Vaarallisia kirjoja

Kiellettyjen kirjojen viikko

Kuluva viikko on ollut Yhdysvalloissa kiellettyjen kirjojen viikko (http://www.bannedbooksweek.org/). Teema on hyvä pitää mielessä meilläkin, eihän ole kulunut montaakaan vuosikymmentä siitä, kun tässä maassa viranomaiset pyrkivät säätelemään väestön lukemista niin siveellisistä kuin ulkopoliittisista syistä.

Kansalliskirjaston kokoelmissa on runsaasti muistoja sensuurista Länsi-Euroopan historiassa; katolisen kirkon ja kruunun toimesta kielletyiksi julistettuja hengen tuotteita, jotka kuitenkin kiersivät lukevan yleisön piirissä ns. clandestiinina kirjallisuutena.

Yksi länsimaisen kulttuurin etsityimmistä teoksista De tribus impostoribus tai ranskaksi Traitè de trois imposteurs ” löytyi” lopulta 1600-luvun jälkipuoliskolla. Ateistin Raamatuksikin kutsuttu voimakkaasti uskontojen vastainen traktaatti piti kolmen monoteistisen uskonnon kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden perustajia Jeesus Nasaretilaista, Muhammedia ja Moosesta ihmiskunnan pettureina.

Sitä etsi niin katolinen kuin protestanttinenkin kirkkokunta, kieltääksen ja polttaakseen sen, ja bibliofiilit saadakseen kappaleen omiin kokoelmiinsa, kuten kuningatar Kristiina. Etsivät lopulta  löysivät ja teksti ilmestyi vuonna 1719 Amsterdamissa nimekkeellä La vie l’esprit de Mr. Benoit de Spinoza. Tuolloin se pistettiin aikakauden radikaaleimman rationalistin filosofi Baruch Spinozan nimiin, jonka teokset olivat muutenkin kiellettyjä useimmissa Euroopan maassa. Arkaluonteisen teeman takia painos jäi pieneksi; mutta sitä kopioitiin kysynnän vuoksi myös käsin. Yksi tällainen on ajautunut myös Helsingin yliopiston kirjastoon.

spinoza_nimio_0656_001Käsikirjoitus kuului Venäjän Tanskan ja Ruotsin lähettilään Johan Albrecht von Korffin (1697-1766) kirjastoon. Tuhlaavaisen elämäntapansa vuoksi von Korff joutui myymään kirjastonsa keisarinna Katariina Suurelle. Se siirrettiin vuonna 1783 Hatsinan palatsiin Pietarin lähistöllä. Paul Alexandroff, Katariinan pojan Konstantinin avioton lapsi, lahjoitti Hatsinan palatsin kirjaston Helsingin yliopistolle vuonna 1832, joukossa useita kymmeniä von Korffin keräämiä kiellettyjä kirjoja ja käsikirjoituksia 1600- ja 1700-luvuilta.

Aiheesta lisää:

Timo Kaitaro, Laittomia käsikirjoituksia, Yliopisto-lehti 10/1994

Verkkouutisoinnin murroksista

Verkon uutissisältöjä on tallennettu Kansalliskirjaston verkkoarkistoon jo kymmenen vuotta. Viime vuosina haasteeksi on muodostunut julkaisijoiden tarve kehittää ansaintamalleja, mikä on osaltaan ilmennyt sivuille asetettuina maksumuureina. Maksumuurit, jotka ovat estävät tavallista lukijaa pääsemään vapaasti artikkeleihin, muuttavat myös suomalaisen kulttuuriaineiston keräystapaa.

1932 n . Sanomalehden myyjä, Turuntie 68 ( Mannerheimintie).

Sakari Pälsi, 1932 n . Sanomalehden myyjä, Turuntie 68 ( Mannerheimintie).

Verkkoaineistot itsessään ovat kulttuuriaineistolain toteuttamisen kannalta entistä keskeisemmässä asemassa. Painettujen julkaisujen määrä laskee vuosi vuodelta. Painettujen lehtien tapauksessa nimekemäärät ovat laskeneet reilun neljänneksen 1990-luvun ennätyslukemista. Jonkin verran on digitaalisena syntyneitä julkaisuja (joista siis ei ole painettua versiota ollenkaan), mutta suurin muutos on siinä kasvavassa artikkelisisältöjen vyöryssä, jota verkossa tänä päivänä on tarjolla. Julkaisemisen painopisteen siirtyminen verkkoon merkitsee myös keräämisen painopisteen muutosta.
Kaikki merkittävät sanomalehdet ovat ottaneet tai ottamassa käyttöönsä maksumuurin artikkelisisällöilleen. Muurien hyödyllisyydestä sinällään on kiistelty jo pitkään. Toisille on selvää, että lehden täytyy voida ansaita sisällöillä, joiden tuottamisesta maksaa (myöskään verkkosivujen mainostuotot eivät kata kuin pienen osan siitä mitä painetun tilaus). Toiset taas vetoavat käyttäjäkyselyihin, joissa vastaajat ovat toistuvasti vakuuttaneet siirtyvänsä muille sivustoille, mikäli oman lehden verkkosisällöt käyvät maksullisiksi. Muurien hyödyllisyys tai haitallisuus on siis monelle uskonasia. Suomessa näyttää kuitenkin orastavan asiasta konsensus, sillä useimmat lehdet alkavat nyt muurata sisältöjään tavalla tai toisella. Asiaa auttanee sekin, että lehdet voivat tätä nykyä tarjota rekisteröityneille tilaajilleen muutakin kuin artikkeleita.
Toisaalta on yhä Guardianin ja Kalevan tapaisia lehtiä, joissa ei ole otettu muuria käyttöön. Moni pohtii yhä, löytyisikö lyhytjännitteiselle lukijalle parempaa houkutusta kuin se, että otsikon alta paljastuu pelkkä tilauslomake. Huvudstadsbladetia julkaiseva KSF Media on omalla tavallaan liikkunut vastakkaiseen suuntaan luopumalla maksumuurista ja päästämällä lukijat juttuihin ilmaiseksi, mikäli hän rekisteröityy lukijaksi. Lukijoiden pelkkä profilointi katsotaan siis näinkin arvokkaaksi.

Taso, jolla juttuja muurataan, vaihtelee. Yhdenkään merkittävän lehden intresseissä ei ole, etteikö sivuilla olisi kuitenkin joitain ”tärppijuttuja”. Maksumuurityypit luokitellaan koviin ja pehmeisiin muureihin sekä näiden yhdistelmiin. Suomessa puhutaan kovan muurin lisäksi myös mittarimallista ja freemium-mallista. Kovan muurin käyttö edellyttää uskollista lukijakuntaa ja sitä, että lehdellä on valmiiksi johtava markkina-asema, lisäksi verkkolehden täytyy tuottaa merkittävää lisäarvoa lukijoille. Maailmalla tunnettu esimerkki kovasta muurista on The Times; meillä sitä käyttää mm. Lapin kansa. Pehmeä muuri on sama kuin mittarimalli. Siinä sallitaan tietty määrä vapaita artikkeleita tietyn ajan sisällä. Tunnetuin esimerkki meillä on Hs.fi, maailmalla tätä käyttää esimerkiksi New York Times. Yhdistelmä- eli freemium-mallissa lyhyet perusjutut ovat vapaasti luettavissa, kun taas pitkät ja syventävät muurin takana. Jotkut suomalaiset päivittäislehdet käyttävät sellaista freemium-mallia, jossa saa lukea vapaasti STT:n uutisia: oma juttutuotanto on muurin takana.

Kansalliskirjasto on haasteista huolimatta edennyt urakassaan kerätä näitä aineistoja omaan verkkoarkistoomme. Viime syystalven aikana suoritettu kulttuuriaineistolakiin perustuva aineistopyyntökierros avasi monen lehden sisällöt keräyskoneellemme: noin 30 pyynnöstä on päästy sisältöjen keruuseen lähes kaikissa tapauksissa. Jokaisen suomalaisten verkkosanomalehden muuritilanne on tarkoitus tarkistaa ja asianomaisia tiedottaa tämän vuoden aikana.

Myös aikakauslehdet ovat laittaneet maksumuureja sivuilleen. Useimmassa tapauksessa painetun lehden tilaaja pääsee lukemaan digitaalisia sisältöjä; joissain tapauksissa voi tilata pelkät verkkosisällöt. Muurin takana on yleensä myös muita sisältöjä kuin artikkeleita: esimerkiksi terveysvinkkejä, arvosteluja ja keskustelupalstoja. Vapaakappaletoimistossa on tarkoitus tutkia myös aikakauslehtien muurattuja sisältöjä lähitulevaisuudessa.

Verkkolehdet kuten muutkin kerätyt ja luovutetut aineistot ovat asiakaskäytössä tekijänoikeuslain mukaisesti vapaakappaletyöasemilla, joita on Kansalliskirjaston lisäksi muissa vapaakappalekirjastoissa, Eduskunnan kirjastossa sekä Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa.

muuri1

Signe Brander, 1913 Helsingin kaupunginmuseo

Lähteenä käytetty:
Journalisti (2016, 4): Joko maksumuurit murtuvat?
http://www.journalisti.fi/artikkelit/2016/4/joko-maksumuurit-murtuvat-/