#Blogi

Millaisen yliopiston minä haluan?

Oy Suomen Yliopisto Ab, Professoriliiton ja tieteentekijöiden liiton kevätseminaari, Pörssitalo, Helsinki 22.4.2016.

Anu Kantola

Millaisen yliopiston minä haluan?

Kiitos siitä, että saan esittää täällä puheenvuoron ja mukava nähdä näin paljon ihmisiä koolla tämän tärkeän asian äärellä. Edellinen puhuja Jukka Corander maalasi hyvän kuvan tilastotieteestä. Olen itse yhteiskuntatieteilijä ja puhun siitä miten yhteiskuntatieteet ja myös humanistiset tieteet voisivat parhaiten palvella meitä.

Aloitan yllätyksistä. Vuonna 1985 nuokuin Helsingin yliopistossa Saksojen historian luennolla, kun Martti Häikiö sai takapenkkimme heräämään. Häikiö sanoi sivulauseessa: “Kun Saksat yhdistyvät…” Häikiö huomasi levottoman liikehdintämme ja selitti, että Saksojen yhdistyminen oli itsestään selvää. Totta kai Saksat yhdistyvät. Mutta vuonna 1985 Saksojen yhdistyminen ei ollut kenellekään muulle selvää. Itse asiassa se kuulosti täysin utopistiselta. Katselimme toisimme vähän epäröiden. Olikohan sittenkään viisas ratkaisu tulla Helsingin valtiotieteelliseen, ja olikohan täällä opettajien taso sittenkään kovin korkea.

Neljä vuotta myöhemmin itäberliiniläiset marssivat länteen. Ja sen jälkeen viime vuosikymmenet ovat olleetkin täynnä yllätyksiä. Neuvostoliitto romahti ja sen tilalle ilmestyi tyhjästä suuri joukko valtioita, jotka omasta mielestään olivat olleet aina olemassa. Samaan aikaan Länsi-Euroopassa vahvat kansallisvaltiot päättivät yhdistyä ja synnyttivät EU:n. Markkinoiden vapauttaminen muutti maailman. Finanssikriiseistä tuli uusi normaali. Kreikka myy lentokenttiään ja saariaan selvitäkseen veloistaan.

Ja veikkaan, että yllätysten aika ei ole ohi. Kesäkuussa Ison-Britannian äänestys Brexitistä saattaa olla EU:n lopun alkua. Eurooppaan yrittävät pakolaiset saattavat olla esimakua suuresta muutosta etelästä pohjoiseen. Lämpimät talvet voivat olla suuren mullistuksen alkusignaaleja.

Kaikki nämä yllätykset ovat yhteiskuntatieteiden tutkimuskenttää. Monet asiat ovat muuttuneet, mutta monet myös pysyneet. Meidän tehtävämme on erottaa nämä toisistaan: mikä on muuttuvaa ja mikä pysyvää. Millaista yliopistoa ja tiedettä siihen tarvitaan? Minulla on siitä tässä kolme pointtia.

  1. Tarvitaan vapaasti liikkuvaa, notkeaa ja ketterää tiedettä

Jotta tiede pysyisi yllätysten ja muutosten perässä, tieteen on oltava vapaata, kevyesti liikkuvaa. Modernit tieteet ovat kasvaneet koneistoiksi toisen maailmansodan jälkeisinä aikoina ja kun koneistot kasvavat, niiden sisällä syntyy erikoistumista. Useimpien tieteenalojen historia on kapeutumisen historiaa: normaali tiede on lokeroitunut kapeneviksi tutkimusalueiksi. Tarvitaan post-normaalia tiedettä, joka rikkoo näitä lokeroita ja siiloja, ja näkee ja yhdistää asioita tuoreesti ja uudella tavalla.

Tämä tarkoittaa, että tieteen rakenteiden ja rahoituksen pitäisi sallia nopeat liikkeet ja vapaa liikkuvuus.

Nyt tiedettä rahoitetaan yhä täydellisemmiksi hiotuilla koneistoilla, joissa byrokratia rakentaa yhä uusia vaatimuksia ja vaatii yhä tarkempia suunnitelmia, joista kaikki epävarmuus pyritään kuorimaan pois.

Minusta tämä on erityisesti Euroopan ongelma. EU on, ikävä kyllä, byrokraattien ja teknokraattien käsissä oleva instituutio. Heidän rauhaansa eivät vaalit häiritse, ja he voivat keskittyä rakentamaan yhä suurempia ja mahtavampia tiedekoneistoja.

Suomessa Suomen Akatemian rahoitus ottaa mallia EU:sta. Tämä määriin keskittyvä ohjaus ja rahan hakeutuminen rahan luokse on kuitenkin hyvin byrokraattinen tapa ohjata tiedettä. Paljon vaikeampi on hallita ja ymmärtää sitä, mitä tieteessä oikeasti tehdään.

Tiedekoneistojen suurten koulukuntien tuottama tiede on usein hyvin staattista ja jäykkää. Se junnaa samaa perusideaa vähän eri variaatioin kunnes idea on loppuunkäytetty.

Yhdysvalloissa asioita tehdään toisin kuin Euroopassa. Tieteen rahoitus on enemmän yksityisten säätiöiden ja yliopistojen hallussa, eikä valtiollinen tai liittovaltiollinen tiedebyrokratia ole niin määräävää. Tiede on monimuotoisempaa, luovempaa ja mutkattomampaa kuin Euroopassa.

Totta kai Yhdysvalloissakin on paljon empiiristä koetoimintaa ja suuria projekteja. Mutta niiden rinnalla yliopistoissa elää vahva vapauden henki, ja siellä professoreilla on vahvempi asema, niin että he voivat tutkija ja kirjoittaa rauhassa, ja rakentaa tutkimuskeskuksia joustavammin kuin Euroopassa, jossa rahoitus on kankeaa ja muodollista.

Minusta julkisia varoja pitäisikin siirtää yliopistoihin niin, että siellä pitkien valintojen jälkeen toimiin valituilla professoreilla ja lehtoreilla olisi tilaisuus tehdä omaa tutkimusta ja välittää sitä opiskelijoille opetuksessaan. Nyt parhaat tutkijat rekrytoidaan suurella vaivalla professoreiksi, ja saman tien heille sysätään suuria vaatimuksia rahan hakemisesta, projektien pyörittämisestä, opetuksen kehittämisestä ja koulutuspoliitiikasta. Milloin he ehtivät ajatella, pohtia, tutkia ja kirjoittaa?

Lisäksi tarvitaan joustavampaa rahoitusta, jota myönnetään uusille ideoille ja avauksille. Suomessa säätiöt ovat tässä edelläkävijöitä, ja minulla on niistä hyviä kokemuksia. Olen hakenut viime aikoina projektini säätiöistä, erityisesti Koneen  ja Helsingin Sanomain säätiöiltä, kun olen halunnut aloittaa jotakin uutta, jota en ole ennen tehnyt. Tulokset ovat olleet hyviä. Jufo3 julkaisuja tulee vaikka en projektia aloittaessani tiedäkään niiden otsikoita tai edes aiheita. Teen työtä vähän pienemmillä rahoilla, mutta projektit ovat pienempiä ja ketterämpiä, ja minusta tuntuu, että voin pitää niissä uutta etsivän älyllisen prosessin hengissä

2) Tarvitaan monimuotoista huipputiedettä

Uskon, että meidän on laajennettava käsitystämme siitä, mitä on huipputiede.

Nyt meitä ohjaa ajatus siitä, että huipputiedettä ovat empiiriset laajat tutkimussuunnat ja sitä julkaistaan erityisesti amerikkalaisissa huippulehdissä. Mutta on erittäin vaikea sanoa etukäteen tai edes nykyhetkessä, mikä on todellista huipputiedettä. Monet 1980-luvun ja 1990-luvun suuret nimet ja tutkimussuuntaukset ovat jo hiipuneet tai tyystin kadonneet oman aikansa muoteina.

Katselin Suomen Akatemian huippuyksikköjen seurantaraporttia ja se teki minut hiukan surulliseksi. Oli kasattu valtava määrä abstrakteja lukuja julkaisuista, mutta huomasin, että en ollut juuri kuullut yksikköjen tuloksista.

Minusta huipputiedettä on kaikki sellainen toiminta, jossa tehdään kiinnostavia ja perusteltuja havaintoja todellisuudesta, ja siksi huipputiedettä voidaan tehdä monin tavoin. Yhteiskuntatieteissä ja ihmistieteissä tulee mieleen ainakin seuraavia tapoja.

  1. Kirjat, jotka esittävät jonkin kiinnostavan tulkinnan maailmasta ja auttavan näkemään sen uudessa valossa. Klassikot ovat tieteenalojemme perusta, ja uudet kehityskulut tiivistyvät tunnetuissa kirjoissa.
  2. Empiirinen tutkimus, joka nostaa esiin uusia havaintoja maailmasta empiiristen asetelmien kautta ja samalla tunnistaa omat rajansa eikä väitä tietävänsä lopullista totuutta
  3. Viisaat oppikirjat, jotka asettavat tämän päivän tieteen historialliseen perspektiiviin ja suhteuttavat sitä siihen, mitä aikaisemmin on tutkittu
  4. Esseet ja pamfletit, joissa kuuluu tutkijan oma ääni, joka perustuu laajaan lukeneisuuteen ja viisauteen

On hienoa, että on hallitsevia koulukuntia, mutta niissä on myös riskinsä. Yhteiskuntatieteissä suuret tutkimussuuntaukset muuttuvat usein empiiristen artikkeleiden yllätyksettömiksi liukuhihnoiksi tai skolastiseksi oppisuunnan sisäiseksi käsitesaivarteluksi. Yhä kapeammaksi käyviä “kontribuutiotiota” lukevat toiset samanlaisten kontribuutioiden kirjoittajat. Tiede julkaisee more and more about less and less.

Siksi huipputiedettä on tehtävä paljon moninaisemmin. Tutkija, joka tekee perustutkimusta, joka ei koskaan synnytä valtavaa tieteellistä läpimurtoa, on tehnyt arvokasta perustyötä, joka auttaa läpimurtojen tekemisessä. Professori, joka ei koskaan kirjoita sitä suurta kirjaa, voi tehdä korvaamattoman työn satojen ihmisten kouluttajana ja ohjaajana synnyttäen kipinöitä, joilla seuraava sukupolvi tekee ties mitä. Esseisti, joka perustaa työnsä tieteeseen voi nousta oman sukupolvensa tai yhteiskuntansa johtavaksi ääneksi.

Tiedon tiet ovat arvaamattomat, pidetään ne auki tukemalla monipuolista julkaisemista ja monimuotoista tiedettä.

3) Yliopiston pitää tuoda yhteiskuntaan elinvoimaa ja talouskasvua

On monia tieteenaloja, joissa maantiede ei vaikuta tieteen sisältöihin. Kosmologiaa, fysiikkaa ja matematiikkaa tehdään luultavasti aika samalla tavalla Oulussa ja Kapkaupungissa. Mutta on tieteenaloja, joissa sillä, missä niitä tehdään, on suurta merkitystä. Tieteenalat, joissa itse työskentelen, ovat kaikki sellaisia. Yhteiskuntatieteillä kuten politiikan tutkimuksella, sosiologialla ja viestinnän tai vaikkapa historian tutkimuksella on aivan erityinen tehtävä yhteiskunnan rakentajina.

Nyt moni meistä puhuu jo hyvin arrogantisti kotimaisesta julkaisemisesta ja Suomesta yhteiskuntana. Myös pohjoismaiselle julkaisemiselle on alettu kohotella kulmia ja sitäkään ei enää lasketa kansainväliseksi.

Tätä kummallista arroganssia tukee rahoitusjärjestelmä, joka ohjaa julkaisemaan Jufo-luokituksen mukaisesti kansainvälisesti ja korostaa vain tiettyjä valtavirran lehtiä. On myös erikoista, että Suomen Akatemian rahoitus on annettu pois omista käsistä ja asiantuntijat ovat nykyisin kaikki kansainvälisiä. Arvioinneissa pitäisi olla mukana myös kotimaisia tieteentekijöitä, joilla on kosketuspinta omaan yhteiskuntaamme.

Kun minut valittiin Helsingin yliopistoon professoriksi en saanut rahoitusta tutkijaryhmään, koska minulla on Suomen passi. Minkä tahansa muun maan passi olisi kelvannut yliopistolleni.

En tiedä mitään muuta maata, jossa omalla kielellä julkaiseminen tai kotimaassa syntyminen on näin epätoivottavaa. Olisi mahdoton ajatus, että Yhdysvalloissa, Venäjällä, Japanissa, Koreassa, Ranskassa, Ruotsissa tai Keniassa ohjattaisiin tutkijoita välttämään julkaisemista maan omalla kielellä.

Tämä yksisilmäinen kansainvälisyys on erityisen huolestuttavaa yhteiskuntatieteissä. Vaikkapa Amazonissa voi seurata sitä loputonta fiksujen kirjojen tulvaa, joka suurista kulttuureista erityisesti Amerikasta, Isosta-Britanniasta, Ranskasta ja Saksasta valuu. Tieteeseen ja tutkimukseen perustuvat kirjat tekevät kulttuurista ja yhteiskunnasta elinvoimaisen, mutta sellaisia kirjoja ei kohta kirjoiteta Suomessa, koska meillä ei rohkaista kirjoittamaan sellaisia kirjoja. Yliopistoille eniten rahoitusta tuovaan Jufo3:een ei ole asiaa suomen kielellä, ja sitä seuraavassa Jufo 2-luokassa on vain kolme pientä kirjankustantamoa, jotka tekevät kirjoja tiukasti tieteellisille yleisöille.

Meitä ei huolestuta se, että meillä ei enää kirjoiteta tutkimukseen perustuvia suomalaisia hyviä kirjoja, joita kaikki voisivat lukea. Sen sijaan olemme hirveän huolissamme, että joku kirjoittaisi tieteellisen kirjan, joka olisi liian kevyt tai populaari, tai, herra paratkoon, jonkinlainen self-help -kirja. Samaan aikaan maailmalla luen Princetonin ja Oxford University Pressien kirjoja, joissa professorit kirjoittavat reippaasti minä-muodossa tutkimuksestaan ja siitä syntyneistä ajatuksista niin, että kuka tahansa pystyy niitä lukemaan.

Millaisen yliopiston minä siis haluan?

Tieteen vapaus ei merkitse professoreiden vapaita kesäkuukausia, vaan se tahkoaa yhteiskuntaan talouskasvua. Talouskasvun lähteitä koko uransa tutkinut yhdysvaltalainen talousnobelisti Edmund Phelps väittää, että eurooppalaisten yliopistojen humanismi muuttui Valistuksen seikkailumieleksi, joka tahkosi länsimaille talouskasvua.

Myös meillä on hyvää näyttöä siitä, kuinka vapaa tiede tuo talouskasvua. Toisen maailmansodan jälkeen sivistysyliopisto laajeni pienen kansanosan harrastuksesta laajaksi koulutusjärjestelmäksi ja Suomi harppasi maatalousvaltaisesta maasta tietoteolliseksi maaksi kenties nopeammin kuin mikään muu maa maailmassa. Useimmat meistä ovat eri töissä kuin vanhempansa. Sosiaalinen liikkuvuus on maailman huippua, koska ilmaiset ja kaikille avoimet yliopistot olivat liikkuvuuden väyliä ja talouskasvun moottoreita.

On myös näyttöä siitä, että tiettyyn talouselämän määrittämään tarkoitukseen kaadettu raha ei tuo talouskasvua. 1990-luvulla tutkimusrahaa kaadettiin miljardikaupalla “strategisen huippuosaamisen keskittymiin”, jotka olivat tosiasiassa suurimpien yritysten muodostamia yritysryppäitä. Tulokset olivat vaatimattomia – ainakin jos katsoo ympärilleen, ja arvioi sitä, kuinka rahoilla onnistuttiin uudistamaan suomalaista tuotantorakennetta. Käytännössä suurimmat yritykset imuroivat itselleen julkista rahaa ja käyttivät sen tehottomasti.

Elinkeinoelämä kampanjoi nyt sen puolesta, että yliopistojen rahoituksesta lohkaistaisiin yhä suurempi osa yritystoiminnan elvyttämiseen. EK ehdottaa säännöllistä “kansainvälistä puolueetonta arviointia” tutkimuksen vaikuttavuudesta. Minusta se on byrokratiaa, jonka avulla yritykset hamuavat itselleen rahaa, joka nyt menee vapaan tieteen rahoittamisen. Mutta tietenkin – julkisen tuen imuroiminen erilaisiin himmeleihin on ikävä kyllä ollut suomalaisen yrityselämän edunvalvojien johtoteema jo pitkään sen sijaan, että keskityttäisiin tekemään oikeaa tulosta.

Mielestäni yliopistoille pitäisi antaa resurssit ja mahdollisuus olla taas mukana rakentamassa parempaa Suomea ja parempaa maailmaa. Yliopistot valitsevat professorit ja lehtorit kovan, vuosikausia kestävän tieteellisen kilpailun kautta. Tätä valintaa pitäisi kunnioittaa antamalla heille tilaa ja aikaa tehdä työtään.

On tärkeää tehdä vapaata tiedettä, joka on laaja-alaista, joustavaa ja liikkuvaa, tekee rohkeita havaintoja ja tulkintoja, ja on läsnä yhteiskunnassa tasavertaisena, moniäänisenä ja avoimena. Sellainen tiede tuo myös talouskasvua.

Samalla meidän tulee katsoa peiliin ja uudistua. Hyvä tiede ei ole kiinni tietyssä tieteenalassa, vaan maailmassa. Se ei piiloudu käsitteiden ja lukujen taakse, vaan tiedostaa omat rajansa ja on avointa vastaväittelle. Se on tiedettä, jota kaikki voivat lukea ja ymmärtää ja jota julkaistaan monenlaisissa formaateissa, kirjoina, artikkeleina, oppikirjoina ja esseinä ja tehdään myös kokeiluina yhdessä ihmisten kanssa. Se on myös tiedettä, joka kouluttaa vapaasti ja joustavasti liikkuvia ihmisiä, jotka pitävät Suomea jäämisen arvoisena maana. Se on aktiivista ja maailmaa parantavaa tiedettä, joka tekee yhteiskunnasta ja maailmasta paremman ja iloisemman paikan.

Jos lääketieteilijää motivoi se, että sairaudet parantuvat, yhteiskuntatieteilijää motivoi se, että hän voi työllään tehdä yhteiskunnasta ja maailmasta vähän paremman paikan.

Suomi ei ole mikään kovin vanha projekti,  vasta reilut toista sataa vuotta vanha. Se on myös projekti, joka ei pysy hengissä, jos sitä ei pidetä hengissä. Yhteiskunta ei pysy elinvoimaisena, jos täällä ei ole omaleimaista älyllistä kulttuuria ja keskustelua.

Siksi meidän täytyy julkaista myös suomeksi. Meillä on vaikea elää julkaisemalla fiksuja kirjoja, koska koulutetun väestön määrä on pieni. Siihen tarvitaan erityistä yliopistojen panostusta ja sitä, että näemme tieteen oman yhteiskuntamme kehittäjänä.

Jos suomalaisuudesta tulee sulkeutuvien horisonttien temmellyskenttä, jota hallitsee vihapuhe ja kiukkuinen sulkeutuneisuus, yhteiskuntamme valuu takaisin periferiaksi, jossa ei luoda omaleimaista kulttuuria. Lapsillamme voi olla käsissään taas yksi yllätys; periferia, jossa suomea puhutaan vain kotien keittiössä, ja josta fiksummat ottavat jalat alleen.

Valinta on meidän. Kannammeko vastuumme tästä yhteiskunnasta, vai annammeko sen mennä säestäen alamäkeä surkuttelulla ja voivottelulla.

Älkää ymmärtäkö minua väärin. Tämä ei ole joko tai valinta, tämä on sekä että valinta. Emme valitse joko kansainvälisyyttä tai suomalaisuutta. Meidän pitää valita molemmat. Meidän pitäisi pystyä pitämään kaksi palloa ilmassa yhtä aikaa: kotimainen ja kansainvälinen.

Antiikin Kreikan Ateenassa idiootti oli henkilö, joka ei osallistunut julkiseen elämään ja demokratiaan, mitä pidettiin vapaiden miesten velvollisuutena. Älkäämme olko tiedeidiootteja – ihmisiä, jotka vetäytyvät vain yksityiseen maailmansa ja jättäytyvät pois yhteisistä asioista. Älkäämme kylväkö ajatusta siitä, että tiede on “huipputiedettä” vain silloin, kun se tehdään jossakin muualla ja jollakin muulla kielellä.

Muutama viikko sitten kuollut kirjailija Imre Kertez aloitti uransa sosiologina Unkarissa. Ottaessaan vastaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon hän puhui siitä, miten kommunismi toimi Neuvostoliiton aikoina ja musersi unkarilaiset. Kertez sanoi, että avainasemassa oli kieli ja sanat jota käytettiin:

“Me puhuimme sanoja, jotka eivät olleet minun sanojani eivätkä sinun sanojasi, vaan heidän sanojansa”.

Pitäkäämme me omat sanamme, omat havaintomme ja äänemme elossa. Tehkäämme rohkeaa, avaraa ja iloisesti kokeilevaa tiedettä – isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi.

 

 

 

 

 

Mihin EVA pyrkii?

Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) tuorein arvo- ja asennetutkimus ”Sovinnon eväät” uutisoitiin näkyvästi maamme keskeisissä medioissa viime kuussa.

Otsikot toistivat valtaosaltaan uskollisesti EVAn omaa tiedotetekstiä, joka oli kuin räätälöity tukemaan hallituksen yhteiskuntasopimusretoriikkaa: ”Eva:n kysely: Suomalaiset valmiita tinkimään eduistaan kilpailukyvyn vuoksi.” Tai: ”EVA: Suomalaiset tukevat kilpailukykyremonttia.”

Kilpailukykyremontin ohella uutisjutuissa korostettiin sitä, että kansalaiset antavat tukensa hallituksen kaavailemille työmarkkinauudistuksille samoin kuin paikallisen sopimisen lisäämiselle.

YLE jatkoi EVA-uutisointia joitakin viikkoja myöhemmin raportoimalla EVAn tuottamasta ”Laiska jättiläinen” -analyysistä. Uutisessa listattiin muodikkaaseen Buzzfeed-tyyliin ”5 syytä, miksi valtion pitäisi myydä omistustaan”. Pääsanomana oli, että valtio on huono omistaja, joka vie tilaa yksityiseltä yritteliäisyydeltä.

Tiedotusvälineitä seuraavalle yleisölle Eva lienee nykyisin tuttu erityisesti johtajansa Matti Apusen kannanotoista sekä analyyseistaan ja arvotutkimuksistaan, joista raportoidaan ahkerasti.

Näissä analyyseissa ja tutkimuksissa ilmenee EVAn avoimen ideologisen toiminnan ydin. EVA tuottaa tietoa ja aineistoa, jonka tavoitteena ei ole vain heijastaa kansan arvoja ja asenteita vaan ennen muuta edistää hyvinvointivaltion ja sääntelyn supistamista puolustavaa asenneilmastoa.

Sovinnon eväät -raportin kärkenä on, että kansan kriisitietoisuus on korkealla tasolla, ja sen viesti poliittiselle eliitille on selvä: laittakaa Suomen kilpailukyky kuntoon ja ay-liike kuriin!

Johdattelevat kysymykset ja tulkinnat

Kiireen uuvuttamissa toimituksissa ei näyttänyt olevan aikaa kiinnittää huomiota ”Sovinnon eväät” -tutkimuksen ongelmiin, kuten matalaan vastausprosenttiin (22 %) tai johdatteleviin kysymyksenasetteluihin.

Raportissa EVA kartoittaa monen muun teeman ohella suomalaisten suhtautumista hyvinvointivaltioon. Erään kysymyksen muotoiluna oli: ”Yhteiskunnan tuista on tullut saavutettuja etuja, joita käyttävät surutta sellaisetkin, jotka eivät niitä välttämättä tarvitsisi.”

Houkutus vastata kyllä lienee tässä tapauksessa suuri.

Kansalaisten suostuvaisuutta yhteiskunnallisiin reformeihin puolestaan kartoitetaan seuraavalla kysymyksenasettelulla:

”Suomesta on tullut maa, jossa välttämättömienkin uudistusten tekeminen on lähes mahdotonta.”

EVAn tutkimuksesta on helppo löytää muitakin esimerkkejä vastaavista, johdattelevista kysymyksenasetteluista, joita tutkijan tulisi ehdottomasti välttää.

EVAn tutkimuksen ansiona on se, että se tuottaa monien kysymystensä osalta mahdollisuuden kiinnostavaan aikasarjavertailuun suomalaisten suhtautumisesta eri asenneväittämiin. EVA myös lisää tätä nykyä vuosittain toistuviin arvo- ja asennetutkimuksiinsa uusia kysymyksiä ajankohtaisista teemoista.

Omalla tavallaan EVAn ideologiset linjanvedot näkyvät kuitenkin siinä, mitä jätetään kysymättä.

Raportista on esimerkiksi turha etsiä asenneväittämiä koskien suomalaisten suhtautumista omistuksen keskittymiseen, pääomatulojen kansainvälisesti alhaiseen verotukseen tai yritysten hanakkuuteen ohjata voittojaan veroparatiiseihin (joista on keskusteltu jo ennen ns. Panama-vuotoja).

Kansalaisten huoli tuloeroista ja hyvinvointivaltion säilyttämisen tarpeesta noteerataan tuoreessa raportissa, mutta näitä säestetään huomautuksilla julkisen talouden tehostamisvaateesta.

EVA ja paniikki vasemmistosta

Vuonna 1974 perustettu EVA on suomalaisen elinkeinoelämän vaikutusvaltaisin think tank.

Historiantutkija Ville Yliaskan (2014) mukaan EVAn perustamisen taustalla oli suomalaisen elinkeinoelämän hätä vasemmiston noususta. EVAn tavoitteena oli poistaa poliittinen aloitteellisuus vasemmistolta ja nousukiidossa olleelta vihreältä liikkeeltä. Yliaska lainaa toista tutkijaa Jukka Tarkkaa, joka toteaa, että ”teollisuuden terävin kärki” oli tuolloin ”lähes paniikissa”.

EVAn oman historiikin mukaan sen perustamisen pontimena oli ”yhteiskunnan henkisesti lukkiutunut asenneilmasto”, jonka seurauksena yritykset joutuivat toimimaan ja tekemään ”kauas tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä yhteiskunnallisessa ympäristössä, jonka rakenteen määräsivät vanhoihin ideologioihin ankkuroituneet poliitikot”.

Niinpä yksi EVAn keskeisistä ideoista on ollut lisätä elinkeinoelämän vaikutusvaltaa päätöksenteossa ja edistää yleistä ”markkinatietoisuutta”. Tässä toiminnassa se on ollut pitkäjänteinen.

EVAn analyyseissä yhteiskunnalliset ongelmat ovat jo 1970-luvulta alkaen olleet palautettavissa julkisen sektorin kasvamiseen, verotukseen ja valtiobyrokratiaan. EVA käynnisti Suomessa keskusteluja palvelutuotannon yksityistämisestä ja yritysten johtamis- ja toimintamallien tuomisesta julkisiin organisaatioihin. Julkaisujen ja raporttien ohella Eva kurssitti yritysjohtajia yhteiskunnallisia keskusteluja varten Elinkeinoelämän Sirola-opistossa.

Hyvinvointivaltio – ikuinen ongelma

2010-luvulle tultaessa EVAn ydinviesti ei ole muuttunut: suomalaista yhteiskuntaa riivaavat ongelmat juontavat juurensa menetettyyn kilpailukykyyn, paisuneeseen julkiseen sektoriin ja valtion liian suureen rooliin suomalaisessa elinkeinoelämässä.

Taloudellisesti vaikeina aikoina tällaisen ideologisen vaikuttamisen merkitys korostuu. Mistä haetaan uusia ratkaisuja ja ideoita talouspoliittisten ongelmien selättämiseksi, ja kenen näkemyksiä kuunnellaan mediajulkisuudessa, jossa eri tahot pyrkivät hakemaan tukea poliittisille aloitteilleen?

EVAn käsitys omasta tehtävästään on kirkas: ”Yhteiskunnallinen tiedostaminen ja massa-asenteisiin vaikuttaminen äärimmäisellä julkisuudella.” Tätä työtä ei varmasti haittaa se, että eliittitutkimusten mukaan (Ruostetsaari 2014) suomalaiset päätoimittajat ovat nykyisin yhä kokoomuslaisempia ja eliittiryhmien välisessä vertailussa erityisen myötämielisiä uusliberaaleille ajatuksille hallinnasta.

Harva etujärjestö saa näkemyksilleen sellaista mediahuomiota kuin EVA, jonka julkaisujen ydinteemoista uutisoidaan säännöllisesti ja jonka johtajalle on varattu vakituinen kolumnipaikka valtakunnan ykköslehdessä Helsingin Sanomissa.

Timo Harjuniemi & Marko Ampuja

Harjuniemi työskentelee tohtorikoulutettavana ja Ampuja yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella.

Lähteet:

Yliaska, Ville (2014). Tehokkuuden toiveuni. Uuden julkisjohtamisen historia Suomessa 1970-luvulta 1990-luvulle. Into-kustannus, Helsinki.

Ruostetsaari, Ilkka (2014). Vallan sisäpiirissä. Vastapaino, Tampere.

 

 

 

 

 

 

 

 

Mitä eurokriisistä opittiin?

austerityViimeaikaista talouspolitiikasta käytävää julkista keskustelua sävyttää kaksi huomionarvoista piirrettä. Ensiksi uutisointi pyörii liki yksinomaan hallituksen tavoitteekseen asettaman yhteiskuntasopimuksen ja sen kohtalon ympärillä. Uutisvälineillä ei riitä juurikaan kiinnostusta nostaa esiin muita mahdollisia toimia talouskasvun piristämiseksi, työttömyyden vähentämiseksi ja julkisen talouden kestävyysvajeen umpeen kuromiseksi. Toiseksi Suomen nykyisen taloustilanteen yhteys euroalueen yleiseen kehitykseen ja eurooppalaiseen talouspolitiikkaan loistaa kotimaisessa keskustelussa poissaolollaan.

Nämä kaksi havaintoa ovat vahvasti kytköksissä toisiinsa. Niin talouspoliittisen keskustelun keskittyminen (hinta)kilpailukyvyn ongelmaan kuin euromaiden kohtalonyhteyden aktiivinen unohtaminen juontavat pitkälti juurensa tapaan, jolla eurokriisi aikanaan julkisessa keskustelussa opittiin selittämään.

Viime kuussa julkaistussa artikkelissa ”Mediating the German Ideology: Ordoliberal Framing in European Press Coverage of the Eurozone Crisis” analysoin yhdessä Timo Harjuniemen kanssa eurokriisin uutisointia kahdeksan euromaan lehdistössä vuosina 2010–2012. Artikkelin taustalla on ajatus, että talouskriisit ovat käännekohtia, jolloin todellisuuden määrittelystä ja toimintavaihtoehdoista käydään kiivasta poliittista kamppailua. Keskustelussa risteilee vaihtoehtoisia tulkintoja kriisin syistä ja sen ratkaisemiseksi vaadittavista toimenpiteistä, mutta tietyt selitystavat saavat julkisuudessa enemmän suosiota ja nousevat ajan mittaan hallitsevaan asemaan. Vakiintuvat tulkinnat pohjustavat tulevaa talouspolitiikkaa ohjaavia ja oikeuttavia nyrkkisääntöjä.

Eurokriisin dramaattisimpia hetkiä elettiin kevään 2010 ja kesän 2012 välillä, jolloin useampi euromaa ajautui syviin maksuvaikeuksiin ja pankkisektori oli useaan otteeseen vaarassa romahtaa. Vertaileva analyysimme osoittaa, että suomalaisessa lehdistössä eurokriisiä koskevaa julkisuutta hallitsi tänä aikana kaksi pääasiallista selitysmallia.

Yhtäältä kriisiä selitettiin suomalaisissa lehdissä euroalueen rakenteellisista valuvioista kumpuavina ongelmina: valuutta-alueeseen kuului keskenään liian erilaisia talouksia, siihen oli poliittisista syistä hyväksytty yhteisen valuutan vaatimuksiin sopimattomia maita, eikä EMUun ollut rakennettu riittäviä instituutioita ja mekanismeja pankkien ja jäsenmaiden velkaongelmien hallitsemiseksi. Selvästi suosituin selitysmalli osoitti kuitenkin rakenteiden sijasta sormella yksittäisten jäsenmaiden poliittisia virheitä ennen kriisiä: julkisen sektorin velka euromaissa, ja erityisesti ”ongelmamaissa”, oli paisunut kestämättömälle tasolle liian löysän talous- ja sosiaalipolitiikan seurauksena.

Vertailumme perusteella suomalaisen lehdistön uutisointi eurokriisistä noudatti pitkälti euromaiden valtavirtaa ja oli linjassa erityisesti Saksan, Hollannin ja Belgian kanssa. Ranskan, Italian, Espanjan ja Kreikan julkisuudessa korostuivat  näitä ”pohjoisen” maita hieman enemmän euroalueen rakenteelliset ongelmat, mutta Espanjaa lukuun ottamatta ylivelkaantuminen oli myös niissä johtava selitysmalli. Kaikkiaan analyysimme osoittaakin, että eurokriisistä käyty keskustelu jäsenmaiden valtavirtajulkisuudessa oli vuosina 2010-2012 hyvin samansuuntaista.

Artikkelissa tulkitsemme tulosta yhtenä osoituksena Saksan hallituksen kyvystä ohjata euroalueen yhteistä talouspolitiikkaa eurokriisissä. Kulissien takaisen institutionaalisen vallan lisäksi Saksan hallitus käytti julkista määrittelyvaltaa tuottamalla kriisistä tietynlaisen tulkintamallin, joka eurokriisiä uutisoivan kansallisen lehdistön välityksellä levisi tehokkaasti eurooppalaisessa julkisuudessa.  Hallitsevassa selitysmallissa korostuukin saksalaisen ordoliberalistisen perinteen vahva kädenjälki. Tämä Saksan toisen maailmansodan jälkeiseen ”talousihmeeseen” ja ”sosiaalisen markkinatalouden” malliin usein yhdistetty oppi korostaa talouspolitiikassa nimenomaan tiukan talouskurin, ulkoisen kilpailukyvyn ja velkaantumisen välttämisen merkitystä.

Eurokriisissä juuri ordoliberalistiset selitys- ja ratkaisumallit nousivat pitkälti eurooppalaisen julkisen keskustelun keskiöön ja kansallista talouspolitiikkaa määrittäviksi ohjenuoriksi. Samalla, vaikka suurtyöttömyys, talouskasvun heikkous, pankkisektorin ongelmat ja EKP:n poikkeustoimet rasittavat edelleen jäsenmaita, euroalueen yhteiset talousongelmat ovat pitkälti kadonneet julkisesta keskustelusta. Tätä voidaan pitää ordoliberalistisen tulkintakehikon yhtenä tärkeimmistä vaikutuksista: se onnistui kääntämään katseen pois euroalueesta yhteisenä ja keskinäisriippuvaisena talousalueena ja kiinnitti huomion yksittäisten maiden velkaantumiseen, puutteisiin kilpailukyvyssä sekä poliittisiin virheisiin.

Tänään eurokriisin ordoliberaalit opetukset näkyvät paitsi Sipilän hallituksen muotoilemissa toimenpiteissä Suomen talousongelmien taittamiseksi myös kotimaisessa talouspoliittisessa keskustelussa. Huomio kiinnittyy julkisiin leikkauksiin ja yhteiskuntasopimuksen nimellä kulkevaan sisäiseen devalvaatioon juuri siksi, että euroaluetta koskevan kokonaiskysyntäongelman sijaan talouskriisi opittiin näkemään merkkinä yksittäisen jäsenmaan omista talouspolitiikan virheistä kumpuavasta julkisen sektorin ylivelkaantumisesta ja kilpailukyvyn menettämisestä.

Hallituksen valitseman tien ongelmana on kuitenkin se, ettei Suomi ole ordoliberalistisella vientivetoisen kasvun linjallaan yksin. Kun jokaisen euromaan tehtäväksi on jäänyt itse sopeutua euroalueen vaatimuksiin, kaikkien samaan aikaan tekemät sopeutumistoimet heikentävät euroalueen kokonaiskysyntää ja nakertavat siten muiden jäsenmaiden mahdollisuuksia menestyä.

Nykyinen Euroopan-laajuinen talouskurikehitys ei toisin sanoen ole kestävällä pohjalla. Kun se kriisiytyy, julkinen kamppailu tulkinnoista avautuu uudelleen. Yhteiskunnalliset ja poliittiset voimasuhteet euroalueen ydinmaissa määrittävät pitkälti sitä, korvaako ordoliberaalin selitysmallin tällöin keskustelu julkisen elvytyksen tarpeesta ja euroalueen rakenteiden ja sääntöjen uudistamisesta kokonaiskysynnän sääntelemiseksi.

Markus Ojala

Onko kaupallisen median kriisi Ylen vika?

Keskustelu Yleisradion tulevaisuudesta käy vilkkaana. Kauaa ei ehtinyt kulua Yle-veron vaivalloisesta synnytyksestä, kun porvarihallitus asetti jo uuden työryhmän pohtimaan Ylen rahoitusta ja tulevaisuutta.

Kotimaisten mediamarkkinoiden näkymiä arvioinut, Anssi Vanjoen johtama työryhmä luovutti lisäksi viime syksynä liikenne- ja viestintäministeriölle raporttinsa, jossa pähkäiltiin myös Yleisradion tulevaisuutta:

“Yleisradion tehtävät on parlamentaarisessa työryhmässä määriteltävä tarkemmin. Koko suomalaisen mediamarkkinan toimintaa auttaisi myös Ylen siirtyminen kohti nykyistä kilpailullisempaa toimintamallia omaa tuotantoa vähentämällä.”

Keskustelua Yleisradiosta käydään pääsääntöisesti kaupallisen median näkökulmasta. Vahva Yleisradio koetaan markkinahäiriköksi, joka karkottaa mediasisältöjen käyttäjät kaupallisten tuotteiden parista. Kaupallisen median lobbarit ja monet kansanedustajatkin järkeilevät, että kun kaupallinen media kärvistelee supermyrskyssä – digitalisaatio, muuttuvat liiketoimintamallit, pitkittinyt taloustaantuma -, olisi myös Yleisradiota syytä heikentää.

Yleä heikentämällä siis kaupallinen media nousuun, argumentaatio kuuluu. Tai ainakin loivempaan laskuun.

Kokoomuksen Eero Lehti, joka istuu Ylen tulevaisuutta pohtivassa parlamentaarisessa työryhmässä, olisi valmis jopa yksityistämään Ylen kokonaan tai osittain.

Myös viestintäalan lobbarit ovat havahtuneet tilaisuuteensa ja osallistuvat kärkkäästi ideakamppailuun. Yle määritellään taas markkinahäiriköksi. Viestinnän keskusliitto linjaa tuoreeltaan:

“Julkisen palvelun tehtävänä pitäisi olla audiovisuaalisten sisältöpalvelujen ja radio-ohjelmistojen tuottaminen, hankkiminen ja välittäminen kansalaisille. Tekstimuotoiset, vain verkkoon tuotettavat sisältöpalvelut jäisivät tehtävän ulkopuolelle.”

Monien muiden aktiivisten Yle-keskustelijoiden tavoin Viestinnän keskusliitto haluaisi rajoittaa Ylen toimintaa verkossa, minne lukijat kasvavassa määrin siirtyvät. Viestinnän keskusliiton mukaan Ylen heikentäminen jopa tukisi demokratiaa, sillä:

“Hyvä tasapaino julkisen ja yksityisen mediatarjonnan välillä palvelee demokratiaa ja sananvapauden toteutumista.”

Vahva Yle on siis paitsi markkina- myös demokratiahäirikkö.

Mitä jos suhtaudumme kuitenkin kaupallisten toimijoiden huoleen vakavasti? Tuhoaako Yle todella yksityiset mediamarkkinat?

Historiasta väitteellä on vaikea löytää perusteluja. Suomessa – kuten muissakin pohjoismaissa – kulutetaan paljon sekä julkisia että yksityisiä mediatuotteita. Suomalaiseen malliin kuuluvat vahva julkinen tiedonvälitys samoin kuin vahvat yksityiset mediamarkkinat. Sanomalehtien liitto kertoo:

“Sanomalehtien määrä Suomessa on korkea väkilukuun verrattuna, ja jos verrataan asukasmäärää lehdistön kokonaislevikkiin, sijoittuu Suomi koko maailman tilastossa kolmanneksi.”

Viestinnän tutkimuksessa on tavattu ajatella, että sellaiset vahvat, valistustehtävää toteuttavat julkiset instituutiot kuin Yleisradio, koululaitos tai vaikkapa kirjasto tukevat lukemista, oppimista ja näin ollen myös kaupallisten mediatuotteiden kuluttamista. Voi tietysti olla, että yhtäkkiä tämä kohtalonyhteys on murtunut ja näistä instituutioista on tullut taakka kaupallisille toimijoille. Ehkä kirjastolaitoskin olisi syytä lakkauttaa? Onhan kirjastossa vietetty aika pois Helsingin Sanomien lukemiselta.

Keskustelu Yleisradion tulevaisuudesta on kiintoisaa myös toisella tapaa. Talouskriisin keskellä monet instituutiot – yliopistolaitos, työmarkkinat, media… – tuntuvat olevan kriisissä, kun niiden perusta murtuu. Tällöin on kyse siitä, minkälaisilla ja kenen ideoilla näihin kriiseihin vastataan. Tällä haavaa vallitseva idea, jolla kaupallisen median liiketoimintamallien kriisiin halutaan vastata, on Yleisradion heikentäminen.

Eikä Ylen puolustukseksi enää riitä järkeily, jonka mukaan Yleisradio toteuttaa kansallista valistustehtävää ja takaa kansalaisille monipuoliset journalistiset sisällöt, vaan Ylen oikeutus rakentuu julkisessa keskustelussa ennen kaikkea kaupallisten toimijoiden hyvinvoinnin kautta.

Timo Harjuniemi

Kirjoittaja työskentelee tohtorikoulutettavana Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella.

Chydeniuksen aarre – 250 vuotta julkisuutta: ”Oikeus tietää – oikeus sanoa”

10.1.2016

Ministereiden ja ministeriöiden julkisuusstrategiat ovat kiinnostava tutkimuksen kohde näinä mediajulkisuuden riehakkaina kulta-aikoina. Ministerit noudattavat henkilökohtaisia mieltymyksiä, kuten aina. Siinä missä Aleksander Stubb valitsi selfien, twitterin ja kolmen pointin asialinjan tultuaan kokoomuksen puheenjohtajaksi ja pääministeriksi, Juha Sipilä luottaa samassa asemassa valtakunnan ykkösmedioihin. Pääministerinä hänellä on taattu läpipääsy. Huipennus oli uusi viestintämuoto: pääministerin puhe 16.9.2015 suorana Ylen TV1-kanavalla. Se on sopiva keino sekin, jos ja kun on painavaa sanottavaa päivän politiikasta ja hallituksen uusista strategisista avauksista. (Oliko uutta?) Vastaavaa olemme kuulleet presidentiltä uutena vuonna ja sitten tietty Kekkosen aikaan mistä vain päämies halusi kansalle (ja toimittajille) puhua. Nykyhallituksen tiedotustilaisuudet ovat tarkoin harkittuja: tuleeko läpinäkyvien leijonapönttöjen taakse yksi, kaksi vai kolme Ässää, ja millä asialla. Nyt elämme media-aikaa, jossa kaikki yhteiskunnallisesti merkittävä kiertää mediassa ja on julkisuudessa. Vai onko sittenkään? Mitähän Anders Chydenius tänään sanoisi?

Strateginen viestintä
Ministeriöiden viestintäyksiköiden on jo asetuksen mukaan suunniteltava ja organisoitava viestintää. Kysymys kuuluukin kenen näkökulmasta strategisia valintoja tehdään: puoluepoliittisesti toimivan ministerin, asiantuntijoiden ja viranomaisten selvitysten vai politiikkaan osallistuvan kansalaisen? Kun valtiovarainministeriön ns. hallintarekisterin valmistelusta tehty viestintäsuunnitelma, päivätty 15.9.2015, vuosi julkisuuteen marraskuun lopulla, siitähän toimittajat riemastuivat. Sen tavoitteena oli vaihtaa ”keskustelu omistuksen julkisuudesta kilpailun avautumiseen.” Suunnitelma noudatti puhdaspiirteistä strategisen viestinnän kaavaa. Siinä määriteltiin julkisuuden suhteen tavoitteet, ydinviestit, riskit, kohderyhmät tärkeysjärjestyksessä, roolitus, konkreettiset viestintätoimet, kuten valittava mediatoteutus, ajankohta ja ministeriön viestintäyksikön vastuuhenkilö kuhunkin osioon. Näitä konkreettisia keinoja olivat sitten haastattelut valituille medioille ja toimittajille sekä tiedote, jonka kärkenä oli tuo kilpailun avaaminen (ei hallituksen omistajapolitiikka). Myös ministerin haastattelut, blogit ja vielä erikseen mainittuna Helsingin sanomien pääkirjoitustoimitukselle toimitettava taustamateriaali kuuluivat viestintästrategiaan. Myös vastareaktioihin varauduttiin kuin sotaan konsanaan. Eli astumasta kolmeen julkisuusmiinaan, joista hankalimmaksi nimettiin ”viranomaisten tiedonsaannin vaikeutuminen”, kun osakeomistukset piiloutuvat kansainvälisiin omistajaverkostoihin. Ministeriö varautui vastaamaan Q & A (kysymys ja vastaus) –sivuilla yleisiin kysymyksiin. Viestintäsuunnitelmaan kuuluivat vielä kolumnit, seurantatiedotteet, kootut verkkosivut sekä tietysti twitter-viestintä koko ajan. Mutta asioiden avauduttua eduskunnalle valtiovarainministeri Stubb vetikin hallintarekisteriasian pois hallituksen esityslistoilta. Sori siitä.

Viestintäsuositus
Voimassa olevassa Valtioneuvoston viestintäsuosituksessa vuodelta 2010 todetaan, että ”median rooli muuttuu. Julkisen vallan kyky ohjata viestintää ja määrittää itse, mitä julkistetaan, vähentyy. Asiat henkilöityvät: yksityisen ja julkisen välinen raja-aita muuttuu poliittisessa viestinnässä epämääräisemmäksi.” Ja että ”valtionhallinnon viestinnän johtamisessa ja järjestelyissä korostuu kaksi asiaa. Poliittisen ja hallinnollisen suhde muuttuu: esimerkiksi ministerien avustajien ja viestintäyksiköiden välille on etsittävä uusia yhteistyön muotoja.” Tämä varmasti pitää paikkansa. On kuitenkin muistettava, että ministeriöiden viestintäihmiset vastaavat toimistaan virkavastuulla ja verovaroin, toisin kuin poliittisten puolueiden nimittämät ministereiden henkilökohtaiset viestintäasiantuntijat. Maailma muuttuu, varsinkin mediamaailma, jossa me kaikki olemme tuottajia ja kuluttajia. Silti – valtionhallinnon viestintäsuositus myös ankkuroidaan yhteen demokratian keskeiseen pilariin: ”Keskeisin perusoikeus valtionhallinnon viestinnän kannalta on oikeus saada tietoja viranomaisten julkisista päätöksistä ja niiden valmistelusta.” Valmistelun julkisuus ja päätösten perustelu ovat avoimen yhteiskunnan ja toimivan demokratian luovuttamaton periaate. Pohjoismaissa voimassa jo 250 vuotta!

Chydeniuksen perintö
Vuosi 2016 on pohjoismaisen julkisuusperiaatteen juhlavuosi. Se merkitsee paitsi sananvapautta myös ennen kaikkea oikeutta tietoon, miten viranomaiset ja poliittiset päättäjät valmistelevat lakiesityksiä ja muita poliittisia päätöksiä. Vuonna 1766 säädettiin silloisen maailman vapaamielisin painovapausasetus, joka poisti ennakkosensuurin toimittajilta ja kirjailijoilta sekä mahdollisti valtaapitävien arvostelun. Kyseessä oli maailman ensimmäinen julkisuuslaki, jonka mukaan hallinnon ja oikeuslaitoksen asiakirjat olivat lähtökohtaisesti julkisia ja jokaisen käytettävissä.
Uudistuksen takana oli yksi aktiivinen toimija, suomalainen 37-vuotias, silloinen kappalainen ja aktiivi poikkitieteellinen kirjoittaja, Anders Chydenius, joka vaati Tukholman valtiopäivillä sinnikkäästi ennakkosensuurin poistamista. Sensorit toimivat usein mielivaltaisesti ja ohjasivat milloin minkin intressin nimissä julkista keskustelua. Eurooppalainen valistus levisi ennen kaikkea kirjallisuuden avulla 1700-luvulla, ja tämän vuoksi Chydenius vaati vapautta julkaista ilman ymmärtämättömiä sensoreita. Chydenius tunnetaan yleensä paremmin taloudellisen liberalismin isänä pidetyn Adam Smithin edeltäjänä, vaikka ajatuksineen hän on jäänytkin kansainvälisesti tämän varjoon. Chydeniuksen opeissa keskeisiä olivat demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeuksien kunnioitus, jotka takasivat yhteiskunnan kehityksen. Julkisuus oli lähtökohta tälle kaikelle. Tämä oli uutta silloisessa salailuun perustuneessa vallankäytössä. Ranskan suuri vallankumous, jota pidetään länsimaisen demokratian kulmakivenä, tapahtui vasta reilut parikymmentä vuotta Chydeniuksen läpiajaman asetuksen jälkeen. Suomalaisten poliitikkojen ja viranomaisten kannattaisi olla tästä ylpeitä ja pitää tinkimättömästi kiinni Chydeniuksen periaatteista, muussakin kuin talouspoliittisessa liberalismissa! Avoimesta valmistelusta ja päätösten julkisesta ja monipuolisesta perustelusta näin pienessä maassa hyötyvät kaikki. Se on poliitikkojen vahvuus. Toimittajan ja poliitikon väliin ei Suomessa mahdu spokes-personeita. Avoimuus vie myös vastustajilta aseet ja toimittajilta skuupit, kun kaikki oleellinen kerrotaan ja perustellaan. Hallituksen esitysten strateginen salailu on poliittisesti tyhmää toimintaa ja johtaa paljastuessaan vain ajattelemaan, että mitähän muita ”demoneja” tämäkin tyyppi kaapeissaan piilottelee.

Yksilön oikeus
Valistuksen ideaaleista noussut julkisuusperiaate kesti autonomisessa Suomessa hetkittäisiä ns. venäläistämiskausien kavennuksia lukuun ottamatta. Se kirjattiin itsenäistyneen valtion ensimmäisiin perustuslakeihin painovapauslakina. Lopulta sotien jälkeen saatiin 1952 asiakirjajulkisuuslaki, joka ankkuroi julkisuuden pääsäännöksi kaikessa viranomaistoiminnassa. Salaisuus ja asioiden pimittäminen on sen jälkeen ollut poikkeus, josta pitää säätää erikseen lailla. Vuosituhannen vaihteessa uusitut perustuslaki, julkisuuslaki ja sananvapauslaki avasivat jokaiselle ”yksilölle”, riippumatta kansalaisuudesta, täydet oikeudet, velvollisuudet ja mahdollisuudet ”osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen”. Siksi oikeus tietoon ei ole vain journalistien ja tutkijoiden oikeus, vaan koko avoimen yhteiskunnan perusta. Julkisen toiminnan ydin on oikeus tietää, oikeus osallistua ja oikeus ilmaista mielipiteensä eri tavoin: sanoin, kuvin ja teoin; mediajuttujen, kirjallisuuden, teatterin, mielenosoitusten, tutkimusten ja kaiken muun julkisen ja poliittisen toiminnan keinoin. Se on demokratiaa, kansan valtaa ja jokaisen oikeus.

Pahinta on tietämättömyys
Vuosi tuli täyteen Ranskan terrori-iskuista Charlie Hebdo-lehden toimitukseen. Poliittista satiiria räävittömästi, välillä hyvää makua ja tapojakin loukaten, satiirilehti jatkaa kuvia kumartelematta, vaikkakin fyysisesti vammautuneena. Sananvapaus on poliittinen oikeus, jokaiselle. Kuten Tuomo Huusko kirjoitti Helsingin sanomissa heti iskun jälkeen: ”vasta islamistien maskien riisuminen asetti kiistanalaisen lehden tekijät kuolemanvaaraan”. Iskujen jälkeisessä keskustelussa avoimen yhteiskunnan vaatimukset vain korostuivat kaikkialla Euroopassa. Tietämättömyys on joukkotuhoaseista pahin. Julkisuusperiaatteen pyhistä arvoista kiinnipitäminen on viime kädessä viranomaisten vastuulla. Myös mediataloilla ja julkisesti rahoitetulla tutkimuksella (ml. lääke-, sota- ym. teollisuus ja -yritykset) on tässä opittavaa yhteiskunnan yksityistyessä ja markkinoituessa.
Julkisuus takaa demokraattisen yhteiskunnan, jossa voidaan käydä vastuullista, rajat tunnustavaa ja toisia kunnioittavaa poliittista keskustelua ja aktiivista toimintaa. Julkisuusperiaatteen ja sananvapauden juhlavuoden tavoitteena on keskustella Anders Chydeniuksen perinnöstä tänään. Strateginen viestintä voi tarkoittaa myös, että julkisen alan viestinnän ammattilaiset pitävät kiinni juuri näistä julkisuusperiaatteen pyhistä arvoista, antavat moniäänisen ja siten todenmukaisen kuvan käsiteltävistä asioista ja innostavat kansalaisia, toimittajia ja yrityksiä aktiiviseen julkiseen toimintaan. Strateginen sensuuri näyttäytyy  ihanana oikotienä arjen kiireissä. Silti vain julkisuusperiaate ja -laki antavat erinomaisen eettisen selkärangan kaikille julkisen alan tiedottajille ja toimijoille. Koska lain mukaan oikeus tietoon kuuluu meille kaikille.

Salli Hakala
——-
Kirjoittaja on VTT, viestinnän yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa (Avoin yliopisto). Hän on väitöskirjassaan tutkinut julkisuusperiaatetta, viestinnän professionalisoitumista ja tästä näkökulmasta ministeriöiden viestinnän ammatillistumista.

”Pakolaiskriisistä” ja asiantuntijahatuista

Maahanmuutto on tällä hetkellä erityisen ajankohtainen ja tunteita herättävä aihe, ja liikkeellä on myös paljon huhuja ja luuloja. Siksi on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten maahanmuutosta keskustellaan. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun keskusteluun osallistuvat asiantuntijat, kuten Poliisiammattikorkeakoulun sivuilla 8.12.2015 julkaistussa kansainvälisen politiikan dosentti Kari Laitisen ja dosentti Pirjo Jukaraisen kirjoituksessa. Kun itse kukin laittaa asiantuntijahatun päähänsä, sanoilla on enemmän painoarvoa, ja siksi myös sanojan vastuu on vastaavasti suurempi. Tästä syystä haluaisinkin kiinnittää huomiota muutamiin kirjoituksessa esiintyviin kohtiin.

Millä perusteella?
Alussa kirjoitus toteaa turvattomuuden tunteen lisääntyneen ja liittää tämän kehityksen muun muassa ”Euroopan pakolaiskriisiin”. Teksti myös lisää Pariisin terrori-iskujen voimistaneen turvattomuutta. Tekstissä ei kuitenkaan oikein perustella näitä väitteitä. Koska turvapaikan hakijoiden määrän lisääntyminen on vielä varsin tuore ilmiö, Pariisin terrori-iskuista puhumattakaan, on vaikea kuvitella, että näiden vaikutuksista turvattomuuden tunteeseen olisi vielä olemassa tutkimusta. Syy-seuraus-suhteiden osoittaminen tällaisissa tapauksissa voi myös olla ylipäätään vaikeaa. Toki on niin, että tutkijat monesti kommentoivat ajankohtaisia asioita, joista tutkimusta ei vielä ole. Tällöinkin on kuitenkin tärkeää, että lukija ymmärtää, millä perusteella asiantuntija kommenttinsa antaa. On esimerkiksi mahdollista, että tutkijan kommentti perustuu omiin tai lähipiirin kokemuksiin, mutta silloin tämä on syytä tuoda avoimesti esille.

Kenen mukaan?
Myöhemmin teksti vetoaa asiantuntijatietoon sekä mahdollisesti tilastotietoon: ”Olemme asiantuntijoiden mukaan myös hoivanneet liikaa; viranomaislähtöinen kotouttaminen ja vastikkeeton sosiaaliturva ovat vieneet monelta toimintakyvyn ja motivaation menestyä yhteiskunnassa. Lisäksi maahanmuuttajaryhmät ovat Suomessa hyvin eriarvoisia: Suomessa ulkomailla syntyneiden maahanmuuttajien väliset tuloerot ovat OECD-maiden suurimmat.” Erikoista on kuitenkin, että näihin tietoihin ei anneta mitään lähdeviitteitä. Lähdeviittaukset kuuluvat yleisesti hyvään tutkimustapaan, ja niitä on tapana käyttää myös tiedettä yleistajuistavissa teksteissä kuten blogeissa. Yksi lähdeviittausten tärkeä tehtävä on, että tarjottua tietoa ja sen antajaa voidaan tarvittaessa arvioida. Tämä on erityisen tärkeää esitettäessä mahdollisesti kiistanalaisia väitteitä, jollaiseksi esimerkiksi väite vastikkeettoman sosiaaliturvan passivoivasta vaikutuksesta voitaneen lukea.

(Sivuhuomautuksena: kahteen kirjoituksessa esitettyyn väitteeseen on alkuperäisen julkaisun jälkeen lisätty alaviitteenä perusteluja ja viitteitä. Tämä on mahdollisesti ollut reaktio kirjoitusta kohtaan Voimassa esitettyyn kritiikkiin.)

Kriisi, sankarit ja viholliset?
Tekstissä käytetään sanoja kuten ”pakolaiskriisi”, ”kansallismieliset” ja ”anarkistit”. Jälkimmäiset kaksi viittaavat itsenäisyyspäivänä mieltään osoittaneisiin ryhmiin. Näitä termejä on käytetty myös esimerkiksi mediassa. On kuitenkin tärkeä huomata, että nämä käsitteet eivät ole neutraaleja tai arvovapaita. ”Pakolaiskriisi” paitsi viittaa siihen, että Eurooppaan on viime aikoina tullut enemmän turvapaikanhakijoita kuin aikaisemmin, myös määrittelee tämän prosessin kriisiksi ja siis joksikin epätoivotuksi ja hallitsemattomaksi. ”Kansallismielisten” ja ”anarkistien” osalta taas voidaan nähdä kysymyksen olevan se, kenellä on valta määritellä ja nimetä ryhmät. ”Kansallismielisten” tapauksessa nimeäminen myötäilee ryhmän omaa määrittelyä ”isänmaallinen”, kun taas ”anarkistien” tapauksessa määrittely on ilmeisesti tehty ulkopuolelta, koska yhteisö ei itse tätä nimitystä käytä. Tämä asettaa kyseiset ryhmät eriarvoiseen asemaan, ja voisi jopa väittää, että tällaisella nimeämiskäytännöllä ryhmistä rakennetaan klassisesti sankareita ja vihollisia. Nimityksillä, jotka ryhmille ja tapahtumille annetaan, on merkitystä, varsinkin kun tämä tapahtuu asiantuntijoiden toimesta. Nimitysten sisältämiä merkityksiä ja arvoja onkin mahdollisuuksien mukaan vastuullista pohtia ja tehdä näkyviksi myös asiantuntijatekstien lukijoille.

Pakolainen vai maahanmuuttaja?
Tekstin ensimmäisessä kappaleessa puhutaan ”pakolaiskriisistä” ja yhdeksännessä puolestaan ”maahanmuuttokriisistä”. Molemmat ilmaisut näyttävät kuitenkin viittaavan Eurooppaan tulevien turvapaikanhakijoiden määrän viimeiaikaiseen kasvuun. Näin teksti tuntuu rinnastavan pakolaiset ja maahanmuuttajat sekä käyttävän näitä ilmaisuja ikään kuin ne tarkoittaisivat samaa asiaa. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka niiden voidaankin nähdä osittain limittyvän. Pakolainen on henkilö, jolle on myönnetty pakolaisstatus, ja näin ollen viimeaikaisten tapahtumien osalta olisikin oikeampi puhua turvapaikanhakijoista. Maahanmuuttaja puolestaan viittaa henkilöön, joka saapuu maahan moninaisista syistä, esimerkiksi työn, opiskelun tai perheen vuoksi. Näiden käsitteiden merkitykset ja erot saattavat olla tavallisille lukijoille epäselviä. Käsitteiden tarkka ja johdonmukainen käyttö onkin yksi tapa osoittaa asiantuntijuutta. Tämä myös helpottaa dialogia – kun sanojen merkityksistä on yhteinen ymmärrys, on helpompi puhua samasta asiasta.

Pyhä yksinkertaisuus?
Teksti tuntuu esittävän muuttoliikkeen ja siihen liittyvät prosessit varsin yksinkertaisina ja jopa helposti ratkaistavissa olevina asioina. Teksti esimerkiksi toteaa maahanmuuttopolitiikan puutteen näkyvän huono-osaisuuden sekä ”ulkomaalaistaustaisten” keskittymisenä tietyille asuinalueille ja kouluihin. Tämän teksti viittaa johtavan kielteisiin kehiin, jotka taas aiheutuvat ”etenkin nuoren, toisen maahanmuuttajasukupolven integroitumiseen liittyvistä ongelmista”. Ratkaisuksi teksti ehdottaa ”ennalta estävää” ja ”hallittua” maahanmuuttopolitiikkaa, mutta siitä ei käy ilmi, mitä tämä käytännössä tarkoittaa – tehokkaampaa rajavalvontaa, turvapaikanhakuprosessia, kotouttamista, tai ehkä jotain ihan muuta? Muuttoliikkeet eivät myöskään ole yksinkertaisia asioita, vaan ne kietoutuvat esimerkiksi kansainvälisiin sopimuksiin ja valtasuhteisiin. Osa asiantuntijuutta on tutkittavien ilmiöiden monimutkaisuuden hahmottaminen, vaikka lyhyet ja nopealla syklillä tuotetut uutiset eivät aina anna mahdollisuutta niiden esiintuomiseen. On kuitenkin varsin ongelmallista esittää monimutkaiset asiat yksinkertaisina, sillä tämä peittää helposti alleen epäsymmetriset valtasuhteet, inhimillisen kärsimyksen sekä sen, että ”kriisi” ei ehkä olekaan Suomen poliisin ja maahanmuuttoviranomaisten kuormittuminen, vaan ehkä se on jossain ihan muualla.

Suomen yliopistojärjestelmä on viime aikoina ollut poliittiselta taholta tulleen kritiikin kohteena. Tieteen yleistajuistaminen on tärkeää, mutta erityisesti tässä tilanteessa meidän tutkijanhattua käyttävien on syytä kiinnittää huomiota siihen, millä tavalla me asiantuntijuuttamme tuomme esiin. Valta tuo vastuuta.

__________________________________________________________________________
Erna Bodström

Kirjoittaja on tutkija, joka valmistelee väitöskirjaa maahanmuuttoon ja kansalaisuuteen liittyvistä teksteistä.

Joulukuun vaalit ovat Venezuelan presidentti Maduron uusin koetinkivi

Venezuelasta on viime aikoina kantautunut vain synkkiä uutisia. Maassa eletään tällä hetkellä odottavissa tunnelmissa, koska joulukuun kuudes päivä järjestetään parlamenttivaalit, joissa punnitaan myös nykyisen presidentti Nicolas Maduron ja hänen puoleensa PSUV:n vuosia kestäneen mediastrategian onnistuminen. Maduro on pyrkinyt viimeiseen asti pitämään kiinni Hugo Chávezin jättämästä poliittisesta perinnöstä – siinä kuitenkaan onnistumatta.

Presidentti Maduron ja hänen puolueensa PSUV:n suosiota ovat laskeneet muun muassa korruptio, korkeat väkivaltaluvut ja vakavat talousongelmat, jotka ovat johtaneet reilusti yli 100 prosentin inflaatioon. Talouskasvu onkin tänä vuonna Kansainvälisen valuuttarahaston mukaan 10 prosenttia ja ensi vuonna kuusi prosenttia miinuksella, mikä on osittain seurausta öljyn alhaisista maailmanmarkkinahinnoista. Kansalaiset kärsivätkin perustuotteiden, niin elintarvikkeiden, lääkkeiden kuin wc-paperinkin, puutteesta ostorajoituksista huolimatta.

Maduro on pyrkinyt pitämään kiinni Chávezin jättämästä perinnöstä. Media on osallisena tässä niin poliittisen konfliktin osapuolena kuin välineenäkin. Chávez piti yksityistä mediaa osallisena vuoden 2002 vallankaappausyritykseen sekä talven 2002–2003 öljyalan lakkoon. Tämän seurauksena aikaisemmin hyvin vapaasti toiminutta mediaa ruvettiin suitsimaan muun muassa median sisältöjä koskevilla laeilla ja sääntelemällä televisio- ja radiokanavien toimilupia. Lisäksi sanomalehdillä on ollut suuria vaikeuksia jo vuosien ajan painopaperin puutteen sekä mainostajien vähäisyyden takia. Hallitus on ollut merkittävä tulonlähde monelle medialle, koska se on kanavoinut omia ilmoituksiaan ja mainoksiaan tiettyihin medioihin huomattavia määriä. Painopaperin loppuminen taas kytkeytyy maan heikkoon taloustilanteeseen, mutta myös valuuttakontrolliin, jonka avulla säädellään maan taloudessa pyörivien dollarien määrää. Valuuttakontrolli on lisännyt korruptiota jo muutenkin korruptoituneessa maassa, koska näin on pystytty säätelemään sitä, kuka kaivattuja dollareita saa käyttöönsä ja kuinka paljon.

Yksi Chávezin politiikan keskeisimmistä piirteistä oli hänen oma suuri näkyvyytensä mediassa, mikä sopi hyvin myös hänen populistisen ja vasemmistolaisen politiikkansa esiintuomiseen. Chávezilla oli myös karismaa ja sananlahjoja, joita saattoi tuoda esille erityisesti televisiossa ja radiossa. Maduro on pitkälti jatkanut Chávezin aloittamaa politiikkaa. Hänellä on jopa oma televisio-ohjelma. Samoin medianäkyvyyteen omalla televisio-ohjelmallaan on pyrkinyt parlamentin puhemies Diosdado Cabello. Heillä ei kuitenkaan ole vastaavaa karismaa tai mediataitoja kuin Chávezilla, eivätkä he näin ollen ole pystyneet vetoamaan laajaan kansanosaan.

Samaan aikaan eri poliittisia suuntauksia edustava oppositio on hajaantunut; Jotkut sen johtajista ovat jopa vankilassa, jotkut muuten estyneitä astumaan julkiseen virkaan, yhden oppositiopuolueen poliitikko juuri murhattiin. Jotkut taas pyrkivät rakentamaan kansansuosiota tapaamalla kansalaisia ympäri maata ja kertomalla tästä sosiaalisessa mediassa. Yhteistä ideologiaa tai poliittista ohjelmaa – chavismon kukistamisen lisäksi – heiltä ei kuitenkaan löydy, mikä vaikeuttaa yhteisen viestin muotoilemista.

Venezuelan mediatilanne on 15 vuodessa kääntynyt yksityisen median vallasta ja intresseistä valtion mediapolitiikan vallaksi valtion määrätietoisen politiikan tuloksena. Kuitenkaan edes kaikki valtion mediatyöläiset eivät ole yhtä mieltä poliittisesta strategiasta. Lisäksi valtio ei ole onnistunut saamaan yleisöä omille kanavilleen muutamia prosentteja enempää ja osittain tästä syystä media ei riitä yksin suosion ylläpitämiseen mittavista panostuksista huolimatta. Maduro ei olekaan pystynyt pitämään kiinni Chávezin jättämästä mediaperinnöstä ja suosio on tippunut. Uusimpien tietojen mukaan 70 prosenttia kansasta aikoo äänestää tulevissa vaaleissa opposition ehdokasta. Nämä luvut eivät kuitenkaan vielä kerro mitään todellisista äänestystuloksista. Vastoinkäymisistä huolimatta Maduro tuskin on luovuttanut tulevien vaalien suhteen, sillä jo vuodesta 1999 vallassa ollut ”chavismo”, ei vallasta helpolla luovu.

Virpi Salojärvi

 

Demarit – SPD:n, Pasokin vai Labourin tiellä?

Jeremy Corbynin yllättävä nousu Brittien Labour-puolueen johtoon avaa kiinnostavia kysymyksiä Suomen demareiden tulevaisuudennäkymistä. Voisiko kotoisessa SDP:ssäkin nousta valtaan vakaumuksellinen sosialisti, kansanliikkeitä lähellä oleva ja oikeiston talouspoliittiset opit selväsanaisesti hylkäävä outsider, joka tekisi puolueesta jälleen todellisen vaihtoehdon? SDP:n johto tuskin erehtyy Labourin tavoin luovuttamaan puheenjohtavalinnassa suoraa äänivaltaa ruohonjuuritasolle. Siitä huolimatta puolueen sisäpiiri joutunee jatkossa seuraamaan tarkasti, saako Corbyn luotua Labourille uutta nostetta, ja pohtimaan, voisiko vastaavalla strategialla nousta Suomessa kilpailemaan pääministeripuolueen paikasta seuraavaksi vaalikaudeksi. Jatka artikkeliin Demarit – SPD:n, Pasokin vai Labourin tiellä?

Puheet vasemmiston kuolemasta ennenaikaisia?

Eurooppalainen vasemmisto on viimeiset parikymmentä vuotta ollut huonossa hapessa. Porvaripuolueiden suosio on vakiintunut jopa sosiaalidemokratian kultamailla Pohjolassa. Kriitikkojen mukaan ay-liikkeeseen ankkuroitu vasemmisto on jumittunut poteroihinsa puolustamaan saavutettuja etuja ja unohtanut kasvavan työttömien, pätkätyöläisten, opiskelijoiden ja eläkeläisten kohortin. Asetelma on luonut tilaa ”unohdettua kansaa” puolustaville populisteille, kuten perussuomalaisille. Jatka artikkeliin Puheet vasemmiston kuolemasta ennenaikaisia?