikea matka läpi 1900-luvun vallan kabinetteihin, joissa suurvaltojen johtajat suunnittelevat ja juonittelevat, jotta heidän oma maansa menestyisi muita paremmin. Romaani antaa hyvää taustaa tämän päivän tapahtumille. Ennen äänitystä Markukselta oli juuri ilmestynyt uusi kirja Sodan ja rauhan kronikka. Kirja on päiväkirja Venäjän aloittamasta sodasta mutta samalla se sijoittaa tapahtumat laajempaan historialliseen kontekstiin.

Markus antaa oman vastauksensa moniin sotaan liittyviin suuriin kysymyksiin: Miksi Venäjä ylipäätään hyökkäsi Ukrainaan? Miksi venäläiset käyttävät natsikorttia? Miten Ukrainan kansakunta ja valtio on syntynyt? Mitä on venäläisten suosima ohjattu demokratia, entä ohjattu väärinymmärtäminen? Markuksella on selkeä kuva myös siitä, millainen merkitys kasakoilla on ollut ukrainalaisten identiteetille? Miten nämä asiat liittyvät kommunikaation kompastuskiviin? Hyvinkin kiinteästi, eikä vain venäläisten ja ukrainalaisten kyvyttömyyteen kommunikoida keskenään, vaan myös siihen, miten me suomalaiset puhumme keskenämme tästä sodasta ja sen syistä. Tämä 24. jakso on ollut koko podcast-sarjan suosituimpia.

Suosittu on ollut myös seuraava jakso, jossa Itä-Suomen yliopiston historian professori Jukka Korpela valottaa idän ja lännen välistä eroa tavassa hahmottaa maailma. Moni asia on toisin: tavoiteltava oikeusjärjestelemä, hallitsijan asema, suhde jumalaan. Nykyinen tilanne on jatketta sille, mitä on tapahtunut vuosisatojen aikana. Jukka otti podcastissa esille monia tärkeitä näkökulmia, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi. Erityisen mielenkiintoinen oli mielestäni hänen tulkintansa idän ja lännen jumalakäsityksen erosta. Meillä lännessä jumalakin on rationaalinen tai häntä sitovat ainakin jossain määrin luonnonlait. Idässä jumala on kaikkivoipa olento, joka voi tehdä mitä vaan, siksi voidaan toivoa, että jumala tekisi ihmeitä. Toinen asia missä jumalan rooli näkyy, on hallitsijan vallan peruste. Läntisessä ajattelussa johtajien vallan oikeutus tulee kansalta, itäisessä se on saatu jumalalta. Aika isoja periaatteellisia näkemyseroja, jotka heijastuvat käytännön politiikkaankin. Venäjä kuuluu eittämättä itäisen maailmannäkemyksen piiriin, mutta siellä on myös maaperää läntiselle tavalle nähdä maailma. Näin erityisesti kaupunkien koulutetun väestön piirissä – ihmisryhmässä, josta aikaisemmin käytettiin sanaa intelligentsija.

Aivoista, ärtymyksestä ja ihmistuntemuksesta kommunikaation osana

Jakson 26 vieras Minna Huotilainen oli yksi niistä, jonka halusin aivan ehdottomasti mukaan podcastiin. Olen kirjassani Väärinymmärryksiä viitannut paljon hänen kirjoituksiinsa ihmisaivojen toiminnasta ja yrittänyt selittää tämän tiedon avulla ihmisten välisen kommunikaation kompastuskiviä. Oli tärkeää saada Minna itse selittämään näitä ihmisaivojen ominaisuuksia, kuten ”Miten automaattiohjaus ja käsiohjaus toimivat kommunikaatiossa?”, ”Miksi kuulijan kannattaa ennakoida kuulemaansa?”, ”Riittääkö aivojen resurssit aina kunnon kommunikaatioon?”, ”Mitä tarkoittaa yhteisen tietopohjan harha?” Minna kertoo myös siitä, miten lapsi oppii äänteet – tätä kysymystä hän tutki uransa alkuvaiheessa.

Jakson lopussa vieraita kysytään vinkkejä, jotka auttavat selviämään paremmin erilaisissa kommunikaatiotilanteissa. Minnalla on tähän selkeä vastaus: ”Kiireen välttäminen. Aito keskustelu ja toisen ihmisen ymmärtäminen vaatii rauhallisen hetken.” Viisaasti sanottu!

Minna Huotilaisen tunnen pitkältä ajalta sekä henkilökohtaisesti että hänen julkaisujensa kautta. Seuraava vieras oli sen sijaan minulle täysin uusi tuttavuus. Satuin lukemaan Helsingin yliopiston uutissivulta, että Anni Kajanus oli saanut merkittävän eurooppalaisen rahoituksen projektilleen, missä tutkitaan, miten ärsytys vaikeuttaa ihmisten välistä yhteistyötä. Innostuin heti aiheesta, onhan kommunikaatio mitä suuremmassa määrin yhteistyötä. Niinpä päätin pyytää Annia mukaan podcastiin enkä kadu Hän osoittautui hyvin mielenkiintoiseksi tutkijaksi ja lisäksi hän osasi kertoa elävästi jännittävästä aiheestaan.

Anni on opiskellut ja tehnyt tutkimusta Suomen lisäksi Englannissa, Yhdysvalloissa ja Kiinassa. Kiinassa hän tutki muun muassa sitä miten erilaisen taustan omaavat nuoret pystyvät selvittämään pallopelissä eteen tulevia konfliktitilanteita niin, että ne eivät johda käsirysyyn tai tappeluun. Kävi ilmi, että maaseudulla kasvaneet nuoret osasivat selvittää nämä tilanteet paremmin kuin kaupunkien hyväosaisten perheiden lapset. Anni arvelee syyksi sen, että ylempien sosiaaliryhmien lapset eivät opi omassa suojatussa ja ohjatussa ympäristössään selvittämään asioita omin päin.

Yksi Anni Kajanuksen perusajatuksista on se, että ärsyyntyminen on evoluution luoma ominaisuus. Voidaan siis olettaa, että siitä on jotakin hyötyä ihmiselle. Anni kuitenkin huomautti, että ei ole aina tarpeen antaa ärtymyksen tulla läpi. Kannattaa pohtia, onko ärtymyksen syy niin merkittävä, että on mielekästä antaa sen pilata omaa fiilistä.

Kutsuin seuraavan vieraan Nina Karlssonin mukaan podcastin tuottajan Anna Mustajoen vinkistä. Hän oli osallistunut Ninan järjestämään koulutukseen ja ollut siitä innoissaan – oikeastaan enemmän kuin innoissaan: haltioissaan. Olin itse vähän skeptinen, koska Ninan pitämä johtajakoulutus perustuu enneagrammi-ihmistyyppiluokitukseen. Erilaiset luonnekategorisoinnit ovat suosittuja työpaikkakoulutuksessa mutta niillä on tiedemaailmassa vähän huono maine.

Epäilyni osoittautui kuitenkin aiheettomaksi. Nina pystyi uskottavasti perustelemaan metodin järkevyyden. Oikeastaan tyypittelyn perustavoitteena on saada ihmiset tajuamaan, kuinka erilaisia olemme. Tämä havainto puolestaan ohjaa meitä, kun tapaamme muita ihmisiä. Omassa ajattelussani kommunikaation onnistumisen tärkeimpiä edellytyksiä on puhujan kyky mukauttaa puhettaan kuulijan mukaan ja juuri tässä ihmistuntemus on tarpeen. Nina antaa konkreettisia esimerkkejä siitä, miten tämä tapahtuu. Nina osoittautui valovoimaiseksi keskustelijaksi, joka osaa kuvata elävästi sitä, kuinka ihmisten erilaisuus otetaan huomioon erilaisissa kommunikaatiotilanteissa. Podcast-jakson kautta välittyy varmasti myös Ninasta säteilevä energia, onhan hänen firmansa nimi Energy Coaching.

Kaksi johtajaa: toinen johtaa Retuperän WBK:ta, toinen ministeriötä

Jakson 29 vieras oli legendaarisen Retuperän WBK:n salaperäinen taiteellinen harhaanjohtaja Audio Dubbado. Hän kertoi, millaista on johtaa maailman parasta uudempaa ranskalaista torwimusiikkia suomalaisella aksentilla soittavaa espoolaista teekkaripalokuntaorkesteria. Tulipalojen sammuttaminen vaatii ihan erityistä musiikkia. Audio paljastaa, käyttääkö hän orkesterin harjoituksissa taiteellisen vaikutukseen saamiseksi sanojen vai sävelten voimaa. Entä miten syntyvät konserttien tärkeät välispiikit eli palopuheet?

Retuperän WBK:n toimintaidea on kaiken kaikkiaan hyvin ainutlaatuinen. Puhe-esityksissä käytetään usein höysteenä huumoria ja erilaista sanoilla leikittelyä, mutta tehdä sitä musiikin keinoin on täysin eri juttu. Siinä orkesterinjohtajalta vaaditaan aivan erityistä luovuutta.

Seuraava vieras oli hallinnon huipulta opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö Anita Lehikoinen. Tunnen Anitan pitkältä ajalta ja tiesin sen perusteella, että hän osaa vastata hankaliinkin kysymyksiin vakuuttavasti. Niin siinä sitten kävi. Kysyin esimerkiksi sitä, millaista on olla töissä työpaikalla, jossa pomo tietää asioista kaikkien vähiten. Anita osasi selittää tilanteen parhain päin. Ministeri edustaa kansanvaltaa, siksi hänen tehtävänään on linjata ministeriön politikkaa.

Puhuimme Anitan kanssa myös siitä, millaista on rahalla johtaminen. Erialaisilla opetus- ja kulttuurialan toimijoilla on paljon omaa autonomiaa, mutta suuret raamit määrittyvät sillä, millaiseen toimintaan on tarjolla rahoitusta. Kun kysyin, miten voitaisiin parantaa hallinnon edustajien ja hallittavien välistä vuoropuhelua, Anita totesi, että se onnistuu, kun luodaan keskinäisen arvostuksen ja luottamuksen ilmapiiri. Vaikka osapuolilla on eri rooleja, ne viime kädessä tähtäävät samaan päämäärään. Hän varmaan viittasi tällä siihen, että kentällä toimivat eivät välttämättä osaa nähdä siitä laajempaa toimintaympäristöä, jossa ministeriö toimii. Anitaa on aina miellyttävää kuunnella, vaikkei olisikaan kaikissa asioissa samaan mieltä hänen kanssaan.

Selkeää kieltä ja trendisanoja

Kahdessa seuraavassa jaksossa on esillä kokonaiset kielimuodot, joiden avulla teksteistä tehdään yksinkertaisempia, jotta vastaanottaja ymmärtäisi niitä paremmin. Jaksossa 31 keskustelen Ulla Vanhatalon kanssa selkokielestä ja jaksossa 32 Aino Piehlin kanssa selkeästä virkakielestä. Kumpikin on alansa johtavia asiantuntijoita Suomessa.

Selkokielen käsitteeseen monet suomalaiset ovat törmänneet ainakin radiosta tulevien selkouutisten kautta. Kyse on kuitenkin paljon laajemmasta ilmiöstä, tietyn kohdeyleisön palvelemisesta hyvin erilaisissa asiayhteyksissä, esimerkiksi kun jaetaan informaatiota kaikkia kansalaisia koskettavista asioista, vaikkapa koronapandemiasta. Tällaisella informaatiolla on suuri merkitys. Japanissa huomattiin vähän yli 10 vuotta sitten suuren tsunamin aiheuttaman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen, että menehtyneiden joukossa on suhteellisesti ottaen paljon enemmän maahanmuuttajia kuin kantaväestöä. Tämän arveltiin johtuvan siitä, että katastrofia koskeva informaatio ei ollut kunnolla saavuttanut heitä. Huomion seurauksena siellä ruvettiin kehittämään selkojapania, jonka avulla voitaisiin tavoittaa paremmin myös ne kansalaiset, joille normaali valtion jakama informaatio on liian vaikeaa.

Suomessa selkokieltä on kehitetty jo paljon pitempään. Laskelmien mukaan sitä tarvitsee yli puoli miljoonaa suomalaista, siis Helsingin kaupungin kokoinen ihmismäärä. Se koostuu maahanmuuttajista ja niistä kantaväestöön kuuluvista, joille normaali suomen kielen on liian vaikeaa joko synnynnäisen tai onnettomuudessa saadun vamman vuoksi. Selkokielen kehittämisetä vastaa Suomessa selkokeskus, jonka nettisivulla on runsaasti ajankohtaista selkokielistä aineistoa ja ohjeita selkotekstien laatijoille. Suomessa tehdään myös selkokieleen liittyvää tutkimusta. Ulla Vanhatalo selittää jaksossa tarkemmin, miten selkokieli eroaa normaalista standardikielestä.

Vaikka selkokielen ja selkeän virkakielen käsitteet ovat sukua toisilleen, ne ovat kohderyhmältään ja perusidealtaan selvästi erilaisia. Selkokieli on standardikielestä tiettyä erikoisryhmää varten yksinkertaistettu kielimuoto, kun taas selkeä virkakieli on koko kansalle suunnattua standardikieltä. Selkeän virkakielen koulutusta ja oppimateriaalia kehittää Kotimaisten kielten keskus Kotus. Koulutuksen tarve syntyy virkamiesten taipumuksesta tehdä viranomaistiedotteet kapulakielellä, jota he itse ymmärtävät hyvin, mutta jota tavallisen kansalaisen on vaikea tai joskus jopa mahdoton ymmärtää. Tarvitaan siis tietynlaista tekstin kääntämistä heidän erityiskieleltään standardikielelle. Hieman vastaava tilanne on tutkijalla, joka kirjoittaa omasta alastaan suurelle yleisölle; hänkin joutuu mukauttamaan kieltään lukijakunnan tietotason mukaiseksi. Aino Piehl kertoo jaksossa tarkemmin millaisiin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota, kun tekstistä tehdään ymmärrettävämpää. Usein kyse ei ole vain käytettävästä kielestä, vaan siitä, että pitäisi kyetä lisäksi tiedostamaan, mitkä asiat ja käsitteet ovat maallikolle vieraita ja vaativat selitystä.

Seuraavan jakson vieras Mika Pantzar on aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka erikoisalana on talouden trendit ja tulevaisuuden ennustaminen. Hän on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka erilaisten muotisanojen ja meemien avulla luodaan mielikuvia siitä, miten yhteiskuntaa ja taloutta tulisi kehittää. Tällaista kommunikatiivista kapitalismia luovat tutkijat, erilaiset konsultit ja muut asiantuntijat. Hienolta kuulostavia uusia käsitteitä voivat luoda tietoisesti myös suuryritykset, jotka näin pääsevät ohjaamaan mediassa käytävää keskustelua. Uusiin trendeihin tarttuvat hanakasti myös poliitikot, jotka haluavat olla ajan hermolla ja katsoa tulevaisuuteen.

Muotisanat ja trendit voivat myös vaihdella. Suomessa hoettiin pitkään globalisaation mantraa. Sen kritisoijien katsottiin edustavan maailmaa jota ei enää ole. Omavaraisuudesta jaksoi puhua vienolla äänellä vain keskustapuolue, kunnes koronakriisi ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan muutti tilanteen täysin. Omavaraisuudesta tulikin tavoiteltava asia, uusi mantra. Jaksossa Mika Pantzar antaa myös muita esimerkkejä siitä, miten sanoilla vaikutetaan ihmisten maailmankuvaan.

Stand up -komiikkaa, peruskoulu-uudistuksia ja Kelan viestintää

Seuraava vieras Risto K. Järvinen on mielenkiintoinen persoona, joka on ollut mukana monessa. Hän ansaitsee elantonsa stand up -koomikkona. Tämän lisäksi hän on Skeptikko-lehden päätoimittaja. Hän on myös kirjoittanut kirjan, joka kertoo hänen juomalakostaan. Kun Risto kokeili hiljattain nettiennustajan hommia, hän huomasi, että siinä on paljon samaa kuin stand up -koomikon roolissa: kummassakin on seurattava tarkkaan kuulijan reaktioita ja osattava tehdä sen pohjalta oikea siirto, jotta yhteys ja luottamus ei katkeaisi.

Risto osaa hyvin analysoida stand up -komiikan ominaispiirteitä. Onnistumisen mittari on selvä: jos saa yleisön nauramaan, on onnistunut, jos ei – on epäonnistunut. Mutta mistä sitten johtuu, että sama sketsi saa yhtenä päivänä yleisön hullaantumaan, mutta toisena päivänä yleisö ei innostu siitä ollenkaan. Onko kyse olosuhteista vain esiintyjän vireestä? Vai yksinkertaisesti siitä, että yleisöt ovat erilaisia. Vitsi mitä jokin yleisö pitää hienona sivalluksena, jokin toinen yleisö kokee loukkaavaksi. Ero pilkkaamisen ja hyväntahtoisen huumorin välillä on hiuksenhieno. Risto kertoo tästä omakohtaisia kokemuksia. Huikea on myös hänen tosikertomuksensa sairaalasta, kun järjestelmä kertoi, että hän on kuollut.

Jakson 35 vieras Ville Korhonen toimii viestinnän asiantuntijana Kelassa eli Kansaneläkelaitoksessa. Tätä ennen hän on toiminut muun muassa Yleisradiossa ja Helsingin yliopistossa. Vaikka nekin ovat suuria laitoksia, Kela on aivan omaa kokoluokkaansa. Siellä on töissä yli 8000 ihmistä. Vielä hätkähdyttävämpi on Kelan jakamien avustusten ja tukien määrä: yli 16 miljardia euroa! Lainsäätäjät määrittävät, miten tukia pitäisi jakaa, ja Kelan tehtävänä on saada jaettua ne tukia tarvitseville. Tämä vaatii massiivista monikanavaista viestintää. Monikanavaisuus tarkoittaa sitä, että entistä tärkeämpien internetpalvelujen lisäksi tarvitaan edelleen puhelinpalveluita ja mahdollisuutta tulla keskustelemaan virkailijoiden kanssa. Koska Kelan palvelut ovat keskeisiä kansalaisten kannalta, sen on huolehdittava siitä, että kaikki ihmisryhmät saavat tarvitsevansa tiedon. Siksi suurin osa informaatiosta on suomen, ruotsin ja englannin lisäksi kolmella saamen kielellä sekä selkosuomeksi ja selkoruotsiksi ja vielä suomen- ja ruotsinkielisellä viittomakielellä. Ville kertoo niin innostuneesti ja vakuuttavasti Kelan viestinnästä, että on pakko uskoa sen tehokkuuteen, vaikka joskus on kuulunut muunlaisiakin mielipiteitä.

Seuraava vieras Hannu Simola oli koulutussosiologian emeritusprofessori. Aiheena oli suomalainen peruskoulu, josta meillä kaikilla on oma käsityksemme. Podcast-jaksossa käsittelimme peruskoulun eri vaiheita alkaen kiistoista, jotka liittyivät sen perustamiseen. Merkittävä virstanpylväs oli Pisa-testien ensimmäisten tulosten julkaiseminen. Muistan, kuinka hämmästykseni oli silloin suuri. Peruskoululla ei ollut mitenkään hyvä maine – ja yhtäkkiä sen oppilaat menestyivät testeissä maailman parhaiten. Hannu kertoi jaksossa mielenkiintoisen episodin, joka liittyy juuri tuohon tilanteeseen. Ryhmä vaikutusvaltaisia suomalaisia tahoja oli ryhtymässä toimiin, jotta maahamme saataisiin yksityisiä kouluja, kun kerran peruskoulu toimii niin surkeasti. Suunnittelu tyssäsi kuin seinään, kun ensimmäiset Pisa-tulokset tulivat.

Peruskoulu herättää edelleen intohimoja. Keskustelua haittaa se, että monille siihen osallistuville peruskoulu on sama kuin heidän oma tai lasten kautta saatu kokemus siitä. Koulun puitteet ovat vain yksi puoli asiaa, suuri merkitys on opettajalla. Kaikki opettajat eivät voi olla maailman parhaita, mutta keskimäärin suomalaiset peruskoulun opettajat kuuluvat aivan varmasti maailman parhaimmistoon.

Kielellä leikittelyä Aristoteleen kantapäässä ja ristikoissa

Kommunikaatiossa tarvitaan yleensä sanoja ja Pasi Heikura on sanoilla leikittelyn mestari. Siksi hän oli vieraana jaksossa #37. Pasi oli yksi legendaarisen Alivaltiosihteeri-ohjelman tekijöistä. Nykyään hän tekee suosittua Aristoteleen kantapää -podcastia Ylellä. Ohjelmassa valitaan viikon fraasirikos, mutta pääosassa ovat vieraat, jotka ovat asiantuntijoita jossakin kieleen tai kielenkäyttöön liittyvässä kysymyksessä. Kun Pasi oli vieraanani podcastissani, laadin käsikirjoituksen siten, että otin esille niitä kielen ilmiöitä, joita Pasin vieraat olivat käsitelleet Aristoteleen kantapää -ohjelmassa. Niinpä Pasi sai vastata muun muassa seuraaviin kysymyksiin: Auttaako uusi modernille suomen kielelle käännetty Raamattu ymmärtämään paremmin Jumalan sanaa ja vähentyvätkö tällä tavalla uskonkiistat Suomessa? Miksi niinkuttelu on niin rasittavaa? Miten savumerkkejä käytetään kommunikaatiovälineenä? Pasin kanssa tehdyssä jaksossa on vaikka kuinka paljon jännittävää asiaa, mutta tosikkojen ei ehkä kannata kuunnella sitä.

Sanaristikkojen ratkaiseminen on todella suosittu harrastus Suomessa. Melkein jokainen lehti julkaisee niitä ja erillisiä ristikkolehtiä ilmestyy kymmenittäin. Antti Skyttä oli oikea henkilö keskustelemaan ristikon laatijan ja sen ratkaisijan välisestä kommunikaatiosta. Hän on koko ikänsä sekä ratkonut että laatinut ristikoita. Hän on myös ollut sanaristikkojen harrastajien seuran Sanaseppojen puheenjohtaja ja on perustenut Ristikkoakatemian, joka antaa koulutusta sekä ristikoiden laatijoille että ratkojille.

Sanaristikkojen ratkomisen viehätys perustuu siihen, että ne saa ratkaistua, mutta vasta pienen pinnistelyn jälkeen. Koska ratkojat ovat eritasoisia, ristikoissakin on tarjolla eri vaikeustasoja, helpoista koviksiin. Ristikon vaativuuden ratkaisee ennen kaikkea vihjeitten haastavuus. Ratkaisusanat voivat olla kovis-ristikossakin helppoja arkipäivän sanoja, jos niiden vihjeet on laadittu siten, että aivonystyrät saavat töitä. Vihjeet muodostavat ristikon laatijan ja sen ratkaisijan välisen kommunikaation ytimen. Laatija yrittää taitavilla vihjeellään johdattaa ratkaisija ensin vähän harhaan. Pienen harhailun jälkeen oikean sanan löytäminen aiheuttaa suuremman ahaa-elämyksen ja ilon tunteen kuin jos vihjeen ja ratkaisusanan välinen suhde on ilmiselvä. Antti paljasti jaksossa muutamia harhauttamisen keinoja. Kokemuksesta voin sanoa, että vaikka tiedostaisikin niiden mahdollisuuden, vihjeen juju jää silti usein aluksi huomaamatta.

Juupajoki-jaksoissa yrittäjien kommunikatiivisista maisemista

Kesällä päätimme tehdä neljä erityistä Juupajoki-jaksoa. Halusimme ensinnäkin kokeilla äänitystä ulkoilmassa. Samalla tavoitteena oli esitellä juupajokelaisten yrittäjien elämää. Juupajoella heitä onkin paljon, asukaslukuun suhteutettuna enemmän kuin yhdessäkään muussa kunnassa Suomessa. Podcastin punainen lanka, kommunikaation kompastuskivet, pysyi kuvassa mukana.

Heti ensimmäisestä Juupajoki-spesiaalijaksosta tuli suuri kuuntelumenestys. Siinä oli vieraana Kiia Koivunen, joka hoitaa miehensä kanssa karjatilaa. Tilalla on ylämaan karjaa noin 80 päätä ja suomenlampaita melkein saman verran. Jakson aiheena oli kommunikointi eläinten kanssa. Kiia kertoi jaksossa elävästi, kuinka hän juttelee rauhoittavasti synnyttävien lampaiden kanssa ja joskus laulaakin niille. Naudat hän tuntee nimeltä ja monet niistä tuntee myös oman nimensä. Eläimet kommunikoivat myös keskenään eivätkä vain toisiaan tönien vaan myös mylvimällä, määkimällä tai päästelemällä muunlaisia ääniä. Juttelu eläinten kanssa on itselleni melko vieras kommunikaation muoto, meillä ei ole kotieläimiä eikä lemmikkieläimiä. Joskus huomaan sanovani muutaman sanan linnuille, oraville, sisiliskoille tai ketuille.

Minulle oli kiinnostavaa kuulla, kun Kiia kertoi eläinten erilaisuudesta. Ne ovat samalla tavalla persoonallisuuksia kuin ihmisetkin. Sen vuoksi, kun on siirtämässä nautoja laitumelta toiselle, kaikkien eläinten kanssa ei kannata kommunikoida samalla tavalla. Jotkut haluavat, että ihminen tulee lähelle koskettamaan, jotkut toiset taas vaativat ympärilleen enemmän omaa reviiriä.

Toisessa kesäspesiaalijaksossa, järjestysnumeroltaan 21, tapasin Hilkka Lindström-Ojalan, jolla on parturi-kampaajaliike Korkeakoskella, Juupajoen keskustassa. Hän tekee myös vierailuja hoivakoteihin, joissa on hänen kertoman mukaan hyvin kiitollisia asiakkaita – Hilkka paitsi leikkaa hiukset, tuo myös piristävän tuulahduksen laitosmaiseen arkeen. Parturi-kampaajan varsinainen työ tehdään käsin saksia ja muita välineitä käyttäen. Mutta tämä on vain tietynlainen virallinen osuus asiakkaan kohtaamisessa. En ollut tullut ajatelleeksi, kuinka tärkeä rooli siinä on kommunikaatiolla. Kyse ei ole vain siitä, että tukan leikkaaja osaa ymmärtää asiakkaan tarpeet hiusten suhteen. Keskustella voi myös maailman menosta tai asiakaan omista murheista. Tämä vaatii kuitenkin hyvää ihmistuntemusta: on vaistottava, haluaako asiakas ylipäätänsä puhua ja jos haluaa, niin mistä. Toisin sanoen keskustelu käydään asiakkaan ehdoilla. Keskustelulle on yhden työntekijän firmassa otolliset olosuhteet, koska ei ole ylimääräisiä korvia kuuntelemassa.

Kolmas Juupajoki-vieras oli Heli Kurjanen. Hän on maailmanmaineeseen yltäneen Lunette-yrityksen perustaja. Yrityksen päätuote on kuukautishygieniatuote kuukuppi. Olin lukenut Helistä paljon etukäteen. Erityisen kiinnostava on tositarina firman perustamisesta. Heli oli valitellut miehelleen, että käytössä olevat kuukautiskupit ovat surkeita. Mies oli sanonut ”Rupea tekemään itse parempia”. Ja Heli rupesi. Hän oli tuolloin 26-vuotias. Nyt 15 vuotta myöhemmin tuotetta myydään yli sadassa maassa ja se on päässyt tiukan kontrollin jälkeen YK:n tavarantoimittajien joukkoon. Olen aina halunnut tavata Helin ja päästä kysymään menestyksen taustoista.

Vasta kun juttelin hänen kanssaan, tajusin, kuinka huikeasta saavutuksesta on ollut kyse. Tuote ei ole bisnesmielessä parhaimpia. Heliä varoitettiin alussa siitä, että sillä ei voi bisnes-mielessä menestyä, kun se on niin kestävä ja pitkäikäinen. Mutta tuotteet markkinointiin on liittynyt myös suuria kommunikatiivisia ongelmia. Yksi niistä on se, että monissa kulttuureissa on lähes mahdotonta puhua tuotteesta, koska naisten kuukautiset on tabuaihe.

Tarkkaan on pitänyt miettiä myös markkinointistrategiaa. 15 vuotta sitten ekologisuus ei vielä ollut se ominaisuus, jota kannatti korostaa, tärkeämpää oli ottaa esille tuotteen kokonaistaloudellisuus ja helppokäyttöisyys. Mielenkiintoiseksi jakson tekemisen teki se, että katson olevani mahdollisimman huono arvioimaan itse tuotteen ominaisuuksia. Mutta kun kuuntelette jaksoa, kuunnelkaa Heliä, älkääkä minua.

Neljäs juupajokelainen yrittäjä kesäpodcastissa oli Johanna Kallenautio. Hän on Kallenaution kestikievarin emäntä, mutta hän hoitaa yhdessä miehensä kanssa myös kahta perintötilaa. Tämän lisäksi hän on suntio, kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen jäsen sekä kolmen lapsen äiti.  Savolaisia sanotaan usein lupsakoiksi ja karjalaisia elämäniloisiksi. Johanna on hämäläinen versio tästä ihmistyypistä: peruspositiivinen, sanavalmis, helposti lähestyttävä ja ystävällinen.

Puhuimme Johannan hänen eri rooleistaan. Hänen on puhuttava hyvin eri tavoin roolipuku päällä kestikartanon emäntänä ja kunnanhallituksen jäsenenä. Suntion tehtävässä on omat kommunikatiiviset haasteensa, koska suntion pitäisi olla mahdollisimman huomaamaton. Johanna kertoo myös entisaikojen kommunikaatiomuodoista, kun kestikievarin asiakkaat kirjoittivat kommenttejaan vieraskirjaan, jota sitten kunnan virkamiehet lukivat, kun miettivät saako talo pitää kievarinoikeudet.

Taustamateriaalina alkusoitto, välisoitot ja loppusoitto

Podcastissa on julkaistu myös neljä jaksoa, joissa minulla ei ole ollut vieraita. Alkusoitossa piirrän podcastille raamit: millaisia kompastuskiviä kommunikaatiossa esiintyy, kuinka yleisiä ne ovat, mistä ne johtuvat. Kerron myös siitä, miten päädyin tutkimaan väärinymmärtämisen syitä.

Ensimmäinen välisoitto on omistettu kielen ja puheen epämääräisyydelle. Kieli on itsessään usein monitulkintaista. Jätämme säännöllisesti paljon sanomatta, koska ajattelemme, että kuulija ymmärtää vähemmästäkin – usein ei ymmärrä. Tavallista on myös kertoa asiat epäsuorasti. Sen sijasta, että sanoisimme suoraan, vihjailemme ja käytämme erilaisia kiertoilmauksia. Syynä siihen voi olla kohteliaisuus tai tarve välttää liian päälle käyvää puhetta. Epämääräisen puheen syynä voi olla myös ajatustemme epämääräisyys: meille itsellekin epäselvää. mitä haluaisimme sanoa. Joskus tiedämme mitä pitäisi sanoa, mutta emme löydä sopivia sanoja ilmaisemaan sitä.

Toinen välisoitto käsitteli puheen mukauttamista. Mukauttaminen on tarkeimpiä taitoja, joita tarvitaan keskusteluissa muiden ihmisten kanssa. Yleensä mukautamme puhetta automaattisesti niin että emme itse huomaa sitä. Puhumme eri lailla töissä kuin kotona. Käytämme erilaista kieltä puhuessamme ystäviemme kanssa kuin jos puhekumppanina on ventovieras ihminen. Kuten edellä oli jo puhetta selkokielen ja selkeän virkakielen yhteydessä, kielellisen mukauttamisen lisäksi puhujan on vaistottava, mitä voidaan olettaa kuulijan tietävän. Tämänkin huomioon ottaminen tapahtuu yleensä automaattisesti, mutta joskus on paikallaan pysähtyä miettimään, ovatko kuulijalle samat asiat tuttuja kuin meille itsellemme.

Tässä loppusoitossa esittelen siis kaikki ensimmäisen tuotantokauden jaksot. Pillit pistetään hetkeksi pussiin. Mutta ei hätää. Kaikki 40 jaksoa on kuunneltavissa milloin vain.

Ensimmäinen tuotantojakso on ollut itselleni ja koko tiimillemme hieno kokemus. Podcastissa on vieraillut toinen toistaan mielenkiintoisempia vieraita. Kuuntelijoita on ollut yli odotusten. Palautekin on ollut kiittävää. Nyt kun lähdemme suunnittelemaan toista tuotantojaksoa, otamme mielellämme vastaan kiitosten ohella myös erilaisia kehittämisehdotuksia. Mitä voisimme tehdä paremmin, jotta kuuntelukokemus olisi entistä miellyttävämpi. Pieniä muutoksia on joka tapauksessa tulossa. Olemme ajatelleet koota jaksot temaattisiksi blokeiksi. Sellaisia voisivat olla esimerkiksi: Miten konflikteja ratkotaan? Kulttuurien kohtaaminen. Kommunikaatio työnä (opettaja, poliisi, pappi jne.). Miten eri uskontojen edustajat voisivat ymmärtää toisiaan? Pitääkö politiikan kielen olla sellaista kuin se on? Voitte lähettää omia ehdotuksianne ja kommenttejanne osoitteeseen arto.mustajoki@helsinki.fi. Palautetta ja kehittämisehdotuksia voi tuoda esille myös Facebook-ryhmässä Kommunikaation kompastuskiviä.

Eli ollaan kuulolla. Podcast-kirjasto on avoinna ja uutta materiaalia sinne on tulossa lähiaikoina. Kiitos yhteisestä matkasta, mutta matka jatkuu.