Marraskuun tutkijan aamukahvit: Laura Maria Saari

Mahtava Inkavaltakunta hallitsee kuvaamme läntisen Etelä-Amerikan historiasta ennen eurooppalaisten saapumista. Todellisuudessa tuo imperiumi oli kuitenkin kaikkea muuta kuin monoliittinen ja taloudellisesti ja poliittisesti yhteydessä alueen muihin, vähemmälle huomiolle jääneisiin kansoihin. Laura Saaren väitöstutkimus tuottaa uutta tietoa Inkavaltakunnan kaakkoisen rajamaan, Gran Chacon alueen olosuhteista 1400- ja 1500-luvuilla muun muassa Kansalliskirjaston Nordenskiöldin kokoelman karttojen avulla.

Inkavaltakunnan rajoilla

Kuten antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset, myös inkat näkivät itsensä järjestyksen ja sivistyksen edustajina. He määrittelivät itsensä suhteessa sademetsien barbaarisina pitämiinsä kansoihin ja korostivat järjestäytyneen valtakunnan ja sen ympärillä levittäytyvän villin maailman välistä rajaa. “Inkavaltakunta oli kuitenkin kaukana monoliittisesta. Sen rajat olivat huokoiset ja valtakunnan sisälläkin eli erilaisia kansoja”, Saari kertoo. Saaren tutkimus liittyy inkavaltakunnan rajojen dynamiikkaan. “Keskityn Pohjois-Chacon joki- ja suoalueisiin. Tuon seudun läpi kulkivat eräät Inkojen ja Amazonasin alueen väliset muinaisreitit, joita ei ole Chacon korpitaipaleiden osalta juuri tutkittu.”

Inkavaltakunta ja eräiden muiden kansojen asuinalueet Erland Nordenskiöldin mukaan (Erland Nordenskiöld, De Sydamerikanska Indianernas Kulturhistoria. Stockholm: Bonniers, 1912. Kansalliskirjaston kokoelmat)

Chacon tulva-alangot jakautuvat nykyisen Argentiinan, Bolivian ja Paraguayn alueelle ja yhdistävät eri puolille mannerta ulottuvia vesireittejä. Saari kiinnostui niistä opiskellessaan arkeologiaa ja ikonografiaa Buenos Airesin ja Chilen Católica del Norte yliopistoissa.  “Pohjois-Chacon joet ja järvet kasvavat sadekauden aikana. Parapetín ja Isoson alueella muodostuu vesistöjen ja suoalueiden silta, joka yhdistää Amazonin ja Paranán altaat. Vuodenkierto ja ilmasto-olosuhteet muuttavat jatkuvasti alueen läpi kulkevia reittejä, ja niillä liikkuminen vaatii paikallistuntemusta. Alue on ollut läpi historian kulttuurinen ja biologinen käytävä, jonka vesistöt ja metsät liittävät Andien ylängön ja sademetsät toisiinsa”, Saari sanoo.

Saaren tutkimus tarkastelee erityisesti Guaraní-kansaa. Ennestään tiedetään, että tämä kansa kävi 1400- ja 1500-luvuilla rajuja sotia laajenevaa Inkavaltakuntaa vastaan. Keramiikkalöydöt viittaavat kuitenkin myös monipuolisempaan kanssakäymiseen mahdollisesti vaihtokaupan merkeissä. Guaraní-kansaa on kuvattu Etelä-Amerikan foinikialaisina, mutta Saaren mielestä viikinkien idäntie tarjoaa paremman analogian. “He olivat sotureita, jotka välittävät tietoa ja kauppatavaroita joki- ja metsätaipaleiden verkostoja pitkin. He liikkuivat kevyillä kanooteilla, joita pystyi siirtämään myös maataivalten ylitse.”

Chacon alue kartalla P. F. X. de Charlevoix’n teoksessa Histoire Du Paraguay (Paris: Didot , 1757. Kansalliskirjasto, Nordenskiöldin kokoelma).

Tutkimusta monia lähdetyyppejä yhdistellen

Saaren väitöskirja käsittelee Pohjois-Chacon vesireittien dynamiikkaa ajanjaksolla 1450–1550, jolle ajoittuvat Inkavaltakunnan kukoistuskausi, Guaraní-sodat ja ensimmäisten eurooppalaisten saapuminen alueelle. “Kartoitan muinaisrantoja ja niillä sijaitsevia asutuksia, jokien ylityspaikkoja, hautapaikkoja ja rantautumispaikkoja.”

Tutkimus perustuu erilaisten lähteiden ja niiden pohjalta tuotettujen maastokarttojen vertailevaan analyysiin. Näiden tietoja yhdistelemällä on tarkoitus paikallistaa jokialueen muinaisjäännöksiä. “Ensiksikin tutkin vanhoja karttoja ja aihetta valottavia aikalaislähteitä, kuten 1500-luvun kronikoita. Toiseksi hyödynnän aiempia etnografisia tutkimuksia sekä olemassaolevia arkeologisia ja etnografisia esinekokoelmia. Tänä vuonna olen esimerkiksi työskennellyt kaksi tutkimusjaksoa Ruotsin Världskulturmuseetissa. Tarkoitukseni on näiden lähteiden perusteella suunnitella myös tärkeimpien kohteiden maastokartoituksia yhteistyössä paikallisten tutkijoiden kanssa.”

Kansalliskirjastossa Saari hyödyntää erityisesti Adolf Erik Nordenskiöldin (1832–1901) karttakokoelmaa. Se sisältää tärkeimmät painetut 1500–1700-lukujen Etelä-Amerikkaa kuvaavat kartat. Sisällön lisäksi kokoelman vahvuus on tutkijan näkökulmasta siitä laadittu yksityiskohtainen luettelo, josta karttoja on mahdollista hakea maantieteellisen alueen mukaan. “Chacon alueen kartoista on useita eri bibliografioita, mutta yksikään niistä ei ole tyhjentävä. Niinpä Nordenskiöldin kokoelman luettelo ja sen tarkka hakemisto ovat hyvä lähtökohta paitsi kokoelman tutkimukselle myös kartta-aineiston haarukoimiselle yleensä. Kokoelma sisältää lisäksi arvokkaita etnografisia ja ikonografisia kuvauksia, ja paikannimet avaavat maastojen ja reittien lisäksi muinaismaiseman kognitiivisia ja rituaalisia aspekteja.”

Pohjoismainen tutkimusperinne

Saari tutkii Kansalliskirjastossa myös Adolf Erik Nordenskiöldin pojan, Erland Nordenskiöldin (1877–1932) julkaisuja ja muiden pohjoismaisten Chaco-tutkijoiden aineistoja. Alun perin eläintieteilijäksi kouluttautunut Erland oli Etelä-Amerikan antropologisen tutkimuksen pioneereja ja dokumentoi laajasti myös Chacon aluetta Argentiinassa ja Boliviassa. Työskennellessään Göteborgin luonnonhistoriallisen museon etnografisen osaston johtajana Erland oli kiinteästi yhteydessä suomalaiseen Etelä-Amerikan tutkimuksillaan mainetta niittäneeseen Rafael Karsteniin (1879­­–1956). ”Yksi tutkimukseni tavoitteista on edistää näiden hienojen aineistojen tutkimuskäyttöä sekä tietoa yhteisestä pohjoismaisesta tutkimusperinteestämme. Nämä olivat nykytermein globaalisti verkostoituneita tutkijoita, joiden teoksista kuvastuu syvä humanismi ja laaja-alainen sivistys. Ehkä tämä on myös henkilökohtainen kunnianosoitukseni iso-mofani isälle, biologi ja tutkimusmatkailija K. M. Levanderille, joka oli myös Erlandin aikalainen.”

Erland Nordenskiöld nivaclé-kansan parissa Chacossa (Bolivian alueella) vuonna 1908 tai 1909 (Tukholma, Världskulturmuseerna, Etnografiska. Kuva: CC).

Sotien jälkeen suomalainen antropologia suuntautui kotimaisiin aiheisiin, mutta 1900-luvun lopulla muinaisen Etelä-Amerikan tutkimus heräsi uuteen eloon erityisesti professori Martti Pärssisen ja professori Ari Siiriäisen toiminnan myötä. Saaren ohjaajina toimivatkin juuri Pärssinen, yksi Inkavaltakunnan kansainvälisesti arvostetuimmista tutkijoista, sekä Latinalaisen Amerikan tutkimuksen yliopistonlehtori Antti Korpisaari, jonka erityisalaa on Inkoja edeltävä Tiwanaku-kulttuuri.

Samalla Saaren tutkimus ammentaa Fennoskandian vesistöjen arkeologisessa tutkimuksessa kehitetystä vertailevasta metodologiasta sekä Pohjolan rajaseutujen tutkimuksesta. “Etelä-Amerikassa ylänköimperiumeilla on vakiintunut paikkansa mantereen nykyisten valtioiden historiallisessa itseymmärryksessä. Siellä puhutaan andino-amazonisista kulttuureista, mutta paino on usein ensimmäisissä. Pohjoismaissa taas on jo pitkään tutkittu Pohjolan vesireittien ja rajavyöhykkeiden dynamiikkaa ja ”barbaaristen” metsäkansojen esittämistä etnografisissa ja kartografisissa teoksissa. Ehkä tämä on osaksi myös vetänyt pohjoismaisia Etelä-Amerikan tutkijoita Chacon korpisoille ja metsiin. Voi olla, että heidän oman ympäristönsä myötä heillä on ollut tiettyä herkkyyttä rajaseutujen, vesistöjen ja suoalueiden moniulotteiselle maailmalle.”

Saari itse on opiskellut aiemmat historian, Latinalaisen Amerikan tutkimuksen ja meriarkeologian tutkintonsa Lontoossa, Cambridgessa ja Espanjan Cádizissa, ja hänellä on hyvät yhteydet myös etelä-amerikkalaisiin tutkijoihin. “Samalla edustan kuitenkin selvästi pohjoismaista tutkimustraditiota, jonka painopisteitä ovat olleet liikkuvuus ja jokialueiden kulttuurit. Tutkimukseni on osa jatkumoa, joka purkaa tarinaa Chacon ”periferiasta” ja tuo Etelä-Amerikan tulva-alankoja historian näyttämölle.”

Erland Nordenskiöld kirjoitti Etelä-Amerikasta myös lukuisia yleistajuistavia teoksia. Kuvitusta hänen tarinakirjastaan Drömsagor Från Anderna (Stockholm: Bonnier, 1916.  Kansalliskirjaston kokoelmat).

Katso myös:

Erland Nordenskiöldin tuotanto Kansalliskirjaston kokoelmissa.

Nodernskiöldin kokoelman digitoituja Etelä-Amerikan karttoja.

Toukokuun tutkijan aamukahvit: Lyubov Liski

Perinteisessä komilaisessa kulttuurissa nainen oli kuukautisten aikaan sekä vaarallinen että haavoittuvainen. Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineen jatko-opiskelija Lyubov Liskin väitöstutkimus dokumentoi katoavaa suomalais-ugrilaista kansanperinnettä. Liski esitelmöi Kansalliskirjaston tutkijan aamukahveilla keskiviikkona 8.5.2019 klo 9.30 (Agricola-sali).

Folkloristiikan murros 1990-luvn Venäjällä

Liski aloitti folkloristiikan opinnot Syktyvkarissa, Komin tasavallan pääkaupungissa 1990-luvulla. “Se oli mielenkiintoista aikaa venäläisessä tiedemaailmassa. Neuvostotieteen aikana fokloristiikan ja etnografian tutkimus oli keskittynyt voimakkaasti tarinoiden ja tapojen genreihin”, Liski kertoo. “Lisäksi seksuaalisuuteen liittyvät aiheet olivat kiellettyjä. 1990-luvulla ulkomaista tutkimusta tuli saataville ja folkloristiikassa koettiin monitieteellisyysbuumi. Samalla kiinnostuttiin sukupuolesta, jota ei ollut juuri käsitelty neuvostoajan perinteentutkimuksessa.”

Uudet virtaukset näkyivät nopeasti slaavilaisen folkloristiikan tutkimuksessa. “Aloin miettiä, miksei samaa lähestymistapaa voisi soveltaa komilaisiin aineistoihin. Sukupuolinäkökulmaa ei ollut otettu huomioon aiemmassa komilaisen kansankulttuurin tutkimuksessa. Naisiin yhdistyviä traditioita oli ylipäätään taltioitu vain perinteisten genrejen, kuten itkuvirsien, osalta. Esimerkiksi abortteihin, kuukautisiin, keskenmenoihin ja kauneuteen liittyviä perinteitä ei ollut tutkittu tai kerätty.”

Komilaisia naisia ja tyttöjä kansallispuvuissaan. Kuva: Irina Kazanskaya (CC BY 2.0).

Komista Pietarin kautta Helsinkiin

Liski aloitti naisiin liittyviä puhtauskäsityksiä koskevan väitöskirjansa Syktyvkarissa, mutta 2000-luvun alussa tutkimuspaikka vaihtui Helsingiksi. Liski oli tutustunut suomen kieleen opiskellessaan Syktyvkarin valtionyliopiostossa. “Meillä oli erinomainen suomen kielen opettaja, Paula Kokkonen. Hän vaikutti ratkaisevasti siihen, että kiinnostuin suomesta. Kävin jo 1990-luvulla suomen kielen kesäkurssilla Savonlinnassa.”

Valmistuttuaan Syktyvkarista Liski suuntasi kuitenkin ensin arvostettuun Pietarin Eurooppalaiseen yliopistoon. Hän teki siellä maisterin tutkinnon etnologiasta ja aloitti samaan aikaan folkloristiikan jatko-opintoja Syktyvkarissa.

“Tulin Suomeen vaihto-opiskelijana Cimon kautta vuonna 2002. Tapasin täällä myös tulevan mieheni”, Liski kertoo. Hän vaihtoi jatko-opiskelijaksi Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineeseen. Väitöskirjahankkeen otsikoksi tuli lopulta “Saastainen nainen: Tutkimus naisen likaisuuden ja puhtauden käsityksistä komilaisten mytologiassa, rituaaleissa ja folkloressa”. Perheen perustaminen ja vanhempainvapaat pitivät Liskin poissa tutkimuksen parista kymmenen vuotta, mutta väitöskirjatyö on päässyt uudelleen käyntiin viime vuosina Lotte Tarkan ja Eila Stepanovan ohjauksessa.

Helsingissä on Liskin mukaan hyvät edellytykset folkloristiselle tutkimukselle sekä tutkijayhteisön että aineistojen puolesta. “Itse hyödynnän työssäni erityisesti Kansalliskirjaston slaavilaista kokoelmaa. Siinä on paljon 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun venäläistä tutkimusta, jota ei löydy muualta.”

1900-luvun alun venäläisten kausijulkaisujen äärellä Slaavilaisessa kirjastossa.

Kenttätyön haasteita

Liskin tutkimus perustuu huomattavilta osin itse Komissa kerätylle aineistolle. Hän on tehnyt pitkiä, usein monipäiväisiä haastatteluja yli viidenkymmenen naisen kanssa. “Kaikki informanttini ovat vanhempia, 61-94-vuotiaita naisia. Heillä on paras käsitys vanhoista tavoista.”

Liskin tutkimus käsittelee intiimejä aiheita, kuten kuukautisiin liittyviä tapoja ja uskomuksia. Tästä syystä haastatteluja ei voi tehdä liukuhihnalta. “Parasta on, jos voi viettää informantin kanssa useita päiviä. On luonnollista, että tällaisista jutuista ei heti puhuta ulkopuoliselle.”

Kansanperinteen keruu Komin maaseudulla edellyttää luottamuksellisten suhteiden rakentamista paitsi informantteihin myös näiden nelijalkaisiin ystäviin. “Pihalla on yleensä koira vastassa”, Liski kertoo. “Viime kesänä neuvottelimme ainakin 5 minuuttia yhden erityisen aggressiivisen koiran kanssa. Puhuimme sille kuin ihmiselle, kerroimme, keitä olemme, mistä tulemme, minkä takia tulemme ja pyysimme lupaa puhua sen omistajalle. Vihdoin koira vakuuttui ja päästi meidät taloon. Olimme suorastaan ylpeitä itsestämme, koska osasimme löytää yhteisen kielen sekä ihmisten että vihaisen koiran kanssa.”

Toisella kertaa tutkija joutui itse tutkittavaksi. “Minulla oli päänsärkyä. Asuin nimittäin yhden vanhan rouvan talossa, jossa oli hyvin pieni oviaukko ja törmäsin ovenpieliin useita kertoja päivässä. Kun kyläläiset kuulivat tästä, he kutsuivat luokseni parantajan. Hän sitoi pääni ympärille köyden ja teki köyteen merkit. Sitten hän mittasi köyden osat ja totesi, että pääni ei ole oikeassa muodossa. Hän puristeli päätäni eri kohdista ja teki mittauksia kunnes sai sen omasta mielestään oikeaan kuntoon. Ja päänsärky kyllä sitten katosikin.”

 Katoavan perinteen äärellä

Kun folkloristiikka syntyi opinalana, sen tärkeimmän tutkimuskohteen muodostivat perinteisen kansankulttuurin suullinen runous ja tarinaperinne. Myös meillä vanha kansanrunous on folkloristiikan klassisinta maaperää. Tämän päivän Suomessa perinteisen kansankulttuurin tutkimus tarkoittaa kuitenkin arkistotutkimusta, sillä kovin vanhaa kansanperinnettä ei enää ole olemassa taltioitavaksi.

Komissa tilanne on näihin päiviin saakka ollut toinen. “Kun tein ensimmäisiä keruumatkojani 2000-luvun alkuvuosina hyvin vanhan perinteen taitajia oli vielä paljon elossa. Yhden informantin kanssa meni helposti monta päivää”, Liski sanoo. Viime kymmenen vuoden aikana asiat ovat muuttuneet. “Sellaisia ihmisiä, joilla olisi laaja tradition tuntemus, on enää hyvin harvoja. Viime kesänä tekemäni haastattelut kestivät tavallisesti tunteja, ei päiviä.” Liski on kuitenkin suuntaamassa Komiin jälleen tänä kesänä. “Perinne katoaa silmissä, eikä kukaan muu ole dokumentoinut naisiin liittyviä arkisia traditioita.”

 

 

 

Huhtikuun tutkijan aamukahvit: Sanna Raninen

Vaikka kirjapainotaito oli keksitty jo 1450-luvulla, Ruotsin valtakunnan papisto käytti 1600-luvulle asti enimmäkseen käsin kopioituja laulukirjoja. Britanniassa musiikkikirjojen historian tutkijaksi opiskellut Sanna Raninen rakentaa Koneen Säätiön rahoittamassa post doc -hankkeessaan kokonaiskuvaa kiehtovasta ja huonosti tunnetusta käsikirjoitusaineistosta.

Reformaatio: katkoksia ja jatkuvuutta

Ruotsin valtakunnan kirjakulttuuri mullistui 1500-luvun alkupuolella kahdesta syystä. Luterilainen reformaatio laittoi teologiset ja liturgiset tekstisisällöt uusiksi ja johti kansankielten kirkollisen käytön voimakkaaseen lisääntymiseen. Samalla painetun kirjan yleistyminen, joka oli Ruotsissakin alkanut jo 1400-luvun lopulla, muutti täysin tekstien monistamisen ja levittämisen käytännöt.

Molemmat radikaalit muutokset koskivat kuitenkin lähinnä tekstien maailmaa. Musiikki oli erottamaton osa kirkollista elämää, eivätkä sävelkulut muuttuneet harhaoppisiksi Lutherin ajatusten leviämisen myötä.

Pääsiaisajan lauluja 1500-luvun käsikirjoituksessa. Kansalliskirjasto, MS Coll.762.3

Musiikin painaminen oli myös vähäistä ennen 1600-luvun puoliväliä. “Eräät reformaatioajan tärkeät painetut jumalanpalveluskirjat, kuten Mässan på Swensko (1541) ja Agricolan Messu (1549) sisälsivät kyllä nuottiviivastot, mutta eivät nuotteja. Toisin kuin joskus on ajateltu, syyt nuottien poisjättämiselle eivät olleet teknisiä”, Raninen kertoo. “Samalla vaivalla olisi voitu kaivertaa puupiirroslaatoille myös nuotit. Viivastot jätettiin tyhiksi, sillä yhtenäistä valtakunnan kattavaa laulukulttuuria ei ollut. Papisto sai täydentää nuotit oman makunsa mukaan tai laulaa sävelmät ulkomuistista.”

Sekä musiikkirjojen sisällöissä että tuotantotavoissa nähdään selvä jatkumo keskiajalta 1600-luvun puoliväliin saakka. “Monia keskiaikaisia laulukirjoja muunnettiin pienin tekstimuutoksin reformaatioajan kirkkolauluun sopiviksi. Samat sävelkulut jatkoivat elämäänsä myös uusissa kirjoissa, jotka edelleen valmistettiin käsin.” Raninen huomauttaa, että papiston laulukulttuurissa myös latinan kieli säilytti vahvan aseman pitkälle uudelle ajalle. “Latinankielinen laulaminen ei 1500-luvulla ollut mikään marginaali-ilmiö.”

Keskiaikaisen laulukirja on mukautettu luterilaiseen käyttöön. Viittaus suojeluspyhimykseen on muutettu Jeesukseksi (Jhesu).  Kansalliskirjasto, F.m. II.96.

Valtavan materiaalin äärellä

Aloittaessaan hankkeensa Raninen tunsi vajaat sata uuden ajan alun käsin kirjoitettua laulukirjalähdettä Ruotsin valtakunnasta. Tällä hetkellä hän ei suostu sanomaan tarkkaa lukua, sillä määrä kasvaa jatkuvasti tutkimuksen edetessä. “Varsinkin Ruotsin puolella näitä tulee koko ajan esiin eri seurakuntien arkistoista. Suomessa tilanne on sikäli helpompi, että aineiston valtaosa on koottu Kansalliskirjastoon. Myös Turun maakunta-arkistossa on suhteellisen paljon materiaalia.”

Säilymisen kannalta keskittämisellä on etunsa, sillä varoitavia esimerkkejä pienten arkistojen haavoittuvuudesta löytyy myös Suomesta. Hailuodon kirkon 1500-luvun antifonarium tunnetaan nykyään vain Kansalliskirjastossa säilytettävänä jäljenteenä. Alkuperäinen tuhoutui puukirkon tulipalossa vuonna 1968.

Hailuodon Antiphonariumista säilyy mikrofilimikopio Kansalliskirjastossa. Alkuperäinen tuhoutui Hailuodon kirkon tulipalossa vuonna 1968.

Koska aineistoa on paljon eikä sen luettelointi ole kattavaa, suuri osa Ranisen kolmivuotisesta hankkeesta menee dokumentoivan perustutkimuksen äärellä. “Pyrin muodostamaan yleiskuvan musiikkikirjojen materiaalikulttuurista. Miten kirjojen ulkonäkö, koko ja sisältö määrittyivät niiden käyttötapojen ja ympäristön muuttuessa? Mitä materiaaleja kirjojen tekoon oli saatavilla ja miten papisto teki omat kirjansa? Millaisia ovat kirjojen tyylilliset suhteet?”

Mukaan mahtuu myös muutamia kirjojen valmistamisen ja välittämisen verkostoja koskevia tapaustutkimuksia. “Esimerkiksi Itä-Götanmaalta vaikuttaisi löytyvän tyylillinen ryhmä, joka kertoo jossain määrin yhtenäisestä paikallisesta kirjojen tuottamisen kulttuurista. Upplannissa kirjojen omistuskirjoitukset taas kertovat sikäläisten pappissukujen välisistä suhteista.”

Liimatulla paperilapulla tehty korjaus. Kansalliskirjasto, Coll.762.3.

Kansainvälinen perspektiivi

Raninen katsoo ruotsalaista ja suomalaista aineistoa osin ulkopuolisen silmin. Hän on suorittanut kaikki tutkintonsa Britanniassa ja työskennellyt siellä myös tutkijana. “Opiskelin musiikkia Glasgowssa ja kiinnoistuin erityisesti keskiajan ja renessanssin musiikista. Maisterintutkinnon jälkeen sain jatko-opiskelupaikan Arts and Humanities Research Councilin rahoittamasta tutkimusprojektista Manchesterissa, ja tein väitöskirjani polyfonisen musiikin kirjapainotekniikoista ja tuotannosta. Lisäksi olin post doc -tutkijana Sheffieldin yliopistossa.”

Ranisen aiemmat tutkimukset ovat käsitelleet eurooppalaista musiikkikirjakulttuuria sekä musiikin ja visuaalisten taiteiden suhdetta uuden ajan alun Euroopassa. Ruotsin ja Suomen aineisto yllätti runsaudellaan: “Musiikkikirjojen ja varhaisen musiikin tutkimus Euroopassa harvoin yltää Itämeren pohjoisosiin, ja Ruotsin valtakunnan kirjakulttuuri ei ole yleisesti tunnettua. Yksi tutkimukseni tärkeimmistä tavoitteista on tuoda tämä aineisto osaksi kansainvälistä keskustelua.”

Urjalan värikäs laulukirja. Kansalliskirjasto, MS C.ö.IV.12.

Sanna Raninen piti esitelmän Kansalliskirjaston tutkijan aamukahveilla 10.4.2019.

Maaliskuun tutkijan aamukahvit: Minna-Kerttu Vienola

Millaisia välineitä fenomenologia tarjoaa mediassa käytävän keskustelun mahdollisuuksien tutkimukseen? Tästä aiheesta kuulemme Kansalliskirjaston tutkijan aamukahveilla keskiviikkona 20.3. klo 9.30, kun Minna-Kerttu Vienola esittelee palasen väitöskirjatyötään otsikolla “Kaikkien sosiaalisten kohtaamisten epäautenttisuus niin mediassa kuin kasvokkain: fenomenologinen analyysi”.

Filosofiaa yli rajojen

Kun Minna-Kerttu Vienola hakeutui Helsingin yliopistoon opiskelemaan filosofiaa, hän törmäsi hankalaan valintaan. Filosofia jakautuu Helsingissä kahteen eri oppiaineeseen, teoreettiseen ja käytännölliseen filosofiaan, jotka kaiken lisäksi toimivat eri tiedekunnissa. ”En halunnut lukkiutua kumpaankaan, ja niin otin pääaineekseni ruotsinkielisen filosofin. Se osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi ja tein siellä kandin ja osan maisteriopintojani.”

Edmund Husserl (1859–1938). Kuva: Creative Commons.

Liikkuminen erilaisten traditioiden ja instituutioiden välillä on ollut leimallista myös Vienolan myöhemmille vaiheille akateemisessa maailmassa. Gradu valmistui lopulta Jyväskylän yliopistoon. ”Lähdin vaihtoon Tübingeniin, joka on vahva fenomenologiassa. Palattuani halusin tehdä gradun Edmund Husserlista, mutta Helsingissä ohjaajan saamisen kanssa tuli ongelmia. Niin vaihdoin Jyväskylään, jossa pääsin Sara Heinämaan ja Joona Taipaleen ohjaukseen.”

Aluksi Vienola ajatteli jatkaa väitöskirjaan Jyväskylässä. Rahoitusta ei kuitenkaan heti löytynyt. Sillä välin Oulussa avautui mahdollisuus tehdä koko väitöskirja yhdellä rahoituksella osana mielenkiintoista projektia.

Kasvatuksen filosofia ja fenomenologia

Oulun yliopiston hanke Citizenship in Change tutkii kansalaisuuteen kasvamista, ja sen ongelmia ja muutoksia nykydemokratioissa. Yksi hankkeen osa-alueista tarkastelee sitä, miten median digitalisoituminen ja sosiaalisen median nousu vaikuttavat kansalaiseksi kasvamiseen ja kansalaisten osallistumiseen yhteiskunnan toimintaan.

Hankkeen tutkijat ovat taustaltaan kasvatustieteilijöitä ja filosofeja. Vienola tuo työryhmään akateemisen fenomenologian perinteestä nousevan näkökulman. ”Yritän tunnistaa asioita, jotka ovat oppimisen ja rakentavan vuorovaikutuksen esteitä osallistavissa medioissa. Pohdin näitä asioita Husserlin ja hänen seuraajiensa kehittämän fenomenologian perspektiivistä.”

Husserlin Logische Untersuchungen -teoksen toinen, paranneltu painos vuodelta 1913. Kansalliskirjaston kokoelmat.

Edmund Husserlin (1859–1939) perustama fenomenologia määritteli filosofian tutkimuskohteeksi sen, miten todellisuus ilmenee ihmiselle. Fenomenologia tutkii tavallaan inhimillisen havainnon rakenneosasia, fenomenologian kielellä konstituentteja. Tällä hetkellä Vienola tutkii yhtä fenomenologista konstituenttia – ruumiillisuutta – osallistavasta mediasta käytävissä keskusteluissa.  ”Viime aikaisessa tutkimuksessa on väitetty, että osallistavissa medioissa käytävien keskustelujen ongelmat johtuisivat siitä, että keskustelijat eivät kohtaa ruumiillisesti. Kun ihmisen fyysinen läsnäolo puuttuu, toista ei mielletä oikeaksi yksilöksi, ja keskustelusta katoaa aíto dialogisuus.”

Fenomenologinen analyysi paljastaa kuitenkin tämän järkeilyn ongelmat. ”Toinen havaitaan aina ruumiillisena olentona, vaikkei toisen ruumista nähtäisikään. Samalla oma havaintomme on aina ruumiillisuuden ehdollistamaa. Fenomenologista kokemuksen tutkimusta analysoitaessa voidaan siis huomata, että media toimii ikään kuin apuvälineenä toisen havaitsemisessa ja kohtaamisessa, jolloin olennaista eroa toisen havaitsemiseen fyysisesti läsnä ei ole.”

Vienola soveltaa ensimmäisessä väitöskirja-artikkelissaan erityisesti Husserlin oppilaan, Edith Steinin (1891–1942) käsitteistöä. Stein jaottelee tekstit kahteen kategoriaan, Wortkörper ja Wortleib, sanaruumis ja sanakeho. Sanaruumis on passiivinen teksti, jonka takana lukija ei ajattele olevan aktiivista inhimillistä tekijää, kun taas sanakehon hän näkee jonkun ihmisen mielen tuotteena. ”Media, jossa teksti esiintyy, ei itsessään määrittele sitä, kummanlaisena tekstinä lukija sen hahmottaa.”

Osallistavassa mediassa tapahtuva oppiminen: esimerkkinä me too -kampanja

Työskennellessään filosofina kasvatustietelijöiden kanssa Vienola on joutunut myös pohtimaan oman tieteenalansa suhdetta yhteiskunnan tutkimukseen. ”Oma työni tavallaan peilaa tämän päivän yhteiskuntatieteellistä keskustelua fenomenologian klassikoihin. Ohjaajani kanssa on mietitty, pitäisikö tutkimukseen sisällyttää myös selvemmin yhteiskuntatieteellinen osio, jossa analysoitaisiin jotain tämän päivän maailmasta kerättyä dataa.” Vienola toivoo, että hänen tutkimuksensa joka tapauksessa voisi auttaa kasvatustieteitä konkreettisesti. ”Voitaisiinko kasvatustieteissä kehittää menetelmiä, joiden avulla julkista keskustelua voitaisiin paremmin käyttää oppimisen mahdollistamiseen ja sitä kautta yhteiskunnan kehittämiseen? Jos media itsessään ei estä oppimista, mistä ongelmat kumpuavat?”

Yksi Vienolan tutkimuksen esimerkkitapauksista on me too -kampanja. ”Se on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten jokin sosiaalinen kehitys voi tapahtua pelkästään mediassa – ja vielä todella osallistavassa mediassa. Se ei ollut journalistien toteuttama, vaan avoimen julkisen keskustelun kautta tapahtunut yhteisten normien muuttuminen. Tosin siitä voidaan tietysti keskustella, tapahtuuko varsinainen muutos juuri medioissa vai sittenkin kasvokkain, medioiden ulkopuolella.”

Kansalliskirjasto ja Helsingin yliopiston tutkijayhteisö

Citizenship in Change -hankkeen päämaja on Oulussa, mutta Vienola työskentelee enimmäkseen Helsingissä. Kansalliskirjaston aineistot ja Helsingin yliopiston laaja filosofian tutkijayhteisö tarjoavat tutkimukselle erinomaiset puitteet.

Kansalliskirjastossa Vienola käyttää erityisesti fenomenologian klassisten kirjoittajien koottujen teosten kriittisiä editioita, joihin lähdeviittaukset tulee tehdä ja joita ei löydy muista kokoelmista. “Myös Rotundan filosofian avokokoelma on yllättävän kattava, vaikka näyttääkin ensi näkemältä melko pieneltä. Useimmat tarvitsemani kirjat löytyvät sieltä, ja kaukopalvelu tilaa tehokkaasti loput.”

Yhtä tärkeä on tutkijayhteisön tuki. “Ensimmäinen opettajani yliopistossa, Fredrik Westerlund, työskentelee myös Kansalliskirjaston tutkijapaikalla. On ilo voida keskustella hänen kanssaan säännöllisesti. Merkittävää on myös se, että Helsingissä toimii useita filosofian tutkijaseminaareja. Niissä kohtaavat myös muualla kuin Helsingissä toimivat filosofit.”

Maurice Mearleau-Ponty (1908–1961) oli Husserlin ja Martin Heideggerin (1889–1976) tunnetuin seuraaja. Kuvassa La structure du comportement, ensipainos vuodelta 1942. Kansalliskirjaston kokoelmat.

 

Helmikuun tutkijan aamukahvit: Lauri Kallio ja Hegelin perintö

Kansalliskirjaston tutkijapaikalla työskentelevä Lauri Kallio väitteli tohtoriksi vuonna 2017 J. V. Snellmanin persoonallisuusfilosofiasta. Nyt Kallio tutkii Snellmanin tärkeimmän oppi-isän, G. W. F. Hegelin filosofisen perinnön vaikutusta 1800-luvun aatehistoriassa.

Filosofian historian yleisesityksissä kerrotaan, miten Hegelin idealismi jäi nousevan materialismin ja muiden uusien suuntausten jalkoihin filosofin kuoleman (1831) jälkeen. Kallion mukaan tämä yksinkertaistus ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Keskiviikkona 13.2.  hän kertoo meille saksalaisen idealismin huonosti tunnetusta myöhäisestä historiasta Kansalliskirjaston tutkijan aamukahveilla (klo 9.30, Agricola-sali).

Viimeinen idealisti

G. W. F. Hegel / Jacob Schlesinger, 1831. Creative Commons.

Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770–1831) oli Platonista alkaneen idealismin perinteen viimeinen aito edustaja. Hän ajatteli, että filosofia voi ideoita tutkimalla saavuttaa uutta, tieteellisistä kokeista ja havainnoista riippumatonta tietoa maailman luonteesta. Hegelin filosofian keskeinen analyyttinen käsite oli henki (Geist), jonka avulla hän jäsensi erityisesti maailmanhistorian kulkua.

Luennoidessaan Berliinin yliopistossa 1820-luvulla Hegel nousi saksalaisen ja eurooppalaisen filosofian ehdottomaksi johtotähdeksi. ”Hegelin maine eli vahvana vielä hänen kuolemansa (1831) jälkeisinä vuosina”, Lauri Kallio toteaa. ”1830-luvun jälkipuolella Hegelin idealismi kohtasi kuitenkin purevaa filosofista kritiikkiä. Samalla kehittyvät luonnontieteet tuhosivat hegeliläisen idealismin uskottavuuden. Hegelin oletukset olivat yksinkertaisesti ristiriidassa biologisen ja fysiologisen tutkimuksen uusien tulosten kanssa.”

Hegelin kritiikin myötä saksalainen filosofian kenttä hajosi 1840-luvulla kiisteleviksi koulukunniksi. ”Hegelin aseman muutos vaikutti myös J. V. Snellmanin (1806–1881) uraan”, Kallio kertoo. ”Kun Snellman julkaisi vuonna 1841 Tübingenissa filosofisen pääteoksensa, joka perustui Hegelin periaatteille, oppi-isän maine oli jo laskussa. Jos Snellman olisi ehtinyt julkaisuineen hegeliläisyyden huippuvuosiin, hänen työnsä olisi saanut paljon suuremman kansainvälisen huomion.” Vaikka Snellmanin ura tieteen eturintamassa karahti ennen muuta kotimaisiin poliittisiin ristiriitoihin, jotka estivät hänen nimityksensä professoriksi 1840-luvulla, myös ensimmäisen merkittävän kansainvälisen julkaisun huono ajoitus vaikutti.

Hegelin puolustajat

Kallion uuden tutkimuksen pääkohteena ei kuitenkaan ole Snellman, vaan Hegelin perinnön myöhemmät vaiheet Saksassa. Vaikka Hegel menetti nopeasti ehdottoman filosofisen valta-asemansa, hänen idealistinen perintönsä jatkoi elämäänsä vahvempana kuin usein ajatellaan. ”Vuonna 1843 Hegelin perinnön vaalijat perustivat Berliinin filosofisen seuran. Tutkimukseni keskittyy tämän ryhmän merkitykseen saksalaisen idealismin puolustajina. Ideana oli rakentaa seuran ympärille kansainvälinen hegeliläisten verkosto, ja melko pitkälle tässä onnistuttiinkin. Esimerkiksi Suomea edustivat J. V. Snellman ja Thiodolf Rein.”

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/b/b5/Trendelenburg.jpg

Adolf Trendelenburg (1802–1872) oli aikansa tunnetuimpia saksalaisia filosofeja. Creative Commons.

Kallio tarkastelee erityisesti 1860-lukua, jolloin seura alkoi julkaista omaa lehteä. Tässä vaiheessa Saksassa oli käynnissä materialistien ja idealistien välinen materialismi-kiista. Sen ydinkysymys oli, johtiko moderni luonnontiede väistämättä materialismiin ja filosofian kuihtumiseen itsenäisenä tieteenä. Hegeliä kritisoitiin myös idealistien puolella. ”Adolf Trendelenburg, joka kuului sinänsä idealisteihin, nousi akateemiseksi julkkikseksi ja oman aikansa tunnetuimmaksi filosofiksi juuri arvostelemalla Hegelin metodien riittämättömyyttä. Berliinin filosofisen seuran lehti reagoi muun muassa tähän,” Kallio sanoo.

Materialismi-kiista oli kehittynyt 1840-luvulta alkaen. 1860-luvulla saksalaisen idealismin perintöä uhattiin suoraan myös uudelta suunnalta. ”Tässä vaiheessa nousi uuskantilaisuus, jonka edustajat halusivat palata Kantin ajatteluun ja ohittaa Hegelin saavutukset kokonaan.” Uuskantilaisista tuli Berliinin filosofisen seuran päävastustajia. ”Yksi tutkimuskysymykseni on juuri se, miten seura argumentoi uuskantilaista kritiikkiä vastaan.”

Kallion tutkimuksen laajempi tarkoitus on luoda tasapainoisempi käsitys 1800-luvun filosofian historiasta. Vaikka idealistit lopulta hävisivät kamppailun materialismia ja uuskantilaisuutta vastaan, heillä oli suuri painoarvo 1800-luvulla käydyissä filosofisissa keskusteluissa. ”Omana aikanaan monet myöhäisen saksalaisen idealismin edustajat olivat tunnettuja ja vaikutusvaltaisia hahmoja. Ja vaikka he ovat tänä päivänä unohdettuja, heidän oppilaistaan nousi seuraavan filosofisukupolven supertähtiä, kuten analyyttisen filosofian pioneeri Gottlob Frege (1848–1925) ja Wilhelm Dilthey (1833–1911), joka oli yksi modernin hermeneutiikan perustajista.”

Hegelin seuraajien jäljillä Snellmanin kirjastossa

Kallio on tehnyt koko tutkijanuransa Kansalliskirjaston aineistojen parissa. Tällä hetkellä hän tekee yhteistyötä Turun yliopiston filosofian oppiaineen kanssa, mutta fyysisesti hän jatkaa töitään Helsingissä. ”Suomessa ei ole mitään muuta kirjastoa, jolla olisi vastaavat kokoelmat. Hegelin kootut teokset, joihin vakavassa Hegel-tutkimuksessa nykyään tulee viitata, ovat tutkijapaikaltani käden ulottuvilla Kupolisalissa. Ja ainoastaan täältä löytyvät 1800-luvun myöhempien saksalaisten idealistien julkaisut”, Kallio sanoo.

Adolf Trendelenburgin luonnoikeutta ja etiikkaa käsittelevä teos vuodelta 1860. Kansalliskirjaston humanistinen kokoelma.

Kansalliskirjaston tieteellisten kokoelmien ainutlaatuinen kattavuus on suora seuraus kirjaston pitkästä historiasta. Esimerkiksi filosofian alalla kokoelmia on kartutettu järjestelmällisesti niistä päivistä lähtien, jolloin J. V. Snellman teki omia tutkimuksiaan samassa talossa, silloisessa Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston kirjastossa.

Kansalliskirjaston kokoelmista löytyy samoin maineikas Hegel-Studien -aikakauskirja, jonka seuraavassa numerossa ilmestyy nyt myös Kallion artikkeli. Menneisyyden ja tämän päivän tutkijoiden työ tallentuu samoihin kokoelmiin, tulevaisuuden suomalaisten Hegel-tutkijoiden iloksi. Snellman voisi olla tyytyväinen.

 

 

Tutkijan aamukahvit on noin puolen tunnin mittainen esitelmä- ja keskustelutilaisuus. Lauri Kallio esitelmöi myöhäisen saksalaisen idealismin historiasta Agricola-salissa keskivikkona 13.2. klo 9.30-10.00.

Kuva lääketieteen uranuurtajasta piirtyy Kansalliskirjaston aineistojen avulla

Kirjoittaja: Elina Sopo, FT, post doc -tutkija, Turun yliopisto, Kulttuuriperintö

Kuvalähde: Botkin”, S. P., Pis’ma S. P. Botkina iz” Bolgarìi 1877 g: S” dvumâ portretami avtora i vidom” bolgarskoj haty. S. Peterburg”, 1893. Kansalliskirjasto, H2 8 III.

Moskovalaissyntyinen professori Sergei Petrovich Botkin (1832–1889) kuului modernin lääketieteen uranuurtajiin, ja hänestä on kirjoitettu paljon tiedemiehenä ja kliinikkona. Hänen rooliaan keisarin henkilääkärinä ei kuitenkaan ole aiemmin juuri tutkittu, vaikka henkilääkäriys (Leibmedicus vuodesta 1870 alkaen) vaikutti merkittävästi Botkinin ammatilliseen kehitykseen ja hänen julkiseen kuvaansa. Botkinin omat päiväkirjat, joita säilytetään Venäjän valtion historiallisessa arkistossa, keskittyvät lääkärintoimen käytäntöihin eivätkä juuri kerro henkilökohtaisista tai tieteellisistä yhteyksistä. Sen sijaan suomalaisten aikalaiskollegojen arkistojen ja julkisen sanan välityksellä on mahdollista piirtää Botkinista kuva henkilönä.

Tuoreessa Oxford University Pressin julkaisemassa tutkimuksessani oven tsaarinhovin henkiseen, materiaaliseen, sosiaaliseen ja poliittiseen maailmaan ovat avanneet Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmien arkistoluettelo 42:n sisältämä kirjeaineisto (Collan-suku), Åbo Akademin henkilöarkistot sekä Kansalliskirjaston ja British Libraryn digitaaliset sanomalehtiarkistot. Näiden lähteiden avulla pystyin muodostamaan käsityksen paitsi Botkinista henkilönä myös siitä, miten lääketiede ja politiikka kietoutuivat yhteen tsaarinhallinnon vanhoillisen ja modernin siiven välisissä ristiriidoissa 1870-luvulla.

Botkinin ranskankielinen kirje lääkäri Alexander von Collanille (1819–1910). Kansalliskirjasto, MS Coll. 42.

Botkin oli kahden Venäjän hovissa palvelleen suomalaislääkärin – Alexander von Collanin ja Carl von Haartmanin – aikalaiskollega ja arkistoluettelo 42:n kirjeenvaihdon joukossa on Botkinin potilaan hoitoon liittyviä kirjeitä ja lyhyitä viestilappuja henkikirurgi von Collanille. Åbo Akademin kirjaston von Haartmanin kirjeenvaihdosta löytyy puolestaan epäsuoraa tietoa Botkinia ympäröineestä lääketieteen yhteisöstä. Botkinin aikalaiskollegoiden välisiä kontakteja seuraamalla on mahdollista hahmottaa Botkinin keskeinen asema sekä uuden ja vanhan lääketieteen välisessä transitiovaiheessa että saksalaisen ja venäläisen lääketieteellisen koulukunnan välisten suhteiden uudelleen muotoutumisessa. Kirjeaineisto ja digitaalinen sanomalehtiarkisto yhdessä mahdollistavat aikakauden poliittisen kulttuurin ja erityisesti julkisessa sanassa esiintyvien poliittisten ja kulttuuristen viittausten aikaisempaa kokonaisvaltaisemman tulkinnan.

”Suuren tiedemiehen” asema tieteen historiassa on aina kiinnostanut tutkijoita, mediaa ja laajaa yleisöä, ja yksilökeskeinen lähestymistapa on hallinnut lääketieteen historian kirjoittamista sen varhaisvaiheista alkaen. Tiedemies nähdään universaalien aatteiden palveluksessa, usein sankarillisena henkilönä, joka asettaa omat etunsa taka-alalle ja kohtaa sekä suuria vastoinkäymisiä että suurta menestystä. Tiedemiesten mytologisointia on myös kritisoitu, mutta silti nämä piirteet luetaan edelleen itsepintaisesti suurten tieteentekijöiden ominaispiirteisiin. Myös Botkin kulki läpi kaikki sankarimyytin muotoutumisvaiheet vastustajiensa koetteluiden kautta kohti itsensä toteuttamista, lopullista vapautumista ja – aikalaiskollegoita siteeraten – lääketieteen jumalien joukkoon korottamista.

On tärkeää, että niin sanotun pragmaattisen lääketieteen historian tutkimuksen ohella avataan myös tutkimuskohteen elämäntapoihin, sosiaalisiin käytäntöihin, poliittisiin asenteisiin ja filosofisiin kontekstualisointeihin liittyviä sisältöjä. Tämä on ollut oman tutkimukseni tavoite. Tiedemieheen kohdistuvalla tutkimuksella voidaan lisätä ymmärrystä tiedettä ja sen tekijöitä kohtaan. Sen avulla voidaan avata ymmärtämisen väyliä myös moderniin tieteeseen, sen identiteetteihin ja niiden historiallisiin perusteisiin.

Kulttuuriperinnön tutkimuksen näkökulmasta Kansalliskirjaston aineistoja dokumentoimalla ja julkaisemalla on ollut mahdollisuus tuottaa tietoa aikakaudesta ja tiedeyhteisöstä, jota ei enää ole, ja jonka tiedot, taidot ja käytännöt – aineeton kulttuuriperintö – ei ole käsin kosketeltavissa tai silmin nähtävissä, eikä aina jäljitettävissäkään.

Botkinin käsialaa kyrillisillä kirjaimilla. Kansalliskirjasto, MS Coll. 42.

Viimeisinä vuosinaan Botkinilla oli läheinen sidos myös Suomeen. Hän osti 1880-luvulla Karjalan kannaksen Suomenlahden puoleiselta rannikolta Uusikirkon kunnasta kartanon, jossa hän vietti elämänsä loppupuolen kesät uppoutuen mikrobiologisiin tutkimuksiinsa ja leväten Pietarin ”suunnattoman lääkärinpraktiikkansa” ponnistuksista. Suomen residenssinsä havumetsävaltaisen ympäristön, kuivan ilmaston ja meren läheisyyden hän näki terveydelle erityisen ihanteellisena. Myös viimeisen kesänsä 1889 hän vietti Suomessa.

Kuvalähde: Botkin”, S. P., Pis’ma S. P. Botkina iz” Bolgarìi 1877 g: S” dvumâ portretami avtora i vidom” bolgarskoj haty. S. Peterburg”, 1893. Kansalliskirjasto, H2 8 III.

Aiheesta enemmän:

Elina Sopo; The Pugs and the Elephant: Dr Botkin and the Professional and National Identity of Physicians in the Russian Court, Social History of Medicine, hkx061, https://doi.org/10.1093/shm/hkx061

(huom! artikkeli maksumuurin takana):