Se paljon keskusteltu käsilaukku

Jotakin mystisen kiehtovaa ja kutkuttavaa tuntuu liittyvän siihen, mitä naisen käsilaukku pitää sisällään. Etenkin kesän lähestyessä monet huuhaalehdet julkaisevat ties mitä lukijatutkimuksia siitä, kuinka monelta naiselta löytyy käsilaukusta aurinkolasit, huulikiilto tai vaikkapa puhtaat sukat.

Muistikirja. Se on ollut jotakin, mikä epämääräisen sekaisessa käsilaukussa on uskollisesti kulkenut mukana vuosia. Siihen olen raapustanut sekalaiset ajatukset yhtäkkiä mieleen tulevista hoidettavista asioista, kirjoitellut ruokaostosten listaa ja tehnyt muita muistiinpanoja. Juuri siksi käsilaukkuni, jolle en muuten juuri anna – ilmeisesti naisille epätyypillisesti – suurta arvoa, on ollut tärkeä. Sen muistikirjan takia. Siksi, että aina tarvittaessa käden ulottuvillani on jotakin, johon kirjoittaa asiat nopeasti ylös.

Muutaman päivän takaisilla luennoilla hämmennys oli suuri, kun käsilaukku kätki kyllä sisäänsä joukon muita aarteita, mutta muistikirja loisti poissaolollaan. Juuri se, johon olisin halunnut tallettaa oivallukset, vetää pari ranskalaista viivaa ja piirtää ideoista nuolia.

Totesin samalla, että taidan ilmeisesti vielä olla enemmän kotiäiti kahden pienen tytön kanssa arkea eläen kuin mekko ojennuksessa sipsutteleva uranainen tai edessä kirkkaasti kimaltavaa, vielä tuntematonta tulevaisuutta tähyävä (nuori) opiskelija   – ainakin käsilaukustani paljastuneet Muumi-rusinat ja muut pikkuihmisen välipalat, kimaltelevan glitteriset Frozen-pampulat ja kuopuksen unitutti viittaisivat siihen. “Onhan sinulla käsilaukussasi ainakin nämä”-klikkiotsikon takaa löytyvässä listauksessa olisin todennäköisesti saanut auttamatta pelkkiä säälipisteitä.  

Sanotaan, että naisen käsilaukun sisältö kertoo hänen luonteestaan ja sen perusteella tyypitellään jo niin menestyminen työelämässä kuin vanhempanakin. Että se, mitä kannat mukanasi, määrittää, mikä sinulle on tärkeää.

Tämän katsauksen perusteella sujuva arki ja perhe. Sitä muistikirjaa olisin tosin kipeästi kaivannut. Se olisi tehnyt ajatuksia avartavalla luennolla olostani huomattavasti mukavamman. Se olisi saanut minut tuntemaan itseni hetken ihan oikeaksi opiskelijaksi. Sellaiseksi, jolla tosin käsilaukusta löytyvät takuuvarmasti myös opiskelija- ja kirjastokortti, pari kahvilakuittia ja kenties viime hetkien lukemista varten tenttikirjakin.

– Marika

käsilaukku

Ps. Se muistikirjakin löytyi illan pimeinä tunteina isomman tytön huoneesta. Neiti oli liimannut kanteen muutaman Nalle Puh-tarran ja piirtänyt mitä todennäköisimmin iltapalalla istuessaan pari suloista ihmishahmoa kohta neljävuotiaan taiteellisella silmällä. Mikäs siinä, tarvitseehan pienikin oman tärkeiden asioiden tallettamispaikan.

Luopumisen haikeutta

Ne viimeiset kauniit auringonsäteet leikittelevät täydellisellä lastenhuoneen tapetilla. Sillä, jollaista olin pitkään etsinyt, mutta joka ei enää siirry uuteen kotiin. Tapetti jää osaksi uusien asukkaiden elämää, niiden, jotka tekevät tästä meille rakkaaksi tulleesta kodista omansa. Rakkaan toivottavasti heillekin.

Pienen ihmisen tärkeä unipupu sinnittelee viimeisenä huoneessa, nököttäen sängyn nurkassa muiden tavaroiden siirtyessä – kuin  pyytäen, älkää viekö vielä.

Viimeiset pyykkikoneelliset puhtaiden pyykkien pinoineen, illan hämärissä syttyvä takka, viimeiset kävelylenkit tutulle postilaatikolle.

Opiskelutavarat kirjapinoineen ja läppärin irtonäppiksineen pakkasin laatikkoon viikonloppuna, sinetöin maalarinteipillä odottamaan laatikoiden kantajia. Hetkellinen pysähtyneisyys, vaikka samalla mielessä kuohuu.

Meillä on edessä muutto vain muutaman päivän päässä. Luopumisen haikeus ja uuden odotuksen innostus. Ristiriita.

Kävin pääsiäisen pyhinä läpi vanhoja aarteita, kymmeniä valokuva-albumeja ja kaikkea kätköihin tallettamaani. Tuttuja kasvoja lapsuudesta, hetkiä nuoruudesta, kirjeiden rivejä teinivuosilta ja yhä vatsanpohjaa kutkuttavia pohdintoja ensi-ihastuksista. Opiskeluvuosien taianomaisuutta ja eri työorganisaatioiden tiimikavereita, matkoja maailman vieraisiin kolkkiin.

Silkkilehtien takaa albumeista kurkistivat monet ihmiset, jotka vuosia sitten olivat tärkeitä, mutta sittemmin jääneet pikemminkin hyviin muistoihin arjen muutosten lomassa – ja monet ihmiset, joille en enää saanut palautettua tutuista kasvoista huolimatta edes etunimeä. Monta kotia tuttuine huonekaluineen ja kodin somistusesineineen, satoja pakattuja muuttolaatikoita ja luovutettuja avaimia eri paikkakunnilla. Monet jäähyväiset ja halaukset, pitkät rutistukset “toivottavasti joskus tavataan taas.”

Tuhannet valokuvat muistoineen suhteuttivat hieman asioita – olenhan usein ennenkin lähtenyt pakaten elämäni laatikoihin ja suunnannut kohti uutta. Tämä on niitä harvoja muuttoja elämässäni, jolloin en jätä taakseni yhtään ihmistä kotipaikkakuntaa vaihtaen, enkä sano hyvästejä kenellekään, vaan pikemminkin toivotan ystävät yhä lämpimämmin tervetulleeksi uuteen kotiin hyvinkin lähellä nykyistä kotia.

Silti tällä kertaa jokin muukin on toisin. Ehkä tämä kaikesta onnellisesta odotuksestaan huolimatta tuntuu siksi niin erilaiselta, haikealtakin. Toivon muuttavani elämässäni ehkä ihan viimeisiä kertoja, jopa viimeistä. Kotiin, jossa toivottavasti köpötän vielä kävelykeppini kanssakin puolisooni tukeutuen ja näen lastemme aikuistuvan. Kotiin, jossa viimeistelen nämä avoimen opintoni, poden keski-iän kriisiä ja täytän aikanaan eläkepaperini.

yhteinenunelmamme

Kotiovemme yläpuolella on teksti “Meidän yhteinen unelmamme“. Meille sanomalla on ollut suuri merkitys. Pysäytti, kun kuulin, että uudet asukkaat toivovat, että jätämme tekstin paikoilleen. Heidänkin yhteinen unelmansa.

Olen pohtinut vuosien varrella usein sitä, moniko meistä oikeastaan tavoittelee omia unelmiaan – ja moniko jää kiinni totuttuun riippumatta siitä, mitä se itselle antaa. Ja miten paljon parempi paikka tämä yhteiskunta olisikaan, jos jokainen löytäisi edes hetkellisesti sen hyvänolon kipinän saavuttamalla jotakin, josta on haaveillut tai jota on toivonut. Pientä tai isoa, jotakin. Kauppojen lehtipisteet iltapäivälehtineen ja hömppälehtineen kirkuvat isoin otsikoin “mätsää juuri sen oikean ominaisuudet / löydä kesäkroppa vaivatta / unelmalomalle etelään tai kesäinen piknik puistoon” – ja ties mitä. Erilaisia onnenhippusia tarjolla löydettäväksi. Kullekin omanlaisensa.

Pakkauslaatikoiden keskellä, tälle kodille aamu-auringon säteiden heijastuessa hyvästejä jättäessäni olen vilpittömän iloinen, että kotiimme muuttavat ovat löytäneet yhteisen unelmansa. Meidänkin on aika jatkaa matkaa.

Lisään pitkälle to-do-listalleni, sinne nettiliittymäsopimusten, tenttikirjavarausten ja tapettitilausten lomaan, “tilaa mietelausetarra”. Samanlaisen teetän uuteenkin kotiin – uskoa unelmiin. Omiin ja yhteisiin.

– Marika

pupu

Joka kerta jotakin uutta

Haastoin tammikuun alkupuolella itseni ja perheeni uusien makujen makumatkalle. Pidän ruuan laittamisesta ja viihdyn keittiössä niin kokkaillen kuin leipoenkin. Meillä oikeastaan koko perhe osallistuu ruuanlaittoon, sillä myös puolisoni tekee hyvää ruokaa ja lapset maistelevat kaikkea ennakkoluulottomasti jo valmistusvaiheessa.

Vuoden alussa, jolloin lupauksia tulevalle vuodelle tehdään tyypillisesti roppakaupalla niistä puolet jo ensimmäisellä viikolla unohtaen, alkoi vanha ja tuttu kyllästyttämään. Ei enää iänikuisia peruslihapullia, nakkikeittoa tai samaa broilerikastiketta kermalla tai broileria uunissa. Ei enää ruokaa, jonka maun pystyy arvaamaan tuttuuden vuoksi jo kotiovea avatessa.

Jotakin yllätyksellistä, jotakin uutta, jotakin, jota ei vielä ole kokeiltu tässä torpassa. Jotakin, joka vie mukanaan ja antaa mahdollisuuden kokeilla ennakkoluulottomasti. Siinä lähtökohtani sille, että joka päivä ruokaa valmistaessani teen uuden ruuan uudella reseptillä. Ohjeet talletan itselleni, että voin palata niihin halutessani. Sitten jonakin päivänä. Sitten, kun on taas totutun aika.

Hutiosumia? Jep, jokunen, mutta niistä myös oppineena. Onneksi näitä työtapaturmia varten on jääkaapissa aina varalla toinenkin ruokavaihtoehto. Innostunut? Ehdottomasti. Merkityksellisyyttä arkisiin rutiineihin ja uusia elämyksiä koko perheelle. Helmien löytämistä lukuisten kokeilujen joukosta.

Samaa kokeilevan tutkimisen menetelmää olen ajatellut soveltaa jossakin määrin opinnoissani. Tiedän suurten linjojen osalta, mitä haluan ja missä haluan kehittyä, tunnen omat vahvuuteni ja kehittämiskohteet, joista kumpaankin haen opinnoista lisäarvoa.

Mutta koska meille on annettu vain tämä yksi elämä ja siten yksi polku, jota kulkea kohti kiikkustuolia ja papiljotteja harmaissa kiehkuroissa, ajattelin haastaa itseni myös opinnoissa katsomaan asioita laajemmin.

Pyysin työnantajaltani opintovapaata päivittääkseni viestinnän perus- ja aineopinnoilla viestintäosaamiseni vanhempainvapaiden jälkeen. Tiedän jo, että haluan opintovapaani aikana suorittaa myös tietojärjestelmätieteen opinnot, jossa pääsen tutustumaan ohjelmoinnin ja tietokantojen perusteisiin. Järjestelmällisyyttä ja järjestelmiä. Tätä päivää ja tulevaisuutta.

Samoin olen löytänyt useammankin kiehtovan, yksittäisen opintojakson – niin Helsingin kuin muidenkin avointen yliopistojen opintotarjonnasta digitalisaatiota koskien.

Pyrin edelleenkin pitämään kiinni kohtuullisuuden ja realismin ajatuksesta, muistutan ajankäytön mahdollisuuksistani ja siitä, mitä kaikkea muuta päiviini aikuisopiskelijana sisältyy.

Silti ajatus siitä, että kurkistelen tätä elämää laajemmin ja avaan uusia ovia, kurkottaudun oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, on juuri nyt kiehtova.

–  Marika

makujenmatkassa

Elämän ruuhkavuosissa

Pöydän reunalla nököttää tenttikirja, muutama sivu vasta käännettynä lukemisen merkiksi. Teekupin tee ennätti jäähtymään sillä aikaa, kun kävin peittelemässä perheen pienimmän – flunssaisena ja kuumeisena – uudelleen nukkumaan pinnasänkyynsä. Annoin rakkaan nallen pikkutytön kainaloon, nostin peiton ylemmäs nukkumatin matkaan lähteneellä.

Pienten nukahdettua katsoimme kalentereita kuukausiksi eteenpäin, pohdimme loppukevään aikatauluja ja sitä, miten me oikeastaan tätä arkea järjestelemme. Miten meistä kumpikin puolisoina löytää aikaa sille yhteiselle tärkeälle ja rakkaimmalle – perheelle – että toisaalta niille omille merkityksellisille asioille kuten liikkumiselle, ystäville ja tätä sivuten opinnoille.

Iltakokouksia, lasten harrastuksia, tenttejä, luentoja, ohjattuja jumppatunteja. Aikaa ystäville iltateehetkineen ja maailmanparantamiskeskusteluineen. Muutto uuteen kotiin vain viikkojen päässä, omakotitalon irtaimiston pakkaaminen ja uuden kodin remontointi. Katseita uuteen ja kaikki niin kovin odotettua ja toivottua, vaikkakin samalla ajallisesti haastavaa.

Omassa elämässäni on kääntynyt uusi lehti, sillä opintovapaani alkoi tämän kuun alussa. Kaksi vuotta aikaa sille, että saan mahdollisuuden täydentää ammatillista osaamistani ja päivittää vanhempainvapaiden jälkeen tietotaitoni ajan tasalle ennen palaamistani takaisin viestinnän työtehtävieni ääreen. Kaksi vuotta, 24 kuukautta, aikaa uusille ajatuksille, ideoille, oivalluksille. Kaksi vuotta aikaa sille, että etsin tunteja opiskeluun illan hämäristä hetkistä ja päiväuniajan lomasta, varastan lisätunteja kellon lähestyessä puoltayötä tai kukonlaulun aikaan aamulla.

Elämän ruuhkavuodet. Keskellä niitä. Taituroiden.

Silti odotan tulevaa paljon – tai oikeastaan mahdollisuutta jatkaa matkaa, jonka aloitin jo menneenä syksynä viestinnän verkko-opintoja aloittaessani.

Pöydällä tenttikirjan vieressä lojuu lehtiö, johon on raapustettu suunnitelmaa kesäopinnoista. Jännä, miten kesäopintotarjontaa katsoessa tuli nostalginen tuulahdus reilun kymmenen vuoden takaa – muistikuva siitä, miten jonotin kesäisenä aamuna Jyväskylässä saadakseni opinto-oikeuden kesän kasvatustieteen ja erityispedagogiikan opintoihin. On kiehtovaa lähteä opiskelemaan yliopistotason opintoja näin intensiivisesti vuosien tauon jälkeen. Toivon, että vuodet työelämässä ovat antaneet uutta perspektiiviä, vaikka sama lapsekas into tuntuu yhä kipinöivän sisällä.

Siirrän esikoisen illan askartelujen kimalleliimat ja pääsiäismunien mosaiikkivärit syrjään, otan uudelleen tenttikirjani ja käännän seuraavan sivun. Puoliso sanoo keittävänsä uuden teen.

Näin on hyvä. Askelia uuteen.

– Marika

opintosuunnitelmia

Uudenvuodenlupauksia

Minulla ei ole tapana tehdä vuoden alkaessa lupauksia, koska niiden toteuttaminen jää todennäköisesti puolitiehen. Kuitenkin tammikuun aikana tulee helposti mieleen asioita, jotka voisi tehdä toisinkin. Tämän vuoden alkaessa kaipaan parempaa järjestystä. Kaappeja siivotessa ajattelin, että samanlaista kaaosta ei saa enää tulla. En lupaa mitään, mutta päätän yrittää. Ehkäpä uudenvuodenlupauksissa onkin kyse juuri siitä, että haluaa ottaa itseään niskasta kiinni edes vähäksi aikaa. Vuoden vaihtuminen tarjoaa hyvän hetken muutokselle, jota muuten tulisi ehkä lykättyä aina seuraavaan viikkoon. Mikään ei kuitenkaan estä lupausten tekemistä vaikkapa keskellä kesää. Ja jos kokonainen vuosi tuntuu epärealistiselta ajalta, voi yhtä hyvin tehdä päätöksiä lyhemmäksi ajaksi. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka jostain muutoksesta tulisi huomaamatta pysyvä tapa.

Myös opiskelu kaipaa aina välillä uutta järjestystä. Vanhoja toimintatapoja on hyvä kyseenalaistaa. Kirjatentit ovat minulle suurin haaste. Miten aikaisin pitäisi aloittaa lukeminen, kun aina tulee kiire? Toisaalta tuntuu siltä, että vasta kiireessä saan jotakin aikaiseksi. Jos aloitan lukemisen liian aikaisin, en keskity kunnolla ja löydän aina jotakin vielä kiireellisempää tekemistä. Olen tuskaillut tämän ongelman kanssa kauan, kuten varmaan moni muukin opiskelija. Itselläni tähän liittyy myös kokemus siitä, että kirjapinon lukemisesta ei välttämättä jää kovin paljon mieleen. Olen alkanut miettiä, että miten oikeastaan opin parhaiten ja mikä tuntuu mielekkäältä tavalta opiskella. Niinpä kokeilen nyt soveltaa näitä huomioita myös tentteihin valmistautumisessa. Muistiinpanojen sijaan voi esimerkiksi tehdä kysymyksiä, joiden pohtiminen auttaa kokonaisuuden hahmottamista. Kun löytää mieluisan ja tehokkaan tavan oppia, on aikataulussa pysyminenkin helpompaa.

Onnellista uutta vuotta!
Terveisin Johanna

Ihmemies ja muita syksyn helmiä

Onpa ollut syksy. Sanon syksy, kun ei tuo talvi näytä ollenkaan tulevan. Kalenteri on täynnä menneitä kiireitä, melkein jokainen elämän osa-alue on kokenut päivityksen ja huomaan muuttuneeni ihmisenä. En mitenkään radikaalisti, olen ihan oma itseni, mutta pienissä asioissa. Mielipiteeni ovat putsattu pölyistä, ajatukseni ovat oppineet uusia reittejä ja mieleni on avartunut uuden opitun myötä. Olen saanut uusia ihmisiä elämääni ja löytänyt itsestäni voimia ja kykyjä joita en tiennyt omaavani.

Helppoa kaikki ei tietysti aina ole ollut ja välillä on ollut itku lähellä. Yksin marraskuun pimeässä olen kironnut maailmaa ja suunnitellut vakavissani komeroon erakoitumista. Tahdonvoima on ollut koetuksella, kun väsyneenä on pitänyt valita kouluun menemisen ja sänkyyn jäämisen välillä. Pitkiä päiviä, kirjoittamisesta kipeitä ranteita ja tenttijännitystä. Kaikesta on kuitenkin selvitty.

Vaikka olenkin löytänyt sisäisen supersankarini tänä syksynä, en olisi selvinnyt kaikesta uudesta ilman apua. Työpaikalla työkavereiden kannustuksen lisäksi työvuorosuunnittelu on auttanut parhaan mukaan ja aikataulut on saatu toimimaan kitkatta. Koululla oli mahtavat perehdytykset,  kaikkiin kysymyksiini on vastattu nopeasti ja selkeästi ja meitä filosofian opiskelijoita on hemmoteltu ikiomalla Kaisalla. Ystäväni ovat ymmärtäneet vaikka olen kadonnut viikoiksi kerrallaan ja perheeni on kestänyt hullut aikataulut ja oudot filosofiset pohdiskelut. Eritystä kiitosta ansaitsee oma Koti-Batmannini. Oman työn ja opiskelun lisäksi tämä todellisen elämän Ihmemies on pitänyt vaimonsa ruokittuna, pakottanut nukkumaan tarpeen vaatiessa, pyörittänyt arkea vaivattoman oloisesti ja kaikin puolin ollut aivan mahtava kumppani! Kiitos Rakas <3

Kevään kurssitarjonta on nyt netissä ja ilmoittautumiset kovassa vauhdissa. Jos olet kahden vaiheilla ja mietit lähteäkkö opiskelemaan vai ei, klikkaa linkkiä ja ilmoittaudu mukaan! En lupaa että aina olisi helppoa, mutta ehdottomasti on sen arvoista! Kohta koittava joululoma on oivaa aikaa suunnitella tulevaa ja ladata pattereita.

Rauhallista, ähkyisää ja rentouttavaa joulun aikaa kaikille! Palataan ensi vuonna uusin seikkailuin!

Sisko

 

Hitaasti hauduttaen

Olen aina halunnut hoitaa velvollisuuteni mielummin jo eilen kuin nyt. Kärsivällinen odottelu ei todellakaan kuulu vahvimpiin puoliini ja jos asia on vienyt liikaa aikaa, olen kehitellyt keinoja nopeuttaa sitä. Vaikka väkisin runnoen. Roikkuvat keskeneräiset asiat pyörivät päässäni uudestaan ja uudestaan kunnes asiat on hoidettu ja järjestyksessä. Älkää käsittäkö väärin, en ole kovinkaan ahkera, mutta jos jotain pitää hoitaa, pitää se hoitaa kunnolla, hyvissä ajoin ja kerralla perusteellisesti alusta loppuun.

Kolmenkympin paremmalla puolella on ollut kivuliasta tunnustaa, ettei opiskelu suju ihan samalla vauhdilla kuin vuosikymmen sitten. Tauko opiskelussa on tietysti tehnyt oman tehtävänsä, mutta lukeminen ja sisäistäminen vie vain enemmän aikaa kuin haluaisin myöntää. Onneksi taktiikat ovat hioutuneet ja ehkä olen jopa hitusen järkevämpi kuin parikymppisenä. Muuten hukkuisin työmäärään!

Eihän se yllätys ollut, että opiskelu työn ohella vaatii aika paljon. Odotuksiin ja ennakkopaineisiin nähden opiskelu on ollut yllättävän luonnollinen osa aikatauluja, eikä ole ihan mahdottomaksi päivärytmejä muuttanut. Oma hitaus oppimisessa on pakottanut varaamaan aikaisempaa enemmän aikaa asioille, mutta vieläkin mennään mahdollisen aikataulun puolella. Filosofian lisäksi olen tänä syksynä oppinut aimo annoksen itsestäni ja valtaosa on ollut positiivista. Ehkäpä tämän ajatusten hitaan kypsyttämisenkin saa vielä käännettyä vahvuudeksi.

Kärsivällisyyttä opetellen

Sisko

Minäkö muka tyhmä?

Kyllä. Vastauksena otsikon kysymykseen – kyllä. Myönnän tässä kirjallisesti kaikille, että minä olen tyhmä. Ihan niin kuin me kaikki, ja hyvä niin. Eli avataanpa tätä julistusta hieman tarkemmin…

Kolme viikkoa sitten, siis hetikohta ensimmäisen blogikirjoitukseni jälkeen, rapsahti päälle myöskin ensimmäinen verkkokurssikeskusteluni. Aiheena olivat erilaiset raamatuntulkinnan mallit, joita minä ja kanssaopiskelijani vertailimme pienryhmissä. Tarkoituksena oli viedä keskustelua eteenpäin tarttuen edellisten kirjoittajien kommentteihin ja nostaen esiin kohtia lähdemateriaalista. Kuulostaa verrattain yksinkertaiselta hommalta, josta kyllä selviää tutustumalla määrättyyn tekstimateriaaliin ja tsekkaamalla keskustelun tilan aina parin päivän välein. Tai niihän sitä luulisi.

Uskon, että osa tämän blogin lukijoista ei ymmärrä, mitä tarkoitan seuraavalla (good for you!). Mutta toivottavasti jotkut samaistuvat siihen kun sanon, että heti keskustelun aloitukset luettuani tunsin itseni yksinkertaisesti ihan äärettömän tyhmäksi! Ajatukset kuten, ”kiva, nämä kaikki muut tietävätkin näköjään kaikesta kaiken”, ”en ole lukenut vielä todellakaan tarpeeksi tätä varten” ja ”siis minunko pitäisi kommentoida jotain tuohon” ponkaisivat esiin huomattavalla nopeudella. Olen opiskellut luovia aineita laidasta laitaan monta vuotta ja minut on nimenomaan opetettu olemaan avoin epämukavuusalueelle ja kohtaamaan rehellisesti omat heikot kohtani, mikä on elintärkeää taiteen tekemisessä. Näköjään aivoni eivät kuitenkaan osanneet yhdistää tätä taitoa akateemiseen keskusteluun, vaan läpi tunki yläasteaikainen kympin tyttö, jonka on pakko saada päteä ja olla paras. Koska kuten tiedämme, muuten maailma yksinkertaisesti romahtaa.

Joten osallistuin keskusteluun kuten parhaiten taisin. Tein muutaman hyvin pitkän, polveilevan ja mukapätevän kommentin, jotka tuskin olivat ihan hirveän fiksuja tai asiantuntevia, mutta joilla sai kynsin hampain katettua minimimääräisen osallistumisvelvollisuuden. Yhtään enempää minun ei tehnyt mieli osallistua – vaikka tajusin samalla ihan hyvin, miten kertakaikkisen typerää oli murehtia että ”mitä noi muut nyt musta oikein ajattelee”. Voimakas reaktioni toisaalta myös kiinnosti minua. Miksi ajattelen näin ja mikä siinä on hyvää tai huonoa?

Voi olla että olen vain harvinaisen epävarma yksilö, mutta luulen että taustalla on myös puhdas fakta ihmisestä sosiaalisena eläimenä. On niin tärkeää todistella itseään, omaa fiksuuttaan ja asemaansa varsinkin täysin tuntemattomille, että kaikille tulee tilanteita, joissa ei pysty näkemään tämän intention tuolle puolelle. Onneksi siihen on mahdollista havahtua ja herätellä itseään. Eli mikä se tavoite tässä tapauksessa mieluummin olisi, Taru? No se oppiminen. Ja millä sitä oppimistavoitetta ei saavuteta? Sillä, että yritetään olla fiksumpia kuin ollaankaan.

Toki akateemiseen argumentointiin tähtäävässä keskustelussa on tarkoituskin esittää asiat objektiivisesti arvioiden ja niin ”fiksusti” kuin vain osaa, mutta tarkoitankin tässä asennetta itseään kohtaan. On hyvä välillä pysähtyä omien vaikutteiden ääreen ja kysyä rehellisesti, teinkö tämän itseäni vai muita varten? Uskalsinko olla tietämätön – eli avoin? Oman rajallisuuden myöntäminen on lappujen nostamista silmiltä – laajemman näkökulman olemassaolon tunnustamista. Se on mahdollisuus ja kun mahdollisuuteen tarttuu, siitä seuraa aina jotain. Siitä seuraa muutos ja oppiminenhan on nimenomaan muutosta omissa ajattelutavoissa.

Lainaan vielä Pauli Hanhiniemeltä hyvin kiteytetyn ajatuksen asiaan liittyen:

”Typeryyttään on niin vaikee myöntää, myönnän sen/
Tää ei oo ihan haudanvakavaa, muutkin mokaa/
Mua saa, mua täytyy valistaa, muutkin mokaa.”

Joten kyllä, rakkaat opiskelutoverini, minä ainakin olen todella tyhmä ja tietämätön! Ja sellaisena, vain sellaisena erittäin valmis oppimaan. Olkaa tekin.

-Taru

Muutokseen täytyy valmistautua

Takana on noin kolmen kuukauden erittäin tiivis työprojekti, jonka aikana muu maailma unohtui useammin kuin kerran. Mieleen ei mahtunut muuta kuin projektiin liittyvät haasteet, joiden ratkaisut tuntuivat pulpahtavan tajuntaan erityisesti yöaikana, ja silloin täytyi herätä äkkiä tekemään muistiinpanoja.

Projekti huipentui viikon mittaiseen rutistukseen, jossa tiimityöskentely ja itsenäinen vastuunkantaminen vuorottelivat sulassa sovussa. Oli hienoa huomata, että huolellinen valmistautuminen kannatti: viikko sujui kaikkien kannalta hyvin, muutoksiin pystyi reagoimaan kriiseilemättä ja lopputuloksena oli suuri joukko tyytyväisiä ihmisiä.

Opetuksena itselleni sain ainakin sen, että jos valmistautuu hyvin ja tietää, missä mennään projektin alusta lähtien, ei minkäänlainen muutos tunnu liian suurelta. Jos ajattelee, että muutoksia tulee kuitenkin, joten on aivan turha kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, ei muutostilanteessa tiedäkään, mihin uusi ratkaisu voisi perustua.

Nyt olen kuitenkin palannut takaisin normaalimpaan arkeen, tavallisen mittaisiin työpäiviin ja lupaan taas kirjoittaa useammin myös tähän blogiin!

Uusia säveliä

Noin viikon sisällä olen aloittanut uudessa työpaikassa ja myös ostanut itselleni auton. Molemmat ovat omalla tavallaan suuria elämänmuutoksia.

Uudessa työssä täytyy oppia äkkiä paljon uusia asioita ja näyttää ymmärtävänsä niitä, vaikka suurimman osan ajasta tunteekin olevansa hieman pihalla kaikesta. Täytyy myös kestää sitä, että oma rooli ei ole vielä kokonaan muotoutunut ja aikaa kuluu paljon sellaisiin asioihin, jotka eivät välttämättä tunnu tarpeeksi tärkeiltä. Olisi kova into hypätä täydessä vauhdissa vuoristoradan kyytiin, mutta järkevintä on tietysti tarkkailla sen liikkeitä ja nousta vaunuun, kun se pysähtyy kohdalle.

Oman auton hankkimista olen miettinyt jo pitkään, mutta olen yrittänyt ajatella ekologisesti ja pärjätä ilmankin. Auto kuitenkin antaa niin uskomattoman tunteen vapaudesta ja oman ajan hallinnasta, että tämän viikon jälkeen en enää voisi luopua siitä kovin helposti. Ehdin ajoissa sinne, minne olen menossa. Voin hoitaa päivällä asioita, jotka ennen oli pakko jättää iltaan tai viikonloppuun. Saan kuunnella musiikkia, josta itse pidän, ja niin kovalla kuin haluan. En ollut edes tiennyt kaipaavani musiikin kuuntelua niin paljon. Tahtoisin myöhään illalla vielä käydä pienellä ajelulla, laittaa soimaan rentouttavaa musiikkia ja nollata päätä, mutta siihen ekologinen minäni ei ole vielä suostunut.

Elämänmuutokset tuovat paljon haasteita ja vaativat omien arvojen ja ajatusten prosessointia ja ehkä myös sen hyväksymistä, että tilanteen mukaan arvot voivat muuttua tai joustaa. Kun saa selvitettyä itselleen, mitä tahtoo ja miksi, on siitä hyvä jatkaa eteenpäin.