Suunnitelma 80 000 neliömetrin tilavähennyksistä tekee yliopistostamme nykyistä selvästi ahtaamman ja myllertää lähes jokaisen yliopistolaisen elämää. Suunnitelma on jatkoa 2010-luvun säästöille ja leikkauksille ja kierteelle alaspäin.

Vuonna 2015 Helsingin yliopisto näytti olevan suuressa ahdingossa. Sipilän hallituksen leikkaukset oli porrastettu, mutta vuonna 2019 jo luokkaa sata miljoonaa euroa per vuosi. Pian toimeenpantiin irtisanomisten aalto, jonka kohteeksi joutuivat myös monet tutkija-opettajat, toki ennen kaikkea hallintohenkilökunta. Toisaalta uutta hallintoväkeä on sittemmin palkattu korjaamaan aukkoja.

Samaan aikaan luotiin suunnitelma 80 000 neliömetrin tilavähennyksistä. Se vastaa melkein viidesosaa kaikista yliopiston tiloista neljällä eri kampuksella. Tähän mennessä on ehditty vähentämään 20 000 neliömetriä. Säästöt ja leikkaukset eivät suinkaan alkaneet 2015, vaan takana oli jo vuosien pyrkimyksiä tilasäästöihin. Kaikkea ”ylimääräistä” tilaa on leikattu jo pitkään, esimerkiksi työhuoneita on jaettu useammille tai tehty pienemmiksi, sosiaalisia tiloja on muutettu toimistoiksi ja opetustiloja on muutettu työtiloiksi.

Yliopistokollegion seminaarissa 23.10. rehtori Jari Niemelä esitti kysymyksen siitä, kuinka paljon 60 000 neliömetrin lisätiivistäminen säästää rahaa. Vastauksesta kävi ilmi, että valmiita laskelmia ei ole, ja että asiaan liittyy suuria epävarmuustekijöitä.

Ilmoille heitetty alustava luku oli 10 miljoonaa euroa vuodessa, mutta sekin kuulostaa kovin optimistiselta, sillä tilojen muuttaminen vaatii mittavia järjestelyjä ja rakennustöitä, jotka maksavat merkittävän summan rahaa. Rakennuskustannusten arvioilla on taipumusta olla liian optimistisia. Voi olla, että säästöjä tulee oikeasti vain esimerkiksi 6 miljoonaa vuodessa (ja nekin alkavat näkyä vasta myöhemmin).

Diili kuulostaa todella huonolta! Yliopiston kokonaisbudjetti on noin 700 miljoonaa euroa ja Helsingin yliopiston konsernin noin miljardi. Kymmenen miljoonaa on siitä häviävän pieni osa, karkeasti noin prosentti. Kukaan ei edes pysty kunnolla ennakoimaan yliopiston tai konsernin tulosta tällä tarkkuudella.

Jos maan seuraava hallitus palauttaa indeksikorotukset, mitään lisäsäästöjä ei edes tarvita – puhumattakaan tilanteesta, jossa aiempia leikkauksia alettaisiin korvata yliopistoille.

Helsingin yliopistolla on kasautuneita ylijäämiä, jotka edesauttavat kattamaan toimintamenoja muutaman vuoden eteenpäin, ehkä noin 3-4 vuotta. Jos lisäsäästöjä tarvitaan, niillä ei edes ole kiire. Joutaisimme hyvin odottamaan vielä seuraavia vaaleja vuonna 2023.

Alle yhden prosentin taloussäästöillä hävitettäisiin melkein kuudesosa Helsingin yliopiston tiloista ja myllerrettäisiin useimpien yliopistolaisten elämä. Monet aiotaan pakottaa jaettuihin tiloihin, avokonttoreihin tai niiden ”moderniin” versioon, ”monitilatoimistoihin”. Yliopisto-oloissa monet tulevat jäämään kotiin tekemään töitä, koska yliopistolla ei ole enää mitään omaa tilaa tai rauhaa. Monitoimitilojen käyttöaste tulee jäämään alhaiseksi tutkija-opettajien keskuudessa (hallintohenkilökunnalla ei ole vaihtoehtoa, koska heillä on kellokortit ja läsnäolopakko).

Pannaanpa vielä hintalappu itse rakennus- ja muuttomyllerrykselle. Oletetaan esimerkiksi, että noin 5000 yliopistolaista joutuu alttiiksi myllerryksen vaikutuksille, ja että kukin heistä joutuu käyttämään asiaa koskeviin kokouksiin, debatteihin, järjestelyihin ja muuttoihin esimerkiksi 100 työtuntia. Oletetaan, että yliopistolaisten keskituntipalkka on esimerkiksi 40 euroa. 500 000 x 40 = 20 000 000. Näin uudelleenjärjestelyt maksaisivat henkilötyövuosissa 20 miljoonaa, mikä vastaa 2-4 vuoden oletettuja ”säästöjä”. Tosiasialliset kustannukset menetetyssä työajassa voivat olla paljon enemmänkin. Onko tässä oikeasti järjen hiventäkään?

Lisäksi asiaa koskevat tutkimukset kertovat jokseenkin yksiselitteisesti, että muutokset kohti jaettuja tiloja ja avokonttoreita tarkoittavat tehokkuuden ja työhyvinvoinnin vähenemistä ja sairauspäivien lisääntymistä. Pakkososiaalisuus ei myöskään toimi, vaan työntekijöiden kommunikaatio siirtyy sähköpostiin ja internet-kanaviin. Kaikki ihmiset ja erityisesti yliopistolaiset tarvitsevat myös rauhaa ja omaa tilaa tehdäkseen ajattelua ja keskittymistä vaativaa työtä. Jos näillekin pannaan hintalappu, nettosäästöjä ei tule ainakaan kymmeneen vuoteen, jos koskaan.

Muutamat vastatutkimukset ovat verrannollisia ilmastomuutoksen kieltämisen kanssa. Postmoderni relativismi tai trumpilainen ”totuudenjälkeisyys” on paras mihin tilajärjestelyjen puolustajat yleensä pystyvät vetoamaan. Sellainen jo itsessään sotii koko yliopiston ideaa vastaan; tavoittelemme totuutta.

Helsingin yliopiston houkuttelevuus tulee myös entisestään vähenemään. Monille tällaiset tilajärjestelyt ovat viimeinen niitti, ja he alkavat etsiä työpaikkaa muualta. Potentiaalisille tulijoille Helsingin houkuttelevuus vähenee. Muuttotappio lisääntyy.

On hyvin todennäköistä, että tästä eteenpäin suurin paine tulee kohdistumaan keskustakampukseen ja ihmistieteisiin. Keskusta-alueelta on onnistuttu pienentämään tilankäyttöä vähiten, vaikka kampus on yliopiston suurin. Keskustatiedekuntien tilat ovat pääosin kauniissa arvorakennuksissa ja kalliimpia kuin missään muualla.

Yhä todennäköisemmältä näyttää visio, jossa ihmistieteet pakotetaan ensin koppeihin, avokonttoreihin ja ” monitilatoimistoihin”, ja sitten aletaan siirtämään osa kerrallaan toisiin kampuksiin tai jonnekin pääkaupunkiseudun periferiaan. Psykologia avasi pelin viime vuonna siirtymällä Siltavuorenpenkereeltä Meilahteen. Kehitykseen kuuluu, että keskustan arvorakennukset myydään tai vuokrataan toimijoille, joista monia kiinnostavat enemmänkin tontit kuin kiinteistöt.

Kaikkiaan aika kova hinta yrityksestä saavuttaa yhden prosentin taseparannus.

Heikki Patomäki

Maailmanpolitiikan professori, kollegion jäsen, Helsingin yliopisto