Ei ole yhdentekevää, miten yliopistoa ajatellaan ja miten siitä puhutaan. Eri puhetavat piirtävät asioista erilaisia kuvia. Mikään yksittäinen kuva ei tietenkään kerro koko totuutta. Pitääkin katsoa tarkkaan erilaisia kuvia, joita puheella yliopistosta piirretään. Ne kertovat paljon myös meistä itsestämme.

Yhä useammin yliopistolla puhutaan vallasta, vallankäytöstä ja vallan keskittymisestä. Miksi?

Yliopiston perustehtävät opetus ja tutkimus ovat tosiasiallista toimintaa, jota opetus- ja tutkimushenkilöstö päivittäin tekee ja jota tuetaan päätöksenteolla, johtamisella ja hallinnollisilla palveluilla. Perustehtävien mukainen ydintoiminta ei kovin hyvin hahmotu vallankäyttönä, vaikka joskus esimerkiksi jotkin arjen konfliktit voisi ehkä ymmärtää valtataisteluiksi. Niitä lienee ollut aina. Jotakin muuta tavoitellaan yleistyneellä puheella vallasta ja vallankäytöstä.

Luulen, että valtapuheella viitataan ulkoisen ohjauksen voimistumiseen ja aiempaa tehokkaampaan sisäiseen päätöksentekoon, jossa professorikunnan ja muun henkilöstön kollegiaaliset näkemykset eivät ole samaan tapaan määrääviä kuin ne olivat vielä joitakin vuosia sitten. Yliopistolain voimaantuloon saakka yliopisto toimi tilivirastona ja virat rahoitettiin valtion talousarviosta. Tieteen ja koulutuksen toimintaympäristö oli kohtalaisen vakiintunut.

Nyttemmin yliopistot päättävät itse – tosin päälinjoista opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa sopien – siitä, mitä ne niukkenevalla valtionrahoituksellaan tekevät. Henkilöstösuunnittelu ja henkilöstön rekrytointi ovat merkittäviä prosesseja. Niitä voi tarkastella vallankäytön näkökulmasta. Oppiaineita syntyy ja lakkaa, tehtäviä avataan haettavaksi ja täytetään. Kaikkia kymmeniä ja satoja yksittäisiä päätöksiä  ei olisi edes mieltä pyrkiä tekemään kollektiivisesti. Tärkeämpää on, että vastuita jaetaan ja että on toimivat menettelyt. Vaikka päätösvalta on keskitetympää, osallistumiseen ja yhteiseen suunnitteluun on edelleen mahdollisuuksia.

Valtapuhe kumpuaa huolesta ja pelosta, että joku pääsee päätöksillään huonontamaan asemaani. Koemme voimattomuutta, koska tällaisia uhkia on. Mennyt maailma, jossa muutosten hitaus antoi turvaa, tuntuu houkuttelevalta.

Yliopistolla, kuten koko Suomessa, koetaan epävarmuutta ja on pulaa luottamuksesta.  Ja kuitenkin meidät tunnetaan juuri luottamusyhteiskuntana. Kun on kovat ajat, olisi tarpeen ammentaa hiljaisista luottamusresursseista.

Tiede on kollektiivinen käytäntö, jonka piirissä on välttämätöntä, että jokainen tunnustaa toiselle pätevän osallistuja-aseman. Eikö tästä osallisuudesta tieteen tekemiseen kumpuaisi aineksia luottamukseen myös päätöksenteon ja resurssienjaon suuntaan? Myös oppiminen ja opettaminen ovat kollektiivisia käytäntöjä. Osallisuus yliopiston toimintaan sitoo meidät toinen toisiimme.

Yliopistoon kuuluminen on jokaiselle meistä etuoikeus. Yliopistotyössä ei tarvitse kysyä työn merkityksen perään.  Yliopisto, joka on aktiivisesti mukana maailman muutoksessa, on meille kaikille entistä houkuttelevampi. Yhteiskunnan uudistumisen moottorin on tullut itsensäkin kehittyä.

Puhe vallankäytöstä viittaa usein siihen, että yhteiseen päätöksentekoon osallistumisessa olisi kyse edunvalvonnasta. Omia etuja ja näkemyksiä edistetään samalla kun kilpailijat torjutaan. Vaikka ’hajoita ja hallitse’ -tyyppiselle reaalipolitiikalle voi olla tilausta, en lämpene sille ajatukselle, että yliopistoa kannattaisi lukea erityisintressien kilpailuna, jossa vain harvalla olisi silmää kokonaisuuksille.

Myönnän, että olen hiukan idealisti. Mutta kun katsomme vaikkapa Iso Pyörä -koulutusohjelmauudistusta, pahinta mitä voi käydä on, että koulutusohjelmista tulee oppiaineiden valtapelin temmellyskenttä. Eikö olisi paljon hyödyllisempää lähteä siitä, että koulutusvastuu on yhteinen ja että se myös kannetaan yhdessä?

Paluuta vanhaan ei ole. Niitä tekijöitä tulisi vaalia ja vahvistaa, jotka nyky-yliopistolla ilmentävät ja luovat keskinäistä luottamusta. Yhdessä tekeminen voi olla parasta lääkettä haavoihin. Jokaisen meistä kannattaa miettiä, miten tahdomme ajatella yliopistoa.

Kimmo Nuotio
Rikosoikeuden professori, dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio