Tämä blogi on katsaus professori Chris Brinkin erinomaisen kiinnostavaan kirjaan The Soul of a University (Bristol UP, 2018). Brink on matemaatikko, joka on toiminut muun muassa Newcastlen yliopiston rehtorina. Kirjan ytimessä on numeroiden väärinkäytön voimakas kritiikki. Samalla Brinkin päätarkoitus on puolustaa totuutta, hyvyyttä ja relevanssia.Brink kutsuu yliopiston standardimalliksi sitä puoli-humboldtilaista mallia, joka vallitsi monin paikoin – myös Suomessa – toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Malliin kuuluu ajatus tiedon itseisarvosta ja totuuden, viisauden ja kauneuden tavoittelusta sinänsä. Mallia on oikeutettu myös sillä, että itseisarvoisella tiedolla on taipumus osoittautua hyödylliseksi ajan myötä, usein vasta vuosikymmenien tai jopa vuosisatojen viiveellä.

Brink mainitsee luvussa 1 suuren määrän innovaatioita, jotka ovat syntyneet alun perin täysin ”hyödyttömästä” teoreettisesta työstä. Monet Brinkin esimerkeistä tulevat matematiikasta ja fysiikasta. Logiikka ja numeroteoria ovat nykyään tietokoneiden ja internetin perusta. Einstein kehitti laserin idea, mutta meni yli puoli vuosisataa, ennen kuin ideasta oli mitään käytännön hyötyä. Teoriassa grafeenia on arveltu olevan jo vuosikymmeniä, mutta se löydettiin vasta vuonna 2004. Nyt se on yksi kuumimmista tutkimus- ja sovellutuskohteista. Yliopisto tuottaa itsearvoisen tiedon sivutuotteena taloudellista arvoa.

Standardimallin murtuminen

Standardimalli alkoi murtua 1980-luvulla Thatcherin ja Reaganin aikana. Vuonna 1990 julkaistiin Michael Gibbonsin ja viiden muun kirjoittajan The New Production of Knowledge, josta monet myös Suomen yliopistoissa nykyään noudatettavat opit ovat peräisin. ”Uusi” tiedon tuottamisen tapa luopuu oppineisuuden hierarkioista ja lähtee liikkeelle käytännöistä ja käytännöllisistä ongelmista. Se on poikkitieteellistä ja monimuotoista (vastakohtana oppiaineiden oletetetulle homogeenisyydelle) ja se painottaa yhteiskuntavastuuta ja työelämän tarpeita.

Samana vuonna Atlantin toisella puolella julkaistiin toinen vaikutusvaltainen yliopistopoliittinen teksti. Ernst L. Boyerin kirjan Scholarship Reconsidered mukaan on väärin, että oppineisuus ymmärretään vain tutkimuksen kautta. Oppinaisuus täytyy asettaa yhteiskunnan välittömään palvelukseen. Tietoa täytyy levittää laajalti, tietoa täytyy yhdistää, ja tiedon pitää voida olla heti sovellettavissa. Yliopistojen yhteiskuntavastuu on analoginen yritysten yhteiskuntavastuun kanssa, joskin yliopistojen näkökulmasta juuri yritykset ovat olennainen osa yhteiskuntaa. Pian syntyi sellaisia käsitteitä kuin ”yrittäjyysyliopisto” ja ”innovaatioyliopisto”. Yliopistojen täytyy ”mennä yhteiskuntaan” ja samalla kaupallistaa ja tuotteistaa tuottamaansa tietoa.

Pari vuosikymmentä näiden kirjojen julkaisemisen jälkeen Helsingin yliopisto osoitti suurta omaperäisyyttä ja omaehtoisuutta ottamalla käyttöön iskulauseen ”huipulle ja yhteiskuntaan”. Sloganin toinen puoli ”huipulle” viittaa nousuun yliopistojen välisessä ranking-kilpailussa. Mistä tämä puoli iskulausetta tuli? Ja mitä sana ”huippu” oikeastaan tarkoittaa?

Ranking-listojen nousu

Kiinalainen Shanghai Jiao Tong yliopisto julkaisi ensimmäisen ranking-listansa vuonna 2003 ja Times Higher Education Supplement seurasi perässä 2004. ”Huippu” tarkoittaa korkeaa sijoitusta näillä listoilla. Yliopistojen ranking-listasta tuli menestys, koska kaupalliset yliopistot uskoivat opiskelijoiden ja rahoittajien seuraavan listoja. Eivätkö maksavat asiakkaat ja rahoittajat haluavat investoida voittajiin? Jalkapallossa paremmuus ratkaistaan liigassa ja pelaajia voidaan ostaa ja myydä. Miksi yliopistot olisivat erilaisia? Yliopistot alkoivat mainostaa itseään ranking-sijoituksillaan ja ”huippututkijoiden” ostaminen kiihtyi. Pian myös poliitikot alkoivat kiinnittää rankingeihin huomiota. Yliopistojen ranking-paremmuudesta tuli nopeasti kansallinen kunnia-aihe, lukuisten muiden indikaattorien ja ranking-listojen ohella.

Sittemmin on kehitetty lisää yliopistojen ranking-listoja. Ne tuottavat radikaalistikin erilaisia tuloksia. Sama instituutio voi olla jopa parisataa sijaa eri paikassa rankingista riippuen. Tämä johtuu siitä, että rankingit ottavat huomioon ja mittaavat eri asioita eri tavoin. Brink osoittaa lukuisten esimerkkien ja taulukoiden avulla kuinka mielivaltaisia rankkeeraukset ovat. Arvioitavien yksiköiden järjestys riippuu valituista kategorioista, kriteereistä, parametreista ja eri esiintymille ja asioille annetuista painoista. Lisäksi jo niinkin yksinkertainen asia kuin yliopiston koko on hyvin tulkinnallinen ja konteksti-sidonnainen asia. Tulokseen vaikuttavat myös näennäisen tekniset seikat kuten yhteismitattomien lukujen yhteen saattamisen tekniikat. Brink käyttää myös esimerkkiä eri kaupunkien ravintoloiden paremmuudesta ja osoittaa, että ainakin tietyillä uskottavilla jakaumilla mikä tahansa ranking-järjestys on mahdollinen suhteessa samaan raakadataan. Brinkin mukaan Britanniassa käytetty tutkimuksen arviointijärjestelmä on suoraan analoginen tämän kanssa.

Vaikka jonkun tutkijan tai pienen yksikön tutkimusta voitaisiin oikeasti arvioida antamalla siitä arvosana, arvosanoista ei voi johtaa yksiselitteistä laajempien kokonaisuuksien järjestyslistaa. Kun monia numeroita yritetään typistää yhteen numeroon, lopputulos riippuu valitusta metodologiasta jokseenkin mielivaltaisella tavalla. Numeroita voidaan laskea yhteen painottaen tai ei-painottaen, skaalaten tai ei-skaalaten, ja lopputuloksesta voidaan ottaa neliöjuuri tai logaritmi, tai sille voidaan tehdä joku muu operaatio, jonka avulla kokonaisuudet asetetaan lineaariseen järjestykseen. ”Lopputulos voi näyttää siistiltä, tai edustaa juuri sitä mitä olet etukäteen jo päättänyt, mutta näiden lisäksi lopputulos ei kuitenkaan tarkoita yhtään mitään”. Numerot eivät voi ajatella puolestamme. Brink kirjoittaa osuvasti geometristen tai esteettisten muotojen arvioinnista ja luvussa 3 hän myös tarjoaa kirjaimellisia esimerkkejä yliopistojen erilaisista muodoista. Voimme analysoida, vertailla ja arvioida muotoja, mutta emme asettaa niitä paremmuusjärjestykseen.

Rankkeerauksen vaikutukset

Tämä on paras näkemäni analyysi rankkeerauksen metodologisista ongelmista ja sillä on arvoa myös monissa muissa yhteyksissä. Brink tuo esille myös sen kuinka ranking-listat vaikuttavat käyttäytymiseen. Survey-tutkimusten mukaan suurin osa yliopistoista haluaa olla ”huipulla” tai ainakin ”huippujen” joukossa, ja melkein jokaisen maan opetusministeri asettaa tavoitteekseen, että maan yliopistot olisivat näkyvämmin mukana parhaimman sadan tai viidensadan joukossa.

Kun yliopistot ja niiden tutkijat ja yksiköt oppivat algoritmin, ne alkavat toimia strategisesti ja optimoida (ja manipuloida) omaa panostaan algoritmin mukaisesti. Dataa voidaan parannella tai ”puhdistaa”. Mainetta voidaan yrittää kohentaa PR-toiminnalla ja mainonnalla. Julkaisutoimintaa voidaan siirtää arvioinnin kannalta keskeisiin englanninkielisiin journaleihin. Voidaan alkaa luoda rahallisia kannustimia julkaista ”korkean vaikuttavuuden” lehdissä. Voidaan siirtää resursseja pois ihmistieteistä niihin tieteisiin, joissa viittausmäärät ovat suuria. Tai voidaan keskittää resurssit niihin yliopistoihin, joilla on toivoa menestymisestä ranking-listoilla. Jne jne.

Suomen kaltaisen pienen maan kannalta tyypillisenä seurauksena on myös pakkokansainvälistyminen englanninkielisen maailman ehdoilla. Kannattaa mieluummin valita keskinkertainen ulkomaalainen kuin hyvä suomalainen tutkija-opettajan tehtävään, koska näin saadaan lisättyä ”kansainvälisen” henkilökunnan osuutta. Sama pätee opiskelijoihin. Ja tietenkin kannattaa siirtyä opettamaan ja hallinnoimaan vain englanniksi, koska siten helpotetaan vaadittua kansainvälistymistä. Tuloksena on rallienglantiyliopisto, jossa vain osa suomalaisista tai edes ulkomaalaisistakaan osaa kunnollista englantia. Pian kotimaiset kielet häviävät käytöstä kokonaan.

Brink tiivistää kritiikkinsä muutamaan ydinlauseeseen. ”On surullista katsoa miten omaa institutionaalista autonomiaansa ja akateemista vapauttaan vaalivat yliopistot seuraavat niin orjallisesti rankkeeraajien raakaa aritmetiikkaa.” ”Sitten on vielä se ironia, että tottelevaisuudessaan yliopistot tarjoavat legitimaatiota sellaiselle metodologialle, minkä kuka tahansa niiden omista tilastotieteilijöistä pystyisi osoittamaan kyseenalaiseksi.” Rankkeeraukset ilmentävät myös totuudenjälkeisyyttä: ”Rankingit ovat totuudenjälkeisen yhteiskunnan täydellinen ilmentymä”.

Normatiivisuus ilman käsitystä totuudesta ja hyvästä

Brinkin tärkein pointti on se, että ranking-listat ovat olennaisesti normatiivisia. Rankingit kertovat enemmän siitä, millaisen hyvän yliopiston pitäisi jonkun mielestä olla, kuin sellaisesta objektiivisesta laadusta, jolle voitaisiin antaa yksinkertainen numeerinen arvo (sijoitus listalla). Rankingien normatiivisuus ja niihin liittyvät taloudelliset intressit ovat johtaneet myös poliittisiin kamppailuihin, esimerkiksi pitäisikö EU:n rahoittaa vaihtoehtoista U-Multirank järjestelmää? Joillekin tämä normatiivisuus puolestaan tarjoaa tuottoisat markkinat. Parodia ei ole kaukana siitä kuinka yliopistot turvautuvat konsultteihin, jotka myyvät niille uudelleen paketoituja rankkeerauskriteerejä. Usein ranking-listojen kehittäjät toimivat itse voittoa takovina konsultteina.

Asialla on kuitenkin myös vakavampi ja syvällisempi puolensa. Tämä puoli on Brinkin teoksen loppulukujen aihe. Mikä tekee yliopistosta hyvän? Jos vastauksena käytetään sijoitusta ranking-listalla, tehdään kategoriavirhe: määrä esitetään laatuna. Numeron oletetaan voivan korvata tiedon siitä, mitä laatu on, mikä tekee jostakin asiasta hyvän. Kreikan kielen sana arête on hyve, johon kuuluu kaksi puolta: olla hyvä siinä mitä itsen odotetaan olevan; ja tehdä hyvää siinä missä itsen odotetaan toimivan. Brinkin kirjan tunnuslause tulee 1200-luvun aristoteeliselta filosofilta Boethius Dacialaiselta: ”Ihmisen ylin hyvä on tietää totuus ja tehdä hyvää, sekä nauttia ja iloita molemmista”. Boethiuksen koko teksti De Summo Bono (”Ylin hyvä”) löytyy Brinkin kirjan epilogista.

Voivatko kaikki yliopistot olla yhtä aikaa erinomaisia? Jos erinomaisuus viittaa laadullisiin ominaisuuksiin, jotka kaikki voivat saavuttaa, vastauksen täytyy olla kyllä. Brink käy läpi joukon vastauksia, joita nykyiset laadunvalvonta-ammattilaiset ovat antaneet. Ne ovat kaikki epätyydyttäviä perimmäisten kysymysten kannalta. Monet niistä olettavat, että laatu on kilpailua ja erinomaisuus on sijoittumista ”huipulle”. Toiset taas olettavat, että laatu, hyvyys ja tarkoitus ovat asioita, jotka jokainen yliopisto määrittelee itse. Laadunvalvonnan tehtävänä on vain katsoa, että yliopistot noudattavat itselleen asettamiaan kriteereitä ja tarkoituksia. Tämä on sellaista relativismia, jota monet ihmistieteilijät ovat vuosikymmeniä pohjustaneet erilaisilla post-opeilla. Relativismi johtaa helposti siihen, että valtio tai yritykset astuvat määrittämään kriteerit ja tarkoituksen. Yliopistoilla voi myös olla tarkoituksia, jotka eivät edistä hyvää. Stellenbosch yliopistolla Etelä-Afrikassa oli koko 1900-luvun selkeä tarkoitus: edistää Afrikaner-nationalismia ja siten ylläpitää apartheidia. Viimein ne, jotka asettavat sinänsä oikeutetun kysymyksen ”tuovatko yliopistot hyvän tuoton sijoitukselle?”, tahtovat palauttaa tiedon, totuuden ja hyvän pelkästään ihmisten ja tavaroiden markkina-arvoon.

Yliopiston hyvä ja hyveet

Mitä siis on laatu? Mitä on hyvyys? Näitä kysymyksiä ei voida erottaa näkemyksistä, jotka koskevat tutkimuksen ja korkeimman opetuksen roolia yhteiskunnassa ylipäänsä. Tutkimuksen maksiimiksi ei riitä, että ”ihmisen ylin hyvä on tietää totuus”, vaikka totuuden tavoittelu onkin yliopisto-instituution perusta, ja vaikka standardimalli toimii monessa mielessä kohtuullisen hyvin. Tarvitaan myös tutkimusta, joka kykenee ylittämään binäärisen vastakkainasettelun ”hyödyttömän” ja ”hyödyllisen”, ”puhtaan” ja ”soveltavan” välillä. Joskus käytännölliset ongelmat ovat ensisijaisia (luvun 7 pääesimerkki koskee koodin purkamista toisen maailmansodan aikana).

Aristoteelisen hyveen idean, arêten, voi ymmärtää kultaiseksi keskitieksi vastakohtien välillä. Matemaatikkona Brink käyttää myös ortogonaalisuuden metaforaa tässä yhteydessä. Osittainen samansuuntaisuus voi mahdollistaa molempia tavoitteita edesauttavan työn. Brink kirjoittaa lisäksi ”vertikaalisesta” ja ”lateraalisesta” tutkimuksesta. Vertikaalinen pyrkii syvyyteen ja hyväksyy oppiaineet ja pitkälle menevän erikoistumisen (tiedon tuottaminen tarjonta-vetoisesti); lateraalinen pyrkii yhdistämään olemassa olevaa tietoa ja käyttämään sitä akuuttien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen (tiedon tuottaminen kysyntä-vetoisesti). Brinkin mukaan nykyiset isot ongelmat ovat globaaleja, ilmastonmuutoksesta köyhyyteen, terveysongelmiin ja sotaan. Vertikaalisen tutkimuksen päätavoite on totuus, lateraalisen puolestaan se mikä on hyvää.

Koulutus pitää ymmärtää yhteishyvänä, ennemminkin kuin sijoituksena yksityiseen tulevaisuuteen. Koulutuksen osalta Brink korostaa sellaisia arvoja kuin tasa-arvoisuus, moninaisuus, reiluus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Taustalla ovat myös Brinkin omat kokemukset Etelä-Afrikasta ja Britanniasta. Esimerkiksi ”meritokratia” (alun perin termiä käytettiin vain ironisesti) tarkoittaa liian helposti sitä, että valikoivien ja etuoikeutettujen koulutusinstituutioiden kautta syntyy uusia itseään ruokkivia luokkarakenteita, kuten on käynyt Tony Blairin ja David Cameronin Britanniassa. Ihmisten valitseminen tehtäviinsä ansioiden perusteella toimii vain sellaisissa olosuhteissa, joissa vallitsee reilu ja tosiasiallinen mahdollisuuksien tasa-arvo, mikä edellyttää laajaa sosiaalista liikkuvuutta. Luvuista 4 ja 5 voi johtaa myös oikeudenmukaisuuden ihanteen.

Loppuarvio

The Soul of a University on perusteellinen, syvällinen ja johdonmukainen esitys yliopistojen tarkoituksesta 2000-luvulla. Teos on sekä informatiivinen että hyvin kirjoitettu. The Soul of a University osoittaa matemaatikon kykenevän kehittämään laaja-alaista sivistystä ja – kaiken muun lisäksi – arvostamaan myös filosofiaa ja ihmistieteitä. Esimerkillinen puheenvuoro.

Kirja ei kuitenkaan ole erityisen vahva yhteiskuntatieteiden näkökulmasta. Siitä puuttuu näkemys totuuden kriittisestä tehtävästä yhteiskunnassa ja siitä, miten selittäminen ja vapautuminen vääristä välttämättömyyksistä liittyvät toisiinsa. Brink sivuuttaa yliopiston sisäiset valtarakenteet eikä selitä 1970- ja 80-luvuilla alkanutta kehitystä oikeastaan millään tavalla. Myös refleksiivisyyttä voisi olla mukana enemmän. Tiede itse on ollut osaltaan tuottamassa monia globaaleja ongelmia, joita sen nyt pitäisi ratkaista. Kaikkiaan Brinkin kirja on kuitenkin erittäin tervetullut lisä laajaan keskusteluun. Ranking-listojen metodologinen kritiikki on tarkkanäköisen osuva ja pureva. Samalla Brinkin yritykset hahmottaa laadun ja hyvyyden olemusta nykymaailmassa ovat iso askel oikeaan suuntaan.

Heikki Patomäki