Tilamyllerrys yliopistolla jatkuu. Voimassaolevan päätöksen mukaan yliopiston pitäisi vähentää tiloja 60 000 m² vuoden 2015 lopun tasoon verrattuna. Vähennyksiä on tähän mennessä toteutettu 25 000 m². Muutoksia on jo tehty kaikilla kampuksilla, mutta pääpaino on tähän asti ollut keskustakampuksen ulkopuolella.

Keskustakampuksen osalta muutokset ovat kiihtymässä. Tavoiteltu vähennys vastaa suurin piirtein kolmea suurta rakennusta. Kun rakennuksista luovutaan, pitää niiden työntekijät sulloa jonnekin. Osa tiloista on käynyt tai käymässä remontin läpi, ja suuri osa keskustakampuksen lopuista rakennuksista remontoidaan perusteellisesti tilasäästöjen nimissä.

Myllerryksen ainoa julkilausuttu peruste on raha. Alkuperäinen vuoden 2015 säästöpäätös tehtiin heti kun Sipilän hallitus ilmoitti vähentävänsä yliopistojen rahoitusta. Tavoitteena on ollut säästää muutamia miljoonia vuodessa. 2020 tason piti olla noin 3 miljoonaa per vuosi, mutta odotuksena on, että kun tiloja edelleen vähennetään, saadaan summa kasvamaan ehkä 7 miljoonaan / vuosi.

Kuten olen aiemmassa blogissani kirjoittanut, tämä on pieni summa. Yliopiston kokonaisbudjetti on noin 700 miljoonaa euroa ja Helsingin yliopiston konsernin noin miljardi. Seitsemän miljoonaa on siitä vain pieni osa, noin prosentti. Mutta tämä ei ole ongelman ydin. Kaiken perusteella tilamyllerrys tarkoittaa käytännössä merkittäviä nettokustannuksia ilman mitään aitoja säästöjä.

Otetaan esimerkiksi valtiotieteellisen tiedekunnan päärakennus, joka sijaitsee osoitteessa Unioninkatu 37. Asia on sikäli ajankohtainen, että perjantaina 22.11. oli tilaisuus, jonne kiinteistöpäällikkö Ari Nisonen ja kaksi arkkitehtia tulivat markkinoimaan avotiloja valtiotieteilijöille. Suurremontti on nopeasti lähestymässä, vaikka asiasta ei ole tehty erillistä päätöstä eikä muutosten taloudellisia vaikutuksia selvitetty. Nisosen sanoin: “Kukaan ei kai ole vielä tehnyt Excel-taulukoita vaikutuksista”.

Yhtä rakennusta koskeva laskutoimitus on kuitenkin suhteellisen helppo. Keskihintainen ja keskikokoinen työhuone maksaa nyt 400 euroa kuukaudessa. Tavoitteena on sijoittaa U37:ään 40 valtiotieteilijää, joiden työtilat ovat nyt rakennuksissa, jotka yliopisto aikoo myydä. Kymmenessä vuodessa heidän vuokrakustannuksensa ovat 12 x 400 x 40 x 10 = n. 2 miljoonaa euroa. Jos otetaan huomioon vuokrakustannusten nousu (vaikka vuokrista päättävät HY:n omat yhtiöt), voidaan summaan lisätä vaikka puoli miljoonaa. Kustannukset olisivat siten n. 2,5 miljoonaa.

U37:n remontin voidaan karkeasti arvioida maksavan ainakin 10 miljoonaa, vertailukohtana pienemmän Snellmaninkatu 10:n remontti, jonka budjetti oli 7 miljoonaa. Jos nuo mainitut 40 työntekijää sijoitettaisiin vuokratiloihin ja U37:n remontti jätettäisiin tekemättä, säästöä tulisi ehkä 7,5 miljoonaa. Myös Nisonen vahvisti, että tulisi paljon halvemmaksi olla tekemättä mitään.[1]

Kaiken perusteella sama pätee moniin keskustakampuksen rakennuksiin. Tilavähennyksen tavoite on säästö, mutta eri vaihtoehtojen tosiasiallisia nettokustannuksia ei ole laskettu. Ehkä vaihtoehtoiskustannuslaskelmia ei ole tehty, koska ne eivät oikeasti vaikuttaisi päätöksiin? Prosessin luonteesta kertoo yhtälailla myös se, että kukaan ei ole esittänyt esimerkiksi U37:n kuntoraporttia tai eksplikoinut remontin tarpeen syitä tai remonttitarpeen ajankohtaa, ja silti remontti esitetään vääjäämättömänä tosiasiana.[2]

On ilmeistä, että kustakin remontista on tullut tai tulee merkittäviä nettokustannuksia. Rakennusurakoitsijoilla on siis syytä juhlia. Kokonaiskustannuksia en pysty laskemaan kunnolla, koska minulla ei ole käytössä riittävän tarkkaa ja luotettavaa dataa, mutta jotain karkeita suuntaviivoja ja arvioita on mahdollista hahmotella.

Helsingin yliopiston omistamat rakennukset on siirretty erillisten yhtiöiden omistukseen (HYK eli Helsingin Yliopistokiinteistöt Oy ja HYR eli Helsingin yliopiston rahastot). Arviossa voidaan lähteä liikkeelle keskustakampuksesta ja sen noin 15 rakennuksesta, joista kolmesta ollaan luopumassa. Jos monia jäljelle jääviä rakennuksia on remontoitu tai remontoidaan keskimäärin U37:n nettotappiolla, niin pelkästään keskustakampuksen ”tilasäästön” kustannukset voisivat olla kaikkiaan yhteensä esimerkiksi 30-50 miljoonaa. Kampuksia on yhteensä neljä.

Vuonna 2018 HYK:in merkittävimmät valmistuneet rakennusinvestoinnit olivat Biokeskus 1, Viikin D­talo ja Physicumin kirjasto, yhteisarvoltaan 18,4 miljoonaa euroa. Samaan aikaan remontointiin myös esimerkiksi Unioninkatu 38:n ja Snellmanninkatu 10:n tiloja. Kaikki remonttitarpeet eivät johdu säästöohjelmasta, mutta näistä saa kuitenkin karkean käsityksen suuruusluokasta.[3] Karkean arvioni mukaan tilasäästöohjelman mukaiset remontit näyttäisivät maksavan kaikkiaan jonkun summan välillä 50-100 miljoonaa euroa.

Onko tässä mitään järkeä? Niin sanottujen tilasäästöjen vuoksi tehdään remontteja ja pakotetaan työntekijöitä muuttamaan ensin väistötiloihin ja sitten aiempaa ahtaampiin huoneisiin tai avokonttoreihin[4], vaikka kaiken perusteella ylimääräiset muutokset maksavat yliopistolle ehkä 10 miljoonaa euroa vuodessa pitkälle 2020-luvulle. Mitään oikeita säästöjä ei näyttäisi tulevan. On ilmeistä, että rakennusten myyntitulot menevät muutoskulujen kattamiseen, hyvä jos riittävät.

Tilinpidollisesti kuvio voi vaikuttaa paremmalta, jos asiaa katsoo vain konsernin yhden osan näkökulmasta. Toimistoneliöiden myötä vuokrakulut ja tiloihin liittyvät käyttäjäkulut ja palvelut jossain määrin vähenevät, kun asiaa katsotaan vain yliopiston operatiivisten kustannusten näkökulmasta. Vähän sama asia kuin se hölmöläisvitsi, jossa hölmöläinen leikkaa liian lyhyestä peitosta varpaille pidennyspalan etuosasta – vaikka toki kaikkiaan käyttäjäpalvelut ja -kulut vähenevät jossain määrin myös konsernitasolla.

HYK ja HYR joutuvat tilaremonttien ja lainakustannusten vuoksi korottamaan vuokria, mutta korotuksen jätetään pienemmiksi kuin vähenevä neliömäärä. Näin ollen yliopiston operatiivisen toiminnan erityisestä näkökulmasta myllerryksestä tullee jossain pienessä määrin säästöä.

HYK omistaa kaksi kolmasosaa kiinteistöistä. Se on tehnyt vuosittain voittoa 15-20 miljoonaa, eikä niistä ole jaettu yliopistolle osinkoja (vuoden 2018 voitto oli 20,9 miljoonaa euroa, joka tuli ennen kaikkea myyntituloista). Konsernin tuottoja on käytetty ainakin osin yliopiston pääomittamiseen eli rahoitussalkun kasvattamiseen. Yliopiston salkun arvo on kuusinkertaistunut 2010-luvulla ja se on nyt noin 300 miljoonaa euroa. Lisäksi on rahastojen varallisuus.

Yliopistojen kiinteistöjen arvo on ehkä noin miljardi (niiden kirjanpidollinen arvo on kuitenkin selvästi vähemmän). Kiinteistöjä vähennetään, samalla kun rahoitussalkkua on kasvatettu ja pyritään kasvattamaan. Se mitä tämä käytännössä tarkoittaa on, että konsernitasolla yliopisto on vaihtamassa kiinteistöjä eli yliopiston työ- ja opetustiloja arvopaperisijoituksiin. Alla oleva kaavio tiivistää, miten prosessi kokonaisuutena etenee:

TILOJA VÄHENNETÄÄN –> YLIOPISTON YHTIÖT MAKSAVAT REMONTIT JA KOROTTAVAT VUOKRIA –>YLIOPISTON KÄYTÖSSÄ VÄHEMMÄN TILOJA, MUTTA KALLIIMPIA –> HYK JA HYR TEKEVÄT EDELLEEN VOITTOA –> TUOTTOJA SIJOITETAAN RAHOITUSSALKKUUN

Yliopistokonsernin tarkoitus on tukea yliopistoyhteisön toimintaa, ja koko konsernin näkökulmasta tilamyllerryksen tuottamat nettokustannukset ovat merkittäviä. Kiinteistöjen myynnistä tai vuokraamisesta tulevat tulot tuskin edes riittävät kattamaan niitä. Kustannukset ovat pois tiedekuntien ja muiden yksiköiden budjettivaroista, koska ne joutuvat maksamaan korkeampia vuokria.[5] Kaaviossa kuvattu prosessi kertoo, miksi tämä kokonaisuuden kannalta ongelmallinen toiminta “kannattaa”, kun asiaa katsoo vain konsernin osien ja erityisten ideologisten tavoitteiden näkökulmasta.

Mitä nämä ideologiset tavoitteet sitten ovat? Tilasuunnittelun osalta varsinainen syy liittyy yritysmaailmasta lainattuun avotilaideologiaan, ei niinkään rahaan. “Muutokset ovat väistämättömiä.” “Kehitys jatkuu, avoimet ja joustavat monitoimitilat edustavat modernia ajattelua.” “On aika ottaa käyttöön tilankäytössä uusia innovatiivisia ideoita”. Jne jne. Yksi ongelma tässä on aktiivisen toimijuuden puutos. Oletettuihin väistämättömiin muutoksiin sopeudutaan ajopuun lailla.[6]

Parhaimmillaan avotila-arkkitehtuuri voi olla valoisaa ja miellyttää silmää. Pahimmassa tapauksessa se on sekalainen ja ankea kokoelma konttoripöytiä, johtoja ja harmaita väliseiniä. Avotila-arkkitehtuuria perustellaan myös yhteistilojen ja sosiaalisten tilojen tarpeellisuudella – vaikka juuri näitä on yliopistojen rakennuksista usein viety ensimmäiseksi pois, kun tiloja on tiivistetty.

Avotilaideologia on eräänlainen konttoriversio takavuosikymmenten taylorismista. Samalla kyse on myös yrityksestä ulkoistaa tilakustannuksia työntekijöille, joita ajetaan tekemään töitä kotonaan (samalla tavalla kuin Uber ja muut alustatalouden firmat ulkoistavat melkein kaikki tuotantovälineet työntekijöilleen). Taylorismin konttoriversiossa yhdistyvät (i) yksilöiden ajatusten ja toimintojen kontrolli, sillä se alistaa kaikki tekemiset muiden ja erityisesti johtajien katseen alle, ja (ii) usko siihen, että luovuus ja innovatiivisuus lisääntyvät, kun ei ole seiniä tai muita esteitä vapaalle ideoinnille ja kommunikoinnille. Tavoitteet (i) ja (ii) ovat keskenään ristiriitaisia. Tietenkin (ii) on myös ristiriidassa työtilakustannusten ulkoistamisen kanssa, sillä ulkoistaminen johtaa siihen, että ihmiset tekevät enenevässä määrin töitä kotona.

Lukuisat tutkimukset kertovat avotilojen soveltumattomuudesta useimpiin työtehtäviin (ks. esim. professoriliiton kriittinen, tutkimukseen perustuva näkemys; vastaavia löytyy helposti kasamäärin googlaamalla). Oppia perustellaan monin tavoin, muun muassa vetoamalla siihen, että nuoret kannattavat sitä. Tosiasiassa esimerkiksi valtiotieteellisen kyselyn mukaan vain kymmenkunta prosenttia niin nuorista kuin varttuneista tutkijoista ja opettajista valitsisi yhteistilan oman huoneen sijasta. Ylipäätään olisi helppoa kysyä niin nuorilta ja vanhoilta haluavatko he yhteis- ja avotiloihin. Heille, jotka aidon vapaaehtoisesti ilmaisevat haluavansa avotiloihin, voitaneen sellainen järjestää.

Yksi usein esitetty näkökohta liittyy työn muuttumiseen. Kuitenkin on helppo osoittaa, että sen enempää laboratoriotiede kuin ihmistieteellinen tutkimus ei ole olennaisesti muuttunut uusien teknologioiden myötä. Se, että kokeellinen työ on osin automatisoitu, aineistot ovat pilvessä ja jotkut kokoukset Skypessä, ei tarkoita sitä, että tutkimusryhmän työ laboratoriossa olisi radikaalista erilaista kuin ennen. Ihmistieteellisillä aloilla suurin muutos on se, että monien ei enää tarvitse asioida kirjastossa niin usein ja että tilastolaskenta on nopeutunut. Kirjoittaminen, lukeminen ja tutkimus ovat muuten pysyneet ennallaan ja vaativat yhtä paljon keskittymistä kuin ennenkin.

Kaikilla aloilla internet on vähentänyt fyysisen läheisyyden ja läsnäolon merkitystä. Tutkijat ovat aina tehneet maailmanlaajuista yhteistyötä, nyt se on aiempaakin helpompaa. Siten olennaiset yhteistyökumppanit eivät useinkaan ole samassa rakennuksessa tai edes samassa maassa. Toisaalta yhtiöiden maailmassa verkko on kannustanut kustannussäästöihin ulkoistamalla toimistotiloja työntekijöille. Ulkoistamisella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä yhteisöllisyyden kanssa.

Ideologian luonteeseen kuuluu se, että järkiargumentteja ei tarvitse kuunnella. Kun on valtaa, voi puhua, eikä tarvitse kuunnella. Kaikkia mahdollisuuksia ei myöskään tarvitse lausua julki.[7]

Mitä rahoitusjärjestelyihin tulee, ilmeisenä tavoitteena on nostaa pääoman tuottoastetta ja saavuttaa yliopiston taloudellinen riippumattomuus julkisesta rahoituksesta. Kiinteistöjen tuottoaste on vain 2% (jos sitäkään), kun rahoitusmarkkinoilla uskotaan päästävän 4%:iin. Sama kuvitelma on elävöittänyt myös viimeaikaisia Suomen hallituksia varsinkin globaalista rahoitusmarkkinakriisistä alkaen. Nämä hallitukset (Vanhanen II, Kiviniemi, Katainen, Stubb ja Sipilä) ovat osallistuneet yliopiston pääomittamiseen ja aktiivisesti kannustaneet yliopistoja siihen.

Riippuvuus suuryrityksistä ja yksityisistä intresseistä sen sijaan ei näyttäisi olevan ongelma, vaan sitä jopa tavoitellaan, kuten säätiöyliopistomallin toteutus Tampereella osoittaa (ks. blogi aiheesta). Tavoitteeksi on siis asettunut mahdollisimman pitkälle yksityistetty yliopisto, joka myös toimii yksityisen pääoman ehdoilla; toisin sanoen Yliopisto Oyj.

Tällä erää yliopisto on vielä kaukana tavoitteesta. Nykyvauhdilla voi helposti kestää 200 vuotta saada koko tarvittava 10 miljardin pääoma kasaan (4%:n tuotolla tämä pääoma riittäisi korvaamaan valtion perusrahoituksen). Jos Helsingin yliopistosta tehtäisiin säätiöyliopisto Tampereen mallin mukaan, teollisuus voisi kenties sijoittaa yliopistoon muutamia satoja miljoonia. Pääomittamisen tarve edelleen vähenee, jos otetaan käyttöön lukukausimaksut, esimerkiksi:

• €2000 x 30 000 = 60 miljoonaa vuodessa
• €6000 x 30 000 = 180 miljoonaa vuodessa

Tilanteen voi tulkita pragmaattisesti: Helsingin yliopiston johto on luopunut toivosta, että julkinen rahoitus enää koskaan lisääntyisi. Edes Rinteen hallitus ei ole kääntänyt trendiä. Talouskasvu hiipuu, kestävyysvaje iskee päälle ja pyrkimys ajaa alas kaikkea julkista toimintaa tulee olemaan ikuinen. Vaikka nykytrendien yksinkertainen ekstrapoloiminen pitkälle tulevaisuuteen johtaa melkein aina harhaan, tässä ei kyse ole tieteellisestä tulevaisuuden tutkimuksesta.

Kun asiaa katsotaan ideologian näkökulmasta, tavoite luoda mahdollisimman pitkälle yksityistetty yliopisto on puhdasta uusliberalismia. Käytännössä tämän tavoitteen – tarkoitettuna ja tarkoittamattomana – vaikutuksena on yliopistolaisten aseman ja heidän työskentelyolosuhteidensa heikentyminen. Pyrkimys tarkoittaa myös kasvavia paineita siirtyä säätiöyliopistopohjaan ja ottaa käyttöön lukukausimaksut. Myös opiskelijoiden asema heikkenee.

Kaiken kukkuraksi rahoitussalkun arvo voi huveta hetkessä, kun seuraava globaali rahoituskriisi käynnistyy. On aikamoista uhkapeliä vaihtaa kallisarvoiset rakennukset, joita tulevaisuudessa tultaisiin varmasti tarvitsemaan,[8] pelkkiin rahoitussijoituksiin.

Heikki Patomäki, maailmanpolitiikan professori, Helsingin yliopisto

[1] Kokonaiskuvio on monimutkaisempi. Esimerkiksi Unioninkatu 37 vaatii jossain vaiheessa remonttia ainakin ilmanvaihdon osalta (rakennuksen Liisankadun puoleisen osan ilmanvaihto uusittiin pari-kolme vuotta sitten kun rakennuksen ravintola-tila muutettiin avotoimistokäyttöön). Remonttilainoilla on kustannuksia, jotka voivat vaihdella ajan myötä. Vaikka HYK ja HYR noudattavat keskimääräistä markkinavuokratasoa, keskusta-alueen neliövuokrat voivat avoimilla markkinoilla olla kalliimpia kuin nyt maksetut vuokrat. Jne. Mutta vaikka kustannukset vaihtoehtoskenaariossa nousisivat viiteen miljoonaan euroon, remontin aiheuttama nettotappio olisi silti erittäin merkittävä.

[2] Googlaamalla löysin maininnan, että “monessa taloyhtiössä on käytössä vanhat, hihnavetoiset kammiopuhaltimet. Ne vaativat säännöllistä huoltoa ja useat niistä alkavat jo olla tiensä päässä, sillä niitä on asennettu useisiin n. -70-80-lukujen taloihin.” U37:n alkuperäiset ilmanvaihtojärjestelmät ovat kuitenkin 1990-luvulta, ja osa niistä on juuri uusittu. Taloa on itse korjattu ja muunneltu moneen otteeseen 2010-luvun aikana ja rakennuksessa on jo nyt selvästi enemmän työntekijöitä kuin 1990-luvulla. Remontin tarve esimerkiksi seuraavan vuosikymmenen aikana ei ole ilmeinen. Olen pyytänyt sähköpostitse kiinteistöpäällikkö Ari Nisoselta tarkempaa tietoa näistä näkökohdista saamatta vielä vastausta.

[3] Teknistä perustetta remonttiin ei ole helppo erottaa pyrkimyksestä tilojen muuntamiseen. Kun remonttiin ryhdytään, voi olla kannattavaa uusia samalla muutakin kuin aivan käyttöikänsä päässä olevaa tekniikkaa. Toisaalta on selvää, että pienen osittaisremontin kokonaiskustannukset ovat murto-osa kokonaisvaltaisen suurremontin hinnasta. Esimerkiksi Unioninkatu 37 ilmanvaihtoremontin kokonaiskustannukset jäisivät mitä ilmeisemmin alle puoleen miljoonaan euroon, ja sekin voi olla ylimitoitettu arvio (vrt. “yksikerroksisen 120 m² talon avaimet käteen -ilmanvaihtoremontin kokonaiskustannukset saattavat jäädä 10 000 euron tuntumaan”, täällä). Lisäksi osa rakennuksesta on jo remontoitu tässä suhteessa.

[4] Valmistelussa ei käytetä termiä “avokonttori” vaan todetaan esimerkiksi näin: “Yliopiston suunnitelmallinen tilamäärän vähentäminen edellyttää uudenlaista tilankäyttöä, kuten joustavia toimitilaympäristöjä, jaettuja työpisteitä sekä opetus- ja laboratoriotilan entistä laajempaa yhteiskäyttöä. Tilan vähentäminen merkitsee myös muuttoja suurelle osalle yliopiston henkilökuntaa.” Lähde: HY:n hallituksen esittelyaineistoa. Iltapalaveri 13.11. 2019. Asiakirja. “LUONNOS 0.4/5.11.2019. Helsingin yliopiston strategian toimeenpanosuunnitelma 2020”.

[5] Yliopisto joutui taannoin ostamaan itse omistamansa kiinteistöt valtiolta ja sen seurauksena ottamaan merkittävästi velkaa, minkä maksaminen vie resursseja (velkaa on maksettu ja maksetaan nopeasti pois, vaikka korot ovat hyvin alhaisia). Tästä huolimatta: jos HYK toimisi ilman voittotavoitetta eikä “tilasäästöjen” aiheuttamia remontteja tehtäisi (tai olisi tehty), tiedekunnilla voisi olla käytössään esimerkiksi 30 miljoonaa euroa nykyistä enemmän palkkoihin ja toimintamenoihin. Keskikokoisen tiedekunnan tapauksessa tämä tarkoittaisi noin kolmea miljoonaa euroa vuodessa.

[6] Deterministisen ajattelutavan mukana kulkee myös pako vastuusta. Suunnittelua leimaa ajatus että yliopiston työntekijöiden siirtäminen omista työhuoneista avokonttoreihin on työelämämuutoksen, digitalisaation yms seikkojen seuraus, vaikka todellisuudessa tämä muutos tapahtuu vain ja ainoastaan jos yliopisto niin päättää. Yliopiston näkeminen avuttomana ajopuuna jonka tehtävänä on toteuttaa historian väkipyörän vääjäämätöntä kulkua “vapauttaa” yliopiston johdon vastuun taakasta – mutta vain heidän omissa fantasioissaan, ei todellisuudessa.

[7] Mielestäni (ikävä kyllä!) varsin todennäköisen skenaarion mukaan prosessi johtaa asteittain siihen, että ihmistieteet siirretään lopulta pois Helsingin keskustasta. Tässä skenaariossa keskustakampus ensin uudelleen järjestellään tilojen monikäyttöisyyden periaatteen mukaan, minkä ansiosta tiloja voidaan helposti vuokrata ja myydä ulkopuolisille, koska ne on valmiiksi remontoitu ns. yrityskäyttöön. Sitten seuraavassa vaiheessa (2023 jälkeen, ehkä 2025-2030) alkaa ihmistieteiden siirtäminen pois keskustakampukselta. Keskustaan jää vain päärakennus, jotkut seremonialliset ja hallinnolliset toiminnot sekä “rajapintoja” tutkijoiden, yhtiöitettyjen toimintojen ja yksityisen liiketoiminnan väliin, Tiedekulman ja sen ympärillä toimivien yritysten malliin. Keskustakampuksen tiloja myydään pois ja joidenkin tilalle saattaa aikanaan nousta pilvenpiirtäjiä, joissa on yhtiöiden pääkonttoreita ja kaupallisia toimintoja. Tämä vastaa elinkeinoelämän ja suuryhtiöiden visiota Helsingin tulevaisuudesta.

[8] Tarve on ilmeinen, sillä tulevaisuudessa yliopisto tulee uudelleen laajenemaan. Tutkimuksen ja korkeimman koulutuksen merkitys vain kasvaa. Tässä sivuutan skenaarion, jonka mukaan prosessi johtaa asteittain siihen, että ihmistieteet siirretään lopulta pois Helsingin keskustasta kaupallisten hankkeiden ja yhtiöiden tieltä. Ks. viite 7.