University of Helsinki
Modernilla ajalla länsimainen kulttuuri on korostanut kuoleman henkilökohtaisuutta ja yksityisyyttä. Kuoleman hetken visuaalinen kuvittaminen on elokuvissakin kurkistus yksityiseen hetkeen. Visuaalisissa ratkaisuissa intiimiyttä on haettu kuvaamalla kuolevien kasvoja ja katseita. Puolilähikuvat, lähikuvat ja erityislähikuvat kiinnittävät katsojan huomion ihmisen ilmeisiin, tunteisiin ja kokemuksiin. Silmien ja katseen korostuminen puolestaan luovat vuorovaikutussuhteita katsojan ja kuolevan välille.
Esimerkiksi Alejandro Amenábarin ohjaama elokuva Meri sisälläni (2004) kertoo halvaantuneesta Ramónista, joka kamppaili 28 vuotta saadakseen oikeuden kuolla valitsemallaan tavalla. Koko elokuva suuntautuu Ramónin kuolinhetkeen, jota huolella valmistellaan. Varsinainen kuolinkohtaus keskittyy lähikuvaan miehen kasvoista, ja erityisesti hänen katseeseensa. Nieltyään myrkyn Ramón katsoo suoraan kameraan ja katsojaan. Myrkyn alettua vaikuttaa kipu vääristää kasvoja ja Ramón kääntelee päätään puolelta toiselle myrkyn levitessä hänen elimistöönsä. Katsoja on pakotettu katsomaan kuoleman etenemistä, mutta hetkittäin tarjotaan helpotusta leikkaamalla vedenalaiseen kuvaan, jossa sukeltava Ramón nuorena ja vapaana katsoo suoraan kameraan. Vapauden kokemus yhdistyy kuolemisen kokemukseen. Kuolinhetken paljastaa pään ja katseen liikkumattomuus. Ramónin kasvot jäävät aavistuksen sivulle käännetyksi ja silmät puoliumpeen. Hänen katseensa ei enää kohdistu sängyn vierellä olevaan kameraan, saati katsojaan. Yhteys on katkennut ja mitään näkemättömät silmät kertovat hänen siirtyneen seuraavaan olotilaan. Kuolinhetken intiimiys jättää kuitenkin jälkensä katsojaan.
Elokuvateoriassa (esim. screen-teoria) kameran ajatellaan luovan ne mahdolliset asemat, joista katsoja pääsee sisälle tarinan maailmaan. Tyypillisesti tarinamaailmassa henkilöhahmot toimivat ikään kuin tietämättöminä katsojan olemassa olosta. Toisinaan tämä illuusio rikotaan, ja henkilöhahmo katsookin suoraan kameraan ja siten katsojaan. Tällaiset hetket, joissa hahmo ja elokuva palauttaa tietoisesti kameran ja katsojan katseen, ovat tyypillisiä kuolinkohtauksille. Korostamalla katseita ja silmiä kuolinkohtauksissa katsoja kutsutaankin osalliseksi kokemukseen.