Millaisen yliopiston minä haluan?

Oy Suomen Yliopisto Ab, Professoriliiton ja tieteentekijöiden liiton kevätseminaari, Pörssitalo, Helsinki 22.4.2016.

Anu Kantola

Millaisen yliopiston minä haluan?

Kiitos siitä, että saan esittää täällä puheenvuoron ja mukava nähdä näin paljon ihmisiä koolla tämän tärkeän asian äärellä. Edellinen puhuja Jukka Corander maalasi hyvän kuvan tilastotieteestä. Olen itse yhteiskuntatieteilijä ja puhun siitä miten yhteiskuntatieteet ja myös humanistiset tieteet voisivat parhaiten palvella meitä.

Aloitan yllätyksistä. Vuonna 1985 nuokuin Helsingin yliopistossa Saksojen historian luennolla, kun Martti Häikiö sai takapenkkimme heräämään. Häikiö sanoi sivulauseessa: “Kun Saksat yhdistyvät…” Häikiö huomasi levottoman liikehdintämme ja selitti, että Saksojen yhdistyminen oli itsestään selvää. Totta kai Saksat yhdistyvät. Mutta vuonna 1985 Saksojen yhdistyminen ei ollut kenellekään muulle selvää. Itse asiassa se kuulosti täysin utopistiselta. Katselimme toisimme vähän epäröiden. Olikohan sittenkään viisas ratkaisu tulla Helsingin valtiotieteelliseen, ja olikohan täällä opettajien taso sittenkään kovin korkea.

Neljä vuotta myöhemmin itäberliiniläiset marssivat länteen. Ja sen jälkeen viime vuosikymmenet ovat olleetkin täynnä yllätyksiä. Neuvostoliitto romahti ja sen tilalle ilmestyi tyhjästä suuri joukko valtioita, jotka omasta mielestään olivat olleet aina olemassa. Samaan aikaan Länsi-Euroopassa vahvat kansallisvaltiot päättivät yhdistyä ja synnyttivät EU:n. Markkinoiden vapauttaminen muutti maailman. Finanssikriiseistä tuli uusi normaali. Kreikka myy lentokenttiään ja saariaan selvitäkseen veloistaan.

Ja veikkaan, että yllätysten aika ei ole ohi. Kesäkuussa Ison-Britannian äänestys Brexitistä saattaa olla EU:n lopun alkua. Eurooppaan yrittävät pakolaiset saattavat olla esimakua suuresta muutosta etelästä pohjoiseen. Lämpimät talvet voivat olla suuren mullistuksen alkusignaaleja.

Kaikki nämä yllätykset ovat yhteiskuntatieteiden tutkimuskenttää. Monet asiat ovat muuttuneet, mutta monet myös pysyneet. Meidän tehtävämme on erottaa nämä toisistaan: mikä on muuttuvaa ja mikä pysyvää. Millaista yliopistoa ja tiedettä siihen tarvitaan? Minulla on siitä tässä kolme pointtia.

  1. Tarvitaan vapaasti liikkuvaa, notkeaa ja ketterää tiedettä

Jotta tiede pysyisi yllätysten ja muutosten perässä, tieteen on oltava vapaata, kevyesti liikkuvaa. Modernit tieteet ovat kasvaneet koneistoiksi toisen maailmansodan jälkeisinä aikoina ja kun koneistot kasvavat, niiden sisällä syntyy erikoistumista. Useimpien tieteenalojen historia on kapeutumisen historiaa: normaali tiede on lokeroitunut kapeneviksi tutkimusalueiksi. Tarvitaan post-normaalia tiedettä, joka rikkoo näitä lokeroita ja siiloja, ja näkee ja yhdistää asioita tuoreesti ja uudella tavalla.

Tämä tarkoittaa, että tieteen rakenteiden ja rahoituksen pitäisi sallia nopeat liikkeet ja vapaa liikkuvuus.

Nyt tiedettä rahoitetaan yhä täydellisemmiksi hiotuilla koneistoilla, joissa byrokratia rakentaa yhä uusia vaatimuksia ja vaatii yhä tarkempia suunnitelmia, joista kaikki epävarmuus pyritään kuorimaan pois.

Minusta tämä on erityisesti Euroopan ongelma. EU on, ikävä kyllä, byrokraattien ja teknokraattien käsissä oleva instituutio. Heidän rauhaansa eivät vaalit häiritse, ja he voivat keskittyä rakentamaan yhä suurempia ja mahtavampia tiedekoneistoja.

Suomessa Suomen Akatemian rahoitus ottaa mallia EU:sta. Tämä määriin keskittyvä ohjaus ja rahan hakeutuminen rahan luokse on kuitenkin hyvin byrokraattinen tapa ohjata tiedettä. Paljon vaikeampi on hallita ja ymmärtää sitä, mitä tieteessä oikeasti tehdään.

Tiedekoneistojen suurten koulukuntien tuottama tiede on usein hyvin staattista ja jäykkää. Se junnaa samaa perusideaa vähän eri variaatioin kunnes idea on loppuunkäytetty.

Yhdysvalloissa asioita tehdään toisin kuin Euroopassa. Tieteen rahoitus on enemmän yksityisten säätiöiden ja yliopistojen hallussa, eikä valtiollinen tai liittovaltiollinen tiedebyrokratia ole niin määräävää. Tiede on monimuotoisempaa, luovempaa ja mutkattomampaa kuin Euroopassa.

Totta kai Yhdysvalloissakin on paljon empiiristä koetoimintaa ja suuria projekteja. Mutta niiden rinnalla yliopistoissa elää vahva vapauden henki, ja siellä professoreilla on vahvempi asema, niin että he voivat tutkija ja kirjoittaa rauhassa, ja rakentaa tutkimuskeskuksia joustavammin kuin Euroopassa, jossa rahoitus on kankeaa ja muodollista.

Minusta julkisia varoja pitäisikin siirtää yliopistoihin niin, että siellä pitkien valintojen jälkeen toimiin valituilla professoreilla ja lehtoreilla olisi tilaisuus tehdä omaa tutkimusta ja välittää sitä opiskelijoille opetuksessaan. Nyt parhaat tutkijat rekrytoidaan suurella vaivalla professoreiksi, ja saman tien heille sysätään suuria vaatimuksia rahan hakemisesta, projektien pyörittämisestä, opetuksen kehittämisestä ja koulutuspoliitiikasta. Milloin he ehtivät ajatella, pohtia, tutkia ja kirjoittaa?

Lisäksi tarvitaan joustavampaa rahoitusta, jota myönnetään uusille ideoille ja avauksille. Suomessa säätiöt ovat tässä edelläkävijöitä, ja minulla on niistä hyviä kokemuksia. Olen hakenut viime aikoina projektini säätiöistä, erityisesti Koneen  ja Helsingin Sanomain säätiöiltä, kun olen halunnut aloittaa jotakin uutta, jota en ole ennen tehnyt. Tulokset ovat olleet hyviä. Jufo3 julkaisuja tulee vaikka en projektia aloittaessani tiedäkään niiden otsikoita tai edes aiheita. Teen työtä vähän pienemmillä rahoilla, mutta projektit ovat pienempiä ja ketterämpiä, ja minusta tuntuu, että voin pitää niissä uutta etsivän älyllisen prosessin hengissä

2) Tarvitaan monimuotoista huipputiedettä

Uskon, että meidän on laajennettava käsitystämme siitä, mitä on huipputiede.

Nyt meitä ohjaa ajatus siitä, että huipputiedettä ovat empiiriset laajat tutkimussuunnat ja sitä julkaistaan erityisesti amerikkalaisissa huippulehdissä. Mutta on erittäin vaikea sanoa etukäteen tai edes nykyhetkessä, mikä on todellista huipputiedettä. Monet 1980-luvun ja 1990-luvun suuret nimet ja tutkimussuuntaukset ovat jo hiipuneet tai tyystin kadonneet oman aikansa muoteina.

Katselin Suomen Akatemian huippuyksikköjen seurantaraporttia ja se teki minut hiukan surulliseksi. Oli kasattu valtava määrä abstrakteja lukuja julkaisuista, mutta huomasin, että en ollut juuri kuullut yksikköjen tuloksista.

Minusta huipputiedettä on kaikki sellainen toiminta, jossa tehdään kiinnostavia ja perusteltuja havaintoja todellisuudesta, ja siksi huipputiedettä voidaan tehdä monin tavoin. Yhteiskuntatieteissä ja ihmistieteissä tulee mieleen ainakin seuraavia tapoja.

  1. Kirjat, jotka esittävät jonkin kiinnostavan tulkinnan maailmasta ja auttavan näkemään sen uudessa valossa. Klassikot ovat tieteenalojemme perusta, ja uudet kehityskulut tiivistyvät tunnetuissa kirjoissa.
  2. Empiirinen tutkimus, joka nostaa esiin uusia havaintoja maailmasta empiiristen asetelmien kautta ja samalla tunnistaa omat rajansa eikä väitä tietävänsä lopullista totuutta
  3. Viisaat oppikirjat, jotka asettavat tämän päivän tieteen historialliseen perspektiiviin ja suhteuttavat sitä siihen, mitä aikaisemmin on tutkittu
  4. Esseet ja pamfletit, joissa kuuluu tutkijan oma ääni, joka perustuu laajaan lukeneisuuteen ja viisauteen

On hienoa, että on hallitsevia koulukuntia, mutta niissä on myös riskinsä. Yhteiskuntatieteissä suuret tutkimussuuntaukset muuttuvat usein empiiristen artikkeleiden yllätyksettömiksi liukuhihnoiksi tai skolastiseksi oppisuunnan sisäiseksi käsitesaivarteluksi. Yhä kapeammaksi käyviä “kontribuutiotiota” lukevat toiset samanlaisten kontribuutioiden kirjoittajat. Tiede julkaisee more and more about less and less.

Siksi huipputiedettä on tehtävä paljon moninaisemmin. Tutkija, joka tekee perustutkimusta, joka ei koskaan synnytä valtavaa tieteellistä läpimurtoa, on tehnyt arvokasta perustyötä, joka auttaa läpimurtojen tekemisessä. Professori, joka ei koskaan kirjoita sitä suurta kirjaa, voi tehdä korvaamattoman työn satojen ihmisten kouluttajana ja ohjaajana synnyttäen kipinöitä, joilla seuraava sukupolvi tekee ties mitä. Esseisti, joka perustaa työnsä tieteeseen voi nousta oman sukupolvensa tai yhteiskuntansa johtavaksi ääneksi.

Tiedon tiet ovat arvaamattomat, pidetään ne auki tukemalla monipuolista julkaisemista ja monimuotoista tiedettä.

3) Yliopiston pitää tuoda yhteiskuntaan elinvoimaa ja talouskasvua

On monia tieteenaloja, joissa maantiede ei vaikuta tieteen sisältöihin. Kosmologiaa, fysiikkaa ja matematiikkaa tehdään luultavasti aika samalla tavalla Oulussa ja Kapkaupungissa. Mutta on tieteenaloja, joissa sillä, missä niitä tehdään, on suurta merkitystä. Tieteenalat, joissa itse työskentelen, ovat kaikki sellaisia. Yhteiskuntatieteillä kuten politiikan tutkimuksella, sosiologialla ja viestinnän tai vaikkapa historian tutkimuksella on aivan erityinen tehtävä yhteiskunnan rakentajina.

Nyt moni meistä puhuu jo hyvin arrogantisti kotimaisesta julkaisemisesta ja Suomesta yhteiskuntana. Myös pohjoismaiselle julkaisemiselle on alettu kohotella kulmia ja sitäkään ei enää lasketa kansainväliseksi.

Tätä kummallista arroganssia tukee rahoitusjärjestelmä, joka ohjaa julkaisemaan Jufo-luokituksen mukaisesti kansainvälisesti ja korostaa vain tiettyjä valtavirran lehtiä. On myös erikoista, että Suomen Akatemian rahoitus on annettu pois omista käsistä ja asiantuntijat ovat nykyisin kaikki kansainvälisiä. Arvioinneissa pitäisi olla mukana myös kotimaisia tieteentekijöitä, joilla on kosketuspinta omaan yhteiskuntaamme.

Kun minut valittiin Helsingin yliopistoon professoriksi en saanut rahoitusta tutkijaryhmään, koska minulla on Suomen passi. Minkä tahansa muun maan passi olisi kelvannut yliopistolleni.

En tiedä mitään muuta maata, jossa omalla kielellä julkaiseminen tai kotimaassa syntyminen on näin epätoivottavaa. Olisi mahdoton ajatus, että Yhdysvalloissa, Venäjällä, Japanissa, Koreassa, Ranskassa, Ruotsissa tai Keniassa ohjattaisiin tutkijoita välttämään julkaisemista maan omalla kielellä.

Tämä yksisilmäinen kansainvälisyys on erityisen huolestuttavaa yhteiskuntatieteissä. Vaikkapa Amazonissa voi seurata sitä loputonta fiksujen kirjojen tulvaa, joka suurista kulttuureista erityisesti Amerikasta, Isosta-Britanniasta, Ranskasta ja Saksasta valuu. Tieteeseen ja tutkimukseen perustuvat kirjat tekevät kulttuurista ja yhteiskunnasta elinvoimaisen, mutta sellaisia kirjoja ei kohta kirjoiteta Suomessa, koska meillä ei rohkaista kirjoittamaan sellaisia kirjoja. Yliopistoille eniten rahoitusta tuovaan Jufo3:een ei ole asiaa suomen kielellä, ja sitä seuraavassa Jufo 2-luokassa on vain kolme pientä kirjankustantamoa, jotka tekevät kirjoja tiukasti tieteellisille yleisöille.

Meitä ei huolestuta se, että meillä ei enää kirjoiteta tutkimukseen perustuvia suomalaisia hyviä kirjoja, joita kaikki voisivat lukea. Sen sijaan olemme hirveän huolissamme, että joku kirjoittaisi tieteellisen kirjan, joka olisi liian kevyt tai populaari, tai, herra paratkoon, jonkinlainen self-help -kirja. Samaan aikaan maailmalla luen Princetonin ja Oxford University Pressien kirjoja, joissa professorit kirjoittavat reippaasti minä-muodossa tutkimuksestaan ja siitä syntyneistä ajatuksista niin, että kuka tahansa pystyy niitä lukemaan.

Millaisen yliopiston minä siis haluan?

Tieteen vapaus ei merkitse professoreiden vapaita kesäkuukausia, vaan se tahkoaa yhteiskuntaan talouskasvua. Talouskasvun lähteitä koko uransa tutkinut yhdysvaltalainen talousnobelisti Edmund Phelps väittää, että eurooppalaisten yliopistojen humanismi muuttui Valistuksen seikkailumieleksi, joka tahkosi länsimaille talouskasvua.

Myös meillä on hyvää näyttöä siitä, kuinka vapaa tiede tuo talouskasvua. Toisen maailmansodan jälkeen sivistysyliopisto laajeni pienen kansanosan harrastuksesta laajaksi koulutusjärjestelmäksi ja Suomi harppasi maatalousvaltaisesta maasta tietoteolliseksi maaksi kenties nopeammin kuin mikään muu maa maailmassa. Useimmat meistä ovat eri töissä kuin vanhempansa. Sosiaalinen liikkuvuus on maailman huippua, koska ilmaiset ja kaikille avoimet yliopistot olivat liikkuvuuden väyliä ja talouskasvun moottoreita.

On myös näyttöä siitä, että tiettyyn talouselämän määrittämään tarkoitukseen kaadettu raha ei tuo talouskasvua. 1990-luvulla tutkimusrahaa kaadettiin miljardikaupalla “strategisen huippuosaamisen keskittymiin”, jotka olivat tosiasiassa suurimpien yritysten muodostamia yritysryppäitä. Tulokset olivat vaatimattomia – ainakin jos katsoo ympärilleen, ja arvioi sitä, kuinka rahoilla onnistuttiin uudistamaan suomalaista tuotantorakennetta. Käytännössä suurimmat yritykset imuroivat itselleen julkista rahaa ja käyttivät sen tehottomasti.

Elinkeinoelämä kampanjoi nyt sen puolesta, että yliopistojen rahoituksesta lohkaistaisiin yhä suurempi osa yritystoiminnan elvyttämiseen. EK ehdottaa säännöllistä “kansainvälistä puolueetonta arviointia” tutkimuksen vaikuttavuudesta. Minusta se on byrokratiaa, jonka avulla yritykset hamuavat itselleen rahaa, joka nyt menee vapaan tieteen rahoittamisen. Mutta tietenkin – julkisen tuen imuroiminen erilaisiin himmeleihin on ikävä kyllä ollut suomalaisen yrityselämän edunvalvojien johtoteema jo pitkään sen sijaan, että keskityttäisiin tekemään oikeaa tulosta.

Mielestäni yliopistoille pitäisi antaa resurssit ja mahdollisuus olla taas mukana rakentamassa parempaa Suomea ja parempaa maailmaa. Yliopistot valitsevat professorit ja lehtorit kovan, vuosikausia kestävän tieteellisen kilpailun kautta. Tätä valintaa pitäisi kunnioittaa antamalla heille tilaa ja aikaa tehdä työtään.

On tärkeää tehdä vapaata tiedettä, joka on laaja-alaista, joustavaa ja liikkuvaa, tekee rohkeita havaintoja ja tulkintoja, ja on läsnä yhteiskunnassa tasavertaisena, moniäänisenä ja avoimena. Sellainen tiede tuo myös talouskasvua.

Samalla meidän tulee katsoa peiliin ja uudistua. Hyvä tiede ei ole kiinni tietyssä tieteenalassa, vaan maailmassa. Se ei piiloudu käsitteiden ja lukujen taakse, vaan tiedostaa omat rajansa ja on avointa vastaväittelle. Se on tiedettä, jota kaikki voivat lukea ja ymmärtää ja jota julkaistaan monenlaisissa formaateissa, kirjoina, artikkeleina, oppikirjoina ja esseinä ja tehdään myös kokeiluina yhdessä ihmisten kanssa. Se on myös tiedettä, joka kouluttaa vapaasti ja joustavasti liikkuvia ihmisiä, jotka pitävät Suomea jäämisen arvoisena maana. Se on aktiivista ja maailmaa parantavaa tiedettä, joka tekee yhteiskunnasta ja maailmasta paremman ja iloisemman paikan.

Jos lääketieteilijää motivoi se, että sairaudet parantuvat, yhteiskuntatieteilijää motivoi se, että hän voi työllään tehdä yhteiskunnasta ja maailmasta vähän paremman paikan.

Suomi ei ole mikään kovin vanha projekti,  vasta reilut toista sataa vuotta vanha. Se on myös projekti, joka ei pysy hengissä, jos sitä ei pidetä hengissä. Yhteiskunta ei pysy elinvoimaisena, jos täällä ei ole omaleimaista älyllistä kulttuuria ja keskustelua.

Siksi meidän täytyy julkaista myös suomeksi. Meillä on vaikea elää julkaisemalla fiksuja kirjoja, koska koulutetun väestön määrä on pieni. Siihen tarvitaan erityistä yliopistojen panostusta ja sitä, että näemme tieteen oman yhteiskuntamme kehittäjänä.

Jos suomalaisuudesta tulee sulkeutuvien horisonttien temmellyskenttä, jota hallitsee vihapuhe ja kiukkuinen sulkeutuneisuus, yhteiskuntamme valuu takaisin periferiaksi, jossa ei luoda omaleimaista kulttuuria. Lapsillamme voi olla käsissään taas yksi yllätys; periferia, jossa suomea puhutaan vain kotien keittiössä, ja josta fiksummat ottavat jalat alleen.

Valinta on meidän. Kannammeko vastuumme tästä yhteiskunnasta, vai annammeko sen mennä säestäen alamäkeä surkuttelulla ja voivottelulla.

Älkää ymmärtäkö minua väärin. Tämä ei ole joko tai valinta, tämä on sekä että valinta. Emme valitse joko kansainvälisyyttä tai suomalaisuutta. Meidän pitää valita molemmat. Meidän pitäisi pystyä pitämään kaksi palloa ilmassa yhtä aikaa: kotimainen ja kansainvälinen.

Antiikin Kreikan Ateenassa idiootti oli henkilö, joka ei osallistunut julkiseen elämään ja demokratiaan, mitä pidettiin vapaiden miesten velvollisuutena. Älkäämme olko tiedeidiootteja – ihmisiä, jotka vetäytyvät vain yksityiseen maailmansa ja jättäytyvät pois yhteisistä asioista. Älkäämme kylväkö ajatusta siitä, että tiede on “huipputiedettä” vain silloin, kun se tehdään jossakin muualla ja jollakin muulla kielellä.

Muutama viikko sitten kuollut kirjailija Imre Kertez aloitti uransa sosiologina Unkarissa. Ottaessaan vastaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon hän puhui siitä, miten kommunismi toimi Neuvostoliiton aikoina ja musersi unkarilaiset. Kertez sanoi, että avainasemassa oli kieli ja sanat jota käytettiin:

“Me puhuimme sanoja, jotka eivät olleet minun sanojani eivätkä sinun sanojasi, vaan heidän sanojansa”.

Pitäkäämme me omat sanamme, omat havaintomme ja äänemme elossa. Tehkäämme rohkeaa, avaraa ja iloisesti kokeilevaa tiedettä – isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi.

 

 

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.