Demarit – SPD:n, Pasokin vai Labourin tiellä?

Jeremy Corbynin yllättävä nousu Brittien Labour-puolueen johtoon avaa kiinnostavia kysymyksiä Suomen demareiden tulevaisuudennäkymistä. Voisiko kotoisessa SDP:ssäkin nousta valtaan vakaumuksellinen sosialisti, kansanliikkeitä lähellä oleva ja oikeiston talouspoliittiset opit selväsanaisesti hylkäävä outsider, joka tekisi puolueesta jälleen todellisen vaihtoehdon? SDP:n johto tuskin erehtyy Labourin tavoin luovuttamaan puheenjohtavalinnassa suoraa äänivaltaa ruohonjuuritasolle. Siitä huolimatta puolueen sisäpiiri joutunee jatkossa seuraamaan tarkasti, saako Corbyn luotua Labourille uutta nostetta, ja pohtimaan, voisiko vastaavalla strategialla nousta Suomessa kilpailemaan pääministeripuolueen paikasta seuraavaksi vaalikaudeksi.

Perusporvarihallituksen talouskuripolitiikka luo toki itsessään hedelmällistä maaperää oppositiota johtavan SDP:n kannatuksen nousulle. Perussuomalaisten istuessa kädet sidottuina hallituksessa työväen protesti etsii uusia kanavia, eikä ay-liikkeen nouseminen takajaloilleen ainakaan vähennä demarien potentiaalista kannatusta. On siis aivan mahdollista, että tekemättä käytännössä mitään – ehkä kasvoja raikastavaa johtajanvaihdosta lukuun ottamatta – SDP:n kannatus kääntyy pysyvään nousuun ja siivittää sen veret seisauttavaan vaalivoittoon 2019.

SDP:ssä saattaakin moni katsoa luottavaisen toiveikkaasti saksalaisen sisarpuolue SPD:n nykyistä kurssia. Puolueen pitkäaikainen sotaratsu Frank-Walter Steinmeier istuu jo toista kauttaan ulkoministerinä Angela Merkelin johtamassa hallituksessa ja on nyt noussut suosituimmaksi poliittiseksi johtajaksi Saksassa. SPD näyttäisikin olevan hyvää vauhtia nousemassa varteenotettavaksi Merkelin jälkeisen ajan pääministeripuolueeksi ilman, että sen tarvitsee tehdä selkeää linjanmuutosta konservatiiveja myötäilevään politiikkaansa.

Saksan demarien hiljaisen odottelun taktiikka voi tuottaa tulosta myös SDP:lle. Odottelussa on kuitenkin yksi suuri riski: talouskehitys Saksassa näyttää aivan erilaiselta kuin Suomessa. Vahvan vientisektorinsa varassa porskuttavan Saksan työmarkkinoilla ei vallitse jatkuvan kurjistumisen ilmapiiri, eikä SPD:n siten tarvitse huolehtia äänestäjiensä asenteiden äkillisestä ”vasemmistolaistumisesta”. Suomen jatkuvan talouskurimuksen valossa on sen sijaan yhä todennäköisempää, että työväenpuolueen potentiaalinen kannattajakunta odottaa ääniään kalastelevilta vuonna 2019 jotain muuta kuin lupauksia kestävyysvajeen kuromisesta ja julkisen talouden sopeuttamisesta.

Onkin hyvin mahdollista, ettei asema oppositiossa takaa demareille automaattista kannatuksen kasvua. Suomen talous- ja työmarkkinakehityksen muistuttaessa yhä enemmän pikemminkin Etelä-Euroopan kuin Saksan tietä varoittavimman esimerkin SDP:lle tarjoaa Kreikan sisarpuolue Pasok. Leimauduttuaan pääministeripuolueena rajuja vyönkiristystoimia laatineen Troikan kumileimasimeksi 2010-luvun alussa Pasok menetti kaiken uskottavuutensa työväenpuolueena ja – työttömyyden kasvaessa ja hyvinvointivaltion rakenteiden nopeasti romuttuessa – näki kannatuksensa valuvan vasemmalta ohi. Vasemmistokoalitio Syriza nousi Kreikan kriisin myötä talouskuripoliitikan vastaisen protestin pääkanavaksi, ja entinen valtapuolue Pasok sai esimerkiksi syyskuun 2015 vaaleissa tyytyä 6,3 prosentin kannatukseen.

Olisiko SDP:llä sitten kykyä muuntautua uskottavaksi protestipuolueeksi? Brittien Labour-puoluetta voi pitää tässä suhteessa kiinnostavana koelaboratoriona. Corbynin johdolla Labour on tekemässä selkeää irtiottoa Tony Blairin ja Gordon Brownin aikakauden ”kolmannen tien” politiikasta. Uudistuneen poliittisen retoriikan lisäksi se merkitsee mm. aktiivista asemoitumista kansalaisyhteiskunnan ääneksi, ulkopoliittista linjanmuutosta ja aidosti vasemmistolaisen, investointivetoiseen ja työpaikkoja luovaan kasvuun nojaavan talouspolitiikan muotoilua. Samalla Corbyn on liittämässä Labouria osaksi kansainvälistä talouskuripolitiikan vastaista (anti-austerity) rintamaa.

Corbynin valinnan vaikutukset Labourin kannatukselle ovat vielä hämärän peitossa, ja uudella johtajalla on kova työ ylipäänsä pitää puolue kasassa. Jo nyt Corbyn on kuitenkin osoittanut, että vanhaan vasemmistolaiseen järjestelmäpuolueeseenkin on mahdollista vielä puhaltaa uutta henkeä ja nostattaa sen ympärille aitoa kansanliikettä.

Suomen taloudellisen kurjistumisen jatkuessa kasvaa myös SDP:n paine selvittää suhteensa kotimaiseen ja eurooppalaiseen talouskuripolitiikkaan. Löysä leikkausten arvostelu ja puhuminen kasvusta ei riitä. Myös hätäisesti kyhätyllä elvytysohjelmalla vaaleihin tuleva puolue on helppo saalis ”vastuullista” säästölinjaa ajaville porvareille ja heitä tukevalle valtiovarainministeriön ekonomistiarmeijalle, kuten Vasemmistoliitto sai keväällä karvaasti kokea.

Mikäli SDP siis päättää lähteä Corbynin vetämän Labourin tielle, haasteena on arvioida uudelleen koko puoleen poliittisen toiminnan logiikka: äänestäjäkunnan olemassa olevien arvostusten ja uskomusten seurailemisen sijaan puolueen pitäisi alkaa rohkeasti muokata niitä. Äänestäjät olisi saatava uskomaan, että universaalin hyvinvointivaltion kestävä puolustus edellyttää toisesta kansalle rakkaasta opinkappaleesta eli velkapelosta luopumista.

Vyönkiristykselle vaihtoehtoisen talouspoliittisen ohjelman rakentaminen ja sen uskottava markkinointi äänestäjäkuntaan pitäisi siis Labourin tien valitsevassa SDP:ssä ymmärtää vuosia kestävänä projektina. Aikaa toki on – käännettä talouden kurjistumiseen ei ole näköpiirissä.

Markus Ojala

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *