Viimeaikaista talouspolitiikasta käytävää julkista keskustelua sävyttää kaksi huomionarvoista piirrettä. Ensiksi uutisointi pyörii liki yksinomaan hallituksen tavoitteekseen asettaman yhteiskuntasopimuksen ja sen kohtalon ympärillä. Uutisvälineillä ei riitä juurikaan kiinnostusta nostaa esiin muita mahdollisia toimia talouskasvun piristämiseksi, työttömyyden vähentämiseksi ja julkisen talouden kestävyysvajeen umpeen kuromiseksi. Toiseksi Suomen nykyisen taloustilanteen yhteys euroalueen yleiseen kehitykseen ja eurooppalaiseen talouspolitiikkaan loistaa kotimaisessa keskustelussa poissaolollaan.
Nämä kaksi havaintoa ovat vahvasti kytköksissä toisiinsa. Niin talouspoliittisen keskustelun keskittyminen (hinta)kilpailukyvyn ongelmaan kuin euromaiden kohtalonyhteyden aktiivinen unohtaminen juontavat pitkälti juurensa tapaan, jolla eurokriisi aikanaan julkisessa keskustelussa opittiin selittämään.
Viime kuussa julkaistussa artikkelissa ”Mediating the German Ideology: Ordoliberal Framing in European Press Coverage of the Eurozone Crisis” analysoin yhdessä Timo Harjuniemen kanssa eurokriisin uutisointia kahdeksan euromaan lehdistössä vuosina 2010–2012. Artikkelin taustalla on ajatus, että talouskriisit ovat käännekohtia, jolloin todellisuuden määrittelystä ja toimintavaihtoehdoista käydään kiivasta poliittista kamppailua. Keskustelussa risteilee vaihtoehtoisia tulkintoja kriisin syistä ja sen ratkaisemiseksi vaadittavista toimenpiteistä, mutta tietyt selitystavat saavat julkisuudessa enemmän suosiota ja nousevat ajan mittaan hallitsevaan asemaan. Vakiintuvat tulkinnat pohjustavat tulevaa talouspolitiikkaa ohjaavia ja oikeuttavia nyrkkisääntöjä.
Eurokriisin dramaattisimpia hetkiä elettiin kevään 2010 ja kesän 2012 välillä, jolloin useampi euromaa ajautui syviin maksuvaikeuksiin ja pankkisektori oli useaan otteeseen vaarassa romahtaa. Vertaileva analyysimme osoittaa, että suomalaisessa lehdistössä eurokriisiä koskevaa julkisuutta hallitsi tänä aikana kaksi pääasiallista selitysmallia.
Yhtäältä kriisiä selitettiin suomalaisissa lehdissä euroalueen rakenteellisista valuvioista kumpuavina ongelmina: valuutta-alueeseen kuului keskenään liian erilaisia talouksia, siihen oli poliittisista syistä hyväksytty yhteisen valuutan vaatimuksiin sopimattomia maita, eikä EMUun ollut rakennettu riittäviä instituutioita ja mekanismeja pankkien ja jäsenmaiden velkaongelmien hallitsemiseksi. Selvästi suosituin selitysmalli osoitti kuitenkin rakenteiden sijasta sormella yksittäisten jäsenmaiden poliittisia virheitä ennen kriisiä: julkisen sektorin velka euromaissa, ja erityisesti ”ongelmamaissa”, oli paisunut kestämättömälle tasolle liian löysän talous- ja sosiaalipolitiikan seurauksena.
Vertailumme perusteella suomalaisen lehdistön uutisointi eurokriisistä noudatti pitkälti euromaiden valtavirtaa ja oli linjassa erityisesti Saksan, Hollannin ja Belgian kanssa. Ranskan, Italian, Espanjan ja Kreikan julkisuudessa korostuivat näitä ”pohjoisen” maita hieman enemmän euroalueen rakenteelliset ongelmat, mutta Espanjaa lukuun ottamatta ylivelkaantuminen oli myös niissä johtava selitysmalli. Kaikkiaan analyysimme osoittaakin, että eurokriisistä käyty keskustelu jäsenmaiden valtavirtajulkisuudessa oli vuosina 2010-2012 hyvin samansuuntaista.
Artikkelissa tulkitsemme tulosta yhtenä osoituksena Saksan hallituksen kyvystä ohjata euroalueen yhteistä talouspolitiikkaa eurokriisissä. Kulissien takaisen institutionaalisen vallan lisäksi Saksan hallitus käytti julkista määrittelyvaltaa tuottamalla kriisistä tietynlaisen tulkintamallin, joka eurokriisiä uutisoivan kansallisen lehdistön välityksellä levisi tehokkaasti eurooppalaisessa julkisuudessa. Hallitsevassa selitysmallissa korostuukin saksalaisen ordoliberalistisen perinteen vahva kädenjälki. Tämä Saksan toisen maailmansodan jälkeiseen ”talousihmeeseen” ja ”sosiaalisen markkinatalouden” malliin usein yhdistetty oppi korostaa talouspolitiikassa nimenomaan tiukan talouskurin, ulkoisen kilpailukyvyn ja velkaantumisen välttämisen merkitystä.
Eurokriisissä juuri ordoliberalistiset selitys- ja ratkaisumallit nousivat pitkälti eurooppalaisen julkisen keskustelun keskiöön ja kansallista talouspolitiikkaa määrittäviksi ohjenuoriksi. Samalla, vaikka suurtyöttömyys, talouskasvun heikkous, pankkisektorin ongelmat ja EKP:n poikkeustoimet rasittavat edelleen jäsenmaita, euroalueen yhteiset talousongelmat ovat pitkälti kadonneet julkisesta keskustelusta. Tätä voidaan pitää ordoliberalistisen tulkintakehikon yhtenä tärkeimmistä vaikutuksista: se onnistui kääntämään katseen pois euroalueesta yhteisenä ja keskinäisriippuvaisena talousalueena ja kiinnitti huomion yksittäisten maiden velkaantumiseen, puutteisiin kilpailukyvyssä sekä poliittisiin virheisiin.
Tänään eurokriisin ordoliberaalit opetukset näkyvät paitsi Sipilän hallituksen muotoilemissa toimenpiteissä Suomen talousongelmien taittamiseksi myös kotimaisessa talouspoliittisessa keskustelussa. Huomio kiinnittyy julkisiin leikkauksiin ja yhteiskuntasopimuksen nimellä kulkevaan sisäiseen devalvaatioon juuri siksi, että euroaluetta koskevan kokonaiskysyntäongelman sijaan talouskriisi opittiin näkemään merkkinä yksittäisen jäsenmaan omista talouspolitiikan virheistä kumpuavasta julkisen sektorin ylivelkaantumisesta ja kilpailukyvyn menettämisestä.
Hallituksen valitseman tien ongelmana on kuitenkin se, ettei Suomi ole ordoliberalistisella vientivetoisen kasvun linjallaan yksin. Kun jokaisen euromaan tehtäväksi on jäänyt itse sopeutua euroalueen vaatimuksiin, kaikkien samaan aikaan tekemät sopeutumistoimet heikentävät euroalueen kokonaiskysyntää ja nakertavat siten muiden jäsenmaiden mahdollisuuksia menestyä.
Nykyinen Euroopan-laajuinen talouskurikehitys ei toisin sanoen ole kestävällä pohjalla. Kun se kriisiytyy, julkinen kamppailu tulkinnoista avautuu uudelleen. Yhteiskunnalliset ja poliittiset voimasuhteet euroalueen ydinmaissa määrittävät pitkälti sitä, korvaako ordoliberaalin selitysmallin tällöin keskustelu julkisen elvytyksen tarpeesta ja euroalueen rakenteiden ja sääntöjen uudistamisesta kokonaiskysynnän sääntelemiseksi.
Markus Ojala