Helsingin yliopistossa perustettiin syksyllä arvotyöryhmä. Ryhmä on nyt tehnyt ehdotuksen arvojen päivittämisestä yhteisön keskustelun pohjaksi. Työryhmä esittää, että keskeiset arvot olisivat sivistys, vapaus, erinomaisuus ja yhteisöllisyys. Yliopistolaiset voivat kommentoida ja keskustella ehdotuksesta yliopiston sisäisessä flamma-verkossa 4.2. asti.

On hyvä, että arvoista keskustellaan yliopistossamme. Ehdotuksen kommentointimahdollisuus on myös arvokas asia. Ongelma kumpuaa siitä, että kommentoinnin välineeksi asetettu Viima-työkalu näyttäisi tarjoavan mahdollisuuden keskustella vain yksittäisistä arvoista tai ehdottaa uusia arvoja, kun pitäisi keskustella myös siitä mitä arvot ovat ja mitä arvot tarkoittavat.

Aloitetaan Wikipedia-määrittelystä: “arvoilla tarkoitetaan jotain toivottua asiaa, suotavaa käyttäytymistä tai päämäärää”. On kyseenalaista, voidaanko erinomaisuutta pitää arvona, vaikka business-maailmassa erinomaisuus listataan tavanmukaisesti keskeiseksi arvoksi. Liikemaailmassa erinomaisuus tarkoittaa sitä, että on paras, että voittaa (markkina)kilpailussa. Voiko “erinomaisuus” sanan missään merkityksessä olla arvo, kun arvojen ideana on se, että arvokkaan asian pitäisi olla arvokasta itsessään?

Toisekseen arvojen listaaminen vie takaisin keskiaikaisiin käytäntöihin hyve-listoista, jotka periytyivät jo Aristoteleelta. Machiavelli oli keskeinen moderni politiikan teoreetikko myös siksi, että hän alkoi kyseenalaistaa hyve-listoja ja kääntää niitä ylösalaisin. Nykyisissä hyveteorioissa (esim. MacIntyre) hyveet suhteutetaan aina käytäntöihin. Kuitenkin jos tiettyjen hyveiden vaatimuksiin ja erinomaisuuden kriteereihin mukautuminen on jo edellytyksenä noiden käytäntöjen harjoittamiselle niin projekti, jossa joku toimikunta kirjoittaa listaa hyveistä, hyvistä asioista tai arvoista ei välttämättä ole kovin mielekäs.

Kolmanneksi, käytäntöjen näkökulmasta olennainen kysymys on käytännön ja teorian suhde. Jos julistan arvoa terveys ja uskon tupakoinnin olevan haitallista terveydelle, ja silti poltan, ovat teoriani ja käytäntöni ristiriidassa. Samaten jos yliopisto julistaa yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa taustasta riippumatta ja esittää tavoitteekseen noudattaa sekä yliopistodemokratiaa että tiedeyhteisön logiikkaa, mutta samalla on järjestäytynyt johtajavaltaiseksi hierarkkiseksi linjaorganisaatioksi ja pitää yllä moninaisia laaduntarkkailun ja työn valvonnan käytäntöjä – jotka viestivät epäluottamusta – ovat teoria ja käytäntö ristiriidassa. Vastaavasti, jos vapaus on yliopiston autonomiaa, mutta yliopisto tekee kaiken kuten kuvittelee OKM:n, kansainvälisten verkostojen tai erilaisten ”sidosryhmien” haluavan, ovat teoria ja käytäntö ristiriidassa.

Viimein, normatiiviset perusteet ovat kontrastiivisia. Niiden mielekkyys edellyttää, että vaihtoehdot ja konteksti on täsmennetty. Esimerkiksi jos sanon, että minulla on syytä ajaa Viikin kampukselle, se voi tarkoittaa, että ajan sinne mieluummin kuin kuljen julkisilla, pyörällä tai kävellen. Se voi myös tarkoittaa, että minulla on syytä ajaa Viikin kampukselle pikemminkin kuin Omena-ostoskeskukseen tai Tampereelle.

Samalla tavalla voidaan analysoida esimerkiksi lausetta “sivistys ei kangista kaavoihin vaan auttaa uusiutumaan”. Mikä on tässä kontrastijoukko ja konteksti? Onko kaavoihin kangistumatonta sivistystä se, että hyväksymme hierarkian ja periaatteen, jonka mukaan johtajat ovat aina oikeassa? Onko sivistystä se, että arvostuksen ja palkitsemisen kriteerit suunnataan ulkoisen rahan hankkimiseen? Vai onko kaavoihin kangistumaton sivistys sitä, että taistelemme yliopistodemokratian ja tieteen vapauden puolesta?

Arvoista keskusteleminen on tärkeää, mutta keskustelu ei voi asettua käytäntöjen yläpuolelle, vaan se pitää tapahtua tieteellisten käytäntöjen ehdoilla. Lisäksi teorian ja käytäntöjen pitää olla johdonmukaisessa suhteessa toisiinsa. Arvot eivät saa myöskään olla abstrakteja, kontekstista irrotettuja heittoja, joita sitten käytännössä käytetään yhden kiistanalaisen ohjelman ajamiseen yliopistossa.

Heikki Patomäki