Yhdysvaltojen psykiatrinen yhdistys loi 1970-luvulla DSM III -nimellä tunnetun diagnostisen käsikirjan, jolla on ollut valtava vaikutus mielenterveyden häiriöiden luokitteluun kaikkialla maailmassa. Väitöskirjassaan Mia Pohtola tutkii tämän kiistellyn käsikirjan syntyä ja merkitystä. Pohtolan mukaan manuaalin luomisessa ei ollut kyse ainoastaan diagnostiikan kehittämisestä vaan uusi manuaali sai myös laajemman merkityksen psykiatrian tieteenalan sisäisen kriisin rauhoittajana.

Mielen sairauksien vaikeat diagnoosit

Jotta potilasta voidaan auttaa, täytyy tietää mikä on vialla. Siksi kaikki lääketieteellinen hoito alkaa diagnoosista. Kehon vammojen ja sairauksien diagnosointi ei aina käytännössä ole helppoa, mutta sen periaatteet ovat selkeät. Jalka on poikki tai se ei ole poikki. Aivoissa on kasvain tai siellä ei ole kasvainta.

Mielen sairaudet ovat paljon monimutkaisempi kysymys. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa tämä usein unohtuu, toteaa Mia Pohtola. “Jos lukee Hesaria, siellä puhutaan masennuksesta ikään kuin se olisi varmennettu tautidiagnoosi. Sanotaan, että ’sillä on se masennus’, tai lehdessä kerrotaan, että sinulla on masennus, jos sinulla on nämä ja nämä oireet. Todellisuudessa oirekriteerit perustuvat vasta hypoteesiin, eikä kukaan tiedä miten tarkka tai epätarkka nykyinen määritelmä on.”

Pohtola ei halua kieltää masennuksen olemassaoloa ja ongelman vakavuutta. ”Olen sitä mieltä, että masennus tautitilana tulisi määritellä sairaudeksi. Mutta samalla täytyisi muistaa, että ymmärryksemme on vielä hyvin pintapuoleista. Kyseessä on major depressive disorder (suom. vakava masennuksellinen häiriö) -määrittelyn alla kulkeva laaja oireiden kirjo. Luultavasti on olemassa paljon erilaista ja eri syistä johtuvaa masennusta, mutta tätä kirjoa ei ole onnistuttu lohkomaan toimiviksi aladiagnooseiksi.”

Pohja tämän päivän suomalaiselle masennukselle, kuten useimmille mielen häiriöiden diagnooseille, määriteltiin Yhdysvalloissa 1970-luvulla. ”Psykiatrista tautiluokittelua ohjaa Yhdysvaltojen psykiatrisen yhdistyksen tuottama diagnostinen opas, Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders (DSM). Sen kolmas version, DSM III, valmistui vuonna 1980. Juuri tällä versiolla on ollut ratkaiseva vaikutus siihen, miten mielen häiriöitä diagnosoidaan koko maailmassa”, Pohtola sanoo.

Amerikkalaisen psykiatrian kriisi

Väitöskirjassaan Mia Pohtola tutkii sitä, miten tämä kiistelty opas syntyi ja nousi niin vaikutusvaltaiseen asemaan. Hänen mukaansa DSM III:n taustalla oli psykiatrian tieteenalan kriisin ja kiristyvän julkisen talouden yhteisvaikutus. ”Toisin kuin useimmat terveydenhuollon alat, psykiatrinen hoito on Yhdysvalloissa aina ollut etupäässä osavaltioiden rahoittama julkinen palvelu. Talouskasvun hidastuminen 1970-luvulla kiristi osavaltioiden taloutta ja asetti uudenlaisia paineita mielenterveyspalveluille. Selkeät tautiluokitukset helpottivat hoidon tarjoamista.”, Pohtola kertoo.

Samaan aikaan usko psykoanalyysiin horjui. ”Analyyttinen perinne oli hallinnut amerikkalaista psykiatriaa, mutta nyt esiin nousi uusi sukupolvi. Se kyseenalaisti psykoanalyysin ja siihen liittyvän diagnostiikan, jossa neuroosin käsitteellä oli vahva asema. 1970-luvulla monia nuorempia psykiatreja kiinnosti tarkastella mielenterveyden ongelmia ensisijaisesti biologisessa viitekehyksessä.”

Usko neurobiologisen ymmärryksen merkitykseen ja sen avaamiin lääkehoidon mahdollisuuksiin oli aikakauden kontekstissa ymmärrettävää. ”Juuri tähän aikaan aivojen kuvantamismenetelmissä edistyttiin suurin harppauksin. Ajateltiin, että kun näemme aivojen sisään yhä tarkemmin, pystymme diagnosoimaan häiriöt täsmällisemmin ja hoitamaan niitä tehokkaasti etupäässä lääkkeillä.”

Biologinen lähestymistapa tarjosi tien ulos analyyttisen psykiatrian umpikujasta. Terveyshallinto kaipasi täsmällisiä tautiluokituksia, joita kasvavan kritiikin kohteeksi joutunut psykoanalyyttinen perinne ei kyennyt tarjoamaan. Biologisesti suuntautunut uusi sukupolvi sen sijaan ymmärsi terveydenhuollon tarpeet. DSM III laadittiin paljolti tästä lähtökohdasta käsin. Se tarjosi kattavan ja näennäisen objektiivisen mielenhäiriöiden tautiluokitusjärjestelmän. ”Manuaalin koon kasvu havainnollistaa tehokkaasti muutoksen mittakaavaa. DSM II (1968) oli 119-sivuinen, mutta DSM III:n pituus oli peräti 494 sivua.” DSM III:sta lähtien manuaalisarjasta muodostui arvokas tuote Yhdysvaltojen psykiatriselle yhdistykselle.

Mia Pohtola kuvaa DSM III:n syntyä haavan ja laastarin käsitteillä. ”Psykiatria oli haavoittunut ja hukassa. Se oli joutunut sisäiseen kriisiin, joka uhkasi koko tieteenalan identiteettiä. Kriisiytynyt psykiatria ei kyennyt vastaamaan siihen kohdistuneisiin moninaisiin paineisiin. Samalla tieteenalaa kalvoi huoli sosiaalisen auktoriteetin murenemisesta. DSM III oli ikään kuin laastari, jolla tätä haavaa pystyttiin paikkaamaan.”

Kuva havainnollistaa DSM-manuaalien sivumäärän huomattavaa kasvua DSM III:n myötä.

Hulluuden historiaa

Mia Pohtola kiinnostui mielenhäiriöiden historiasta ensimmäisenä opiskeluvuonnaan Helsingin yliopistossa. Sysäyksen aiheen pariin antoi innostava kurssi, Petteri Pietikäisen Hulluuden historia mielisairaaloista masennuslääkkeisiin. ”Kurssi käsitteli synkkää ja kiinnostavaa tieteen historiaa, ja luentosali oli aivan täynnä. Se kurssi jätti minuun jäljen, osittain siksi, että samaan aikaan masennuksesta puhuttiin niin paljon. Se oli Iltalehden otsikoissa, se oli joka puolella. Mietin, että onkohan masennus lisääntynyt ja mistä syystä. Aloin tutustua aiheeseen, ja aika nopeasti taustalta löytyi tämä manuaalisarja.”

Psykiatrisen diagnostiikan historia kuulosti ensin kuivalta tutkimuskohteelta, mutta aiheen auettua se tempasi mukaansa. Pohtola teki aiheesta gradunsa käyttäen lähteinään tieteenalan amerikkalaisia julkaisuja. Heti gradun aloittamisen aikoihin tapahtui onnekas sattuma, joka vaikutti ratkaisevasti myöhemmän väitöskirjahankkeen syntyyn. ”Yhtenä aamuna luin sähköpostiviestin Petteri Pietikäiseltä. Oletko kuullut että Allen Frances on tulossa Helsingin yliopistoon pitämään yleisöluentoa? Istuin aamukahvipöydässä ja mietin kuumeisesti, kehen ottaisin yhteyttä”, Pohtola kertoo.

Allen Francesin laajan lukijakunnan tavoittanut teos Saving Normal ilmestyi vuonna 2013.

Pohtolan innostukselle oli hyvä syy. Allen Frances oli ja on yhdysvaltalaisen psykiatrian sisäpiirin ydintä. Hän oli johtanut DSM III:sta seuranneen psykiatrisen manuaalin (DSM IV) toimittamista ja tullut sen jälkeen tunnetuksi diagnostisen järjestelmän kriitikkona. ”Sain yhteyden Francesiin hänen suomalaisen yhteistyökumppaninsa, Kari Tikkisen kautta. Kerroin, että jos saan edes viisi minuuttia Francesin kanssa olen ikuisesti kiitollinen. Francesilla oli sovittuna luennon jälkeen jo monia tapaamisia, mutta hän sanoi, että me olemme täällä opiskelijoita varten. Tapaamisemme sijoitettiin viimeiseksi ja sain kokonaisen tunnin haastatteluaikaa.”

Haastatteluja Atlantin yli

Yhteys Allen Francesiin muodostui käänteentekeväksi tutkimuksen kannalta. ”Frances näki tutkimusaiheeni tärkeänä. Hän esitteli minut sähköpostitse kaikille DSM III:n laatimisessa mukana olleille henkilöille, jotka olivat vielä elossa. Tämä mahdollisti heidän haastattelemisensa. Harva kehtasi kieltäytyä, ja monet ovat olleet kiitollisia, että DSM III:n syntyprosessia dokumentoidaan tällä tavalla.”

Väitöskirjan suurimmaksi yksittäiseksi ponnistukseksi onkin muodostunut reilun neljänkymmenen haastattelun tekeminen yli kahdenkymmenen haastateltavan kanssa, haastattelujen litterointi ja saadun datan hallinnoiminen. Aineiston merkitys ei luultavasti tule rajoittumaan vain Pohtolan väitöskirjaan. ”Nyt on viimeinen hetki toteuttaa tällainen tiedonkeruuhanke. Kaksi haastateltavaa on jo menehtynyt sen jälkeen, kun olen puhunut heidän kanssaan.”

Muistitietotutkimus on vienyt valtavasti aikaa. ”Se on ollut superrankkaa mutta henkisesti kasvattavaa”, Pohtola kertoo. ”Kaikilla haastateltavilla on tutkinnot Ivy League -yliopistoista ja kymmenien vuosien opetuskokemus Harvardin kaltaisista yliopistoista. Kyllä siinä vaan tulee sellainen pienuuden tunne.” Vaativuutta on lisännyt vieraan kielen ja etäyhteyden käyttö. Yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta haastattelut on tehty puhelimella. ”Mutta kaikkeen tottuu. Haastattelut pitää aikaeron vuoksi tehdä illalla, ja aluksi minulla meni koko haastattelupäivä hengitellessä. Loppujen lopuksi kaikkein hienoin osa koko projektia on kuitenkin ollut saada mahdollisuus keskustella näin monen DSM-asiantuntijan kanssa.”

Mia Pohtola tekee väitöskirjaansa Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan historian tohtoriohjelmassa, jonka piirissä muistitietotutkimusta ei harjoiteta kovin runsaasti. Tukea on kuitenkin löytynyt valtiotieteellisen tiedekunnan muistitietotutkijoilta. Myös väitöskirjan ohjaamiseen osallistuvat eri taustoista tulevat tutkijat. ”Väitöskirjani sisällön suhteen Petteri Pietikäinen on tärkein asiantuntija. Hän on nykyään Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori, mutta näen häntä säännöllisesti. Helsingissä vastuuohjaajani on Risto Marjomaa, ja lisäksi minua on tukenut Pohjois-Amerikan tutkija Janne Lahti.”

Suljettu arkisto ja vaihtelevan avoimet kirjastoaineistot

Haastattelujen lisäksi myös kirjallisilla lähteillä on suuri merkitys Pohtolan tutkimuksessa. Tällä suunnalla hän on kuitenkin törmännyt yllättävään esteeseen. ”DSM III-hankkeen toteuttajan, Yhdysvaltojen psykiatrisen yhdistyksen, arkisto on tällä hetkellä valtaosin suljettu tutkijoilta. Esimerkiksi hallituksen pöytäkirjat 1970-luvulta ovat saavuttamattomissa, samoin kaikki järjestön sisäinen asiakirja-aineisto puhumattakaan DSM-materiaalista.”

Yhdistyksen painetuista julkaisuista löytyy suppeampia tietoja esimerkiksi kokousten sisällöistä, mutta myös lehtien digitaalisen saatavuuden kanssa on ollut ongelmia. ”Tärkeimmät lehdet, American Journal of Psychiatry ja General Archive of Psychiatry on digitoitu, ja niiden pitäisi olla käytettävissä Helsingin yliopiston tutkijoille. Käytännössä lehdet eivät kuitenkaan läheskään aina aukea, eikä lääketieteellisiin aineistoihin erikoistuneessa Terkko-kirjastossakaan ole osattu ratkaista tätä”, Pohtola sanoo.

Tutkijan onneksi 1970-luvun painetut amerikkalaiset psykiatrian alan lehdet kuitenkin löytyvät Kansalliskirjaston humanistisesta kokoelmasta, eli Helsingin yliopiston entisestä tieteellisestä pääkokoelmasta. ”Päämetodi on ollut käydä tätä lehtimateriaalia läpi aukeama aukeamalta. Tällä tavalla olen saanut hyvän yleiskuvan siitä, mistä on puhuttu, miten keskustelu on elänyt ja millaisia taitekohtia siinä on ollut. Olen kokenut tämän työskentelytavan hyvin hyödylliseksi eikä se olisi ollut mahdollinen ilman fyysisiä lehtiä. Tärkeimpiä juttuja olen sitten skannaillut omaan käyttööni.”

Psykiatrian menneisyys ja tulevaisuus

Pohtolan tutkimus suuntautuu 1970-luvulle, mutta sillä on suorat kytkökset psykiatrian tämän hetken näkymiin. ”Suomessa elämme edelleen pitkälle tämän 70-luvun tautiluokituksen maailmassa. Kun se luotiin, amerikkalaista psykiatriaa leimasi hyvin vahva usko lääkehoidon nopeaan kehitykseen. Ajateltiin, että kuvantamismenetelmien avulla mielen häiriöt voidaan paikallistaa tiettyihin aivojen osiin tai prosesseihin ja niihin voidaan sitten kehittää täsmälliset lääkkeet.”

Kehitys ei kuitenkaan ole kulkenut ennustetusti. ”Tosiasia on, että ne miljardit, joita on syydetty aivojen biologiseen tutkimukseen eivät ole kehittäneet paljonkaan psykiatristen sairauksien hoitoa. Aivojen ymmärtämisen kannalta tulokset ovat olleet huippumielenkiintoisia, mutta käytännön hoidon tasolla eteenpäin ei ole juurikaan päästy. Tärkeimmät mielenhäiriöiden lääkkeet ovat samoja kuin ennen – niitä on vain vähän fiksailtu. Yhdysvalloissa lääketehtaat ovat kääntyneet pois psykiatrisesta lääkekehityksestä. Ne pyörittävät tällä saralla vanhoja patentteja. Uusia keksintöjä ei ole näköpiirissä ja teollisuuden kasvumahdollisuudet ovat muualla. Samaan aikaan DSM III:n luoma diagnostinen systeemi on ajautunut isoihin ongelmiin kun tehdyt ennusteet tieteenalan kehittymisestä eivät ole toteutuneet. Näyttäisi siltä, että laastari on nyt irtoamassa.”

Yhdysvalloissa lääkekehityksen epäonnistuminen on siis johtanut biologisen lähestymistavan hieman samantapaiseen kriisiin, kuin jossa analyyttinen psykiatria oli 1970-luvulla. Tämä on ollut monille suuri pettymys. ”Aivot ovat paljon monimutkaisemmat kuin mitä kukaan osasi odottaa. Meidän on vain hyväksyttävä se, että olemme aivojen tutkimuksessa vasta alkumetreillä. Tästä puhutaan vähemmän Suomessa – meillä biologista näkökulmaa tuodaan edelleen voimakkaasti esiin julkisessa keskustelussa.”

Suomessa esimerkiksi käytetään edelleen kieltä, jota moni DSM-asiantuntijakin on kehottanut välttämään. ”Sanotaan, että ihminen on masentunut tai ihminen on skitsofreenikko. Olisi parempi sanoa, että ihmisen oireilu täyttää masennuksen tunnusmerkit tai skitsofrenian kuvauksen. Ihminen ei sisälly diagnoosiin, vaan diagnoosi on osviittaa antava asia. Tästä olisi tärkeä pitää kiinni siksi, että nämä diagnoosit eivät perustu ensisijaisesti neurobiologisille tosiasioille. Ne ovat tulkintoja tietyistä oirekimpuista ja auttavat psykiatrisen hoidon organisoimisessa. Psykiatrisista diagnooseista puhuttaessa tulisi kuitenkin aina huomioida, että ne ovat vasta suuntaviivoja, eivätkä varmennettuja määritelmiä.”

Mia Pohtolan väitöskirjatutkimusta rahoittaa Koneen Säätiö.

Kuvat: Marko Oja (Mia Pohtolan kuva), Mia Pohtola

Stalinin vainoissa kuollut Gustav Špet (1879–1937) tunnetaan filosofina, joka vähän ennen lokakuun vallankumousta “toi fenomenologian Venäjälle”. Venäläisen kirjallisuuden oppiaineessa väitöskirjaa viimeistelevän Liisa Bourgeot’n tutkimus osoittaa, että Špet oli enemmän kuin länsimaisten filosofisten vaikutteiden välittäjä. Hän kehitti Husserlin ajattelusta omaperäisen tulkinnan, ja nimenomaan Špetin oma ajattelu vaikutti venäläiseen modernismiin ja 1920-luvun kulttuuriteoriaan. Lisäksi Špetin ideoilla, jotka jäivät länsimaisille filosofeille täysin tuntemattomiksi, on sisällöllistä annettavaa tämän päivän fenomenologiselle tutkimukselle.

Špet, Husserl ja fenomenologia

Lukuvuonna 1912–1913 kolmikymppinen venäläinen filosofi Gustav Špet seurasi intensiivisesti Edmund Husserlin (1859–1938) luentoja Göttingenissä. Husserlin ajattelu oli keskellä suurta transsendentaalia käännettä. Hän halusi uudistaa filosofian ja suunnata sen huomion kohti inhimillisen tietoisuuden rakennetta ja sen suhdetta todellisuuteen. Špetin kuulemat luennot ja Husserlin kanssa käymät pitkät keskustelut liittyivät läheisesti Husserlin vuonna 1913 julkaistuun teokseen Ideoita puhtaasta fenomenologiasta ja fenomenologisesta filosofiasta.

Husserlin ideat filosofian uudistamisesta tulivat todeksi. Kirjasta versoi kokonaan uusi filosofinen traditio – fenomenologia. Tämä filosofian haara kohdisti huomionsa siihen, miten maailma ilmenee ihmiselle. Millainen vastaavuussuhde vallitsee havainnoivan mielen ja sille ilmenevän maailman välillä? Husserlin työn suorista jatkajista, Martin Heideggerista ja Maurice Merleu-Pontysta, tuli 1900-luvun filosofian supertähtiä. Lisäksi fenomenologia vaikutti voimakkaasti Jean-Paul Sartren ajatteluun ja epäsuorasti koko niin sanotun mannermaisen filosofian kehitykseen. Myös laajemmin ymmärretyn postmodernin ajattelun yhdet juuret ovat Husserlin fenomenologiassa.

Gusta Špet (1879–1837). Creative Commons.

Edmund Husserl (1859–1938). Creative Commons

Omaperäinen ajattelija

Špet on tunnettu länsimaisen filosofian puolestapuhujana, jonka mukana fenomenologinen ajattelu kulkeutui Venäjälle. Liisa Bourgeot’n mukaan asiassa on kuitenkin muitakin puolia. ”Jos lukee Špetiä ja Husserlia rinnakkain ne ovat samaa – ja kuitenkaan eivät olet. Špet ei pyrkinyt irtautumaan Husserlista vaan kehittämään tämän ajattelua eteenpäin. Husserl oli hänelle uudenlaisen metodin alku, mutta vasta alku.”

Špet kulki toiseen suuntaan kuin Husserlin länsimaiset oppilaat. ”Hän teki Husserlin fenomenologiasta aika erikoisen luennan. Špet keskittyi ennen kaikkea merkityksen kysymyksiin”, Bourgeot kertoo. ”Tähän liittyi myös käänne Špetin omassa ajattelussa. Hän liikkui Husserlin tiukasti rajatusta rationaalisesta filosofiasta kieltä ja kulttuuria koskeviin ideoihin.”

Taustalla oli yhtäältä venäläisen ajattelun perinteen holistinen, jopa uskonnollinen pyrkimys maailman kokonaisuuden ymmärtämiseen ja toisaalta Venäjän vallankumousta seurannut kiivas kulttuurikeskustelu. ”Špet pyrki venäläisen tradition tapaan kaiken olevan ymmärtämiseen, mutta hän pyrki siihen rationaalisin keinoin”, Bourgeot tiivistää. 

Kieli ihmismielen rationaalisuuden rakenteena

Špetin suuri projekti liittyi Kantin luoman filosofisen ongelma ratkaisemiseen. ”Kant oli Špetin mukaan jakanut todellisuuden kahtia järkeen ja materiaan, eivätkä ne olleet Kantin teoriassa yhdistettävissä. Järki ikään kuin postuloitiin materian päälle. Tämä oli Špetistä länsimaisen filosofian suurin erhe. Špet ajatteli, että jaon myötä luovuttiin filosofian alkuperäisestä kysymyksestä: mitä todellisuus oikeasti on?”, Bourgeot kertoo.

Edmund Husserl, Ideoita puhtaasta fenomenologiasta ja fenomenologisesta filosofiasta, v. 1922 painos. Kansalliskirjaston kokoelmat.

Husserlin fenomenologia näyttäytyi Špetille ehdottomasti askeleena oikeaan suuntaan. ”Sekä Husserl että Kant ajattelivat, että maailma ilmenee ihmismielessä tietoisuuden rakenteiden kautta. Husserl kuitenkin esitti, että mielen ja maailman välillä vallitsee ehdoton yhteys ja että ilmenevää todellisuutta tutkimalla on siis mahdollista saada siitä luotettavaa tietoa. Špet lisäsi siihen ajatuksen, että mieli on perustavalla tavalla kielellisesti rakentunut. Toisin kuin Husserlilla, kieli on Špetillä inhimillisen intuition pohja. Ja juuri kieli tekee ihmismielestä – ja maailmasta – pohjimmiltaan rationaalisen.”

Myöhempi länsimainen fenomenologia myötävaikutti myös postmodernin arvorelativismin kehitykseen. Husserlilla ajatus ihmisen absoluuttisen varmasta intuitiosta oli toiminut siltana tietoisuuden ja tiedostettavan maailman välillä. Tämä näkemys kyseenalaistettiin läntisessä filosofiassa Husserlin jälkeen, ja intuitio alettiin nähdä historiallisena ja kontingenttina. Špetillä näin ei käynyt. ”Vaikka Špetin kielellinen tietoisuus on nimenomaan historiallinen, tämä ei hänen teoriassaan johda relativisimiin. Špetille totuudet, jotka löydettiin todellisuudesta fenomenologisen tarkastelun kautta, olivat yhtä absoluuttisia kuin Husserlille, vaikka ne ovatkin kielellisiä.”

Slavisti ja filosofi

Liisa Bourgeot on tullut Špetin pariin venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksen suunnasta. ”Tulin Helsingin yliopistoon opiskelemaan venäjän kieltä ja kirjallisuutta, sillä olin lukenut pitkän venäjän. Päädyin vähän myöhemmin tekemään teoreettisen filosofian sivuainetta, ja se vei mennessään En kuitenkaan halunnut jättää venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurihistorian opiskelua, jonka koin läheiseksi ja kiehtovaksi.”

Ratkaisu jännitteeseen löytyi venäläisen aatehistorian professori Vesa Oittisen Gustav Špetiä käsitelleestä esitelmästä. ”En ollut kuullut Špetistä mitään, mutta olin erittäin innostunut fenomenologiasta. Ja yllättäen Venäjältä löytyi tällainen merkittävä fenomenologi. Kaikki palaset loksahtivat yhteen ja sain loistavan aiheen gradulleni.”

Bourgeot myöntää, että kaikki venäläisen kirjallisuuden professorit eivät varmaankaan olisi lähteneet mukaan tällaiseen hankkeeseen. ”Tämä kymmenvuotinen projektini on tapahtunut professori Tomi Huttusen ymmärtävän katseen alla. Huttunen on erikoistunut venäläisen modernismin ja avantgarden aikakauteen, ja Špet toimi samassa historiallisessa ja osin teoreettisessakin kehikossa näiden kirjallisuuden suuntausten harjoittajien kanssa.”

Kun Bourgeot’n gradu valmistui, Huttunen oli saanut Koneen Säätiöltä rahoituksen kauan suunnittelemaansa venäläisen avantgarden tutkimusprojektiin. Bourgeot pääsi aloittamaan väitöskirjansa tämän hankkeen jäsenenä ja Koneen säätiö on tukenut hänen tutkimustaan myös projektin päätyttyä. Kansalliskirjaston osana toimiva Slaavilainen kirjasto on puolestaan tarjonnut tutkimukselle erinomaiset käytännön puitteet. ”Slavicasta löytyvät niin filosofiajournaalien ja muiden julkaisujen alkuperäiskappaleet kuin lähes kaikki etsimäni tutkimuskirjallisuus. Kokoelma on hyvin arvokas venäläisen filosofian tutkimukselle.”

Gustav Špetin Ilmiö ja merkitys vuodelta 1914. Spet kirjoitti teoksen Göttingenissä ja kommentoi siinä Husserlin fenomenologiaa.

Špet ja tämän päivän fenomenologia

Bourgeot on työskennellyt enimmäkseen irrallaan filosofisesta tieteellisestä keskustelusta. Tästä on koitunut haasteita, mutta myös hyötyjä. ”Minulla ei esimerkiksi ollut vahvaa husserlilaista luentaa valmiina, vaan opettelin Špetin jollain tapaa aakkosista. Siksi tässä on mennyt tosi kauan”, Bourgeot toteaa. ”Väitöskirjan ydin on selkiytynyt oikeastaan vasta viime vuoden aikana. Istuin viime kesän Slaavilaisessa kirjastossa tauotta ja luin yhtä Špetin vähemmän tunnettua tekstiä, ”Viisaus vai järki” (1917). Tuo artikkeli kertoi kielen ja merkityksen roolista Špetin ajattelussa paljon selvemmin kuin hänen pääteoksensa Ilmiö ja merkitys (1914). Sain siitä tärkeän oivalluksen.”

Helsingissä toimii aktiivinen fenomenologian tutkijayhteisö ja väitöskirjan loppumetreillä kontakti heidän kanssaan on tiivistynyt. ”Pelkäsin menneeni mahdollisesti ihan metsään Husserl-tulkintani kanssa, mutta pääsin loppusyksystä esittelemään työtäni fenomenologiseen seminaariin. Tämä oli aivan ensiarvoisen tärkeää, itselleni suorastaan historiallista. Tuntui, että Špet näyttäytyi fenomenologeille kiinnostavana filosofina – ei vain venäläisenä filosofina.”

Kotimaisten kontaktien lisäksi Bourgeot on luonut yhteyksiä kansainväliseen venäläisen filosofian tutkimukseen. Hän on vieraillut seminaareissa Tartossa, Moskovassa ja Gdanskissa. Vuonna 2018 hän tutustui Bostonissa etupäässä amerikkalaiseen venäläisen filosofian tutkijoiden yhteisöön. ”Sieltä löytyy pieni, parinkymmenen ihmisen aktiivinen porukka. He pyrkivät nostamaan venäläistä filosofiaa osaksi filosofian valtavirtaa. Se puuttuu länsimaisesta kaanonistamme vielä täysin. Suomessa venäläistä filosofiaa on tosin tehnyt ansiokkaasti tunnetuksi Vesa Oittinen.”

Liisa Bourgeot’n tavoitteet ovat saman suuntaisia. ”Tutkimuksessani on huomattavilta osin kyse venäläisestä aate- ja kulttuurihistoriasta, ja väitöskirjani yksi merkittävä teema on Špetin vaikutuksen arvioiminen 1920-luvun venäläisessä kulttuurissa. Mutta työn kuluessa minulle on syntynyt vahva näkemys siitä, että Špetin ja muiden venäläisten filosofien ajattelulla olisi paljon annettavaa myös tämän päivän filosofiselle tutkimukselle.”

Špetin ajattelu kytkeytyy moneen erilaiseen suuntaan, kuten venäläiseen formalismiin, Vygotskyn psykologiaan ja Heideggerin filosofiaan. Se tarjoaisi myös erinomaisen laajemman tutkimusprojektin aiheen.

Vapaa-aikaa kirjakaupassa

Liisa Bourgeot’n arki tarjoaa täydellisen vastapainon filosofisille pohdiskeluille. ”Olen joka toinen ilta töissä antikvaarisessa kirjakaupassa, Arkadia International Bookshopissa. Mieheni Ian Bourgeot perusti kaupan ensimmäisen version vuonna 2008. Vuonna 2012 muutimme uusiin tiloihin ja meidän oli tarkoitus pyörittää uutta kirjakauppaa yhdessä. Mutta sitten saimme kaksi lasta. Nyt Ian hoitaa kauppaa päivisin ja vuorottelemme iltaisin lastenhoidon ja kirjakaupan välillä.”

Pariskunnan sosiaalinen elämä keskittyy kirjakauppaan, jossa järjestetään aktiivisesti myös tapahtumia. ”Kirjakauppa on tasapainottava tekijä elämässäni. Tekee hyvää, kun on unohdettava Špet hetkeksi ja juteltava kävijöiden kanssa. Se auttaa pitämään mielen kiinni myös nykyhetkessä.”

Liisa Bourgeot'n ja Ilmiö ja merkitys -teoksen kuvat: Marko Oja

Arkadia International Bookshopin kuva: Ian Bourgeot

Mahtava Inkavaltakunta hallitsee kuvaamme läntisen Etelä-Amerikan historiasta ennen eurooppalaisten saapumista. Todellisuudessa tuo imperiumi oli kuitenkin kaikkea muuta kuin monoliittinen ja taloudellisesti ja poliittisesti yhteydessä alueen muihin, vähemmälle huomiolle jääneisiin kansoihin. Laura Saaren väitöstutkimus tuottaa uutta tietoa Inkavaltakunnan kaakkoisen rajamaan, Gran Chacon alueen olosuhteista 1400- ja 1500-luvuilla muun muassa Kansalliskirjaston Nordenskiöldin kokoelman karttojen avulla.

Inkavaltakunnan rajoilla

Kuten antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset, myös inkat näkivät itsensä järjestyksen ja sivistyksen edustajina. He määrittelivät itsensä suhteessa sademetsien barbaarisina pitämiinsä kansoihin ja korostivat järjestäytyneen valtakunnan ja sen ympärillä levittäytyvän villin maailman välistä rajaa. “Inkavaltakunta oli kuitenkin kaukana monoliittisesta. Sen rajat olivat huokoiset ja valtakunnan sisälläkin eli erilaisia kansoja”, Saari kertoo. Saaren tutkimus liittyy inkavaltakunnan rajojen dynamiikkaan. “Keskityn Pohjois-Chacon joki- ja suoalueisiin. Tuon seudun läpi kulkivat eräät Inkojen ja Amazonasin alueen väliset muinaisreitit, joita ei ole Chacon korpitaipaleiden osalta juuri tutkittu.”

Inkavaltakunta ja eräiden muiden kansojen asuinalueet Erland Nordenskiöldin mukaan (Erland Nordenskiöld, De Sydamerikanska Indianernas Kulturhistoria. Stockholm: Bonniers, 1912. Kansalliskirjaston kokoelmat)

Chacon tulva-alangot jakautuvat nykyisen Argentiinan, Bolivian ja Paraguayn alueelle ja yhdistävät eri puolille mannerta ulottuvia vesireittejä. Saari kiinnostui niistä opiskellessaan arkeologiaa ja ikonografiaa Buenos Airesin ja Chilen Católica del Norte yliopistoissa.  “Pohjois-Chacon joet ja järvet kasvavat sadekauden aikana. Parapetín ja Isoson alueella muodostuu vesistöjen ja suoalueiden silta, joka yhdistää Amazonin ja Paranán altaat. Vuodenkierto ja ilmasto-olosuhteet muuttavat jatkuvasti alueen läpi kulkevia reittejä, ja niillä liikkuminen vaatii paikallistuntemusta. Alue on ollut läpi historian kulttuurinen ja biologinen käytävä, jonka vesistöt ja metsät liittävät Andien ylängön ja sademetsät toisiinsa”, Saari sanoo.

Saaren tutkimus tarkastelee erityisesti Guaraní-kansaa. Ennestään tiedetään, että tämä kansa kävi 1400- ja 1500-luvuilla rajuja sotia laajenevaa Inkavaltakuntaa vastaan. Keramiikkalöydöt viittaavat kuitenkin myös monipuolisempaan kanssakäymiseen mahdollisesti vaihtokaupan merkeissä. Guaraní-kansaa on kuvattu Etelä-Amerikan foinikialaisina, mutta Saaren mielestä viikinkien idäntie tarjoaa paremman analogian. “He olivat sotureita, jotka välittävät tietoa ja kauppatavaroita joki- ja metsätaipaleiden verkostoja pitkin. He liikkuivat kevyillä kanooteilla, joita pystyi siirtämään myös maataivalten ylitse.”

Chacon alue kartalla P. F. X. de Charlevoix’n teoksessa Histoire Du Paraguay (Paris: Didot , 1757. Kansalliskirjasto, Nordenskiöldin kokoelma).

Tutkimusta monia lähdetyyppejä yhdistellen

Saaren väitöskirja käsittelee Pohjois-Chacon vesireittien dynamiikkaa ajanjaksolla 1450–1550, jolle ajoittuvat Inkavaltakunnan kukoistuskausi, Guaraní-sodat ja ensimmäisten eurooppalaisten saapuminen alueelle. “Kartoitan muinaisrantoja ja niillä sijaitsevia asutuksia, jokien ylityspaikkoja, hautapaikkoja ja rantautumispaikkoja.”

Tutkimus perustuu erilaisten lähteiden ja niiden pohjalta tuotettujen maastokarttojen vertailevaan analyysiin. Näiden tietoja yhdistelemällä on tarkoitus paikallistaa jokialueen muinaisjäännöksiä. “Ensiksikin tutkin vanhoja karttoja ja aihetta valottavia aikalaislähteitä, kuten 1500-luvun kronikoita. Toiseksi hyödynnän aiempia etnografisia tutkimuksia sekä olemassaolevia arkeologisia ja etnografisia esinekokoelmia. Tänä vuonna olen esimerkiksi työskennellyt kaksi tutkimusjaksoa Ruotsin Världskulturmuseetissa. Tarkoitukseni on näiden lähteiden perusteella suunnitella myös tärkeimpien kohteiden maastokartoituksia yhteistyössä paikallisten tutkijoiden kanssa.”

Kansalliskirjastossa Saari hyödyntää erityisesti Adolf Erik Nordenskiöldin (1832–1901) karttakokoelmaa. Se sisältää tärkeimmät painetut 1500–1700-lukujen Etelä-Amerikkaa kuvaavat kartat. Sisällön lisäksi kokoelman vahvuus on tutkijan näkökulmasta siitä laadittu yksityiskohtainen luettelo, josta karttoja on mahdollista hakea maantieteellisen alueen mukaan. “Chacon alueen kartoista on useita eri bibliografioita, mutta yksikään niistä ei ole tyhjentävä. Niinpä Nordenskiöldin kokoelman luettelo ja sen tarkka hakemisto ovat hyvä lähtökohta paitsi kokoelman tutkimukselle myös kartta-aineiston haarukoimiselle yleensä. Kokoelma sisältää lisäksi arvokkaita etnografisia ja ikonografisia kuvauksia, ja paikannimet avaavat maastojen ja reittien lisäksi muinaismaiseman kognitiivisia ja rituaalisia aspekteja.”

Pohjoismainen tutkimusperinne

Saari tutkii Kansalliskirjastossa myös Adolf Erik Nordenskiöldin pojan, Erland Nordenskiöldin (1877–1932) julkaisuja ja muiden pohjoismaisten Chaco-tutkijoiden aineistoja. Alun perin eläintieteilijäksi kouluttautunut Erland oli Etelä-Amerikan antropologisen tutkimuksen pioneereja ja dokumentoi laajasti myös Chacon aluetta Argentiinassa ja Boliviassa. Työskennellessään Göteborgin luonnonhistoriallisen museon etnografisen osaston johtajana Erland oli kiinteästi yhteydessä suomalaiseen Etelä-Amerikan tutkimuksillaan mainetta niittäneeseen Rafael Karsteniin (1879­­–1956). ”Yksi tutkimukseni tavoitteista on edistää näiden hienojen aineistojen tutkimuskäyttöä sekä tietoa yhteisestä pohjoismaisesta tutkimusperinteestämme. Nämä olivat nykytermein globaalisti verkostoituneita tutkijoita, joiden teoksista kuvastuu syvä humanismi ja laaja-alainen sivistys. Ehkä tämä on myös henkilökohtainen kunnianosoitukseni iso-mofani isälle, biologi ja tutkimusmatkailija K. M. Levanderille, joka oli myös Erlandin aikalainen.”

Erland Nordenskiöld nivaclé-kansan parissa Chacossa (Bolivian alueella) vuonna 1908 tai 1909 (Tukholma, Världskulturmuseerna, Etnografiska. Kuva: CC).

Sotien jälkeen suomalainen antropologia suuntautui kotimaisiin aiheisiin, mutta 1900-luvun lopulla muinaisen Etelä-Amerikan tutkimus heräsi uuteen eloon erityisesti professori Martti Pärssisen ja professori Ari Siiriäisen toiminnan myötä. Saaren ohjaajina toimivatkin juuri Pärssinen, yksi Inkavaltakunnan kansainvälisesti arvostetuimmista tutkijoista, sekä Latinalaisen Amerikan tutkimuksen yliopistonlehtori Antti Korpisaari, jonka erityisalaa on Inkoja edeltävä Tiwanaku-kulttuuri.

Samalla Saaren tutkimus ammentaa Fennoskandian vesistöjen arkeologisessa tutkimuksessa kehitetystä vertailevasta metodologiasta sekä Pohjolan rajaseutujen tutkimuksesta. “Etelä-Amerikassa ylänköimperiumeilla on vakiintunut paikkansa mantereen nykyisten valtioiden historiallisessa itseymmärryksessä. Siellä puhutaan andino-amazonisista kulttuureista, mutta paino on usein ensimmäisissä. Pohjoismaissa taas on jo pitkään tutkittu Pohjolan vesireittien ja rajavyöhykkeiden dynamiikkaa ja ”barbaaristen” metsäkansojen esittämistä etnografisissa ja kartografisissa teoksissa. Ehkä tämä on osaksi myös vetänyt pohjoismaisia Etelä-Amerikan tutkijoita Chacon korpisoille ja metsiin. Voi olla, että heidän oman ympäristönsä myötä heillä on ollut tiettyä herkkyyttä rajaseutujen, vesistöjen ja suoalueiden moniulotteiselle maailmalle.”

Saari itse on opiskellut aiemmat historian, Latinalaisen Amerikan tutkimuksen ja meriarkeologian tutkintonsa Lontoossa, Cambridgessa ja Espanjan Cádizissa, ja hänellä on hyvät yhteydet myös etelä-amerikkalaisiin tutkijoihin. “Samalla edustan kuitenkin selvästi pohjoismaista tutkimustraditiota, jonka painopisteitä ovat olleet liikkuvuus ja jokialueiden kulttuurit. Tutkimukseni on osa jatkumoa, joka purkaa tarinaa Chacon ”periferiasta” ja tuo Etelä-Amerikan tulva-alankoja historian näyttämölle.”

Erland Nordenskiöld kirjoitti Etelä-Amerikasta myös lukuisia yleistajuistavia teoksia. Kuvitusta hänen tarinakirjastaan Drömsagor Från Anderna (Stockholm: Bonnier, 1916.  Kansalliskirjaston kokoelmat).

Katso myös:

Erland Nordenskiöldin tuotanto Kansalliskirjaston kokoelmissa.

Nodernskiöldin kokoelman digitoituja Etelä-Amerikan karttoja.

Perinteisessä komilaisessa kulttuurissa nainen oli kuukautisten aikaan sekä vaarallinen että haavoittuvainen. Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineen jatko-opiskelija Lyubov Liskin väitöstutkimus dokumentoi katoavaa suomalais-ugrilaista kansanperinnettä. Liski esitelmöi Kansalliskirjaston tutkijan aamukahveilla keskiviikkona 8.5.2019 klo 9.30 (Agricola-sali).

Folkloristiikan murros 1990-luvn Venäjällä

Liski aloitti folkloristiikan opinnot Syktyvkarissa, Komin tasavallan pääkaupungissa 1990-luvulla. “Se oli mielenkiintoista aikaa venäläisessä tiedemaailmassa. Neuvostotieteen aikana fokloristiikan ja etnografian tutkimus oli keskittynyt voimakkaasti tarinoiden ja tapojen genreihin”, Liski kertoo. “Lisäksi seksuaalisuuteen liittyvät aiheet olivat kiellettyjä. 1990-luvulla ulkomaista tutkimusta tuli saataville ja folkloristiikassa koettiin monitieteellisyysbuumi. Samalla kiinnostuttiin sukupuolesta, jota ei ollut juuri käsitelty neuvostoajan perinteentutkimuksessa.”

Uudet virtaukset näkyivät nopeasti slaavilaisen folkloristiikan tutkimuksessa. “Aloin miettiä, miksei samaa lähestymistapaa voisi soveltaa komilaisiin aineistoihin. Sukupuolinäkökulmaa ei ollut otettu huomioon aiemmassa komilaisen kansankulttuurin tutkimuksessa. Naisiin yhdistyviä traditioita oli ylipäätään taltioitu vain perinteisten genrejen, kuten itkuvirsien, osalta. Esimerkiksi abortteihin, kuukautisiin, keskenmenoihin ja kauneuteen liittyviä perinteitä ei ollut tutkittu tai kerätty.”

Komilaisia naisia ja tyttöjä kansallispuvuissaan. Kuva: Irina Kazanskaya (CC BY 2.0).

Komista Pietarin kautta Helsinkiin

Liski aloitti naisiin liittyviä puhtauskäsityksiä koskevan väitöskirjansa Syktyvkarissa, mutta 2000-luvun alussa tutkimuspaikka vaihtui Helsingiksi. Liski oli tutustunut suomen kieleen opiskellessaan Syktyvkarin valtionyliopiostossa. “Meillä oli erinomainen suomen kielen opettaja, Paula Kokkonen. Hän vaikutti ratkaisevasti siihen, että kiinnostuin suomesta. Kävin jo 1990-luvulla suomen kielen kesäkurssilla Savonlinnassa.”

Valmistuttuaan Syktyvkarista Liski suuntasi kuitenkin ensin arvostettuun Pietarin Eurooppalaiseen yliopistoon. Hän teki siellä maisterin tutkinnon etnologiasta ja aloitti samaan aikaan folkloristiikan jatko-opintoja Syktyvkarissa.

“Tulin Suomeen vaihto-opiskelijana Cimon kautta vuonna 2002. Tapasin täällä myös tulevan mieheni”, Liski kertoo. Hän vaihtoi jatko-opiskelijaksi Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineeseen. Väitöskirjahankkeen otsikoksi tuli lopulta “Saastainen nainen: Tutkimus naisen likaisuuden ja puhtauden käsityksistä komilaisten mytologiassa, rituaaleissa ja folkloressa”. Perheen perustaminen ja vanhempainvapaat pitivät Liskin poissa tutkimuksen parista kymmenen vuotta, mutta väitöskirjatyö on päässyt uudelleen käyntiin viime vuosina Lotte Tarkan ja Eila Stepanovan ohjauksessa.

Helsingissä on Liskin mukaan hyvät edellytykset folkloristiselle tutkimukselle sekä tutkijayhteisön että aineistojen puolesta. “Itse hyödynnän työssäni erityisesti Kansalliskirjaston slaavilaista kokoelmaa. Siinä on paljon 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun venäläistä tutkimusta, jota ei löydy muualta.”

1900-luvun alun venäläisten kausijulkaisujen äärellä Slaavilaisessa kirjastossa.

Kenttätyön haasteita

Liskin tutkimus perustuu huomattavilta osin itse Komissa kerätylle aineistolle. Hän on tehnyt pitkiä, usein monipäiväisiä haastatteluja yli viidenkymmenen naisen kanssa. “Kaikki informanttini ovat vanhempia, 61-94-vuotiaita naisia. Heillä on paras käsitys vanhoista tavoista.”

Liskin tutkimus käsittelee intiimejä aiheita, kuten kuukautisiin liittyviä tapoja ja uskomuksia. Tästä syystä haastatteluja ei voi tehdä liukuhihnalta. “Parasta on, jos voi viettää informantin kanssa useita päiviä. On luonnollista, että tällaisista jutuista ei heti puhuta ulkopuoliselle.”

Kansanperinteen keruu Komin maaseudulla edellyttää luottamuksellisten suhteiden rakentamista paitsi informantteihin myös näiden nelijalkaisiin ystäviin. “Pihalla on yleensä koira vastassa”, Liski kertoo. “Viime kesänä neuvottelimme ainakin 5 minuuttia yhden erityisen aggressiivisen koiran kanssa. Puhuimme sille kuin ihmiselle, kerroimme, keitä olemme, mistä tulemme, minkä takia tulemme ja pyysimme lupaa puhua sen omistajalle. Vihdoin koira vakuuttui ja päästi meidät taloon. Olimme suorastaan ylpeitä itsestämme, koska osasimme löytää yhteisen kielen sekä ihmisten että vihaisen koiran kanssa.”

Toisella kertaa tutkija joutui itse tutkittavaksi. “Minulla oli päänsärkyä. Asuin nimittäin yhden vanhan rouvan talossa, jossa oli hyvin pieni oviaukko ja törmäsin ovenpieliin useita kertoja päivässä. Kun kyläläiset kuulivat tästä, he kutsuivat luokseni parantajan. Hän sitoi pääni ympärille köyden ja teki köyteen merkit. Sitten hän mittasi köyden osat ja totesi, että pääni ei ole oikeassa muodossa. Hän puristeli päätäni eri kohdista ja teki mittauksia kunnes sai sen omasta mielestään oikeaan kuntoon. Ja päänsärky kyllä sitten katosikin.”

 Katoavan perinteen äärellä

Kun folkloristiikka syntyi opinalana, sen tärkeimmän tutkimuskohteen muodostivat perinteisen kansankulttuurin suullinen runous ja tarinaperinne. Myös meillä vanha kansanrunous on folkloristiikan klassisinta maaperää. Tämän päivän Suomessa perinteisen kansankulttuurin tutkimus tarkoittaa kuitenkin arkistotutkimusta, sillä kovin vanhaa kansanperinnettä ei enää ole olemassa taltioitavaksi.

Komissa tilanne on näihin päiviin saakka ollut toinen. “Kun tein ensimmäisiä keruumatkojani 2000-luvun alkuvuosina hyvin vanhan perinteen taitajia oli vielä paljon elossa. Yhden informantin kanssa meni helposti monta päivää”, Liski sanoo. Viime kymmenen vuoden aikana asiat ovat muuttuneet. “Sellaisia ihmisiä, joilla olisi laaja tradition tuntemus, on enää hyvin harvoja. Viime kesänä tekemäni haastattelut kestivät tavallisesti tunteja, ei päiviä.” Liski on kuitenkin suuntaamassa Komiin jälleen tänä kesänä. “Perinne katoaa silmissä, eikä kukaan muu ole dokumentoinut naisiin liittyviä arkisia traditioita.”

Vaikka kirjapainotaito oli keksitty jo 1450-luvulla, Ruotsin valtakunnan papisto käytti 1600-luvulle asti enimmäkseen käsin kopioituja laulukirjoja. Britanniassa musiikkikirjojen historian tutkijaksi opiskellut Sanna Raninen rakentaa Koneen Säätiön rahoittamassa post doc -hankkeessaan kokonaiskuvaa kiehtovasta ja huonosti tunnetusta käsikirjoitusaineistosta.

Reformaatio: katkoksia ja jatkuvuutta

Ruotsin valtakunnan kirjakulttuuri mullistui 1500-luvun alkupuolella kahdesta syystä. Luterilainen reformaatio laittoi teologiset ja liturgiset tekstisisällöt uusiksi ja johti kansankielten kirkollisen käytön voimakkaaseen lisääntymiseen. Samalla painetun kirjan yleistyminen, joka oli Ruotsissakin alkanut jo 1400-luvun lopulla, muutti täysin tekstien monistamisen ja levittämisen käytännöt.

Molemmat radikaalit muutokset koskivat kuitenkin lähinnä tekstien maailmaa. Musiikki oli erottamaton osa kirkollista elämää, eivätkä sävelkulut muuttuneet harhaoppisiksi Lutherin ajatusten leviämisen myötä.

Pääsiaisajan lauluja 1500-luvun käsikirjoituksessa. Kansalliskirjasto, MS Coll.762.3

Musiikin painaminen oli myös vähäistä ennen 1600-luvun puoliväliä. “Eräät reformaatioajan tärkeät painetut jumalanpalveluskirjat, kuten Mässan på Swensko (1541) ja Agricolan Messu (1549) sisälsivät kyllä nuottiviivastot, mutta eivät nuotteja. Toisin kuin joskus on ajateltu, syyt nuottien poisjättämiselle eivät olleet teknisiä”, Raninen kertoo. “Samalla vaivalla olisi voitu kaivertaa puupiirroslaatoille myös nuotit. Viivastot jätettiin tyhiksi, sillä yhtenäistä valtakunnan kattavaa laulukulttuuria ei ollut. Papisto sai täydentää nuotit oman makunsa mukaan tai laulaa sävelmät ulkomuistista.”

Sekä musiikkirjojen sisällöissä että tuotantotavoissa nähdään selvä jatkumo keskiajalta 1600-luvun puoliväliin saakka. “Monia keskiaikaisia laulukirjoja muunnettiin pienin tekstimuutoksin reformaatioajan kirkkolauluun sopiviksi. Samat sävelkulut jatkoivat elämäänsä myös uusissa kirjoissa, jotka edelleen valmistettiin käsin.” Raninen huomauttaa, että papiston laulukulttuurissa myös latinan kieli säilytti vahvan aseman pitkälle uudelle ajalle. “Latinankielinen laulaminen ei 1500-luvulla ollut mikään marginaali-ilmiö.”

Keskiaikaisen laulukirja on mukautettu luterilaiseen käyttöön. Viittaus suojeluspyhimykseen on muutettu Jeesukseksi (Jhesu).  Kansalliskirjasto, F.m. II.96.

Valtavan materiaalin äärellä

Aloittaessaan hankkeensa Raninen tunsi vajaat sata uuden ajan alun käsin kirjoitettua laulukirjalähdettä Ruotsin valtakunnasta. Tällä hetkellä hän ei suostu sanomaan tarkkaa lukua, sillä määrä kasvaa jatkuvasti tutkimuksen edetessä. “Varsinkin Ruotsin puolella näitä tulee koko ajan esiin eri seurakuntien arkistoista. Suomessa tilanne on sikäli helpompi, että aineiston valtaosa on koottu Kansalliskirjastoon. Myös Turun maakunta-arkistossa on suhteellisen paljon materiaalia.”

Säilymisen kannalta keskittämisellä on etunsa, sillä varoitavia esimerkkejä pienten arkistojen haavoittuvuudesta löytyy myös Suomesta. Hailuodon kirkon 1500-luvun antifonarium tunnetaan nykyään vain Kansalliskirjastossa säilytettävänä jäljenteenä. Alkuperäinen tuhoutui puukirkon tulipalossa vuonna 1968.

Hailuodon Antiphonariumista säilyy mikrofilimikopio Kansalliskirjastossa. Alkuperäinen tuhoutui Hailuodon kirkon tulipalossa vuonna 1968.

Koska aineistoa on paljon eikä sen luettelointi ole kattavaa, suuri osa Ranisen kolmivuotisesta hankkeesta menee dokumentoivan perustutkimuksen äärellä. “Pyrin muodostamaan yleiskuvan musiikkikirjojen materiaalikulttuurista. Miten kirjojen ulkonäkö, koko ja sisältö määrittyivät niiden käyttötapojen ja ympäristön muuttuessa? Mitä materiaaleja kirjojen tekoon oli saatavilla ja miten papisto teki omat kirjansa? Millaisia ovat kirjojen tyylilliset suhteet?”

Mukaan mahtuu myös muutamia kirjojen valmistamisen ja välittämisen verkostoja koskevia tapaustutkimuksia. “Esimerkiksi Itä-Götanmaalta vaikuttaisi löytyvän tyylillinen ryhmä, joka kertoo jossain määrin yhtenäisestä paikallisesta kirjojen tuottamisen kulttuurista. Upplannissa kirjojen omistuskirjoitukset taas kertovat sikäläisten pappissukujen välisistä suhteista.”

Liimatulla paperilapulla tehty korjaus. Kansalliskirjasto, Coll.762.3.

Kansainvälinen perspektiivi

Raninen katsoo ruotsalaista ja suomalaista aineistoa osin ulkopuolisen silmin. Hän on suorittanut kaikki tutkintonsa Britanniassa ja työskennellyt siellä myös tutkijana. “Opiskelin musiikkia Glasgowssa ja kiinnoistuin erityisesti keskiajan ja renessanssin musiikista. Maisterintutkinnon jälkeen sain jatko-opiskelupaikan Arts and Humanities Research Councilin rahoittamasta tutkimusprojektista Manchesterissa, ja tein väitöskirjani polyfonisen musiikin kirjapainotekniikoista ja tuotannosta. Lisäksi olin post doc -tutkijana Sheffieldin yliopistossa.”

Ranisen aiemmat tutkimukset ovat käsitelleet eurooppalaista musiikkikirjakulttuuria sekä musiikin ja visuaalisten taiteiden suhdetta uuden ajan alun Euroopassa. Ruotsin ja Suomen aineisto yllätti runsaudellaan: “Musiikkikirjojen ja varhaisen musiikin tutkimus Euroopassa harvoin yltää Itämeren pohjoisosiin, ja Ruotsin valtakunnan kirjakulttuuri ei ole yleisesti tunnettua. Yksi tutkimukseni tärkeimmistä tavoitteista on tuoda tämä aineisto osaksi kansainvälistä keskustelua.”

Urjalan värikäs laulukirja. Kansalliskirjasto, MS C.ö.IV.12.

Sanna Raninen piti esitelmän Kansalliskirjaston tutkijan aamukahveilla 10.4.2019.

Millaisia välineitä fenomenologia tarjoaa mediassa käytävän keskustelun mahdollisuuksien tutkimukseen? Tästä aiheesta kuulemme Kansalliskirjaston tutkijan aamukahveilla keskiviikkona 20.3. klo 9.30, kun Minna-Kerttu Vienola esittelee palasen väitöskirjatyötään otsikolla “Kaikkien sosiaalisten kohtaamisten epäautenttisuus niin mediassa kuin kasvokkain: fenomenologinen analyysi”.

Filosofiaa yli rajojen

Kun Minna-Kerttu Vienola hakeutui Helsingin yliopistoon opiskelemaan filosofiaa, hän törmäsi hankalaan valintaan. Filosofia jakautuu Helsingissä kahteen eri oppiaineeseen, teoreettiseen ja käytännölliseen filosofiaan, jotka kaiken lisäksi toimivat eri tiedekunnissa. ”En halunnut lukkiutua kumpaankaan, ja niin otin pääaineekseni ruotsinkielisen filosofin. Se osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi ja tein siellä kandin ja osan maisteriopintojani.”

Edmund Husserl (1859–1938). Kuva: Creative Commons.

Liikkuminen erilaisten traditioiden ja instituutioiden välillä on ollut leimallista myös Vienolan myöhemmille vaiheille akateemisessa maailmassa. Gradu valmistui lopulta Jyväskylän yliopistoon. ”Lähdin vaihtoon Tübingeniin, joka on vahva fenomenologiassa. Palattuani halusin tehdä gradun Edmund Husserlista, mutta Helsingissä ohjaajan saamisen kanssa tuli ongelmia. Niin vaihdoin Jyväskylään, jossa pääsin Sara Heinämaan ja Joona Taipaleen ohjaukseen.”

Aluksi Vienola ajatteli jatkaa väitöskirjaan Jyväskylässä. Rahoitusta ei kuitenkaan heti löytynyt. Sillä välin Oulussa avautui mahdollisuus tehdä koko väitöskirja yhdellä rahoituksella osana mielenkiintoista projektia.

Kasvatuksen filosofia ja fenomenologia

Oulun yliopiston hanke Citizenship in Change tutkii kansalaisuuteen kasvamista, ja sen ongelmia ja muutoksia nykydemokratioissa. Yksi hankkeen osa-alueista tarkastelee sitä, miten median digitalisoituminen ja sosiaalisen median nousu vaikuttavat kansalaiseksi kasvamiseen ja kansalaisten osallistumiseen yhteiskunnan toimintaan.

Hankkeen tutkijat ovat taustaltaan kasvatustieteilijöitä ja filosofeja. Vienola tuo työryhmään akateemisen fenomenologian perinteestä nousevan näkökulman. ”Yritän tunnistaa asioita, jotka ovat oppimisen ja rakentavan vuorovaikutuksen esteitä osallistavissa medioissa. Pohdin näitä asioita Husserlin ja hänen seuraajiensa kehittämän fenomenologian perspektiivistä.”

Husserlin Logische Untersuchungen -teoksen toinen, paranneltu painos vuodelta 1913. Kansalliskirjaston kokoelmat.

Edmund Husserlin (1859–1939) perustama fenomenologia määritteli filosofian tutkimuskohteeksi sen, miten todellisuus ilmenee ihmiselle. Fenomenologia tutkii tavallaan inhimillisen havainnon rakenneosasia, fenomenologian kielellä konstituentteja. Tällä hetkellä Vienola tutkii yhtä fenomenologista konstituenttia – ruumiillisuutta – osallistavasta mediasta käytävissä keskusteluissa.  ”Viime aikaisessa tutkimuksessa on väitetty, että osallistavissa medioissa käytävien keskustelujen ongelmat johtuisivat siitä, että keskustelijat eivät kohtaa ruumiillisesti. Kun ihmisen fyysinen läsnäolo puuttuu, toista ei mielletä oikeaksi yksilöksi, ja keskustelusta katoaa aíto dialogisuus.”

Fenomenologinen analyysi paljastaa kuitenkin tämän järkeilyn ongelmat. ”Toinen havaitaan aina ruumiillisena olentona, vaikkei toisen ruumista nähtäisikään. Samalla oma havaintomme on aina ruumiillisuuden ehdollistamaa. Fenomenologista kokemuksen tutkimusta analysoitaessa voidaan siis huomata, että media toimii ikään kuin apuvälineenä toisen havaitsemisessa ja kohtaamisessa, jolloin olennaista eroa toisen havaitsemiseen fyysisesti läsnä ei ole.”

Vienola soveltaa ensimmäisessä väitöskirja-artikkelissaan erityisesti Husserlin oppilaan, Edith Steinin (1891–1942) käsitteistöä. Stein jaottelee tekstit kahteen kategoriaan, Wortkörper ja Wortleib, sanaruumis ja sanakeho. Sanaruumis on passiivinen teksti, jonka takana lukija ei ajattele olevan aktiivista inhimillistä tekijää, kun taas sanakehon hän näkee jonkun ihmisen mielen tuotteena. ”Media, jossa teksti esiintyy, ei itsessään määrittele sitä, kummanlaisena tekstinä lukija sen hahmottaa.”

Osallistavassa mediassa tapahtuva oppiminen: esimerkkinä me too -kampanja

Työskennellessään filosofina kasvatustietelijöiden kanssa Vienola on joutunut myös pohtimaan oman tieteenalansa suhdetta yhteiskunnan tutkimukseen. ”Oma työni tavallaan peilaa tämän päivän yhteiskuntatieteellistä keskustelua fenomenologian klassikoihin. Ohjaajani kanssa on mietitty, pitäisikö tutkimukseen sisällyttää myös selvemmin yhteiskuntatieteellinen osio, jossa analysoitaisiin jotain tämän päivän maailmasta kerättyä dataa.” Vienola toivoo, että hänen tutkimuksensa joka tapauksessa voisi auttaa kasvatustieteitä konkreettisesti. ”Voitaisiinko kasvatustieteissä kehittää menetelmiä, joiden avulla julkista keskustelua voitaisiin paremmin käyttää oppimisen mahdollistamiseen ja sitä kautta yhteiskunnan kehittämiseen? Jos media itsessään ei estä oppimista, mistä ongelmat kumpuavat?”

Yksi Vienolan tutkimuksen esimerkkitapauksista on me too -kampanja. ”Se on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten jokin sosiaalinen kehitys voi tapahtua pelkästään mediassa – ja vielä todella osallistavassa mediassa. Se ei ollut journalistien toteuttama, vaan avoimen julkisen keskustelun kautta tapahtunut yhteisten normien muuttuminen. Tosin siitä voidaan tietysti keskustella, tapahtuuko varsinainen muutos juuri medioissa vai sittenkin kasvokkain, medioiden ulkopuolella.”

Kansalliskirjasto ja Helsingin yliopiston tutkijayhteisö

Citizenship in Change -hankkeen päämaja on Oulussa, mutta Vienola työskentelee enimmäkseen Helsingissä. Kansalliskirjaston aineistot ja Helsingin yliopiston laaja filosofian tutkijayhteisö tarjoavat tutkimukselle erinomaiset puitteet.

Kansalliskirjastossa Vienola käyttää erityisesti fenomenologian klassisten kirjoittajien koottujen teosten kriittisiä editioita, joihin lähdeviittaukset tulee tehdä ja joita ei löydy muista kokoelmista. “Myös Rotundan filosofian avokokoelma on yllättävän kattava, vaikka näyttääkin ensi näkemältä melko pieneltä. Useimmat tarvitsemani kirjat löytyvät sieltä, ja kaukopalvelu tilaa tehokkaasti loput.”

Yhtä tärkeä on tutkijayhteisön tuki. “Ensimmäinen opettajani yliopistossa, Fredrik Westerlund, työskentelee myös Kansalliskirjaston tutkijapaikalla. On ilo voida keskustella hänen kanssaan säännöllisesti. Merkittävää on myös se, että Helsingissä toimii useita filosofian tutkijaseminaareja. Niissä kohtaavat myös muualla kuin Helsingissä toimivat filosofit.”

Maurice Mearleau-Ponty (1908–1961) oli Husserlin ja Martin Heideggerin (1889–1976) tunnetuin seuraaja. Kuvassa La structure du comportement, ensipainos vuodelta 1942. Kansalliskirjaston kokoelmat.