Lehtien tilastoinnista

sanomalehtiKansalliskirjaston lehtitilastot vuodelta 2014 ovat ilmestyneet. Niitä ja muita tämän vuosituhannen tilastoja voit tarkastella osoitteessa http://www.kansalliskirjasto.fi/fi/julkaisuala/tilastot.html

Kansalliskirjasto on kerännyt eriteltyjä tilastoja Suomessa ilmestyvistä painetuista sanoma- ja aikakauslehdistä 1940-luvulta lähtien. Tilastot saadaan laskemalla ne vapaakappaleena saatavista nimekkeistä.

Sanomalehdiksi lasketaan 1-7 kertaa viikossa ilmestyvät ajankohtaisiin aiheisiin keskittyvät lehdet. Eli ne jotka Kansalliskirjasto mikrokuvaa ja käsittelee digitointi- ja konservointikeskuksessaan Mikkelissä. Loput ovat sitten aikakauslehtiä, joiden tyyppikirjo on valtava. Kansalliskirjasto kuvailee kansallisbibliografiaan väljin kriteerein sekä kauppojen lehtihyllyistä tutut nimekkeet että pienelle piirille levitettävät erikoislehdet. Niinpä tilastoissa näkyvä aikakauslehtien määrä saattaa vaikuttaa häkellyttävän suurelta (90-luvulla oltiin lähellä 6000 nimekettä ja lukema on yhä yli 4000) ja kansainvälisessä vertailussa onkin sitä. Suomessa ei ole niin pientä kerhoa, ettei se julkaisisi toiminnastaan jotenkuten taitettua paperinippua, johon tiedotteiden lisäksi naputellaan mielipidekirjoitus ja elämänkerta ties mistä ja kestä.

Tilastot eritellään ilmestymistiheyden, kielen ja lehtityypin mukaan. Näin voimme seurata esimerkiksi viikoittain ilmestyvien aikakauslehtien selviytymiskamppailua ja nähdä, miten muiden kuin suomen- ja ruotsinkielisten sanomalehtien määrä kehittyy. Sanomalehdistä haluamme vielä eritellä sen, miten moni on ilmaisjakelussa ja miten moni paikallislehti.

Kaikki tiedämme sen, miten vilpittömälläkin mielellä tehdyt tilastot valehtelevat, johdattelevat ja manipuloivat. Niihin on aina sisäänkirjoitettu taustaolettamia, jotka vaihtelevat eri aikakausina. Meillä se näkyy varsinkin siinä, että aineistonrajauskriteerit muuttuvat ajan kanssa Unescolta saatavien periaatteiden mukaan sekä myös resurssisyistä. ”Fennican historialliset kerrostumat” on työporukoissa yleistynyt käsite, mutta eri aikakausien kerrostuminen pätee kaikkiin muihinkin tietokantoihin – olivat ne kirjastoissa tai missä vain tehtyjä.130912_ajatuskuva

Perustrendiä eivät rajauskriteerien muutokset kuitenkaan muuta. Printtilehtien määrä on laskenut tasaisesti. Vaikka digitaalisena syntyneitä lehtiä on yhä vähän, on verkkoon siirtyminen syönyt painettujen elinmahdollisuuksia. Toisaalta pienille erikoisalojen toimijoille on tietysti helpompaa levittää artikkelisisältö vaikka omilta verkkosivuilta kuin maksaa painatuksesta. Sanomalehtien tilanteesta puhutaan usein kun päivitellään printtimedian tilaa. Niiden määrä on tullut 90-luvun alusta alas noin neljänneksen. Aikakauslehtien kultakausi oli vuosituhannen vaihteessa, josta on tultu suunnilleen sama määrä alas.

Tilastointimetodeista sen verran, että niitä on muutettu. Aiemmin tilastot hankittiin hankalasti merkitsemällä lehden varastotietueeseen kyseisen vuoden tilastokoodi ja ajamalla lukemat tuona vuonna ilmestyneistä lehdistä sen avulla. Nykyään käytämme erillistä tilastointijärjestelmää, jolle olemme antaneet nimen Leka (vapaakappaletoimistolla on jännä viehtymys työkaluakronyymeihin). Leka saa nimeketiedot Fennicasta ja siihen merkitään yksinkertaisen täpän avulla kukin lehti kunakin vuonna vastaanotetuksi.

lekaKeräämämme tilastot eivät jää pelkästään talon sisään, vaan ne julkaistaan mm. Tilastokeskuksen ja Unescon tilastollisissa vuosikirjoissa.

Tekijän lisäyksillä täydennetty Liika viisas saatiin tutkijoiden käyttöön

Kirjoittaja: Irma Tapaninen

05_Liika-viisas_webAinutlaatuinen kappale Maiju Lassilan Liika viisaasta on tänä syksynä luovutettu osaksi Kansalliskirjastossa säilytettävää Algot Untolan käsikirjoituskokoelmaa. Kirja on ainutlaatuinen siksi, että siinä on runsaasti tekijän käsin kirjoittamia lisäyksiä.

Tekijä on nähnyt paljon vaivaa täydentäessään teostaan. Jälkikäteen lisätyt osuudet on liimattu painetun kirjan sivuille, jonne on merkitty myös lisäyksen oikea alkamiskohta. Paperi on leikattu kirjan sivujen levyiseksi, liimattu yhteen pitkiksi soiroiksi ja taiteltu sivujen väliin sopiviksi taitoksiksi. Lisäykset eivät ole vähäisiä. Useamman sivun mittaisia taitoksia on kaikkiaan 25 kappaletta. Kaksi tai kolme niistä on revennyt paikoiltaan ja kadonnut. Lyhyitä, muutaman sanan tai lauseen lisäyksiä on kirjoitettu paljon myös suoraan kirjan sivuille. Kirjailijan lisäyksissään käyttämä paperi on heikkolaatuista ja sadan vuoden aikana jo monin paikoin hapertunutta, joten Eila Kupiaksen mukaan kirja menee aluksi konservoitavaksi.

Liika viisaan syntyprosessista on säilynyt suhteellisen paljon tietoja. Teos ilmestyi Kariston julkaisemana keväällä 1915. Kirjailija tarjosi sitä ensin kustannusosakeyhtiö Kirjalle, mutta neuvottelut eivät johtaneet tulokseen. Tekijä ei voinut hyväksyä sopimusehtoja, sillä kustantaja halusi julkaista teoksen halpakirjasarjassa, ja vaati lisäksi tekstiin paljon muutoksia. Ilmeisesti myös Karisto julkaisi teoksen vain lyhennettynä, sillä monissa lisäyksissä lukee lyijykynällä sana ”pois” ja nimikirjaimet RK. Vaikuttaa siis siltä, että tekijä on liimannut poistamaan joutumansa tekstiosuudet paikoilleen.

Kustantajien kanssa käymänsä kirjeenvaihdon perusteella Untolalla oli vaikeuksia saada teoksensa julkisuuteen haluamassaan muodossa. Hänen ominaislaatuaan yhteiskuntaa kriittisesti tarkastelevana kirjailijana ei tunnistettu tai tunnustettu. Venäjän painostuksen alla kansallisen yksimielisyyden vaatimus oli niin vahva, että Untolalle luonteenomaista, alhaalta nouseviin epäoikeudenmukaisuuden tunteisiin pohjautunutta yhteiskuntakritiikkiä ei haluttu kustantaa. Vuosikymmeniä hänet nähtiin ainoastaan humoristisena kansankuvaajana. Täydennetty Liika viisas näyttää jälkipolville sen, mitä tekijä olisi halunnut teoksellaan sanoa.

04_liika_viisas_webKirja on ollut jo vuonna 1939 tutkijoiden nähtävillä. Tuolloin Rafael Koskimies kirjoitti siitä artikkelin Valvoja-Aikaan otsikolla Tekijän täydennyksiä ”Liika viisaaseen” ynnä muuta Maiju Lassilasta. Tämän artikkelin perusteella Untola-tutkijat ovat tienneet kirjan olemassa olosta. Koskimies ei pitänyt tekijän lisäyksiä tärkeinä tai millään tavoin teoksen arvoa kohottavina, vaikka arvostikin Maiju Lassilan tuotantoa monia muita aikalaistutkijoita enemmän.

Nykyisenä kansainvälisyyttä ja moniäänisyyttä arvostavana aikana täydennetty Liika viisas on erittäin kiinnostava, sillä se edustaa hyvin puhdaspiirteisesti yleismaailmallista karnevalistista kirjallisuutta. Viisauden ja hulluuden suhteellisuudella leikittelevä teos hyödyntää lajille varsin tunnusomaisesti narria kerronnan keskushahmona. Karnevalistinen kirjallisuus on taiteellinen yhteiskuntakritiikin muoto, jolla on selkeästi tunnistettavat, lajille ominaiset tyylipiirteet. Untola on tämän tyylilajin mestari Suomessa.

Algot Untolan sisaren pojan poika, tohtori Vesa Ollilainen luovutti Liika viisaan täydentämään vuonna 1952 Helsingin yliopistolle perikunnan lahjoittamaa käsikirjoituskokoelmaa. Tuolloin luovutetut käsikirjoitukset oli kerännyt talteen kirjailijan veli Johannes Tietäväinen kirjailijan kuoleman jälkeen hänen asunnostaan Helsingissä. Lahjoittajina toimivat tuolloin kirjailijan sisaren Johanna Ollilaisen tytär Maiju Ollilainen ja poika Vesa S. Ollilainen. Lahjoittajat toivoivat käsikirjoitusten antavan virikkeitä Algot Untolan elämäntyön tieteelliseen tutkimukseen ja arviointiin. Liika viisas on arvokas lisäaineisto tähän työhön.


FT Irma Tapaninen on tehnyt väitöskirjansa Algot Untolan varhaistuotannosta. Tutkijan paneutuminen lähdeaineistoon sekä yhteistyö lahjoittajien kanssa johtivat aineiston lahjoittamiseen Kansalliskirjastoon.

Liika viisas: viisaudenkirja eli kertomus Sakari Kolistajasta. 1915. digitoitu kappale ilman em. tekijän merkintöjä löytyy Klassikkokirjastosta.

“Kirjojen aineellisessa hahmossa ja olemuksessa on jotakin rauhoittavaa, jotakin samaa kuin vanhoissa puissa”

Antti_Nylén wikipedia

Kuva: Wikipedia

Antti Nylénin mukaan kirjojen merkitys syntyy muustakin kuin niiden sisällöstä.  Kirjastot ovat perusidealtaan anarkistisia.

 

Tunnustuskirjassasi (2013) kerrot  viivähtäväsi toisinaan lapsuutesi Mikkolan sivukirjastossa silloin kun haluat lepuuttaa ajatuksia töiden keskellä. Mieli liikkuu hyllyistä toiseen, ja näkee Sivar Ahlrudin Etsiväkaksoset, Tintit, akvaario- ja postimerkkeilykirjat. Mistä luulet johtuvan, että kirjastoista tulee monille ikään kuin turvapaikkoja, joissa jo pelkkä ympäristö rauhoittaa ja joissa on pakko viipyä? Eikä lapsuuden kirjastokäyntejä ei unohda koskaan?

Kirjastot ovat perusidealtaan anarkistisia. Niissä ollaan ainakin kokemuksen tasolla vapaita rahataloudesta. Uskon, että melkein kaikki aikuisiän huoleni ovat pohjimmiltaan rahahuolia: pelkoa, ettei ole varaa jatkaa elämää huomiseen asti, etten “ansaitse” ensi viikkoa.
Kirjastossa vallitsee jonkinlainen kosminen mieli: kaikki on lainaa, kaikki pitää palauttaa. Sehän pätee itse elämään, ruumiiseen, joka maailmassa olemisen mahdollistaa. Jokainen saa ne ilmaiseksi sillä ehdolla, että palauttaa eräpäivään mennessä. Ehkä kirjastot ovat elämän tarkoituksen moniaistisia installaatioita? Onkohan tämä liian korkealentoisesti vastattu?
Rakastan myös omaa kotikirjastoani, mutta eri tavalla kuin julkisia kirjastoja: omat kirjat tuntuvat menevän hukkaan, kun en kuitenkaan ehdi lukea kaikkia, kirjastossa taas jokaisella kirjalla on koko ajan mahdollisuus. Toisaalta kannesta kanteen lukeminen on vain yksi tapa käyttää kirjaa. Minulle kirjat ovat tietysti työkaluja, mutta myös niiden aineellisessa hahmossa ja olemuksessa on jotakin rauhoittavaa, jotakin samaa kuin vanhoissa puissa. Niiden on tarkoitus säilyä ja kestää minua pidempään. kv_rgb

Onko sinulla Kansalliskirjastosta (entisestä Helsingin yliopiston kirjastosta) pysyviä muistoja tietyistä paikoista tai kirjakokoelmista tai kirjoista?

Yliopiston “pääkirjasto”, millä nimellä sen nykyäänkin tunnen, ei ole koskaan tullut minulle läheiseksi. Olen käynyt siellä kuin kirkossa, hakemassa varastosta tilaamiani kirjoja, usein vanhoja ranskalaisia niteitä. Pidän riisumisrituaalista eteisessä: hattu pois! Minusta on taianomainen se tieto, että Kansalliskirjastossa ovat kaikki Suomessa julkaistut kirjat.

Sanot olevasi identiteetiltäsi vegaani ja kristitty. Millainen kirjallisuus tai mitkä kirjat tukevat tätä identiteettiä?

En etsi identiteetilleni (tai identiteeteilleni) tukea. Koen ne asioiksi, jotka eivät katoa, vaikka tekisin mitä. Luen kyllä mielelläni esimerkiksi kristillistä esseistiikkaa ja teologiaakin, samoin kuin eläinoikeuskirjallisuutta, mutta lähinnä saadakseni inspiraatiota, uusia ideoita omaan kirjoittamiseeni. Nämä ovat aiheita, joita tuskin pian lakkaan käsittelemästä.

Yksi katolisen kirkon nimittämistä kirkonopettajista on Pyhä Avilan Teresa, jonka 500-vuotisjuhlavuotta vietetään parhaillaan. Ollakseen katolilainen mystikko Teresaa ja hänen kokemuksiaan on Suomessa pidetty esillä monin tavoin. Merkitseekö jokin katolisen mystiikkakirjallisuuden klassikoista sinulle jotakin – esim. jokin Hengen tie -sarjassa ilmestyneistä kirjoista?

Teresan hahmoon tutustuin minäkin lähemmin tänä vuonna. Olen mukana Amos Andersonin museon näyttelyssä, jonka nimi on Pyhän Teresan hurmio.
Tein sinne installaation yhdessä musiikintekijä Merja Kokkosen kanssa.
Teresan kirjoituksissa on vaikuttavaa niiden kuivuus ja asiallisuus.
Siitä tulee hieno kontrasti hänen ekstaattiselle imagolleen. Todellinen mystiikka on aina älyllistä, ei hämärässä tunnelmointia. Hengen tie -sarjan niteitä minulla on kotikirjastossani monta. Suosikkini niistä on Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta. Ristin Johanneksen Pimeä yö on kyllä myös kova.

Painetun sanan liikkeellistäminen: haastattelussa Taidekollektiivi Liiketila

kv_rgbOn Kirjan vuosi 2015 ja vuoden mittaan Scripta Selectasta on voitu lukea useita kirjailijahaastatteluja. Tällä kertaa tilat kasvavat liikkeessä, sillä haastateltavana on Taidekollektiivi Liiketila, joka hyödyntää performansseissaan Sukukielten digitointiprojektissa tuotettuja suomalais-ugrilaisia kieliaineistoja. Liiketilaa haastatteli Jussi-Pekka Hakkarainen.

Lue loppuun