Terijoen rannalla
Lapsuuteni kesäiltoina mummo taputti käsiään, pyrähteli ympäri ja huudahti: Miten tylsiä olettekaan! Toista oli Viipurissa! Karjalassa oltiin aina tanssittu ja soitettu, ja vielä neljällä kielellä. Ja siellä oli loputon ranta. Tästä kerrottiin niin usein, että lakkasimme kuuntelemasta.
Leikimme Tenholan neljän neliön rannalla, jota kaislikko vähitellen söi jalkojen alta. Mitä vikaa siinä oli.
Vartuin ja matkustin itään, Moskovaan ja Pietariin. Viipurissa noustiin joskus minuutiksi junasta, siellä oli kolkko tunnelma.
Tänä vuonna mummo olisi täyttänyt sata vuotta, ja hänen jälkeläiset puolisoineen ja lapsineen – kyllä, siitä tuli yksi täysi bussilasti! – lähtivät kohti Karjalaa. Pysähdyimme pitkään Viipurissa. Mutta matkan varsinainen määränpää oli Terijoki. Se aikoinaan kuuluisa rantakaupunki, Pohjolan Riviera, jossa pietarilainen yläluokka ja taitelijat viihtyivät 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Vallankumouksen myötä monen venäläisen oli siis jätettävä rakkain kesäpaikkansa. Neljännesvuosisata sen jälkeen oli suomalaisten ja vielä rankempien jäähyväisten aika.
Terijoen ympäristössä on toinen toista kauniimpia huviloita, kaikki tuhoutuneet. Koska osa minusta haluaisi muuttaa jokaiseen hylättyyn puutaloon ja herättää sen sielu hellävaraisesti henkiin, kunnostaa ikkunat ja paikata laudat, olen pian syvästi jakautuneessa mielentilassa. Luontoa rakastava enoni taas ilahtuu – mitkä metsät! Sillä jos taloihin ei ole koskettu 80, jollei 120 vuoteen, sama koskee metsiä. Menetettyjä taloja ympäröi satujen ja alitajunnan metsä – ikuinen, aito sekametsä.
Kuljemme korkeiden puiden vihreässä valossa paikkaan, jossa isoäitini talo kerran seisoi. Sen vieressä on valtava, pietarilaisperheen asustama hirsihuvila. He tulevat tervehtimään, kysyvät taustoja ja tarinoita, katsovat valokuvia. Vaihdamme sähköpostiosoitteita. Jatkamme kävelyä etelään, kunnes vilkkaasti liikennöidyn tien takana se avautuu. Terijoen ranta.
Kullanvalkoisen hiekan, leveä, ja loputtoman pitkä. Kymmeniä kilometrejä rantaa. Simpukoita, kiviä, sinisenharmaa meri. Meri jossa turistien purjeveneet ja moottoriveneet ja rantakahvilat loistavat poissaolollaan. Kun kävelen rannalla, se näyttää siltä kuin se näytti isoäitin lapsuudessa 1910-luvulla. Mutta hiekka on täynnä lasisirpaleita ja vedessä ei saa uida myrkytysvaaran vuoksi.
Neuvostoliiton aikana täällä sijaitsivat parhaat lepokodit. Edelleen on hotelleja, joihin ulkomaalaisilla ei ole asiaa. Omassa hotellissamme on taas suomalaiset hinnat ja venäläinen taso (kaikissa lakanoissa on eri kuvioita, mistä lapset riemuitsevat). Kun jälkeenpäin haluamme kirjoittaa arvion siitä, Trip Advisor ei tunnista koko kaupunkia, saatika majoituspaikkaamme.
Hotellia ympäröi aidattu alue, leikkipuistoineen ravintoloineen. Keskellä aluetta on ränsistynyt, valtava, vaaleansininen puuhuvila. Siinä asuvat työntekijät ja vähän kuka sattuu. Ne, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa. Pyykki kuivuu ulkona, vesi haetaan hotellista. Parvekkeen sirolla kaiteella makaa tyyni, aamutakissaan rauhallisesti tupakoiva mies.
Ehkä he kohta herättävät sen, Pietarin rikkaat, tai tulevan viisumivapaan innoittamat suomalaiset. Siihen asti Terijoki nukkuu Prinsessa Ruususen unta.
Anna Rotkirch
(Seura-kolumni syyskuu 2012)
