KUBA – Korea University Buddy Association

Tiesin kauan, että haluan Koreaan vaihtoon, mutta mietin pitkään yliopiston valintaa. Lopulta päädyin Korea University:yn koska kuulin, että sen vaihtaritoiminta on parasta. Voin itse vain yhtyä tähän. Myös muista yliopistoista kuulleena, KU:n vaihtarijärjestö on omaa luokkaansa. Enkä tiedä mikä olisi tärkeämpää vaihdossa kuin se, että saa oman porukan ja yhteisön johon kuuluu. Sitä KUBA on ollut minulle – vaihdon aikainen perhe, johon voi luottaa ja tukeutua ja jonka kanssa on helppo viettää aikaa ja luoda ikimuistoisia muistoja.

KUBA:an kuuluvat automaattisesti kaikki KU:hun tulevat vaihtarit, jotka jaetaan 8 KUBA-ryhmään ja joille jokaiselle osoitetaan ryhmässä oma buddy. Oma buddy ottaa yhteyttä jo ennen lukukauden alkua ja kirjaimellisesti pitää sinusta huolta täällä ollessa. Jokaisella ryhmällä on johtaja, nimi, logo ja omat korealaiset buddyt. Nämä buddyt ovat vastassa jo lentokentällä ja vievät sinut uuden kotisi ovelle asti. Siitä lähtien heiltä voi aina kysyä apua, tai seuraa.

Jokainen ryhmä tapaa automaattisesti kolme kertaa viikossa ja tapaamisiin voi aina mennä, jos haluaa. Alkuviikosta käydään yhdessä lounaalla, yleensä torstaisin mennään päivälliselle ja juomaan ja lauantaina tehdään iltapäivällä Soulissa hauskoja aktiviteettejä. Lisäksi KUBA järjestää bileitä ja tapahtumia muutaman kerran lukukaudessa kaikille KUBA-ryhmille.

Suosittelen vahvasti KUBA:an osallistumista! Olen saanut täällä kaikki kaverit KUBA:n kautta ja paljon unohtumattomia muistoja KUBA:n parissa. Korealaiset ovat yleensä hiukan ujoja puhumaan englantia ja tutustumaan uusiin ihmisiin, joten KUBA on myös paras paikka tavata paikallisia. Korealaiset KUBA:ssakin saattavat olla ujoja aluksi, mutta he oikeasti haluavat puhua teille englantia ja tutustua, siksi hekin ovat KUBA:an liittyneet.

Eniten ennen vaihtoon lähtöä pelotti, että jään yksin, mutta KUBA:n ansiosta kukaan, joka sitä ei halua ei jää yksin KU:ssa. KUBA:n tapaamisiin on niin matala kynnys mennä ja siellä on aina uusia naamoja mukana.

Yksi asia, jonka olen täällä oppinut on, että ihmiset tekevät paikan ja ilman KUBA Soul ei tuntuisi nyt kodilta!

Opettajan sana on laki

 Finals:it lähestyvät ja ihan kohta on täällä lukuvuosi pulkassa. Mitä täältä on yliopisto-opetuksesta sitten jäänyt käteen?

Kurssi ilmoittautuminen

Kurssi ilmoittautuminen on täällä jo prosessi itsesään. Siihen kuulu alku valinta vaihe, jossa valitaan valmiiksi kurssit joihin haluaisi ilmoittautua, sitten kun itse ilmoittautuminen alkaa. Tällöin kursseja ei tarvitse etsiä uudestaan, vaan niihin pystyy ilmoittautumaan nopeammin. Itse opiskelen viestintää ja täällä viestinnän laitoksen kursseille on kova tunku, mikä on tehnyt, saati sitten haluamilleen kursseille, mutta edes jollekin kurssille ilmoittautumisen hyvin vaikeaksi.

Sama ongelma on kaikkien alojen vaihtareilla, vaikka englanniksi opettavia kursseja onkin paljon, vaihtarit hyväksyviä kursseja on vähemmän ja niilläkin kursseilla vaihtareita saa olla vain 10 prosenttia kaikista opiskelijoista. Vaikka kurssilla olisikin siis tilaa, jos siellä on liikaa vaihto-opiskelijoita kurssille ei pysty ilmoittautumaan.

Onneksi vaihtareille on olemassa erityislupalappu, jolla saattaa pystyä ilmoittautumaan kursseille professorin erityisluvalla, jos ensimmäisellä luennolla opettaja allekirjoittaa lapun. Professoreilla ei kuitenkaan ole mitään velvoitetta allekirjoittaa lappua, ja allekirjoitettukaan lappu ei takaa mitään.

Itse joudun lähettelemään professoreille sähköposteja ja juoksemaan proffien huoneesta toiseen allekirjoitusten perässä, jotta saisin pakollisen määrän kursseja kasaan. Onneksi suurin osa professoreista on kuitenkin melko joustavia.

Opiskelu ja opetus

Kursseilla lähes jokaisella on läsnäolopakko ja yleensä noin viisi kertaa saa olla pois ilman kurssin hylkäämistä. Ryhmätöitä on melko paljon ja kokeet yleensä jakautuvat midterm ja final – kokeeseen. Midterm kokeella saattaa olla vähemmän painoarvoa arvosanassa, mutta työmäärä ja eri osa-alueiden painotus arvostelussa vaihtelevat riippuen kurssista.

Täällä vähän inhottavasti kurssien sisällöt eivät välttämättä vastaa nimeään tai kurssin kuvausta. ”Film and broadcasting” -niminen kurssi käsitteli käytännössä vain Korean elokuvahistoriaa ja ”Media economics” -niminen kurssi olikin edistynyttä taloustiedettä ja laskentaa.

Lukukauden ensimmäinen viikko on aina add/drop period, jolloin kursseja voi vielä lisätä ja poistaa. Silloin ensimmäiset oppitunnit ovat yleensä lyhyitä ja esittelevät kurssin sisällöt ja vaatimukset. Tällöin käytännössä voisi vielä vaihtaa kurssin, joka ei vastaakaan odotuksia, ellei kursseille pääseminen olisi niin vaikeaa. Lähinnä itsellä add/dropp period meni kurssien epätoivoiseen metsästämiseen.

Opetuksen laatu vaihtelee paljon.  Samoin vaihtelee opettajien englannin kielen taito. Hyviä professoreita ja kursseja on ollut yhtä laisesti kuin huonojakin. Täällä vaikuttaa myös olevan tapana käydä kurssin sisältönä vain kurssikirjaa läpi, joskus ihan sanasta sanaan. Tällöin on vähän tylsää, jos kurssilla on läsnäolopakko, sillä välillä tuntuu, että enemmän oppisi, jos vain lukisi kurssikirjan kuin yrittämällä ymmärtää professorin ääntämistä.

Kurssien näkökannat ovat yleensä myös melko kapeakatseisia, eikä eriäviä mielipiteitä ja kritiikkiä välttämättä esitetä ollenkaan, edes vaihto-oppilaiden pyynnöstä. Täällä tosi usein yhteiskuntatieteissäkin professorin sana on laki, eikä sitä mitä kurssilla opitaan kyseenalaisteta. Hiukan kärjistäen, sitä ei edes yritetä ymmärtää. Korealaiseen opiskelutyyliin kuuluu yliopistossakin vahvasti ulkoa oppiminen. Tätä tukemaan opettajat yleensä antavat ennen kokeita listan kysymyksistä joihin pitää vastata, jotta opiskelijat, voivat opetella kysymysten vastaukset ulkoa ja saada A+ arvosanat. Edes sitä ei siis tarvitse tietää, mikä kurssissa oli tärkeää ja mitä pitäisi osata. Tietoa ei myöskään tarvitse osata soveltaa, sillä kokeet koostuvat suurimmaksi osaksi monivalintakysymyksistä.

Arvostelu

Yliopisto, Korean muidenkin koulutuslaitosten tapaan, on hyvin arvosana keskeinen. Oppimista tai kriittistä ajattelua ei painoteta samalla tavalla kuin hyviä arvosanoja. Yhdellä kurssilla oppilaiden arvosanat midtermeistä eivät olleet opettajan yleistä keskiarvoa ja opiskelijat olivat pettyneitä. Professori siis lupasi tehdä viimeisestä kokeesta helpomman, jotta kaikki saisivat hyvät arvosanat. Itse mietin, että miten ehkä voisimme oppia asiat paremmin.

Korealaisten opiskelutyyli on hyvin erilainen ylipäätäänkin siitä mihin Suomessa on tottunut. Korealaiset opiskelijat käyttävät valtavia määriä aikaa opiskeluun, mutta omasta mielestäni melko tehottomasti. Hyvin valmistautuminen tarkoittaa kirjastossa vietettyjen tuntien määrä, ei opittuja asioita. Täällä näyttää myös liikkuvan kumma uskomus, että nukkumalla kirjan päällä kirjastossa tai oppitunnilla kun ei opiskelulta ehdi ottaa kunnon yöunia, saa tiedon jotenkin maagisesti siirtymään päähän. Pitäisi itsekin kokeilla!

Erityisesti yksityiskohdista ja käytännön asioista kannattaa olla tarkkana. Kaikki täällä on kurssia vetävän professorin päätösvallassa, joten yhtä lailla kuin opettajat saattavat korottaa omasta mielestään huonon arvosanan saaneen oppilaan arvosanaa vain pyytämällä, mielivaltaisesti hylkäävän arvosanan antaviakin professoreita näyttää löytyvän.

Itse reputin kurssin palauttamalla professorin aikaisempien ohjeiden mukaan viimeisen esseen sähköpostilla, vaikka nyt se olisikin pitänyt ladata sähköiselle opiskelualustalle. Opettajan esseen saaminen ajallaan, ei vaikuttanut hänen päätökseensä olla hyväksymättä sitä, vaikka kuulemma hän reputti useita muitakin oppilaita saman virheen takia.

Kurssien arvostelu on täällä useimmiten suhteutettua, vaikka vaihto-opiskelijoilla voi olla tässä poikkeuksia. Vain tietty prosentti kurssista voi saada tietyn arvosanan ja suoritukset verrataan muiden suoritukseen. Tässä on hyviä ja huonoja puolia, mutta yleensä sellaista sääntöä ei ole, että myös tietyn prosentin täytyisi saada kurssista hylätty, vaan kaikki yleensä saavat sentään päästä läpi.

 

Tyttö, joka nauraa elokuvissa

En tiedä parempaa aikaa uuden blogi-motivaation löytämiseen kuin viikko ennen kokeita. Tässä vaiheessa sitä tekee enemmin mitä vaan kuin opiskelee. No eiköhän sitäkin ehdi tässä tehdä. Joskus.

Motivaatio kirjoittaa blogia löytyi uudestaan klo 02:01 sunnuntai yönä 24/7 kahvilassa. Melkein tupaten täydessä kahvilassa tarkentaakseni, mikä ehkä kertoo, että nyt sitä opiskelumotivaatiota olisi syytä löytyä. Minkäs teet. Onneksi ei tarvitse kuin päästä kursseista läpi. Täällä suoritetut opinnot voi hyväksilukea hyväksytty/hylätty periaatteella takaisin Suomessa. Ja tultiinhan tänne tekemään paljon muuta kuin vain opiskelemaan.

Lukukauden viimeiset kokeet merkitsevät sitä, että 95% kaikista täällä tuntemistani ihmisistä lähtee takaisin kotiin. Ja jäljelle jäämme vain me; täällä kaksi lukukautta olleilla saavat etuoikeutetut. Kukaan ei haluaisi lähteä kotiin vielä. Ja ymmärrän hyvin. Neljä kuukautta on vielä tosi lyhyt aika, vaikka samalla se tuntuukin ikuisuuksia pitkältä.

Mitä ekasta neljästä kuukaudesta on jäänyt käteen?

Paljon on tullut opittua niin kieltä kuin kulttuuriakin ja yhtä ja toista myös itsestä.

Soitin tänään uudelle vuokranantajalleni. Joka ei puhu sanaakaan englantia. Perjantaina kävin elokuvissa. Katsomassa korealaisen elokuvan ilman tekstityksiä. Yllätän itsenikin siinä, kuinka paljon kielitaito on kehittynyt lyhyessä ajassa. Tänne tultaessa osasin vain änkyttää muutaman lauseen, nyt pidän jo esitelmiä ja yllä keskusteluja monta tuntia, ilman sanaakaan englantia.

Neljän kuukauden aikana on kertynyt myös paljon hiljaista tietoa, siitä saa tehdä ja mitä ei. Miten tietynlaisiin tilanteisiin tulee reagoida. Ulkomaalaisena täällä saa paljon anteeksi. Moni asia, joka olisi paheksuttavaa korealaiselta katsotaan sormien läpi meille. Korjaan meille vaaleaihoisille sinisilmäisille. Välillä vieläkin yllättää kuinka ihailtu länsimaalainen ihminen on täällä. Minä saan nauraa metrossa suu auki, tai jutella kovaan ääneen kadulla. Minua myöskin saa tuijottaa, eikä katsetta tarvitse kääntää, vaikka kuinka tuijotan takaisin. Kaikessa on puolensa.

Monella tavalla korealaiset kuitenkin muistuttavat suomalaisia. Bussissa ei istuta kenenkään viereen, ellei ole pakko, eikä pyydellä turhia anteeksi, jos toiseen törmätään kadulla (täällä tietysti on niin paljon enemmän ihmisiä, että ymmärrän täysin; anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi jne.).

Kävin elokuvissa katsomassa länsimaisen elokuva, joka oli super hauska. Kikatin elokuvan alusta loppuun silmät vedessä. Suunnilleen puolivälin paikkeilla tajusin, että olin ainoa salissa, joka nauroi. Katselin ympärilleni, muut kyllä hymyilivät, mutta kukaan ei nauranut. Mahtoi treffiseuraani hävettää, kun nauroin siinä vieressä kovaan ääneen. Toisaalta elokuvan loppua kohti hän alkoi hymähdellä mukana, ehkä ollakseen kohtelias.

Näin painajaista pari viikkoa sitten, että olin takaisin Suomessa ja halusin ostaa lihaa lihatiskiltä, mutten osannut enää jonottaa. En tajunnut ottaa vuoronumeroa, vaan menin suoraan tiskille. Heräsin ahdistuneena kuin muiden lihatiskin asiakkaiden vihaiset katseet ja tuhahdukset kävivät liian painostaviksi.

Voisiko tätä kutsua siksi kulttuurishokiksi?

Jeju

Ihanaa palailla lomatunnelmiin ja katsella reissukuvia nyt kun koulu on alkanut ja syksy saapunut (kuulemma) (mä kyllä vieläkin paahdun ulkona, enkä voi kuvitellakaan farkkujen pukemista). Oon vähän jäljessä tässä postailussa ja nyt koulujututkin alkaa jo painaa päälle, mut toivottavasti ehdin päivitellä tänne semi tasaisesti jatkossa.

Jeju- saarelle lensi tunnin Soulista, liput olivat alle 70 euroa ja yöpyminenkin oli naurettavan halpaa. Mikäs siinä sitten, kun vaan hyppää koneeseen ja kiitää trooppiselle tulivuorisaarelle kolmen päivän ja neljän yön minilomalle.

Jeju-si:n hiljaisuus yllätti. Soulin ainaiseen ihmisten paljouteen jo tottuneena, Jejun toinen ja suurempi kaupunki tuntui saapuessamme illalla kuin kummituskaupungilta. Kauaa emme reissulla kuitenkaan ehtineet ihmetellä kaupungin menoa, sillä päivät kuluivat ympäri saarta reissatessa nähtävyydeltä toiselle.

Olin meistä ainoa, edes jotenkin koreaa puhuva, joten sain matkaoppaan pestin. Bussireittien, reittiohjeiden ja muiden käytännön asioiden tiedusteleminen sekä hoitaminen koreaksi oli hyvää harjoittelua. Koreaksi mongertaminen sujuikin odotettua paremmin. Turistioppaatkaan eivät Jejulla puhuneet juuri yhtään englantia, sillä suurin osa saaren turismista on kotimaista.

Nähtävää, tehtävää ja koettavaa olisi saarella ollut vaikka kuinka paljon, eikä neljä päivää ollut läheskään tarpeeksi. Ehdimme kuitenkin siinäkin ajassa nähdä upeita paikkoja.

Muut saarella käyneet vaihtarit suosittelivat auton vuokraamista, sillä parhaat nähtävyydet löytyvät ripoteltuina ympäri pientä saarta. Meillä ei kenelläkään kuitenkaan ollut kansainvälistä ajokorttia, joten auton vuokraaminen ei ollut vaihtoehto. En tiedä olisinko siltikään uskaltanut ajaa, vaikka kortti olisikin löytynyt. Bussissakin sai välillä pelätä henkensä edestä kuskin kaahatessa kapeita teitä tuhatta ja sataa. Bussilla pääsi kuitenkin liikkumaan hyvin, busseja meni paljon ja niissä pystyi maksamaan samalla ”T-money kortilla”, jota käytämme Soulin julkisissa.

Lisää Jejun matkasta seuraavassa postauksessa. Stay tuned!

 

 

Enhän missaa mitään hauskaa?

Eka viikko täällä on nyt takana. Viikko tuntuu kuukausilta. Olen ehtinyt tehdä jo niin paljon. Ja sopeutuminenkin on ollut nopeaa. Luulen, että nyt on menossa se vaihe, kun on sen verran tottunut eloon täällä, että kaikki uusi tuntuu jännältä oudon ja vieraan sijaan. Eikä tuttuja asioita ole vielä ikävä.

Kaikki todellakin on vierasta, kaupat, ruoka, kieli, ihmiset, sää, kadut ja tunnelma. Minut on teleportattu kaikesta minkä olen tiennyt, maailmasta, jonka kuului näyttää tietynlaiselta, tänne. Ja rakastan kaikkea täällä. Kaikki on niin halpaa, ihmiset ovat niin ystävällisiä ja aika ei käy ikinä pitkäksi. Kaikki mikä on vielä kokematta ja näkemättä saa innostumaan.

Eilen olin ensimmäistä kertaa oikeasti väsynyt. Podin huonoa omaa tuntoa, etten jaksanut lähteä illalla enää ulos, en olisi halunnut missata mitään hauskaa. Väsymys kuitenkin voitti ja menin ajoissa nukkumaan. Pitäisi ehkä osata ottaa iisisti. Aikaa nähdä ja kokea kaikki on vielä 9 kuukautta, 2 viikkoa ja kolme päivää.

 

 

 

 

 

 

 

Patikointia Samcheonin puistossa

Gyeongbokgung palatsi

Onneksi tekemistä riittää. Ensi viikolla ei ole vielä koulua, joten varasimme matkan Jejulle, Etelä-Korean eteläisimmälle saarelle. Halvat lennot ja trooppinen saari houkuttelivat nauttimaan viimeisistä lomapäivistä palmujen alla. En ole ehtinyt olla Soulissa kun viikon ja tänä iltana suuntaamme taas lentokentälle. Olen kuitenkin vain innoissani. En ole vielä valmis pysymään paikoillani. Haluan mennä, tulla tehdä ja kokea. Kaiken ja nyt heti kiitos!

TJ 0

Läksiäislahjoja ihanilta työkavereilta

Nyt sitä mennään! Laukku autoon ja suunnataan lentokentälle. Viime hetken migreeni painaa vielä päälle, mutta kyllä se tästä. Innostusta ei tunnu yhtään. Se voi johtua siitä, että migreenin jäljeltä olo tuntuu kuin olisin jäänyt rekan alle.

Onkohan nyt kaikki mukana? En kai ole unohtanut jotain tärkeää? Jäikö jotain vielä tekemättä? Passi on, samoin paksu kansio, jossa pitäisi olla kaikki tärkeät paperit. Tarkistan sen sisällön vielä kerran.

Kaikki tuntuu epätodelliselta. Halaan äitiä ja veljeä kentällä eikä tunnu yhtään siltä, etten näe heitä enää moneen kuukauteen. Vatsan pohjassa ei tunnu perhosia niin kuin matkalle lähtiessä. Olo ei ole haikea, kun koneen pyörät irtoavat maasta, johon en tule palaamaan luultavasti melkein vuoteen.

Nukun suurimman osan lennosta ja toisen osan katselen leffoja silmät ristissä. Kuulutus laskeutumisvalmisteluiden aloittamisesta herättää. Nyt alkaa hiukan jännittää. Katselen lentokamerasta, kun lähestymme maata.

Kello on vähän yli kaksi yöllä Suomen aikaa. Kostea kuumuus iskee vastaan, kun astun ulos koneesta. Seuraan muita matkustajia ja ojennan koneessa täyttämäni maahantulokortin passintarkastuksessa. Haen matkalaukkuni. Astun ulos porteista.

Korea yliopiston tuutorit odottavat ensimmäisessä kerroksessa A portin luona. Seuraavan yliopiston järjestämän lentokenttä kuljetuksen lähtöön on vielä puolitoista tuntia.

Käyn vessassa. Koppien ulkopuolelta kuuluu huutoja. En kiinnitä niihin erityisesti huomiota, sillä en ymmärrä mitä sanotaan. Tulen ulos kopista ja sisällä aurinkolaseja pitävä vartija odottaa ulkopuolella, täysin tyhjässä vessassa. Hän viittoo minua poistumaan. En pese käsiä, vaan kiiruhdan pois painavien laukkujeni kanssa. Kaksi muuta vartijaa sulkee vessan keltaisella teipillä lähdettyäni. Kiva! Reissun eka pommiuhkako?

Selviän kaupan kautta tuutoreiden luo. Jee! Kyllä tää tästä. Matka lentokentältä kestää muutaman tunnin. Seisomme ruuhkissa melko pitkään.

Ensivaikutelma Koreasta muistuttaa paljon Vietnamia. Tiet ja luonto näyttää samalta, rakennustyyli ja niiden kunto on saman tyylinen. Mopojen sijaan, teillä ajelee kuitenkin lähinnä hienoja autoja.

Minut viedään suoraan pitkäaikaishostellin, goshiwonin ovelle. Rakennuksen ensimmäisissä kerroksissa on ravintoloita. Jätän matkalaukun alas. Toivottavasti kukaan ei vie sitä. Kiipeän kosteat raput viidenteen kerrokseen.

Korean tunneista on heti hyötyä. Hostellia pitävä iäkkäämpi nainen ei puhu englantia. Ei ainakaan hyvin. Selitän, että puhun vähän koreaa ja sen jälkeen hän ei edes yritä puhua englantia. Ymmärrän kaiken yllättävän hyvin ja jos en, pystyn kysymään ja yllätän itsenikin.

Huone on… sanoisinko, että se vaatii vähän tottumista. Niin kuin tää kuumuuskin.

Jää hyvästi

Vatsan pohjassa muljahtaa. Juuri tätä tunnetta olen yrittänyt välttää. Halaan vielä kerran ja yritän ajatella jotain muuta, muuten tulee oikeasti itku. Miten monivuotisen unelman toteutuminen voikaan tuntua nyt tältä?

Lähtöön on vielä viikko, mutta ekat heipat kuristavat jo kurkkua. Onneksi junassa takaisin kotiin on helppo keskittyä taas huolehtimaan lukuisista käytännön asioista, jotka pitää vielä saada hoidettua ennen lähtöä.

Soita apteekkiin ja varmista, että erikoislupa KELA:lta lääkkeiden korvattavuuteen on tullut. Ja että lääkkeitä on apteekin varastossa tarpeeksi vuoden tarpeisiin. Maistraattiin pitää vielä ilmoittaa muutosta. Ja viimeiset kaapit pitää ehtiä tyhjentämään.

Pakkaamista en ole vielä edes aloittanut. Vaatteet pitäisi pestäkin ensin ja pitää tehdä muuttosiivous. Toivottavasti kaikki tarvittava mahtuu matkalaukkuun. Pitäisi ehkä listata kaikki ehdottomasti tarpeelliset tavarat. 31 kiloon ei ihan hirveästi ylimääräistä mahdu.

Eniten stressaa loppujen kavereiden näkeminen. Heippojen sanominen on kaikkea muuta kuin helppoa. Enhän mä siellä nyt niin kauan ole. Mutta tarpeeksi kauan kuitenkin. Niin kauan, että ehtii tulla ikävä.

Tällaisia ajatuksia pyörii päässä TJ 6 päivää ja 23 tuntia lähtöön. Onneksi olen päättänyt olla stressaamasta tästä reissusta. Se mitä tapahtuu, tapahtuu ja eiköhän kaikesta selvitä tavalla tai toisella.

Ensi kerralla kirjoitan sitten goshiwonin pienestä 5 neliömetrin huoneestani – ainakin jos mun varaus nyt on siellä, eikä multa olla vain huijattu vakuusrahoja.

(Ps. tän blogialustan tekeminen on vähän venähtänyt, joten postausten päivämäärät eivät ajallisesti täsmää teksteihin.)