Sodassa ja rauhassa – tieteen puolella

 

Pian lopuilleen kääntyvä vuosi 2018 on nostanut esiin tärkeää keskustelua sekä ensimmäisen maailmansodan että Suomen sisällissodan tapahtumista, niiden taustalla vaikuttaneista tekijöistä ja niiden seurauksista. Ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan vaikutukset ulottuivat myös kirjastoihin ja muihin kulttuuriperintöä tallettaviin laitoksiin, vaikka suurilta tuhoilta ne Suomessa onneksi välttyivätkin.

Kirjastoille ensimmäinen maailmansota merkitsi ennen kaikkea vaikeuksia ulkomaisen kirjallisuuden hankinnassa, sillä tiedesuhteet Venäjän vihollisvaltioihin katkesivat sodan sytyttyä. Viranomaiset muun muassa määräsivät tieteelliset laitokset ja seurat erottamaan saksalaiset, itävaltalaiset, unkarilaiset ja turkkilaiset kunnia- ja kirjeenvaihtojäsenet, jotka yleensä anteliaasti lahjoittivat omia teoksiaan suomalaisiin kirjastoihin. Käskyä ei tosin kaikkialla pantu toimeen, mutta yhteydet katkesivat joka tapauksessa rajojen sulkeuduttua ja postiliikenteen vaikeuduttua. Myös julkaisuvaihtosuhteet vihollisvaltoihin lakkasivat, samoin kaupalliset lehtitilaukset. Ympärysvaltojen alueelta ja Pohjoismaista julkaisuja saatiin kuitenkin harvakseltaan. Saksalaisten tiedelehtien hankinnan katkeaminen koettiin monilla tieteenaloilla erityisen ongelmalliseksi, olihan Saksa tieteen ja tiedejulkaisemisen johtava maa 1900-luvun alussa.

Suomen rannikkoa linnoitettiin saksalaisten hyökkäyksen pelossa, ja myös kirjastot varustautuivat sotatilaan. Elokuussa 1914 Yliopiston kirjaston virkailijat pakkasivat arvokkaimpia kokoelmia pakkilaatikoihin toimittaakseen ne maaseudulle turvaan. Laatikoihin päätyi arvokkaimpia osia Fennica-kokoelmasta, Nordenskiöldin kokoelma lähes kokonaisuudessaan ja ulkomaisen osaston kortisto. Helsinki pysyi kuitenkin rauhallisena, eikä laatikoita koskaan viety maaseudulle. Osa niistä purettiin ja aineisto palautettiin asiakaskäyttöön. Sotavuosina kirjastoa pidettiin jopa siinä määrin turvallisena paikkana, että sinne deponoitiin 1916 Monrepos’n kartanon arvokas kirjakokoelma, jonka säilyttäminen Viipurissa koettiin riskialttiiksi. Vuoden 1917 levottomuudet saivat kuitenkin henkilökunnan varuilleen, arvokkaimmat kokoelmat pakattiin jälleen laatikoihin ja vietiin kirjaston kellariin.

Sisällissodan aikana Helsinki oli tapahtumien polttopisteessä. Yliopiston kirjasto sulki ovensa sodan puhjettua tammikuun lopussa. Varsinaista uhkaa kokoelmille ei tiettävästi missään vaiheessa syntynyt. Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa punakaarti sen sijaan vieraili – ei tosin puuttuakseen kokoelmiin, vaan etsimässä salaista kirjapainoa. Seuran yhteydenotto kansanvaltuuskuntaan ratkaisi kuitenkin tilanteen, ja sen työ sai jatkua sodan ajan kaikessa rauhassa. Yliopiston kirjasto pysyi suljettuna 21.4.1918 asti, jolloin Helsinki oli jo valkoisten ja saksalaisten hallussa.

Rauhan palattua tiedeyhteisö pyrki nopeasti palauttamaan tutkimuksenteon edellytykset. Sisällissota ja kansan jakautuminen kahtia oli ollut järkytys suurelle osalle yliopistoväkeä. Kunnioitettavaa kuitenkin, että sotaan asennoiduttiin myös tieteellisellä viileydellä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puheenjohtaja Kaarle Krohn kiitti seuran vuosijuhlissa punakaartilaisia siitä, että sen kokoelmat oli jätetty rauhaan. Suomen Muinaismuistoyhdistys puolestaan päätti ryhtyä keräämään ja tallentamaan punakaartilaisten esineistöä ja sodan muistoja museoihin tallennettaviksi.

Kirjastot ryhtyivät elvyttämään vaihtosuhteita ja myös lehtitilaukset haluttiin käynnistää heti, kun postiliikenne alkoi toimia. Taloudellisen niukkuuden lisäksi kirjastojen asemaa vaikeutti kireä poliittinen ilmapiiri. 1920-luvulla ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot pyrkivät eristämään saksalaiset kansainvälisestä tiedeyhteisöstä. Näihin aloitteisiin suhtauduttiin Suomessa varsin viileästi ja yhteyksiä Saksaan rakennettiin määrätietoisesti. Neuvosto-Venäjän ja sittemmin Neuvostoliiton tiedelaitoksiin solmittiin myös vaihtosuhteita, vaikka poliittiset epäluulot maitten välillä syvenivätkin 1920- ja 1930-luvuilla. Politiikkaa enemmän vaa’assa painoi pyrkimys turvata tieteellisen tiedon saanti kaikkialta maailmasta ja vaihtosuhteiden kautta myös suomalaisen tutkimuksen levitys ulkomaille

Tämän päivän tutkija voi olla tyytyväinen tapaan, jolla suomalaiset kirjastot ja kulttuuriperintölaitokset asennoituivat sodan melskeisiin ja sodanjälkeiseen kansainväliseen vihoitteluun. Kokoelmien kartuttaminen turvattiin huolimatta ajoittaisesta poliittisesta painostuksesta, kansan kahtia jakaneesta sodasta ja repivästä mielialasta. Tämän tieteellisen asennoitumisen ansiosta tutkijoillamme on nyt mahdollisuus saada käsiinsä sota-ajan ja sotienvälisen ajan aineistoa Suomesta ja maailmalta ja löytää erilaisia näkökulmia ja tulkintoja tähän kiinnostavaan ja monella tapaa merkittävään ajanjaksoon. Kansalliskirjaston kokoelmiin kuuluvia sisällissodan aikaisia pienpainatteita on viime vuonna digitoitu, ja ne löytyvät Doria-palvelusta http://www.doria.fi/handle/10024/111871.

Kirjallisuutta
Kai Häggman: Sanojen talossa: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. Helsinki: SKS 2012.
Rainer Knapas: Tiedon valtakunnassa: Helsingin yliopiston kirjasto – Kansalliskirjasto 1640-2010. Helsinki: SKS 2012
Johanna Lilja: Challenging the Matthew Effect: Exchange of Publications in Four Finnish Learned Societies untile the Second World War. Helsinki: The Finnish Society of Science and Letters 2012.
Elin Törnudd: Suomen teknillinen keskuskirjasto – 150 vuotta Teknillisen korkeakoulun ja yhteiskunnan palveluksessa. Espoo: Teknillinen korkeakoulu 1998.

Marraskuun viimeiset Tutkijan aamukahvit: Fredrik Westerlund

Kansalliskirjaston Tutkijan aamukahvit on puolen tunnin mittainen vapaamuotoinen tilaisuus, joka tänä syksynä järjestetään neljänä marraskuisena aamuna kirjaston Agricola-salissa klo 9.30-10.00. Viimeiset kahvit nautitaan huomenna tiistaina 27.11., kun Fredrik Westerlund puhuu tutkimuksestaan. Tämä kirjoitussarja johdattaa kunkin aiheen pariin, ja tekstit on kirjoitettu yhteistyössä tutkijoiden kanssa.

Aamukahvien tarkoituksena on esitellä kirjaston Eteläsalin 20 tutkijapaikalla työskentelevien tutkimuksia niin toisilleen, kirjaston henkilökunnalle kuin kaikille kiinnostuneillekin. Samalla se tarjoaa tilaisuuden keskusteluun tutkimuksen teon prosessista sekä kirjastosta tutkimuksen teon ympäristönä ja tukijana. Rotundan kahvila palvelee tilaisuuden ajan.

Heideggerin fenomenologia viitoitti filosofin tunteiden tutkimisen tielle

Filosofian tohtori Fredrik Westerlund on työskennellyt Eteläsalin tutkijapaikalla syksystä 2017 saakka. Kansalliskirjasto on työskentely-ympäristönä kuitenkin tuttu jo useiden vuosien ajalta: Westerlund arvioi työskennelleensä kirjastossa aktiivisesti ainakin 10 vuoden ajan. Hän väitteli tohtoriksi aiheenaan Heidegger and the Problem of Phenomenality. Heideggerin fenomenologia kiinnosti häntä jo filosofian perusopintojen aikana, ja väitöstutkimus alkoi muotoutua pian maisteriksi valmistumisen jälkeen vuonna 2002.

Fredrik Westerlund tutki vuonna 2014 valmistuneessa väitöskirjassaan Heideggerin käsitystä siitä, miten eri asiat ilmenevät mielekkäinä, ”fenomeeneinä”, inhimillisessä kokemuksessa. Yli 500-sivuinen työ on sekä historiallinen että systemaattinen. Yhtäältä se tarjoaa uuden tavan tulkita Heideggerin filosofista kehitystä. Toisaalta se tarkastelee kriittisesti Heideggerin ajattelun mahdollisuuksia ja ongelmia. Kun kustannussopimus väitöskirjan julkaisemisesta väitöksen jälkeen tehtiin, Westerlund työskenteli tekstin parissa puolitoista vuotta, pääosin kirjaston tutkijapaikalla. Käytännössä tämä tarkoitti tekstin kirjoittamista kokonaan uudelleen. Teos ilmestyy Bloomsburyn kustantamana todennäköisesti ensi vuoden aikana.

Väitöskirjan ja sen saattamisen julkaisuksi jälkeen Fredrik Westerlundilla oli sanomansa mukaan kaksi mahdollisuutta. Hän saattoi jatkaa Heideggerin fenomenologian parissa profiloitumalla Heidegger-asiantuntijaksi. Toinen vaihtoehto vaati uskallusta ottaa lähtökohdaksi oman ajattelun kehittäminen. Westerlund päätyi jälkimmäiseen.

Filosofinen tutkimus häpeästä

Ei ollut sattumaa, että Westerlund päätyi tutkimaan tunteita ja niistä syntyvien kokemusten rakentumista ihmisten välisessä kanssakäymisessä fenomenologian avulla, sillä eksistentiaaliset ja eettiset kysymykset olivat aina kiinnostaneet häntä. Westerlund on sitä mieltä, että Heideggerin fenomenologinen menetelmä avaa mahdollisuuksia tunteiden tutkimukselle, joten se oli luonteva suunta jatkotutkimukselle. Fenomenologinen suhtautumistapa tarkoittaa sitä, että eri kokemusten yleisiä perusrakenteita kuvaillaan ja analysoidaan reflektiivisesti.

Näin Fredrik Westerlundin tämänhetkinen tutkimusaihe häpeän ja rakkauden kaltaisista tunteista osana ihmisenä olemista alkoi hahmottua. Tutkimuksessa Westerlundin lähtökohta on, että häpeän tunteen kokeminen ei ole kulttuurisidonnaista, vaikka häpeää säätävät arvot ja normit vaihtelevatkin kulttuurista toiseen. Kaikissa kulttuureissa tunnetaan häpeää, kuten rakkauttakin. Varsinkin modernissa länsimaisessa kulttuurissa häpeä tulkitaan usein ikään kuin arveluttavana tunteena, josta voi olla vaikeaa puhua.

Westerlund käsittelee tutkimuksessaan ihmisenä olemista perustavanlaatuisesti sosiaalisena ilmiönä, jossa tunteiden merkitykset syntyvät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Häpeän kokemus perustuu sosiaalisen hyväksynnän tarpeeseemme, toteaa tutkija. Häpeän tunteminen vaatii myös kykyä nähdä itsensä toisten silmin, hän lisää.

Psykologiassa, samoin kuin filosofiassa, on jo kauan tutkittu ihmisen tietoisuutta. Häpeästä ja sen kokemisesta on kirjoitettu paljon. Psykologinen tutkimus tapahtuu yleensä havainnoimalla tilannetta sen ulkopuolella olevan henkilön näkökulmasta. Westerlundin fenomenologisen tutkimuksen näkökulma taas on itsen, kokemuksen kokijan. Näin hän pyrkii selvittämään, mitkä ovat häpeän kokemukselle oleelliset rakenteet.

Kansalliskirjasto ja tutkimusprosessi

Filosofin työ sisältää sekä itsenäistä ajattelua että keskustelua. Se on ajoittain hyvin yksinäistä, sillä luettavaa on paljon. Toisaalta työhön kuuluu myös dialogisuus – keskustelu paitsi tutkimusyhteisössä, myös sen ulkopuolella. Tunteita tutkittaessa on pakko miettiä myös sitä, miten ne esiintyvät itsessä, sanoo Westerlund. Omien tunteiden reflektoiminen ja keskustelu tunteista avaavat tutkijalle erilaisia kokemisen tapoja. Kansalliskirjasto on siten monipuolinen, filosofille inspiroiva työympäristö.

Tutkimuksen aineistona Westerlundille tärkeitä ovat Kansalliskirjaston Kupolisalin kootut teokset. Häpeästä on kirjoitettu laajasti: Heideggerin lisäksi hyllyt kantavat Freudin, Nietzschen, Husserlin, Kierkegaardin ja monen muun filosofin ja oppineen teoksia kriittisinä laitoksina.

 

Fredrik Westerlund kertoo huomenna tiistaina tutkimushankkeestaan otsikolla ”Itsensä näkeminen toisten silmin – filosofinen tutkimus häpeästä”. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/tapahtumat/tutkijan-aamukahvit-marraskuussa

Ihmiskunnan ikävimmät vuodet

Luonnonkatastrofeja, ilmastonmuutosta, paiseruttoa ja sotia

Ankara on ajan riento ympäri maailmaa! Median välityksellä voimme seurata luonnonkatastrofeja, sotia ja nälänhätää, käynnissä olevia ja uhkaavia yms. Maamme valtalehti Helsingin Sanomat muistuttaa kuitenkin siitä, että ennen ei välttämättä ollut yhtään sen paremmin. Lehti julkaisi 19.11. verkkosivuillaan pitkän artikkelin

Tulivuoren­purkaus pimensi Auringon ja sitten tulivat paise­rutto, pakkaset ja nälän­hätä – vuosi 536 oli ihmis­kunnan historian kamalin, sanovat tutkijat.

HS:n artikkeli perustuu brittiläisen keskiajan tutkija Michael McCormickin yhdessä arkeologien ja jäätikkötutkjoiden kanssa Science-magasinissä julkaisemaan monitieteisen tutkimuksen ensimmäisiin tuloksiin. Why 536 was” the worst year to be alive.

Euroopan ja Välimeren-alueen historian ehkä katastrofaalisimman kauden, Mustaa Surmaakin pahemman,  aloitti v. 536 mahdollisesti Islannissa tapahtunut tulivuorenpurkaus, jonka aikaansaamat tuhkapilvet näkyvät maaperä sedimenteissä ja erityisesti kiintojään kerroksissa ympäri Eurooppaa. Tuhkapilvet ja niiden seuraukset; ilmastomuutos, kylmyys  ja nälänhätä mainitaan myös 500-luvun historiankirjoituksessa. Uusi voimakas tulivuorenpurkaus olisi seurannut muutaman vuoden päästä, ilmeisesti 539 tai pian sen jälkeen pidentäen poikkeusolosuhteita entisestään. Luonnonkatastrofeja taas seurasi vuosia kestänyt ruttoepidemia. Sen katsotaan alkaneen 542 Konstantinopolissa keisari Justinianus Suuren hallituskaudella ja siksi siitä käytettään tutkimuksessa nimitystä Justinianuksen rutto. Luonnonkatastrofit ja pandemia aiheuttivat väestöoloissa ja kulttuureissa lähes sata vuotta kestäneen taantuman, jonka taittumisesta ensimmäiset merkit tutkimusryhmä löysi vasta 640-luvulle ajoittuvista sedimenteistä.

Humanistien ja luonnontieteilijöiden monivuotisen yhteistyön tuloksista voi lukea siis Science Magazinin uusimmasta numerosta http://www.sciencemag.org/.

Elektronisessa muodossa lehti löytyy myös Finna-palvelun kautta ja luettavissa HY:n verkossa https://kansalliskirjasto.finna.fi/

Asiasta syvemmin kiinnostuneille suosittelemme mm. Dionysios Ch. Stathakopouloksen teosta, Famine and pestilence in the late Roman and early Byzantine Empire : a systematic survey of subsistence crises and epidemics. Ashgate 2004 (H Avokok. 937 Stathakopoulos).

Marraskuun Tutkijan aamukahvit, viikko 3: Hanna Isolammi

Hanna Isolammi tutkii säveltäjä Väinö Raition tuotantoa ja tarkastelee kriittisesti suomalaisen modernistisen säveltaiteen historiankirjoitusta

Kuva Music Finland.

Hanna Isolammi vaihtoi kymmenen vuotta sitten soitonopettajan työn musiikkijournalismiin ja musiikintutkimukseen taidemusiikin marginaaligenren parissa. Nyt hän viimeistelee musiikkitieteen väitöskirjaa Helsingin yliopistossa, ja Eteläsalin tutkijapaikalla hän on työskennellyt syksystä 2017 alkaen. Isolammin tutkimusaihe on ”Väinö Raition orkesteriteosten modernismi ja sen vastaanotto 1920-luvun Suomessa”. Ensimmäisen kosketuksen Raitioon (1891-1945) Isolammi sai yläasteikäisenä, kun hän huilistina pääsi soittamaan ensi kerran ammattiopiskelijoiden orkesterin kanssa Raition Joutsenet-teosta vuodelta 1919.

Väinö Raitio nousi Isolammin tutkimusaiheeksi jo musiikkitieteen proseminaarissa, ja on seurannut häntä siitä lähtien. Raitiolla on maine eksentrisenä, syrjään vetäytyvänä ja ehdottomana luonteena, ja hänen sävellyksiään pidetään epätavallisen kansainvälisesti ja modernistisesti suuntautuneina. Suomalainen musiikkihistoriankirjoitus on Isolammin mukaan hellinyt Raitiota aikaansa edellä olevana marttyyrinä, jonka sävellykset eivät omana aikanaan saaneet ymmärrystä, kun suomalaista identiteettiä rakennettiin kansallisia aiheita suosivan taiteen avulla. Isolammi tarkastelee tutkimuksessaan kriittisesti tätä historiakuvaa ja kysyy, kuinka väärinymmärretty Raitio loppujen lopuksi olikaan 1920-luvulla.

Väinö Raitio ja modernismi

Väinö Raition kansainvälinen modernismi sai kylläkin aikalaiskriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton. Säveltäjän vuonna 1922 kantaesitetty kolmiosainen orkesterisävellys Antigone kirvoitti orkesterimuusikolta ironisen vision ammattilehden mielipidekirjoituksessa. Sen mukaan esitys muistutti pikemminkin rautatieonnettomuuden äänimaisemaa, joka voitaisiin tulevaisuudessa esittää soittimien sijaan erilaisilla työkaluilla. Teosta pro gradussaan tutkinut Isolammi kertoo, miten 1960-luvun niin kutsutuissa lastenkamarikonserteissa visio tavallaan toteutui, ja toisaalta, miten rautatie-estetiikkaa musiikissa edusti Raition aikalainen Arthur Honegger säveltämällään Pasific 231 -teoksella, jonka tarkoitus oli kuvailla höyryveturia.

Raitio ei itse kuitenkaan ollut urbaani modernisti vaan pikemminkin luonnosta innostuva, romanttinenkin synkistelijä. Musiikinhistorian marttyyritarinaan kuuluvat toimeentulovaikeudetkaan eivät Raitioon aivan istu, sillä hän eli kohtalaisesti apurahoilla ja radio-orkesterin tilaustöillä hammaslääkärivaimon rinnalla. Lisäksi hän sai 1930-luvulta lähtien valtion taitelijaeläkettä.

Radio-orkesterin tilaustöiden lisäksi erityisesti Raition myöhäinen tuotanto sisältää pääasiassa oopperoita ja baletteja, ja hän oli tinkimätön idealisti säveltäessään suurille orkestereille. Teokset on sävelletty keskieurooppalaiselle 100-henkiselle orkesterille, kun esitykset Raition aikaan toteutti 70 muusikosta koostunut Helsingin kaupunginorkesteri. Näin Isolammi kuvaa kenties yhtä keskeisimmistä ristiriitatekijöistä, joka liittyy niin ajan olosuhteisiin, Raition persoonaan ja ihanteisiin kuin itse teosten vastaanottoonkin.

Isolammi muistuttaa myös, että Raitio ei ole unohdettu tai väärinymmärretty marttyyri, vaikka hänen sävellyksensä eivät suurelle yleisölle olekaan tunnettuja. Ammattipiireissä hänet on muistettu vuosikymmenten ajan, ja esityksiä lienee tulossa lähivuosina lisää jo pelkästään käytännöllisistä syistä: Raition teoksiin kohdistuva tekijänoikeussuoja on rauennut, ja hänen sävellyksiään on julkaistu ja nuottejaan digitoitu.

Kansalliskirjaston aineistot ja tutkimuksen prosessi

”Me saavumme Väinö Raition luo, säveltäjän, joka ei suostu sanomaan sanaakaan omista, uusista oopperoistaan, vaan joista on urkittava Martti Similältä, jolla on ollut ne partituurit huostassaan jo jonkin aikaa.” Uusi Suomi, 02.06.1937, nro 145, s. 1. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1802242?page=1 Kansalliskirjaston Digitoidut aineistot

Väinö Raitio oli maineensa veroinen erikoislaatuisuudessaan, ja toimittajille melkoinen haaste. Hän puhui vähän itsestään tai teoksistaan. Kansalliskirjastossa säilytettävässä Väinö Raition henkilökohtaisessa arkistossa kirjeet morsiamelle muodostavat suurimman yksittäisen kokonaisuuden sävellysten lisäksi. Käsikirjoituksista sävellykset on digitoitu, ja ne löytyvät kirjaston julkaisuarkistosta, joka on käytettävissä avoimessa verkossa.

Raition oman arkiston sekä sanoma- ja aikakauslehtiartikkeleiden lisäksi Isolammille tärkeä lähdeaineisto onkin Raition lähipiirin kirjeenvaihto. Hänen tuttavapiiriinsä kuului muun muassa Aarre Merikanto, jonka äidilleen lähettämistä kirjeistä löytyy runsaasti tietoa myös Raitiosta. Myös nämä löytyvät kirjaston käsikirjoituskokoelmasta.

Musiikkitieteellistä tutkimusta voidaan tehdä monenlaisista lähtökohdista, ja Isolammille tärkeitä ovat reseptio-, henkilö- ja aatehistorian näkökulmat. Hän hyödyntää lisäksi myös perinteistä musiikkianalyysiä sekä käsiteanalyysiä, joka on tärkeä työkalu varsinkin musiikkiteoksen reseptiohistorian tutkimuksessa. Isolammin tutkimusaineistoon kuuluu myös haastattelumateriaalia, sillä hän kohtasi Väinö Raition veljentyttären sattumalta, kun Helsingin juhlaviikoilla esitettiin vuoden 2017 syksyllä Raition ooppera Prinsessa Cecilia (1933), jonka yhteydessä järjestetyssä keskustelutilaisuudessa tutkija puhui. Iäkäs veljentytär oli saapunut kotimaastaan Sveitsistä kuuntelemaan setänsä säveltaidetta, ja tämän kuultuaan Isolammi sopi haastattelusta ja keräsi näin veljentyttären omakohtaisia muistoja säveltäjästä nuoruusvuosiltaan.

Hanna Isolammin oma suosikki Väinö Raition tuotannossa on orkesteriteos Kuutamo Jupiterissa vuodelta 1922. Sen pysähtynyt tunnelma saa aikaan kokemuksen ajasta ja paikasta irtautumisesta, hän kuvaa. Otsikko ja omistuskirjoitus antavat nekin mielikuvitukselle vauhtia, sillä säveltäjä omisti teoksen Korsosta kotoisin olevalle kissalleen. Radion sinfoniaorkesterin viimevuotinen esitys tästä on mahdollista kuunnella Yle Areenasta.

”Tämän sävelrunoelman omistan kissalleni, joka oli Korsosta kotoisin. Lähetin hänet Jupiteriin lokakuussa 1922. V.R.” Kuutamo Jupiterissa -sävellyksen käsikirjoituspartituurin takasivu. HKO:n käsikirjoituskokoelma, Helsingin kaupunginarkisto.

Hanna Isolammi jättää väitöskirjansa esitarkastukseen joulukuussa, mutta jatkaa Väinö Raition parissa kirjoittamalla säveltäjän elämäkertaa. Hän kertoo tutkimusprosessistaan ensi tiistaina 20.11. otsikolla ”Käsikirjoitukset, kirjeenvaihto ja sanomalehtiarkistot elämäkerran lähdeaineistona: tapaus Väinö Raitio”. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

Kuutamo Jupiterissa -taltio: https://areena.yle.fi/1-4053612?autoplay=true

Sävellyskäsikirjoituksia: http://www.doria.fi/handle/10024/120790

https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/tapahtumat/tutkijan-aamukahvit-marraskuussa

 

Marraskuun Tutkijan aamukahvit, osa 2: henkilökuvassa Jens Grandell

Kansalliskirjaston Tutkijan aamukahvit on puolen tunnin mittainen vapaamuotoinen tilaisuus, joka tänä syksynä järjestetään neljänä marraskuisena aamuna kirjaston Agricola-salissa klo 9.30-10.00. Tässä juttusarjassa esitellään neljä tutkijaa, joiden tutkimuksista tilaisuuksissa kuullaan. Esittelyt perustuvat haastatteluihin.

Aamukahvien tarkoituksena on esitellä kirjaston Eteläsalin 20 tutkijapaikalla työskentelevien tutkimuksia niin toisilleen, kirjaston henkilökunnalle kuin kaikille kiinnostuneillekin. Samalla se tarjoaa tilaisuuden keskusteluun tutkimuksen teon prosessista, kirjastosta tutkimuksen teon ympäristönä ja tukijana. Rotundan kahvila palvelee tilaisuuden ajan.

Jens Grandell tarkastelee suomalaisen liberalismin alkuvaiheita Hufvudstadsbladetin perustajan August Schaumanin kautta

Kuva Janne Rentola.

Historioitsija Jens Grandell on työskennellyt Kansalliskirjaston Eteläsalissa kuluneen syksyn ajan väitöskirjansa ”Från ett årtionde i Finland. August Schauman och det liberala genombrottet 1855–1865” parissa. Hän on virkavapaalla Svenska litteraturskällskapetista (SLS), jossa on työskennellyt Zacharias Topelius Skrifter -projektissa vuodesta 2006 lähtien. Grandell on toimittanut Topeliuksen historian ja maantieteen luentoja, joiden ensimmäinen osa julkaistiin kommentoituna laitoksena vuonna 2017 digitaalisesti. Toinen osa julkaistaan vuonna 2020. Grandell aloitti väitöskirjan tekemisen Helsingin yliopistossa vuonna 2008, mutta on tehnyt sitä pääosin työn ohella. Väitöstutkimuksen on määrä valmistua vuonna 2020.

Jens Grandellin biografisen tutkimuksen kohteena on lehtimies ja yhteiskunnallinen vaikuttaja August Schauman (1826-96). Schaumanin kautta Grandell lähestyy kysymystä suomalaisen liberalismin synnystä 1800-luvun keskivaiheilla, sekä sen osaa aikakauden julkisessa keskustelussa. Hän tarkastelee myös kriittisesti suomalaisen historiankirjoituksen traditiota, joka esittää liberalismin yhtenäisenä liikkeenä. Ajan kansallisia historiankirjoituksen tarkoitusperiä vasten tarkasteltuna tämä toki on luontevaa, Grandell toteaa. Tutkimuksessaan hän ymmärtää liberalismin varsinaisen liikkeen sijasta laajempana yleiseurooppalaisena ilmiönä ja osana suomalaisessa 1800-luvun jälkipuolen julkisessa keskustelussa vaikuttanutta ajatuskollektiivia. Miltä näytti liberalismin ja fennomanian suhde ennen kuin niistä tuli vastakohtia? kysyy Grandell.

Kansa, kieli, historia

Grandellin väitöstutkimuksen kysymyksenasettelut alkoivat muodostua hänen työskennellessä Topeliuksen tekstien parissa. Topelius ja Schauman olivat molemmat aikansa vaikuttajia ja ottivat osaa yhteiskuntakeskusteluun lehtijulkisuuden kautta. Päämääränä heillä oli Suomen sisäisen vapauden edistäminen, mutta menetelmät erottivat heidät tiukasti toisistaan. Topelius rakensi projektiaan saksalaiselle romanttiselle traditiolle, kun taas Schauman ammensi anglosaksisesta liberaalitraditiosta.

Schaumanin ja Snellmanin kieliväittely toi esiin liberaalien ja fennomaanien eroavat tavat ymmärtää avainkäsitteitä kuten kansaa. Tästä artikkelista Papperslyktan-lehdessä henkilökohtaiseksi äitytynyt kiista sai alkunsa. Papperslyktan, 21.02.1859, nro 8, s. 1 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/458553?page=1 Kansalliskirjaston Digitoidut aineistot

August Schauman kuului vanhaan varakkaaseen sukuun ja edusti ruotsinkielistä sivistyneistöä. Opiskeluaikanaan 1840-luvulla hän innostui kansallisuuskysymyksestä. Schauman oli suomenmielinen ja piti suomen kielen aseman parantamista tärkeänä, mutta Topeliuksen tavoin ymmärsi ruotsin kielen kuuluvan historiallisesti Suomen yhteyteen. Kriittinen suhtautuminen Venäjään taas erotti hänen ajattelunsa Topeliuksesta. Liberaalina hän joutui Topeliuksen kanssa väittelyyn Venäjä-kysymyksestä Krimin sodan aikaan Englannin tultua Itämerelle. Snellmanin tavoin myös Schauman päätyi sensuurin kohteeksi.

Kielikysymys alkoi 1850-luvun Suomessa kärjistyä. Varsinainen riita Snellmanin kanssa käytiin Schaumanin ensimmäisessä omassa, vuonna 1858 perustamassa lehdessä Papperslyktanissa vuosikymmenen lopulla. Schauman pysyi kannassaan ruotsin kielen asemasta suomen rinnalla, kun Snellman edusti ruotsin vaikutuksen hävittämiseen pyrkiviä fennomaaneja.

Liberaali Schauman

Ennen oman julkaisun perustamista August Schauman matkusteli laajasti Euroopassa, jossa hän seurasi ajan tavan mukaan ahkerasti muun muassa teatteria. Hän suunnitteli kirjoittavansa itsekin näytelmiä, komedioita, joiden avulla voisi kommentoida Suomen poliittista tilannetta. Tämä ei kuitenkaan sensuurin vuoksi toteutunut, mutta keskustelua herättävä kirjoitustyyli jäi.

Schauman oli laillisuusperiaatteen ja republikaanisuuden kannattaja. Hän ihaili Yhdysvaltain ensimmäistä presidenttiä George Washingtonia, samoin kuin venetsialaista Daniele Maninia (1804-57). Manin oli Italian yhdistymistä ajava tasavaltalaisvaikuttaja, jonka toimintaa Grandell kertoo Schaumanin pyrkineen lehdissään nostamaan esiin, mutta toteaa tämän jääneen suomalaisessa keskustelussa vaille suurempaa huomiota.

Schauman oli oikeusvaltion ja avoimen julkisuuden kannattaja, joka pyrki toiminnallaan vaikuttamaan yhteiskunnassa. Pappreslyktanin jälkeen hän kirjoitti Helsingfors Tidningar -lehdelle vuosina 1860-63 Topeliuksen jätettyä julkaisun. Sen sivuilla kiistely Snellmanin kanssa jatkui. Parhaiten Schauman tunnetaan vuonna 1864 perustamastaan Hufvudstadsbladetista, jota pidetään ensimmäisenä kaupallisesti menestyneenä suomalaisena sanomalehtenä. Schauman vaikutti myös kaikilla valtiopäivillä vuodesta 1863 lähtien ritariston ja aatelin edustajana, ja osallistui vuonna 1880 perustetun Liberaalin puolueen toimintaan. Lisäksi hän pyrki vaikuttamaan yhdistystoiminnan kautta: hän oli yksi vuonna 1885 aloittaneen Suomalais-ugrilaisen seuran perustajajäsenistä, ja mukana myös muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa (SKS), raittiusliikkeessä ja Suomen Matkailijayhdistyksessä.

Liberalismi osana suomalaista ajatuskollektiivia

Liberaalit pelkistyvät usein kielikysymyksen vuoksi ruotsinkieliseen väestöön ja puolueeseen. Jens Grandell tarkentaa, että vaikka yleinen käsitys liberalismin järjestäytymisestä liittyy vuonna 1861 perustettuun Helsingfors Dagblad -sanomalehteen, keskustelua käytiin jo tätä ennen myös liberaaleille keskeisistä näkökulmista. Hän tulkitsee, että vasta Helsingfors Dagbladin aikaan eri ryhmien ajattelussa alkoi olla todellisia, näkyviä eroja, ja liberaalit erotti suhtautuminen kansaan, kieleen sekä Venäjään. Kieli oli liberaaleille vähemmän tärkeä kysymys, kun taas oikeudellinen kehitys vapauden edistämisen nimissä oli agendan kärjessä. Tutkimuksessaan Grandell valottaa suomalaisen historiantutkimuksen niin kutsuttua sokeaa pistettä, jossa varhaisen liberalismin avoin luonne republikaanisine ajatuksineen on jäänyt vähemmälle huomiolle.

August Schaumanilla oli tapana tarkastella yhteiskuntaa kriittisesti kiinnittäen huomiota yksityiskohtiin. Tässä 16.8.1856 päivätyssä kirjeessä hän raportoi veljelleen Ranskan valitettavasta tilasta Napoleon III:en vallan alla. Coll 198.9, B. O. Schaumanin arkisto, Kansalliskirjasto.

Tutkimusta Kansalliskirjastossa

Kansalliskirjaston aineistoista Grandellin tutkimukselle tärkeitä ovat sanomalehtien lisäksi varsinkin käsikirjoituskokoelmat. August Schaumanin kirjeenvaihtoa on hänen oman henkilöarkistonsa lisäksi muun muassa veljen Berndt Otto Schaumanin sekä ystävien, kuten Karl Collanin ja Edvard Berghin, arkistoissa. Ne sisältävät August Schaumanin lähettämiä kirjeitä, jotka oli tarkoitettu ääneen luettaviksi.

Veljensä kanssa August Schauman kävi keskustelua myös sekä tulevaisuudestaan että esimerkiksi tieteestä – veli Berndt Otto työskenteli silloisessa Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston kirjastossa, siis nykyisessä Kansalliskirjastossa, vuosien 1848-67 välillä. Grandell kertoo, miten heidän välisessä kirjeenvaihdossa August saattoi suositella kiinnostavaa kirjaa, jonka Berndt Otto sitten tilasi kirjaston kokoelmiin. Myös August työskenteli hetken aikaa yliopiston kirjastossa vuonna 1851, kuljeskellen samoissa saleissa joissa tutkija Grandell tänään hänestä kirjoittaa.

Tervetuloa kuuntelemaan Jens Grandellin esitystä ”Kansalliskirjaston aineistot ja suomalaisen liberalismin läpimurto 1800-luvun jälkipuolella” ensi tiistaina!

https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/tapahtumat/tutkijan-aamukahvit-marraskuussa

Marraskuun Tutkijan aamukahvit: henkilökuvassa Pekka Tarkela

Kansalliskirjaston Tutkijan aamukahvit on puolen tunnin mittainen vapaamuotoinen tilaisuus, joka tänä syksynä järjestetään neljänä marraskuisena aamuna kirjaston Agricola-salissa klo 9.30-10.00. Tässä juttusarjassa esitellään neljä tutkijaa, joiden tutkimuksista tilaisuuksissa kuullaan. Esittelyt perustuvat haastatteluihin.

Aamukahvien tarkoituksena on esitellä kirjaston Eteläsalin 20 tutkijapaikalla työskentelevien tutkimuksia niin toisilleen, kirjaston henkilökunnalle kuin kaikille kiinnostuneillekin. Samalla se tarjoaa tilaisuuden keskusteluun muun muassa tutkimuksen teon prosessista sekä kirjastosta tutkimuksen teon ympäristönä ja tukijana. Rotundan kahvila palvelee tilaisuuden ajan.

Pekka Tarkela tutkii tiedon omistajuutta juridiikan näkökulmasta

Juristi (OTK) Pekka Tarkela on työskennellyt Kansalliskirjaston tutkijapaikalla vuoden 2016 syksystä lähtien. Hän tekee oikeustieteellistä väitöskirjaa Helsingin yliopistossa. Tutkimuksen aihe on ”Tiedosta ja sen omistamisesta. Tutkimus varallisuusarvoisen tiedon asemasta varallisuusoikeuden järjestelmässä”. Ennen vuonna 2015 aloittamiaan jatko-opintoja Tarkela on toiminut lakimiehenä ja asianajajana 25 vuotta. Työskennellessään teknologia- ja sopimusjuristina hän havaitsi, miten perinteisten omistamisen muotojen, kuten maanomistuksen lisäksi digitaalinen data alkoi saada varallisuuseränä kiinteää muotoa. Datan omistajuuteen liittyvät kysymykset nousivat yhä useammin eteen. Juridisesta näkökulmasta data-aineistojen omistajuuteen on tämänhetkisen lainsäädännön avulla kuitenkin vaikea päästä käsiksi.

Tarkelaa alkoi kiinnostaa, mitä oikein on tapahtumassa. Kuinka digitaalinen data ymmärretään tietohallinnossa? Miten perinteinen käsitys datasta, informaatiosta ja tiedosta muuttuu, ja miten tätä muutosta voisi juridiikan näkökulmasta hallita? Pitäisikö digitaalista dataa voida käyttää kuten muutakin omaisuutta? Vakuutena, tai omaisuuseränä yrityksen taseessa? Miten dataa voisi periä tai lahjoittaa, tai mitä tapahtuu datalle yrityksen lopettaessa toimintansa? Näin idea väitöstutkimuksesta ja sen kysymyksenasettelusta alkoi muotoutua.

Voiko tietoa tai dataa omistaa?

Pekka Tarkela korostaa, että datan käsitettä on hyvin hankala määritellä tyhjentävästi. Siksi sen käyttö onkin kirjavaa. Hän lähestyy dataa raaka-ainetasoisena resurssina, jota jalostamalla syntyy informaation ja tiedon ohella myös datan käsittelyn prosesseja. Nämä prosessit ovat Tarkelan tutkimuksen keskiössä. Data ja datamassat eivät siis ole valmiita tuotteita, toisin kuin vaikkapa kirja, johon voidaan soveltaa tekijänoikeuslainsäädäntöä.

Tässä yhteydessä Tarkela tuo myös esiin maallikolle tutuimman dataan liittyvän kysymyksen, henkilötiedot. Niihin liittyvät kysymykset ovat kuitenkin vain yksi suppea osa koko datan kenttää, hän kuvaa. Suurempi kysymys hänen tutkimuksensa kannalta on niin kutsuttu anonyymidata: suuret massat digitaalisesti järjestettyä informaatioraaka-ainetta, joka ei sisällä näitä paljon keskustelua herättäviä henkilötietoja lainkaan.

Datamassojen käsittely on jo monen organisaation perustoimintaa, ja data voi muodostaa tosiasiassa suuren osan yrityksen varallisuudesta, toteaa Tarkela. Näin herää omistajuuden ohella kysymys niistä toimintatavoista, joita tietohallinto ja anonyymia datamassaa tuottavat kaupalliset toimijat, raaka-ainemassaa käsittelevä datateollisuus, datamassoihin soveltavat. Nämä toimintatavat hyödyntävät ohjelmistoja ja algoritmeja, jotka kaupallisessa yritysmaailmassa kuuluvat liikesalaisuuksien piiriin. Datan käsittelyn prosessit eivät tältä osin ole kansalaisille läpinäkyviä, toisin kuin tietohuollon perinteisten toimijoiden, kuten kirjastojen ja arkistojen dataprosessit. Tarkela sanoo tämän läpinäkyvyyden puutteen olevan ristiriidassa datan koko ajan kasvavan yhteiskunnallisen merkityksen kanssa.

Kirjastot dataprosessien kärjessä?

Pekka Tarkela työskenteli 1990-luvulla tekijänoikeuslainsäädännön parissa opetusministeriössä, jossa hänelle tulivat tutuiksi myös kirjasto- ja arkistoalan tekijänoikeudet omine erityispiirteineen. Kansalliskirjaston näkökulmasta Tarkelan tutkimuksen merkitys avautuukin tätä kautta. Pitkän tradition datakentän toimijana kirjaston vahvuus on sen ylläpitämien dataprosessien läpinäkyvyydessä, toteaa tutkija. Hän toivoo kirjastojen myös jatkossa olevan datankäsittelyprosessien tunnustettuja toimijoita, joiden ominaislaatu ja merkitys näkyvät myös tulevassa dataa koskevassa lainsäädännössä.

Mitä tämä tarkoittaa? Oli kysymys sitten digitaalisesta big datasta tai perinteisistä painetuista ja muista analogisista lähteistä, kokoelmia järjestetään ja tulkitaan aina jostakin kontekstista käsin. ”Kirjastolaitoksen konteksti on kulttuurinen. Siksi esimerkiksi Kansalliskirjaston datastrategiaa ei tule puristaa samaan muottiin alustataloudessa toimivien kansainvälisten jättiyritysten datastrategioiden kanssa”, Tarkela toteaa ja jatkaa: ”Julkisten tietohallinnon toimijoiden dataprosessit ovat kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta ehdottoman tärkeitä. Niitä tulisi voida puolustaa ja kehittää niiden omista kulttuurisista lähtökohdista käsin. Lainsäädännön tulisi nykyistä paremmin tunnistaa myös tällaiset datan käyttötavat ja tukea niitä. Tämä on vähintään yhtä tärkeä tehtävä oikeustieteelle kuin sen selvittely, voiko data olla vaikkapa yrityskiinnityksen kohteena. Muussa tapauksessa on vaarana, että kirjastojen ja koko julkisen tietohuollon datakäytäntöjä arvioidaan yksityisen ja kaupallisen maailman mittapuilla, mikä ei olisi yhteiskunnan kokonaisedun mukaista.”

Ovatko lakimme datayhteensopivia, ja mitä siitä?

Tarkelan tutkimuksen lähtöoletus on, että lainsäädäntö ei tällä hetkellä ole datayhteensopivaa. Tämän miettiminen on vienyt työn painopistettä oikeusteorian ja yhteiskuntafilosofian suuntaan. Käytännön juridiset kysymykset ovat saaneet väistyä teorian tieltä ehkä enemmänkin kuin alun perin oli tarkoitus. Tutkimuksen tavoitteena on olla puheenvuoro siitä, miten tietovarannon tuottamisessa ja käsittelyssä tapahtuvia muutoksia tulisi ymmärtää ja hallita juridiikan näkökulmasta. ”Oikeusjärjestelmän tehtävä on toimia systeeminä, jolla on riittävä käsitteistö ja ohjattavuus. Tällä hetkellä erityisesti digitaalista dataa koskevat säännökset kuitenkin ovat juridiikan kentässä hajallaan ja sirpaloituneita”, Tarkela summaa.

Pekka Tarkela kertoo tutkimuksestaan ensi tiistaina 6.11. otsikolla “Datasta ja datan omistusoikeudesta”. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/tapahtumat/tutkijan-aamukahvit-marraskuussa