Chydeniuksen aarre – 250 vuotta julkisuutta: ”Oikeus tietää – oikeus sanoa”

10.1.2016

Ministereiden ja ministeriöiden julkisuusstrategiat ovat kiinnostava tutkimuksen kohde näinä mediajulkisuuden riehakkaina kulta-aikoina. Ministerit noudattavat henkilökohtaisia mieltymyksiä, kuten aina. Siinä missä Aleksander Stubb valitsi selfien, twitterin ja kolmen pointin asialinjan tultuaan kokoomuksen puheenjohtajaksi ja pääministeriksi, Juha Sipilä luottaa samassa asemassa valtakunnan ykkösmedioihin. Pääministerinä hänellä on taattu läpipääsy. Huipennus oli uusi viestintämuoto: pääministerin puhe 16.9.2015 suorana Ylen TV1-kanavalla. Se on sopiva keino sekin, jos ja kun on painavaa sanottavaa päivän politiikasta ja hallituksen uusista strategisista avauksista. (Oliko uutta?) Vastaavaa olemme kuulleet presidentiltä uutena vuonna ja sitten tietty Kekkosen aikaan mistä vain päämies halusi kansalle (ja toimittajille) puhua. Nykyhallituksen tiedotustilaisuudet ovat tarkoin harkittuja: tuleeko läpinäkyvien leijonapönttöjen taakse yksi, kaksi vai kolme Ässää, ja millä asialla. Nyt elämme media-aikaa, jossa kaikki yhteiskunnallisesti merkittävä kiertää mediassa ja on julkisuudessa. Vai onko sittenkään? Mitähän Anders Chydenius tänään sanoisi?

Strateginen viestintä
Ministeriöiden viestintäyksiköiden on jo asetuksen mukaan suunniteltava ja organisoitava viestintää. Kysymys kuuluukin kenen näkökulmasta strategisia valintoja tehdään: puoluepoliittisesti toimivan ministerin, asiantuntijoiden ja viranomaisten selvitysten vai politiikkaan osallistuvan kansalaisen? Kun valtiovarainministeriön ns. hallintarekisterin valmistelusta tehty viestintäsuunnitelma, päivätty 15.9.2015, vuosi julkisuuteen marraskuun lopulla, siitähän toimittajat riemastuivat. Sen tavoitteena oli vaihtaa ”keskustelu omistuksen julkisuudesta kilpailun avautumiseen.” Suunnitelma noudatti puhdaspiirteistä strategisen viestinnän kaavaa. Siinä määriteltiin julkisuuden suhteen tavoitteet, ydinviestit, riskit, kohderyhmät tärkeysjärjestyksessä, roolitus, konkreettiset viestintätoimet, kuten valittava mediatoteutus, ajankohta ja ministeriön viestintäyksikön vastuuhenkilö kuhunkin osioon. Näitä konkreettisia keinoja olivat sitten haastattelut valituille medioille ja toimittajille sekä tiedote, jonka kärkenä oli tuo kilpailun avaaminen (ei hallituksen omistajapolitiikka). Myös ministerin haastattelut, blogit ja vielä erikseen mainittuna Helsingin sanomien pääkirjoitustoimitukselle toimitettava taustamateriaali kuuluivat viestintästrategiaan. Myös vastareaktioihin varauduttiin kuin sotaan konsanaan. Eli astumasta kolmeen julkisuusmiinaan, joista hankalimmaksi nimettiin ”viranomaisten tiedonsaannin vaikeutuminen”, kun osakeomistukset piiloutuvat kansainvälisiin omistajaverkostoihin. Ministeriö varautui vastaamaan Q & A (kysymys ja vastaus) –sivuilla yleisiin kysymyksiin. Viestintäsuunnitelmaan kuuluivat vielä kolumnit, seurantatiedotteet, kootut verkkosivut sekä tietysti twitter-viestintä koko ajan. Mutta asioiden avauduttua eduskunnalle valtiovarainministeri Stubb vetikin hallintarekisteriasian pois hallituksen esityslistoilta. Sori siitä.

Viestintäsuositus
Voimassa olevassa Valtioneuvoston viestintäsuosituksessa vuodelta 2010 todetaan, että ”median rooli muuttuu. Julkisen vallan kyky ohjata viestintää ja määrittää itse, mitä julkistetaan, vähentyy. Asiat henkilöityvät: yksityisen ja julkisen välinen raja-aita muuttuu poliittisessa viestinnässä epämääräisemmäksi.” Ja että ”valtionhallinnon viestinnän johtamisessa ja järjestelyissä korostuu kaksi asiaa. Poliittisen ja hallinnollisen suhde muuttuu: esimerkiksi ministerien avustajien ja viestintäyksiköiden välille on etsittävä uusia yhteistyön muotoja.” Tämä varmasti pitää paikkansa. On kuitenkin muistettava, että ministeriöiden viestintäihmiset vastaavat toimistaan virkavastuulla ja verovaroin, toisin kuin poliittisten puolueiden nimittämät ministereiden henkilökohtaiset viestintäasiantuntijat. Maailma muuttuu, varsinkin mediamaailma, jossa me kaikki olemme tuottajia ja kuluttajia. Silti – valtionhallinnon viestintäsuositus myös ankkuroidaan yhteen demokratian keskeiseen pilariin: ”Keskeisin perusoikeus valtionhallinnon viestinnän kannalta on oikeus saada tietoja viranomaisten julkisista päätöksistä ja niiden valmistelusta.” Valmistelun julkisuus ja päätösten perustelu ovat avoimen yhteiskunnan ja toimivan demokratian luovuttamaton periaate. Pohjoismaissa voimassa jo 250 vuotta!

Chydeniuksen perintö
Vuosi 2016 on pohjoismaisen julkisuusperiaatteen juhlavuosi. Se merkitsee paitsi sananvapautta myös ennen kaikkea oikeutta tietoon, miten viranomaiset ja poliittiset päättäjät valmistelevat lakiesityksiä ja muita poliittisia päätöksiä. Vuonna 1766 säädettiin silloisen maailman vapaamielisin painovapausasetus, joka poisti ennakkosensuurin toimittajilta ja kirjailijoilta sekä mahdollisti valtaapitävien arvostelun. Kyseessä oli maailman ensimmäinen julkisuuslaki, jonka mukaan hallinnon ja oikeuslaitoksen asiakirjat olivat lähtökohtaisesti julkisia ja jokaisen käytettävissä.
Uudistuksen takana oli yksi aktiivinen toimija, suomalainen 37-vuotias, silloinen kappalainen ja aktiivi poikkitieteellinen kirjoittaja, Anders Chydenius, joka vaati Tukholman valtiopäivillä sinnikkäästi ennakkosensuurin poistamista. Sensorit toimivat usein mielivaltaisesti ja ohjasivat milloin minkin intressin nimissä julkista keskustelua. Eurooppalainen valistus levisi ennen kaikkea kirjallisuuden avulla 1700-luvulla, ja tämän vuoksi Chydenius vaati vapautta julkaista ilman ymmärtämättömiä sensoreita. Chydenius tunnetaan yleensä paremmin taloudellisen liberalismin isänä pidetyn Adam Smithin edeltäjänä, vaikka ajatuksineen hän on jäänytkin kansainvälisesti tämän varjoon. Chydeniuksen opeissa keskeisiä olivat demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeuksien kunnioitus, jotka takasivat yhteiskunnan kehityksen. Julkisuus oli lähtökohta tälle kaikelle. Tämä oli uutta silloisessa salailuun perustuneessa vallankäytössä. Ranskan suuri vallankumous, jota pidetään länsimaisen demokratian kulmakivenä, tapahtui vasta reilut parikymmentä vuotta Chydeniuksen läpiajaman asetuksen jälkeen. Suomalaisten poliitikkojen ja viranomaisten kannattaisi olla tästä ylpeitä ja pitää tinkimättömästi kiinni Chydeniuksen periaatteista, muussakin kuin talouspoliittisessa liberalismissa! Avoimesta valmistelusta ja päätösten julkisesta ja monipuolisesta perustelusta näin pienessä maassa hyötyvät kaikki. Se on poliitikkojen vahvuus. Toimittajan ja poliitikon väliin ei Suomessa mahdu spokes-personeita. Avoimuus vie myös vastustajilta aseet ja toimittajilta skuupit, kun kaikki oleellinen kerrotaan ja perustellaan. Hallituksen esitysten strateginen salailu on poliittisesti tyhmää toimintaa ja johtaa paljastuessaan vain ajattelemaan, että mitähän muita ”demoneja” tämäkin tyyppi kaapeissaan piilottelee.

Yksilön oikeus
Valistuksen ideaaleista noussut julkisuusperiaate kesti autonomisessa Suomessa hetkittäisiä ns. venäläistämiskausien kavennuksia lukuun ottamatta. Se kirjattiin itsenäistyneen valtion ensimmäisiin perustuslakeihin painovapauslakina. Lopulta sotien jälkeen saatiin 1952 asiakirjajulkisuuslaki, joka ankkuroi julkisuuden pääsäännöksi kaikessa viranomaistoiminnassa. Salaisuus ja asioiden pimittäminen on sen jälkeen ollut poikkeus, josta pitää säätää erikseen lailla. Vuosituhannen vaihteessa uusitut perustuslaki, julkisuuslaki ja sananvapauslaki avasivat jokaiselle ”yksilölle”, riippumatta kansalaisuudesta, täydet oikeudet, velvollisuudet ja mahdollisuudet ”osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen”. Siksi oikeus tietoon ei ole vain journalistien ja tutkijoiden oikeus, vaan koko avoimen yhteiskunnan perusta. Julkisen toiminnan ydin on oikeus tietää, oikeus osallistua ja oikeus ilmaista mielipiteensä eri tavoin: sanoin, kuvin ja teoin; mediajuttujen, kirjallisuuden, teatterin, mielenosoitusten, tutkimusten ja kaiken muun julkisen ja poliittisen toiminnan keinoin. Se on demokratiaa, kansan valtaa ja jokaisen oikeus.

Pahinta on tietämättömyys
Vuosi tuli täyteen Ranskan terrori-iskuista Charlie Hebdo-lehden toimitukseen. Poliittista satiiria räävittömästi, välillä hyvää makua ja tapojakin loukaten, satiirilehti jatkaa kuvia kumartelematta, vaikkakin fyysisesti vammautuneena. Sananvapaus on poliittinen oikeus, jokaiselle. Kuten Tuomo Huusko kirjoitti Helsingin sanomissa heti iskun jälkeen: ”vasta islamistien maskien riisuminen asetti kiistanalaisen lehden tekijät kuolemanvaaraan”. Iskujen jälkeisessä keskustelussa avoimen yhteiskunnan vaatimukset vain korostuivat kaikkialla Euroopassa. Tietämättömyys on joukkotuhoaseista pahin. Julkisuusperiaatteen pyhistä arvoista kiinnipitäminen on viime kädessä viranomaisten vastuulla. Myös mediataloilla ja julkisesti rahoitetulla tutkimuksella (ml. lääke-, sota- ym. teollisuus ja -yritykset) on tässä opittavaa yhteiskunnan yksityistyessä ja markkinoituessa.
Julkisuus takaa demokraattisen yhteiskunnan, jossa voidaan käydä vastuullista, rajat tunnustavaa ja toisia kunnioittavaa poliittista keskustelua ja aktiivista toimintaa. Julkisuusperiaatteen ja sananvapauden juhlavuoden tavoitteena on keskustella Anders Chydeniuksen perinnöstä tänään. Strateginen viestintä voi tarkoittaa myös, että julkisen alan viestinnän ammattilaiset pitävät kiinni juuri näistä julkisuusperiaatteen pyhistä arvoista, antavat moniäänisen ja siten todenmukaisen kuvan käsiteltävistä asioista ja innostavat kansalaisia, toimittajia ja yrityksiä aktiiviseen julkiseen toimintaan. Strateginen sensuuri näyttäytyy  ihanana oikotienä arjen kiireissä. Silti vain julkisuusperiaate ja -laki antavat erinomaisen eettisen selkärangan kaikille julkisen alan tiedottajille ja toimijoille. Koska lain mukaan oikeus tietoon kuuluu meille kaikille.

Salli Hakala
——-
Kirjoittaja on VTT, viestinnän yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa (Avoin yliopisto). Hän on väitöskirjassaan tutkinut julkisuusperiaatetta, viestinnän professionalisoitumista ja tästä näkökulmasta ministeriöiden viestinnän ammatillistumista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.