Huhtikuun tutkijan aamukahvit: Sanna Raninen

Vaikka kirjapainotaito oli keksitty jo 1450-luvulla, Ruotsin valtakunnan papisto käytti 1600-luvulle asti enimmäkseen käsin kopioituja laulukirjoja. Britanniassa musiikkikirjojen historian tutkijaksi opiskellut Sanna Raninen rakentaa Koneen Säätiön rahoittamassa post doc -hankkeessaan kokonaiskuvaa kiehtovasta ja huonosti tunnetusta käsikirjoitusaineistosta.

Reformaatio: katkoksia ja jatkuvuutta

Ruotsin valtakunnan kirjakulttuuri mullistui 1500-luvun alkupuolella kahdesta syystä. Luterilainen reformaatio laittoi teologiset ja liturgiset tekstisisällöt uusiksi ja johti kansankielten kirkollisen käytön voimakkaaseen lisääntymiseen. Samalla painetun kirjan yleistyminen, joka oli Ruotsissakin alkanut jo 1400-luvun lopulla, muutti täysin tekstien monistamisen ja levittämisen käytännöt.

Molemmat radikaalit muutokset koskivat kuitenkin lähinnä tekstien maailmaa. Musiikki oli erottamaton osa kirkollista elämää, eivätkä sävelkulut muuttuneet harhaoppisiksi Lutherin ajatusten leviämisen myötä.

Pääsiaisajan lauluja 1500-luvun käsikirjoituksessa. Kansalliskirjasto, MS Coll.762.3

Musiikin painaminen oli myös vähäistä ennen 1600-luvun puoliväliä. “Eräät reformaatioajan tärkeät painetut jumalanpalveluskirjat, kuten Mässan på Swensko (1541) ja Agricolan Messu (1549) sisälsivät kyllä nuottiviivastot, mutta eivät nuotteja. Toisin kuin joskus on ajateltu, syyt nuottien poisjättämiselle eivät olleet teknisiä”, Raninen kertoo. “Samalla vaivalla olisi voitu kaivertaa puupiirroslaatoille myös nuotit. Viivastot jätettiin tyhiksi, sillä yhtenäistä valtakunnan kattavaa laulukulttuuria ei ollut. Papisto sai täydentää nuotit oman makunsa mukaan tai laulaa sävelmät ulkomuistista.”

Sekä musiikkirjojen sisällöissä että tuotantotavoissa nähdään selvä jatkumo keskiajalta 1600-luvun puoliväliin saakka. “Monia keskiaikaisia laulukirjoja muunnettiin pienin tekstimuutoksin reformaatioajan kirkkolauluun sopiviksi. Samat sävelkulut jatkoivat elämäänsä myös uusissa kirjoissa, jotka edelleen valmistettiin käsin.” Raninen huomauttaa, että papiston laulukulttuurissa myös latinan kieli säilytti vahvan aseman pitkälle uudelle ajalle. “Latinankielinen laulaminen ei 1500-luvulla ollut mikään marginaali-ilmiö.”

Keskiaikaisen laulukirja on mukautettu luterilaiseen käyttöön. Viittaus suojeluspyhimykseen on muutettu Jeesukseksi (Jhesu).  Kansalliskirjasto, F.m. II.96.

Valtavan materiaalin äärellä

Aloittaessaan hankkeensa Raninen tunsi vajaat sata uuden ajan alun käsin kirjoitettua laulukirjalähdettä Ruotsin valtakunnasta. Tällä hetkellä hän ei suostu sanomaan tarkkaa lukua, sillä määrä kasvaa jatkuvasti tutkimuksen edetessä. “Varsinkin Ruotsin puolella näitä tulee koko ajan esiin eri seurakuntien arkistoista. Suomessa tilanne on sikäli helpompi, että aineiston valtaosa on koottu Kansalliskirjastoon. Myös Turun maakunta-arkistossa on suhteellisen paljon materiaalia.”

Säilymisen kannalta keskittämisellä on etunsa, sillä varoitavia esimerkkejä pienten arkistojen haavoittuvuudesta löytyy myös Suomesta. Hailuodon kirkon 1500-luvun antifonarium tunnetaan nykyään vain Kansalliskirjastossa säilytettävänä jäljenteenä. Alkuperäinen tuhoutui puukirkon tulipalossa vuonna 1968.

Hailuodon Antiphonariumista säilyy mikrofilimikopio Kansalliskirjastossa. Alkuperäinen tuhoutui Hailuodon kirkon tulipalossa vuonna 1968.

Koska aineistoa on paljon eikä sen luettelointi ole kattavaa, suuri osa Ranisen kolmivuotisesta hankkeesta menee dokumentoivan perustutkimuksen äärellä. “Pyrin muodostamaan yleiskuvan musiikkikirjojen materiaalikulttuurista. Miten kirjojen ulkonäkö, koko ja sisältö määrittyivät niiden käyttötapojen ja ympäristön muuttuessa? Mitä materiaaleja kirjojen tekoon oli saatavilla ja miten papisto teki omat kirjansa? Millaisia ovat kirjojen tyylilliset suhteet?”

Mukaan mahtuu myös muutamia kirjojen valmistamisen ja välittämisen verkostoja koskevia tapaustutkimuksia. “Esimerkiksi Itä-Götanmaalta vaikuttaisi löytyvän tyylillinen ryhmä, joka kertoo jossain määrin yhtenäisestä paikallisesta kirjojen tuottamisen kulttuurista. Upplannissa kirjojen omistuskirjoitukset taas kertovat sikäläisten pappissukujen välisistä suhteista.”

Liimatulla paperilapulla tehty korjaus. Kansalliskirjasto, Coll.762.3.

Kansainvälinen perspektiivi

Raninen katsoo ruotsalaista ja suomalaista aineistoa osin ulkopuolisen silmin. Hän on suorittanut kaikki tutkintonsa Britanniassa ja työskennellyt siellä myös tutkijana. “Opiskelin musiikkia Glasgowssa ja kiinnoistuin erityisesti keskiajan ja renessanssin musiikista. Maisterintutkinnon jälkeen sain jatko-opiskelupaikan Arts and Humanities Research Councilin rahoittamasta tutkimusprojektista Manchesterissa, ja tein väitöskirjani polyfonisen musiikin kirjapainotekniikoista ja tuotannosta. Lisäksi olin post doc -tutkijana Sheffieldin yliopistossa.”

Ranisen aiemmat tutkimukset ovat käsitelleet eurooppalaista musiikkikirjakulttuuria sekä musiikin ja visuaalisten taiteiden suhdetta uuden ajan alun Euroopassa. Ruotsin ja Suomen aineisto yllätti runsaudellaan: “Musiikkikirjojen ja varhaisen musiikin tutkimus Euroopassa harvoin yltää Itämeren pohjoisosiin, ja Ruotsin valtakunnan kirjakulttuuri ei ole yleisesti tunnettua. Yksi tutkimukseni tärkeimmistä tavoitteista on tuoda tämä aineisto osaksi kansainvälistä keskustelua.”

Urjalan värikäs laulukirja. Kansalliskirjasto, MS C.ö.IV.12.

Sanna Raninen piti esitelmän Kansalliskirjaston tutkijan aamukahveilla 10.4.2019.