KANSALAISTIETEELLINEN KANSATIEDE

Viime viikkoina on lehdistössä tuotu esiin runsaasti näkökulmia tieteellisen tutkimuksen nykykäytäntöihin, tavoitteisiin ja merkityksiin. Kirjoittajien tieteenalasta riippumatta havainnot tuntuvat tutuilta myös kansatieteilijän näkökulmasta. Erityisen huomion kiinnitti kuitenkin Mikko Raskin ja Nina Kahman mielipidekirjoitus (Helsingin Sanomat 17.10.2018), jossa peräänkuulutettiin tieteen ja kansalaisten vuorovaikutuksen lisäämistä niin tieteen arvostuksen mutta myös tutkimuksen laadun parantamiseksi. He kysyvät, miten globaali tieteen arvostuksen väheneminen voitaisiin pysäyttää. Vastauksena he nostavat esiin kansalaistieteen, jossa tutkijoiden työtä voi tukea kuka tahansa tuottamalla tutkimuksen kannalta merkityksellistä tietoa. Tämänkaltaista toimintaa on Suomessa kirjoittajien mukaan toteutettu muun muassa ympäristötutkimuksen alalla.

Tuntuuko tutulta? Itselleni muistui kirjoitusta lukiessani vahvasti mieleen ne lukuisat tunnit, joita olen aikoinani viettänyt silloisessa Museoviraston keruuarkistossa kyselyaineistoja lukien. Käsin- tai koneella kirjoitetut liuskat sisälsivät milloin yleisiä ”totuuksia” omasta ympäristöstä tehdyistä havainnoista milloin henkilökohtaista – tunnustuksellistakin – kokemuskerrontaa. Jos mikä, niin kansatieteellisiin kyselyihin vastaaminen voidaan nähdä kansalaistieteenä.

Vaikka tätä termiä eivät toimintaa kehittäneet tutkijat aikoinaan käyttäneetkään, voidaan motiivien osalta löytää analogia myös 2000-luvun tarpeeseen rakentaa vuorovaikutusta tieteen ja kansalaisten välille. Toimintaa perusteltiin muun muassa tarpeella saada harvalukuisten tutkijoiden rinnalle runsas harrastajakeräilijöiden joukko, jota ilman laaja kulttuuristen ilmiöiden kartoittaminen ei olisi ollut mahdollista. Tässä joukossa toimiminen yhdisti kerääjät pitkään ja kunniakkaaseen tallentajien joukkoon ja sen merkkihenkilöihin, kuten Elias Lönnrotiin ja M. A. Castréniin, mikä jo itsessään antoi työlle erityisen arvon. Se, että työ oli nimenomaan katoavan tiedon pelastamista arkistoon tuleville sukupolville, on osaltaan korostanut sen merkityksellisyyttä. Kun kyselyjen sisältö muotoutui myöhemmin vielä vastaajien omia kokemuksia arvostavaksi, korostui tiedon ainutlaatuisuus ja vastaajien yksilöllinen merkitys.

Vastaajien näkökulmasta toimintaan on nähty motivoivan monet erilaiset tekijät: niin pyrkimys osallistua kulttuuriperinnön määrittelyyn, tuottaa ymmärrystä menneisyydestä kuin rakentaa omaa itseymmärrystä kirjoittamisen kautta. Kaikissa tapauksissa tiedettä tehtiin vahvassa vuorovaikutuksessa tutkijoiden ja ”tiedonantajien” välillä.

Vaikka tutkimuksen lähtökohdat monin osin ovat viime vuosina muuttuneet, tähän samaan vuorovaikutuksen periaatteeseen nojaa kansatiede tänäänkin, on aineistoinamme sitten kyselyt tai muutoin tuotetut aineistot. Käytännöt vuorovaikutukselle ovat tieteenalaan sisäänrakennettuina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kansatiede olisi valmis. Päinvastoin: kuten aikoinaan, myös tänään on syytä miettiä, miten saamme tutkimuksen piiriin mahdollisimman laajan joukon ihmisiä. Emme vain niitä, jotka aktiivisesti haluavat tuoda äänensä kuuluville ja jotka ovat siihen pystyviä.

Kansalaistieteellisen tutkimuksen lähtökohdissa voidaankin nähdä tieteenalakohtaisia eroja. Kansalaistieteellisen tutkimuksen edellytyksenä on aina, että tavoite tutkimuksen tekemiseksi on yhteinen tutkijoiden ja siihen osallistuvien keskuudessa. Tämä tarkoittaa, että jaamme ymmärryksen siitä, mikä on tutkimuksellisesti tärkeää. Kansalaistieteellinen kansatiede vaatii kuitenkin myös erityistä luottamusta eri osapuolten välillä; sitä, että tarkoitusperämme ovat ymmärrettävät ja uskottavat kaikkien tutkimukseen osallistuvien näkökulmista.

Tämä vaatii aktiivisuutta niin tutkimusaiheiden, -menetelmien kuin näkökulmienkin kehittämisessä mutta myös niistä kertomisessa. Tässäkin on syytä paitsi kuunnella ihmisiä itseään rohkeasti lähestyä ”kenttäämme” kertoaksemme työmme mahdollisuuksista. Helppoa tämä ei aina ole, kuten monet etnografit ovat työssään kokeneet. Uskottavuutta kasvatamme kuitenkin vain vuorovaikutusta kansalaistieteellisen tutkimuksen hengessä lisäämällä: lähestymällä eri yleisöjämme tutkimusprosessiemme eri vaiheissa ja hahmottamalla yhteistä perustaa merkitykselliselle tiedolle.

 

Kansatieteellisistä kyselyistä voi lukea lisää esimerkiksi seuraavista teoksista:

Journal of Finnish studies vol. 18, no. 1: From Cultural Knowledge to Cultural Heritage: Finnish Archives and Their Reflections of the People. Eds. Pia Olsson & Eija Stark.

Pirjo Korkiakangas, Pia Olsson, Helena Ruotsala & Anna-Maria Åström (toim.) 2016. Kirjoittamalla kerrotut. Kansatieteelliset kyselyt tiedon lähteinä. Ethnos-toimite 19. Helsinki: Ethnos.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *