Till vetenskapernas gynnare, idkare och vänner 

Turun palolla, Pohjoismaiden suurimmalla kaupunkipalolla, syyskuun 4. päivänä 1827 oli merkittäviä seurauksia akateemiseen toimintaan Suomessa. Jo päivämäärällä 25.10.1827 saapui keisarillinen julistus, jossa määrättiin, ”että Turun yliopistolla on oleva paikka Helsingissä ja että se sitä paitsi muistoksi Suomen unohtumattomasta hyväntekijästä on kantava Suomen Aleksanterin-yliopiston nimeä.” Tieteellinen työ ja julkaiseminen keskeytyi, eikä opetustakaan kevätlukukaudella 1828 annettu ja lisäksi, yliopiston tuli aloittaa toimintansa Helsingissä 1.10.1828 alkaen. 

Ensimmäinen Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa julkaistu väitöskirja tarkastettiin 26.11.1828. Kyseessä oli Nils Abraham Gyldénin (1805-1888) kolmiosaisen väitöskirjan Dissertatio academica de cyropaediae Xenophontis fide historica kahden jälkimmäisen osa tarkastaminen. Ensimmäinen osa oli julkaistu edellisenä vuonna Turussa, mutta tieteellinen työ oli keskeytynyt tunnetuista syistä. Gyldénin väitöskirja on yksi niistä Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa painoluvan saaneesta 1968 väitöskirjasta, jotka Kansalliskirjasto on digitoinut ja tänään julkaissut verkkopalvelussaan.

Gyldénin väitöskirjan osat 2 ja 3. Väitöspäivämäärä 26.11.1828.

Varastokirjastosta päivänvaloon 

“Väitöskirjojen kuollut meri yliopistonkirjastojen kellareissa kätkee miljoonien yleensä ilmaiseksi tehtyjen työntuntien saaliin”, kirjoitti Matti Kuusi vuonna 1968. Ja tosiaan, yli viisikymmentä vuotta myöhemmin suoritetun Urajärven varastokirjaston tyhjennyksen yhteydessä varastokokoelmasta poimittiin yksi kappale kutakin Suomen Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston ja sitä seuranneen Helsingin yliopiston väitöskirjaa digitointia varten. Urajärvellä sijainneessa Varastokirjastossa oli tuo meri – noin 5000 hyllymetriä väitöskirjoja Autonomian ajalta 2010-luvulle. Tuosta aineistoista vanhin osa vuosilta 1828-1917 lähetettiin Helsinkiin inventoitavaksi ja näiden väitöskirjojen kuvailutiedot täydennettiin kirjastotietokantaan kevään ja kesän 2020 aikana. Tässä yhteydessä kaikki Keisarillisen Aleksanterin-yliopistossa julkaistut väitöskirjat liitettiin myös osaksi Kansallisbibliografiaa. Aineistojen digitointi ja jälkikäsittely suoritettiin Kansalliskirjaston Mikkelin toimipisteessä syksyllä 2020 ja alkuvuodesta 2021. 

Urajärvelllä sijainneesta varastokirjastosta seulottiin noin 5000 hyllymetriä väitöskirjoja, joista 58 hyllymetriä lähetettiin Helsinkiin tarkastettavaksi.

Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston väitöskirjojen ohessa digitoitiin myös muita akateemisen toiminnan seurauksena syntyneitä julkaisuja. Digitaalisina kopioina on nyt saatavissa myös yliopiston perussäännöt, opinto-ohjelmat, yliopiston järjestämiin juhliin liittyvä kirjallisuus, rehtorien puheet ja kertomukset, virkaanastujaisluennot ja promootiokirjallisuus. Nyt saataville digitoitu aineisto antaa kattavan kuvan akateemisesta maailmasta Suomessa keisariajalla ja täydentää kuvaamme kotimaisesta tieteenhistoriasta.  

Tekijänoikeuksista vapaa aineisto on luettavissa digi.kansalliskirjasto.fi -palvelussa. Tekijänoikeuksien alaista (Tekijän kuolinvuosi 1951 tai myöhemmin) aineistoa voidaan tarkastella vapaakappaletyöasemilla. 

Väitöskirjat ja niiden julkaisukulttuuri 

Vuosina 1828-1917 Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa julkaistiin yhteensä 1968 väitöskirjaa ja stipendiaattiteesiä. Aikaisemmissa aihetta käsittelevissä bibliografioissa ilmoitettu lukumäärä on pienempi, mutta tässä yhteydessä myös sarjaväitöskirjojen erilliset osat ja stipendiaattiteesit ovat laskettu itsellisinä lukuun mukaan. Vajaan sadan vuoden aikana julkaistiin eri tasoisia ja eri muotoisia väitöksiä, joten useat väitöskirjalajit ansaitsevat tässä yhteydessä oman tarkastelunsa.  

Vuoden 1828 statuutit, perussäännöt, muuttivat Turun akatemian aikaisia käytäntöjä ja väitöskirjalajien määrä väheni kahdeksasta neljään, joita olivat kandidaatintutkinnon harjoitusväitöskirja (pro exercitio), tohtorinväitoskirja (pro doctoratu), virkaväitöskirja (pro munere) ja dosentinväitöskirja (pro venia docendi). Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa ei julkaistu enää teologian kandidaatin tutkinnon väitöksiä (pro canditura theologica), pro stipendiariis väitöksiä, eikä vuotuisväitöskirjoja (dissertationes annuae). Myös pro gradu -väitöksen painatuspakko poistettiin vuonna 1828. Väitöskirjojen lisäksi julkaistiin myös muutaman sivun mittaisia stipendiaattiteesejä. 

Nykyhetkestä tarkasteltuna väitöskirjojen tekijyydet herättävät useita kysymyksiä. Vuoden 1828 statuuteissa määrättiin myös, että väittelijän tuli itse kirjoittaa väitöskirjansa tiedekunnan alaan kuuluvasta aiheesta. Uutuutena perussäädöksessä oli entisen julkisen pro gradu -väitöksen erottaminen maisterinarvosta – nyt siitä tehtiin filosofian tohtorin arvon edellytys.  Maisterin-, eli pro exercitio -väitöksellä tarkoitettiin vuosina 1828-1852 suullisen latinantaidon ja väittelytaidon osoitusta. Asia ei ole aivan yksiselitteinen, sillä aina vuoteen 1852 saakka pro exercitiot ja stipendiaattiteesit olivat preeseksen, eivät respondentin käsialaa. Julkaisijana kuitenkin toimi respondentti, jonka tuli huolehtia myös preeseksen laatiman tutkimuksen painokustannuksista. Keskustelu julkaisemisen kustannusten jaosta ei siis ole uutta.

Pro exercitio -väitökset

Pro exercitio -väitöksiä julkaistiin usein myös sarjoina, jolloin vanhaa käytäntöä noudatellen näihin sarjaväitöskirjoihin sisältyi vihkon alkuun painettuja teesejä, joita väitöstilaisuudessa käsiteltiin.  Väitöstilaisuudessa respondentin tehtävänä oli kerätä yhteen opponenttien puheenvuorot ja vastata ensimmäisenä esitettyihin väitöksiin. Kyseessä oli siis respondentin oppineisuuden osoittaminen.  

Sarjaväitöskirjoja olivat usein esim. kreikan- tai latinankielisten antiikin kirjallisuuden käännökset, jotka olivat preeseksen tuottamia, ja joihin respondentti oli lisännyt teesinsä. Tuottelias preeses oli mm. Axel Gabriel Sjöström (1794-1846), joka julkaisi lähes 160 yhden arkin mittaista väitöskirjavihkoa vuosina 1816-1846. Upeimpia esimerkkejä sarjaväitöskirjasta on Carl Reinhold Sahlbergin (1779-1860 Dissertatio entomologica Insecta Fennica enumerans I–II, jonka julkaiseminen oli alkanut jo Turussa vuonna 1817 ja se saatiin päätökseen vuonna 1839. Sarjaväitöskirjat koostuivat yleensä pro exercitio -väitöksistä, mutta muitakin toteuttamistapoja oli. Esimerkiksi Johan Philip Palménin lähes 180-sivuinen ja yksitoistaosainen sarjaväitöskirja Rättshistoriska bidrag till tolkningen af 1734 års lag vuosilta 1849-1852 koostui osittain stipendiaattiteeseistä, osin pro exercitio -väitöksistä

Sarjaväitöskirjojen osien julkinen puolustaminen saattoi tapahtua usein saman päivän aikana, kuten Palménin väitöksen kohdalla: neljäs osa puolustettiin aamupäivällä (p.v.t.f.m., vanlig tid före middagen = klo 10) 16.10.1850 ja seuraava viides osa myöhemmin samana iltapäivällä (p.v.t.e.m., vanlig tid efter middagen = klo 13) Väitöskirja oli joka tapauksessa julkaistava aina esimiehen, eli preeseksen alaisena ja väitteitä tuli myös julkisesti puolustaa. Poikkeuksena tästä ovat lääketieteen väitökset, joita ei tarvinnut laatia kenenkään valvonnassa, eikä niitä välttämättä tarvinnut puolustaa ennakkoon sovittuna päivänä. Esimiehisyyspakko poistettiin lopulta vuonna 1871, jolloin myös pro exercitio muutettiin ainekirjoituskokeesta käännöskoneeksi. Harjoitusväitöskirjoja julkaistiin vuosina 1828-1852 yhteensä 455 kappaletta ja stipendiaattiteesejä 171 kappaletta. 

Pro exercitio -väitöskirjojen julkinen puolustaminen saattoi tapahtua saman päivän aikana. Edellinen osa tarkastettiin aamupäivällä, jälkimmäinen iltapäivällä.

Vuoden 1852 suuri yliopistoreformi ja sinä vuonna julkaistut uudet statuutit vaikuttivat myös väitöskirjojen laatimiseen. Pro exercitio -väitöskirja ei ollut enää julkinen väitöksen puolustaminen, sillä se muutettiin kirjalliseksi kielikokeeksi, jolloin pro exercitio tarkoitti latinan kielen hallinnan todistamista ja pro gradu tarkoitti tieteellistä ruotsinkielistä väitöstä. Kun vuonna 1828 perussäännöt olivat määränneet, että teologiset, filosofiset ja virkaväitöskirjat tuli julkaista latinaksi ja muut joko ruotsiksi tai latinaksi, niin vuoden 1852 statuuttien mukaan kaikkien väitösten tuli olla joko latinan- tai ruotsinkielisiä.

Tämäkin asetelma muuttui pian ja ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja julkaistiin vuonna 1858. Carl Axel Gottlund (17961875) oli tosin jo vuonna 1850 kirjoittanut virkaväitöksen suomen kielellä, hakiessaan suomen kielen professorin virkaa, mutta väitöskirja oli painettu ilman sensuurin lupaa. Väitös takavarikoitiin kieliasetukseen nojaten, eikä siten väitöstilaisuuttakaan järjestetty. Vuodesta 1871 alkaen sallittiin väitöskirjojen kirjoittaminen myös jossain tilanteissa ranskaksi ja saksaksi. Ensimmäinen englanninkielinen väitöskirja ilmestyi vuonna 1889, espanjankielinen vuonna 1907, italiankielinen vuonna 1912, mutta ensimmäinen kokonaan venäjänkielinen vasta vuonna 1959. 

C.A. Gottlundin väitöskirja oli ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja, mutta sitä ei voitu sensuurilain puitteissa julkisesti puolustaa.

Vuoden 1852 statuuttien muutokset vaikuttivat myös väitöskirjojen painosmääriin. Vuoden 1828 statuuttien mukaan kutakin väitöstä tuli painaa 800 kappaletta, kun taas uusissa perussäännöissä kappalemäärä oli vain 600. Yliopiston perussäädökset uusittiin seuraavan kerran vuonna 1924, jolloin väitöskirjojen painosmäärä alennettiin 400 kappaleeseen. 

Pro munere -väitökset

Pro munere-, eli virkaväitöskirjaa tarvittiin nimensä mukaisesti virkaa varten. Tämä vaatimus oli voimassa jo Turun Akatemian aikana, mutta sitä oli noudatettu harvakseltaan. Vuonna 1828 määräyksiä tiukennettiin ja edelleen vuoden 1852 statuuteissa pro muneren merkitys virkanimityksissä kasvoi. Professorin virkaa sai hakea tohtorin arvon suorittanut henkilö, joka säädetyssä ajassa julkaisi itse laatimansa väitöskirjan ja puolusti sitä itse. Samaa virkaa oli usein hakemassa useampikin henkilö ja virkakilpailuista syntyi usein aatteellista ja tieteellistä valtapeliä tiedekuntien ja sen osastojen sisällä – joskus konsistorissakin. Kuuluisimpia lienee professorinvirkaa hakeneiden Johan Gustaf Frosteruksen (1826-1901) ja Georg Zacharias Forsmanin (1830-1903) välinen nimityskiista syksyltä 1862. 

Frosteruksen ja Forsmanin pro munere -väitöskirjat historian professuuria varten vuodelta 1862.

Pro munere -väitöksen vastaväittäjänä toimi usein kyseessä olevan tiedekunnan henkilö, useissa tapauksissa eroamassa oleva professori, joskin ehdokasta oli arvioimassa aina laajempi joukko. Virkaväitöskirjojen käytäntö oli voimassa aina 1800-luvun loppuun, kunnes pro munere tehtiin vapaaehtoiseksi vuonna 1899. Tämän jälkeen virantäyttöön tarvittiin tieteellisten ansioiden lisäksi asiantuntijalausuntoja, joko yliopiston sisältä tai sen ulkopuolelta. Viimeinen virkaväitöskirja julkaistiin vuonna 1901. Erillinen dosentinväitöskirja, pro venia docendi, vaadittiin aina vuoteen 1895 saakka, jonka jälkeen jokin muukin tieteellinen teos kuin nimenomaan arvoa varten laadittu väitöskirja mahdollisti dosentuurin saavuttamisen. Viimeinen pro venia docenci -väitös julkaistiin vuonna 1899.  

Väitöskirjat olivat keskeisin osa suomalaista tieteellistä julkaisukulttuuria aina 1800-luvun lopulle, jolloin yliopistollisten virkojen pätevöitymisvaatimuksia väljennettiin, eli pro munere -väitös poistettiin. Toisaalta tieteellisten seurojen julkaisusarjat tarjosivat uusia kanavia tieteellisen tiedon esittämiseen ja välittämiseen. Dosentinväitöskirjoja julkaistiin ajanjaksolla 1828-1917 yhteensä 116 kappaletta ja virkaväitöskirjoja julkaistiin yhteensä 192 kappaletta. 

Tieteellinen tutkimus osana yliopiston juhlakulttuuria 

Vuoden 1852 uusien perussääntöjen myötä professorien virka-aseman arvostus siis nousi. Tämä ilmeni muun muassa professorien virkaanastujaisten yhteydessä. Muodostui tavaksi, että tiedekuntien johtajiksi korotetut dekaanit julkaisivat laajoja tutkielmia virkaanastujaisten kutsukirjoina. Kutsukirjallisuuden aiheet saattoivat liittyä yliopiston tai kansakunnan tilaan, mutta toisinaan ne saattoivat olla hyvinkin yksityiskohtaisia tutkielmia dekaanin omalta tieteenalalta. Vaikka installaatiokutsut menettivät merkitystään 1900-luvulle tultaessa, osoittavat ne professorinviran asemaa akateemisessa maailmassa ja siten kytkeytyvä t myös väitöskirjoihin liittyvään julkaisutraditioon. 

Kutsukirja Jakob August Estlanderin virkaanastujaisiin sisälsi formaatinmukaisen fraasin: “Inbjudningsskrift till Vetenskaperna Gynnare, Idkare och Vänner, att åhöra offetliga föredrag…”

Promootio-, juhla- ja surukirjallisuus osana julkaisukulttuuria

Promootiot ovat näkyvä osa akateemista kulttuuria ja niihin liittyneet poliittiset tapaukset vahvistivat tapahtumien symbolista arvoa. Ne olivat vakiinnuttaneet asemansa juhlakulttuurissa viimeistään vuonna 1840, jolloin juhlittiin 200-vuotiasta yliopistoa. Promootiokirjallisuudessa korostettiin usein historiaa ja taiteita, mutta myös keskusteliin yliopiston historiasta ja 1800-luvun lopulla “promootioiden merkitys kansallisen tradition suurkatselmuksina alkoi tulla yhä selkeämmäksi”. Promootioihin sävellettiin kantaatti ja promootiorunous aina 1600-luvulta lähtien on mielenkiintoinen kaunokirjallinen akateemisen julkaisukulttuurin tekstilaji. 

Juhlakirjallisuuden asemaa Keisarillisen Aleksanterin-yliopistossa tulee niin ikään tarkastella, edes lyhyesti, tässä kontekstissa. Erilaisia yliopistollisia juhlia varten painatetut kutsukirjat ovat typografisesti mielenkiintoisia, mutta ennen kaikkea ne ovat osoitus yliopiston erityisestä suhteesta suuriruhtinaaseen, hallitsijaan ja kansleriin, eli Venäjän keisariin. Vuonna 1877 yliopistolla järjestettiin toisen perustajansa Aleksanterin I:n satavuotismuistojuhla, vuonna 1880 vietettiin Aleksanteri II:n 25-vuotishallitsijajuhlaa ja vuonna 1883 julkaistiin näyttävä kutsukirja yliopistolliseen juhlaan, jota vietettiin Aleksanteri III:n kruunajaisten johdosta.

Myös erilaiset suru- ja muistotilaisuuksiin painetut julkaisut ovat mielenkiintoisia. Niitä julkaistiin ennen kaikkea yliopiston suurmiesten kunniaksi. Näyttäviä julkaisuja toimitettiin Runebergin surujuhlaan vuonna 1877, Topeliuksen erojuhlaan vuonna 1878, Snellmanin surujuhlaan vuonna 1882 ja Lönnrotin surujuhlaan kaksi vuotta myöhemmin. Runebergin ja Snellmanin satavuotismuistojuhlia vietettiin 1900-luvun alussa. Aikakauden viimeinen suuri tapahtuma oli 31. lokakuuta 1917 vietetty reformaation 400-vuotisjuhla.

Vuoden 1897 promootiojulkaisun kansi oli Eliel Saarisen suunnittelema.

Venäjän keisarin kunniaksi vietettyjen akateemisten muistojuhlien julkaisut olivat usein koristeellisia.

Snellmanin, Lönnrotin ja Runebergin kunniaksi vietettyjen muistojuhlien julkaisuja.

Sananen väitöskirjojen metadatasta

Väitöskirjojen poiminnan ja inventoinnin yhteydessä havaittiin, ettei suurinta osaa keisariajan väitöskirjoja oltu kuvailtu osaksi Kansallisbibliografiaa. Kun vuosina 1828-1917 julkaistujen väitöskirjojen kuvailutietoja tarkistettiin keväällä ja kesällä 2020, liitettiin ne sittemmin myös osaksi Kansallisbibliografiaa. Kuvailutiedot jouduttiin tarkastamaan lähes sokkona kutakenenkin etätyöpisteellä koronakevään aikana, näkemättä juurikaan alkuperäistä painettua teosta. Suureksi avuksi tässä työssä olivat Hjeltin, Roosin sekä Mäkelä-Henrikssonin ja Puupposen laatimat bibliografiat Aleksanterin-yliopiston ja Helsingin yliopiston väitöskirjoista sekä Yrjö Kotivuoren ja Veli-Matti Aution laatimat Ylioppilasmatrikkelit vuosilta 1640-1852 ja 1853-1899. Suureksi avuksi kuvailu- ja tietokantatyössä osoittautui myös Heikki A. Reenpään kokoelma ja hänen harrastuneisuutensa kotimaista tiedettä kohtaan.

Tavoitteena oli myös avata moniosaisten väitöskirjojen nimekkeet siten, että jokainen väitöskirja on nyt kuvattu itsenäisenä teoksena Kansallisbibliografiaan. Tämä valinta antoi mahdollisuuden myös lisätiedon tuottamiseen. Väitöskirjojen tietueisiin on lisätty erilaisia huomautuksia, jotka voivat olla hyödyksi koko aineistoa analysoidessa. Lisätiedoissa mainitaan nyttemmin mm. väitöskirjalaji, erilaisia bibliografisia viitteitä sekä väitöskirjojen tarkastuspäivämäärä silloin kun tieto väitöspäivämäärästä on ollut saatavilla. Väitöspäivämääriä ei tiedetä tarkkaan vajaasta 40 lääketieteen pro doctoratuväitöskirjasta vuosilta 1840 ja 1847.  

Tekijänoikeuksien alaiset aineistot ovat luettavissa Vapaakappaletyöasemilta, tekijänoikeuksista vapaat aineistot digi.kansalliskirjasto.fi –palvelussa. Väitöskirjat ovat jaettu UDK-luokkien mukaisesti kymmeneen alakokoelmaan ja tällä jaolla pyritään edistämään aineistojen selailua ja saavutettavuutta. Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston muut julkaisut ovat saavutettavissa omassa alakokoelmassaan 
 

publice proponunt, 

Jussi-Pekka Hakkarainen 
Pasi Koste 
Tuula Pääkkönen 
Iris Séraphin 

Kirjallisuutta: 

Autio, Veli-Matti: Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899. Verkkojulkaisu <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/>. Luettu 8.1.2021.  
Heikel, Ivar A.: Helsingin yliopisto 1640-1940. Helsinki, 1940.  
Hjelt, Otto E.A.: Det finska universitetets disputationsoch program-litteratur under åren 1828-1908 systematiskt ordnad : dissertationes academicae et programmata universitatis litterarum fennorum Helsingforsiae annis 1828-1908 edita. Helsingfors, 1909.  
Klinge, Matti: Helsingin yliopisto 1640-1990. 2. osa, Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808-1917. Helsinki, 1989. 
Kotivuori, Yrjö: Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi>. Luettu 8.1.2021. 
Kuusi, Matti: “Väitöskirjat”, Suomen kirjallisuus 7, Helsinki, 1968, s. 540-547. 
Mäkelä-Henriksson, Eeva; Puupponen, Tuovi: Helsingin yliopiston väitöskirjat 1828-1977 : Dissertationer vid Helsingfors universitet 1828-1977 = Dissertations at the University of Helsinki 1828-1977. Helsinki, 1978.  
Roos, Iris: Helsingin yliopiston väitöskirjat ja ohjelmat vuosina 1909-1928. Helsinki, 1930. 

One thought on “Till vetenskapernas gynnare, idkare och vänner 

  1. Ihmettelen suurestikin miksei rahoitusta tahdo löytyä kunnolla vanhojen aineistojen digitointiin. Silläkin rahalla millä jotain oopperaa tuetaan julkisella rahalla saataisiin varmaan kaikki vanhat suomalaiset sanomalehdet digitoitua nopeasti.
    Outoa näissä lehtien digitoinnissa on kyllä se että jos itse lehtitalot digitoivat omat lehtensä niin niistä joudutaan maksamaan Kopiostolle, itse ainakin kyseenalaistan meneekö Kopiostolle maksetuista rahoista vanhojen lehtien kohdalla edes murto-osaa todellisille kirjoittajille.

    Norjassahan kaikki vanhat ennen vuotta 2001 julkaistut kirjat on jo digitoitu.

    Myös esimerkiksi vanhat kunnalliskertomukset ja vanhat pitäjänkartat olisivat mielenkiintoista nähtävää! Tällä hetkellä kun selaa kansalliskirjaston digitoituja aineistoja niin ne eivät tarjoa paljoakaan maaseudun asukkaille.

Comments are closed.