Till vetenskapernas gynnare, idkare och vänner 

Turun palolla, Pohjoismaiden suurimmalla kaupunkipalolla, syyskuun 4. päivänä 1827 oli merkittäviä seurauksia akateemiseen toimintaan Suomessa. Jo päivämäärällä 25.10.1827 saapui keisarillinen julistus, jossa määrättiin, ”että Turun yliopistolla on oleva paikka Helsingissä ja että se sitä paitsi muistoksi Suomen unohtumattomasta hyväntekijästä on kantava Suomen Aleksanterin-yliopiston nimeä.” Tieteellinen työ ja julkaiseminen keskeytyi, eikä opetustakaan kevätlukukaudella 1828 annettu ja lisäksi, yliopiston tuli aloittaa toimintansa Helsingissä 1.10.1828 alkaen. 

Ensimmäinen Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa julkaistu väitöskirja tarkastettiin 26.11.1828. Kyseessä oli Nils Abraham Gyldénin (1805-1888) kolmiosaisen väitöskirjan Dissertatio academica de cyropaediae Xenophontis fide historica kahden jälkimmäisen osa tarkastaminen. Ensimmäinen osa oli julkaistu edellisenä vuonna Turussa, mutta tieteellinen työ oli keskeytynyt tunnetuista syistä. Gyldénin väitöskirja on yksi niistä Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa painoluvan saaneesta 1968 väitöskirjasta, jotka Kansalliskirjasto on digitoinut ja tänään julkaissut verkkopalvelussaan.

Gyldénin väitöskirjan osat 2 ja 3. Väitöspäivämäärä 26.11.1828.

Varastokirjastosta päivänvaloon 

“Väitöskirjojen kuollut meri yliopistonkirjastojen kellareissa kätkee miljoonien yleensä ilmaiseksi tehtyjen työntuntien saaliin”, kirjoitti Matti Kuusi vuonna 1968. Ja tosiaan, yli viisikymmentä vuotta myöhemmin suoritetun Urajärven varastokirjaston tyhjennyksen yhteydessä varastokokoelmasta poimittiin yksi kappale kutakin Suomen Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston ja sitä seuranneen Helsingin yliopiston väitöskirjaa digitointia varten. Urajärvellä sijainneessa Varastokirjastossa oli tuo meri – noin 5000 hyllymetriä väitöskirjoja Autonomian ajalta 2010-luvulle. Tuosta aineistoista vanhin osa vuosilta 1828-1917 lähetettiin Helsinkiin inventoitavaksi ja näiden väitöskirjojen kuvailutiedot täydennettiin kirjastotietokantaan kevään ja kesän 2020 aikana. Tässä yhteydessä kaikki Keisarillisen Aleksanterin-yliopistossa julkaistut väitöskirjat liitettiin myös osaksi Kansallisbibliografiaa. Aineistojen digitointi ja jälkikäsittely suoritettiin Kansalliskirjaston Mikkelin toimipisteessä syksyllä 2020 ja alkuvuodesta 2021. 

Urajärvelllä sijainneesta varastokirjastosta seulottiin noin 5000 hyllymetriä väitöskirjoja, joista 58 hyllymetriä lähetettiin Helsinkiin tarkastettavaksi.

Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston väitöskirjojen ohessa digitoitiin myös muita akateemisen toiminnan seurauksena syntyneitä julkaisuja. Digitaalisina kopioina on nyt saatavissa myös yliopiston perussäännöt, opinto-ohjelmat, yliopiston järjestämiin juhliin liittyvä kirjallisuus, rehtorien puheet ja kertomukset, virkaanastujaisluennot ja promootiokirjallisuus. Nyt saataville digitoitu aineisto antaa kattavan kuvan akateemisesta maailmasta Suomessa keisariajalla ja täydentää kuvaamme kotimaisesta tieteenhistoriasta.  

Tekijänoikeuksista vapaa aineisto on luettavissa digi.kansalliskirjasto.fi -palvelussa. Tekijänoikeuksien alaista (Tekijän kuolinvuosi 1951 tai myöhemmin) aineistoa voidaan tarkastella vapaakappaletyöasemilla. 

Väitöskirjat ja niiden julkaisukulttuuri 

Vuosina 1828-1917 Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa julkaistiin yhteensä 1968 väitöskirjaa ja stipendiaattiteesiä. Aikaisemmissa aihetta käsittelevissä bibliografioissa ilmoitettu lukumäärä on pienempi, mutta tässä yhteydessä myös sarjaväitöskirjojen erilliset osat ja stipendiaattiteesit ovat laskettu itsellisinä lukuun mukaan. Vajaan sadan vuoden aikana julkaistiin eri tasoisia ja eri muotoisia väitöksiä, joten useat väitöskirjalajit ansaitsevat tässä yhteydessä oman tarkastelunsa.  

Vuoden 1828 statuutit, perussäännöt, muuttivat Turun akatemian aikaisia käytäntöjä ja väitöskirjalajien määrä väheni kahdeksasta neljään, joita olivat kandidaatintutkinnon harjoitusväitöskirja (pro exercitio), tohtorinväitoskirja (pro doctoratu), virkaväitöskirja (pro munere) ja dosentinväitöskirja (pro venia docendi). Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa ei julkaistu enää teologian kandidaatin tutkinnon väitöksiä (pro canditura theologica), pro stipendiariis väitöksiä, eikä vuotuisväitöskirjoja (dissertationes annuae). Myös pro gradu -väitöksen painatuspakko poistettiin vuonna 1828. Väitöskirjojen lisäksi julkaistiin myös muutaman sivun mittaisia stipendiaattiteesejä. 

Nykyhetkestä tarkasteltuna väitöskirjojen tekijyydet herättävät useita kysymyksiä. Vuoden 1828 statuuteissa määrättiin myös, että väittelijän tuli itse kirjoittaa väitöskirjansa tiedekunnan alaan kuuluvasta aiheesta. Uutuutena perussäädöksessä oli entisen julkisen pro gradu -väitöksen erottaminen maisterinarvosta – nyt siitä tehtiin filosofian tohtorin arvon edellytys.  Maisterin-, eli pro exercitio -väitöksellä tarkoitettiin vuosina 1828-1852 suullisen latinantaidon ja väittelytaidon osoitusta. Asia ei ole aivan yksiselitteinen, sillä aina vuoteen 1852 saakka pro exercitiot ja stipendiaattiteesit olivat preeseksen, eivät respondentin käsialaa. Julkaisijana kuitenkin toimi respondentti, jonka tuli huolehtia myös preeseksen laatiman tutkimuksen painokustannuksista. Keskustelu julkaisemisen kustannusten jaosta ei siis ole uutta.

Pro exercitio -väitökset

Pro exercitio -väitöksiä julkaistiin usein myös sarjoina, jolloin vanhaa käytäntöä noudatellen näihin sarjaväitöskirjoihin sisältyi vihkon alkuun painettuja teesejä, joita väitöstilaisuudessa käsiteltiin.  Väitöstilaisuudessa respondentin tehtävänä oli kerätä yhteen opponenttien puheenvuorot ja vastata ensimmäisenä esitettyihin väitöksiin. Kyseessä oli siis respondentin oppineisuuden osoittaminen.  

Sarjaväitöskirjoja olivat usein esim. kreikan- tai latinankielisten antiikin kirjallisuuden käännökset, jotka olivat preeseksen tuottamia, ja joihin respondentti oli lisännyt teesinsä. Tuottelias preeses oli mm. Axel Gabriel Sjöström (1794-1846), joka julkaisi lähes 160 yhden arkin mittaista väitöskirjavihkoa vuosina 1816-1846. Upeimpia esimerkkejä sarjaväitöskirjasta on Carl Reinhold Sahlbergin (1779-1860 Dissertatio entomologica Insecta Fennica enumerans I–II, jonka julkaiseminen oli alkanut jo Turussa vuonna 1817 ja se saatiin päätökseen vuonna 1839. Sarjaväitöskirjat koostuivat yleensä pro exercitio -väitöksistä, mutta muitakin toteuttamistapoja oli. Esimerkiksi Johan Philip Palménin lähes 180-sivuinen ja yksitoistaosainen sarjaväitöskirja Rättshistoriska bidrag till tolkningen af 1734 års lag vuosilta 1849-1852 koostui osittain stipendiaattiteeseistä, osin pro exercitio -väitöksistä

Sarjaväitöskirjojen osien julkinen puolustaminen saattoi tapahtua usein saman päivän aikana, kuten Palménin väitöksen kohdalla: neljäs osa puolustettiin aamupäivällä (p.v.t.f.m., vanlig tid före middagen = klo 10) 16.10.1850 ja seuraava viides osa myöhemmin samana iltapäivällä (p.v.t.e.m., vanlig tid efter middagen = klo 13) Väitöskirja oli joka tapauksessa julkaistava aina esimiehen, eli preeseksen alaisena ja väitteitä tuli myös julkisesti puolustaa. Poikkeuksena tästä ovat lääketieteen väitökset, joita ei tarvinnut laatia kenenkään valvonnassa, eikä niitä välttämättä tarvinnut puolustaa ennakkoon sovittuna päivänä. Esimiehisyyspakko poistettiin lopulta vuonna 1871, jolloin myös pro exercitio muutettiin ainekirjoituskokeesta käännöskoneeksi. Harjoitusväitöskirjoja julkaistiin vuosina 1828-1852 yhteensä 455 kappaletta ja stipendiaattiteesejä 171 kappaletta. 

Pro exercitio -väitöskirjojen julkinen puolustaminen saattoi tapahtua saman päivän aikana. Edellinen osa tarkastettiin aamupäivällä, jälkimmäinen iltapäivällä.

Vuoden 1852 suuri yliopistoreformi ja sinä vuonna julkaistut uudet statuutit vaikuttivat myös väitöskirjojen laatimiseen. Pro exercitio -väitöskirja ei ollut enää julkinen väitöksen puolustaminen, sillä se muutettiin kirjalliseksi kielikokeeksi, jolloin pro exercitio tarkoitti latinan kielen hallinnan todistamista ja pro gradu tarkoitti tieteellistä ruotsinkielistä väitöstä. Kun vuonna 1828 perussäännöt olivat määränneet, että teologiset, filosofiset ja virkaväitöskirjat tuli julkaista latinaksi ja muut joko ruotsiksi tai latinaksi, niin vuoden 1852 statuuttien mukaan kaikkien väitösten tuli olla joko latinan- tai ruotsinkielisiä.

Tämäkin asetelma muuttui pian ja ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja julkaistiin vuonna 1858. Carl Axel Gottlund (17961875) oli tosin jo vuonna 1850 kirjoittanut virkaväitöksen suomen kielellä, hakiessaan suomen kielen professorin virkaa, mutta väitöskirja oli painettu ilman sensuurin lupaa. Väitös takavarikoitiin kieliasetukseen nojaten, eikä siten väitöstilaisuuttakaan järjestetty. Vuodesta 1871 alkaen sallittiin väitöskirjojen kirjoittaminen myös jossain tilanteissa ranskaksi ja saksaksi. Ensimmäinen englanninkielinen väitöskirja ilmestyi vuonna 1889, espanjankielinen vuonna 1907, italiankielinen vuonna 1912, mutta ensimmäinen kokonaan venäjänkielinen vasta vuonna 1959. 

C.A. Gottlundin väitöskirja oli ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja, mutta sitä ei voitu sensuurilain puitteissa julkisesti puolustaa.

Vuoden 1852 statuuttien muutokset vaikuttivat myös väitöskirjojen painosmääriin. Vuoden 1828 statuuttien mukaan kutakin väitöstä tuli painaa 800 kappaletta, kun taas uusissa perussäännöissä kappalemäärä oli vain 600. Yliopiston perussäädökset uusittiin seuraavan kerran vuonna 1924, jolloin väitöskirjojen painosmäärä alennettiin 400 kappaleeseen. 

Pro munere -väitökset

Pro munere-, eli virkaväitöskirjaa tarvittiin nimensä mukaisesti virkaa varten. Tämä vaatimus oli voimassa jo Turun Akatemian aikana, mutta sitä oli noudatettu harvakseltaan. Vuonna 1828 määräyksiä tiukennettiin ja edelleen vuoden 1852 statuuteissa pro muneren merkitys virkanimityksissä kasvoi. Professorin virkaa sai hakea tohtorin arvon suorittanut henkilö, joka säädetyssä ajassa julkaisi itse laatimansa väitöskirjan ja puolusti sitä itse. Samaa virkaa oli usein hakemassa useampikin henkilö ja virkakilpailuista syntyi usein aatteellista ja tieteellistä valtapeliä tiedekuntien ja sen osastojen sisällä – joskus konsistorissakin. Kuuluisimpia lienee professorinvirkaa hakeneiden Johan Gustaf Frosteruksen (1826-1901) ja Georg Zacharias Forsmanin (1830-1903) välinen nimityskiista syksyltä 1862. 

Frosteruksen ja Forsmanin pro munere -väitöskirjat historian professuuria varten vuodelta 1862.

Pro munere -väitöksen vastaväittäjänä toimi usein kyseessä olevan tiedekunnan henkilö, useissa tapauksissa eroamassa oleva professori, joskin ehdokasta oli arvioimassa aina laajempi joukko. Virkaväitöskirjojen käytäntö oli voimassa aina 1800-luvun loppuun, kunnes pro munere tehtiin vapaaehtoiseksi vuonna 1899. Tämän jälkeen virantäyttöön tarvittiin tieteellisten ansioiden lisäksi asiantuntijalausuntoja, joko yliopiston sisältä tai sen ulkopuolelta. Viimeinen virkaväitöskirja julkaistiin vuonna 1901. Erillinen dosentinväitöskirja, pro venia docendi, vaadittiin aina vuoteen 1895 saakka, jonka jälkeen jokin muukin tieteellinen teos kuin nimenomaan arvoa varten laadittu väitöskirja mahdollisti dosentuurin saavuttamisen. Viimeinen pro venia docenci -väitös julkaistiin vuonna 1899.  

Väitöskirjat olivat keskeisin osa suomalaista tieteellistä julkaisukulttuuria aina 1800-luvun lopulle, jolloin yliopistollisten virkojen pätevöitymisvaatimuksia väljennettiin, eli pro munere -väitös poistettiin. Toisaalta tieteellisten seurojen julkaisusarjat tarjosivat uusia kanavia tieteellisen tiedon esittämiseen ja välittämiseen. Dosentinväitöskirjoja julkaistiin ajanjaksolla 1828-1917 yhteensä 116 kappaletta ja virkaväitöskirjoja julkaistiin yhteensä 192 kappaletta. 

Tieteellinen tutkimus osana yliopiston juhlakulttuuria 

Vuoden 1852 uusien perussääntöjen myötä professorien virka-aseman arvostus siis nousi. Tämä ilmeni muun muassa professorien virkaanastujaisten yhteydessä. Muodostui tavaksi, että tiedekuntien johtajiksi korotetut dekaanit julkaisivat laajoja tutkielmia virkaanastujaisten kutsukirjoina. Kutsukirjallisuuden aiheet saattoivat liittyä yliopiston tai kansakunnan tilaan, mutta toisinaan ne saattoivat olla hyvinkin yksityiskohtaisia tutkielmia dekaanin omalta tieteenalalta. Vaikka installaatiokutsut menettivät merkitystään 1900-luvulle tultaessa, osoittavat ne professorinviran asemaa akateemisessa maailmassa ja siten kytkeytyvä t myös väitöskirjoihin liittyvään julkaisutraditioon. 

Kutsukirja Jakob August Estlanderin virkaanastujaisiin sisälsi formaatinmukaisen fraasin: “Inbjudningsskrift till Vetenskaperna Gynnare, Idkare och Vänner, att åhöra offetliga föredrag…”

Promootio-, juhla- ja surukirjallisuus osana julkaisukulttuuria

Promootiot ovat näkyvä osa akateemista kulttuuria ja niihin liittyneet poliittiset tapaukset vahvistivat tapahtumien symbolista arvoa. Ne olivat vakiinnuttaneet asemansa juhlakulttuurissa viimeistään vuonna 1840, jolloin juhlittiin 200-vuotiasta yliopistoa. Promootiokirjallisuudessa korostettiin usein historiaa ja taiteita, mutta myös keskusteliin yliopiston historiasta ja 1800-luvun lopulla “promootioiden merkitys kansallisen tradition suurkatselmuksina alkoi tulla yhä selkeämmäksi”. Promootioihin sävellettiin kantaatti ja promootiorunous aina 1600-luvulta lähtien on mielenkiintoinen kaunokirjallinen akateemisen julkaisukulttuurin tekstilaji. 

Juhlakirjallisuuden asemaa Keisarillisen Aleksanterin-yliopistossa tulee niin ikään tarkastella, edes lyhyesti, tässä kontekstissa. Erilaisia yliopistollisia juhlia varten painatetut kutsukirjat ovat typografisesti mielenkiintoisia, mutta ennen kaikkea ne ovat osoitus yliopiston erityisestä suhteesta suuriruhtinaaseen, hallitsijaan ja kansleriin, eli Venäjän keisariin. Vuonna 1877 yliopistolla järjestettiin toisen perustajansa Aleksanterin I:n satavuotismuistojuhla, vuonna 1880 vietettiin Aleksanteri II:n 25-vuotishallitsijajuhlaa ja vuonna 1883 julkaistiin näyttävä kutsukirja yliopistolliseen juhlaan, jota vietettiin Aleksanteri III:n kruunajaisten johdosta.

Myös erilaiset suru- ja muistotilaisuuksiin painetut julkaisut ovat mielenkiintoisia. Niitä julkaistiin ennen kaikkea yliopiston suurmiesten kunniaksi. Näyttäviä julkaisuja toimitettiin Runebergin surujuhlaan vuonna 1877, Topeliuksen erojuhlaan vuonna 1878, Snellmanin surujuhlaan vuonna 1882 ja Lönnrotin surujuhlaan kaksi vuotta myöhemmin. Runebergin ja Snellmanin satavuotismuistojuhlia vietettiin 1900-luvun alussa. Aikakauden viimeinen suuri tapahtuma oli 31. lokakuuta 1917 vietetty reformaation 400-vuotisjuhla.

Vuoden 1897 promootiojulkaisun kansi oli Eliel Saarisen suunnittelema.

Venäjän keisarin kunniaksi vietettyjen akateemisten muistojuhlien julkaisut olivat usein koristeellisia.

Snellmanin, Lönnrotin ja Runebergin kunniaksi vietettyjen muistojuhlien julkaisuja.

Sananen väitöskirjojen metadatasta

Väitöskirjojen poiminnan ja inventoinnin yhteydessä havaittiin, ettei suurinta osaa keisariajan väitöskirjoja oltu kuvailtu osaksi Kansallisbibliografiaa. Kun vuosina 1828-1917 julkaistujen väitöskirjojen kuvailutietoja tarkistettiin keväällä ja kesällä 2020, liitettiin ne sittemmin myös osaksi Kansallisbibliografiaa. Kuvailutiedot jouduttiin tarkastamaan lähes sokkona kutakenenkin etätyöpisteellä koronakevään aikana, näkemättä juurikaan alkuperäistä painettua teosta. Suureksi avuksi tässä työssä olivat Hjeltin, Roosin sekä Mäkelä-Henrikssonin ja Puupposen laatimat bibliografiat Aleksanterin-yliopiston ja Helsingin yliopiston väitöskirjoista sekä Yrjö Kotivuoren ja Veli-Matti Aution laatimat Ylioppilasmatrikkelit vuosilta 1640-1852 ja 1853-1899. Suureksi avuksi kuvailu- ja tietokantatyössä osoittautui myös Heikki A. Reenpään kokoelma ja hänen harrastuneisuutensa kotimaista tiedettä kohtaan.

Tavoitteena oli myös avata moniosaisten väitöskirjojen nimekkeet siten, että jokainen väitöskirja on nyt kuvattu itsenäisenä teoksena Kansallisbibliografiaan. Tämä valinta antoi mahdollisuuden myös lisätiedon tuottamiseen. Väitöskirjojen tietueisiin on lisätty erilaisia huomautuksia, jotka voivat olla hyödyksi koko aineistoa analysoidessa. Lisätiedoissa mainitaan nyttemmin mm. väitöskirjalaji, erilaisia bibliografisia viitteitä sekä väitöskirjojen tarkastuspäivämäärä silloin kun tieto väitöspäivämäärästä on ollut saatavilla. Väitöspäivämääriä ei tiedetä tarkkaan vajaasta 40 lääketieteen pro doctoratuväitöskirjasta vuosilta 1840 ja 1847.  

Tekijänoikeuksien alaiset aineistot ovat luettavissa Vapaakappaletyöasemilta, tekijänoikeuksista vapaat aineistot digi.kansalliskirjasto.fi –palvelussa. Väitöskirjat ovat jaettu UDK-luokkien mukaisesti kymmeneen alakokoelmaan ja tällä jaolla pyritään edistämään aineistojen selailua ja saavutettavuutta. Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston muut julkaisut ovat saavutettavissa omassa alakokoelmassaan 
 

publice proponunt, 

Jussi-Pekka Hakkarainen 
Pasi Koste 
Tuula Pääkkönen 
Iris Séraphin 

Kirjallisuutta: 

Autio, Veli-Matti: Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899. Verkkojulkaisu <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/>. Luettu 8.1.2021.  
Heikel, Ivar A.: Helsingin yliopisto 1640-1940. Helsinki, 1940.  
Hjelt, Otto E.A.: Det finska universitetets disputationsoch program-litteratur under åren 1828-1908 systematiskt ordnad : dissertationes academicae et programmata universitatis litterarum fennorum Helsingforsiae annis 1828-1908 edita. Helsingfors, 1909.  
Klinge, Matti: Helsingin yliopisto 1640-1990. 2. osa, Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808-1917. Helsinki, 1989. 
Kotivuori, Yrjö: Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi>. Luettu 8.1.2021. 
Kuusi, Matti: “Väitöskirjat”, Suomen kirjallisuus 7, Helsinki, 1968, s. 540-547. 
Mäkelä-Henriksson, Eeva; Puupponen, Tuovi: Helsingin yliopiston väitöskirjat 1828-1977 : Dissertationer vid Helsingfors universitet 1828-1977 = Dissertations at the University of Helsinki 1828-1977. Helsinki, 1978.  
Roos, Iris: Helsingin yliopiston väitöskirjat ja ohjelmat vuosina 1909-1928. Helsinki, 1930. 

Lindebergit – erään emigranttisuvun tarina arkiston valossa

Viime vuosisadan levoton alkupuolisko sai ihmisiä liikehtimään Euroopassa. Valtioita hajosi, uusia syntyi. Kaikki eivät vainojen tai muutoin muuttuneiden olosuhteiden takia voineet jäädä paikoilleen. Yksi tällaisista oli Magnus Lindebergin perhe, joka Neuvosto-Venäjän Donin Rostovista päätyi toistakymmentä vuotta kestäneelle evakkotaipaleelle.

Hämeenlinnassa vuonna 1867 Nils ja Carolina Wilhelmina Lindebergin perheeseen syntynyt Magnus valmistui lääkäriksi Pietarin sotilaslääketieteellisestä akatemiasta 1894, minkä jälkeen hän palveli mm. Puolassa. Ura vei hänet aikanaan Donin Rostoviin, jossa hän löysi puolisokseen venäläisen Valentina Kuzminitšna Parhomovan. Aikanaan perheeseen syntyivät pojat Leonid (1914) ja Aleksander (1917). Bolševikkien valtaannousu ja toiminta aiheuttivat Lindebergien lähdön maasta. Perhe poistui maasta saatuaan Suomen viranomaisilta arkistossakin olevan todistuksen Suomen kansalaisuudestaan 1921. Junamatka Rostovista Pietariin kesti kolme viikkoa ja Pietarista Suomeen saapumisen jälkeen perhe oli kolme viikkoa karanteenissa Kellomäellä. Myös karanteenitodistus on arkistossa.


1920-luvun kaaos

Magnus Lindebergin pojantytär Ekaterina Nikkilä on koonnut tietoja 1920-luvun alkupuolen kaoottisia tilanteita kuvaavien rouva Kuznetsovan ja myöhemmin myös hänen tyttärensä Ženjan kirjeistä:

Mies ja tyttären mies (ilmeisesti valkoisten puolella taistelleet) olivat jo lähteneet ekakuoitavan lasaretin (mies oli lääkärinä siellä) mukana. Vaimo ja raskaana oleva tytär, jotka aikailivat lähtöä, päättivät kuitenkin lähteä perässä hevosilla Botaiskiin, missä heidät lastataan härkävaunuihin ja he suuntaavat Novotšerkaskiin ja sieltä Krimille. Pakomatkan aikana Kuznetsovan lääkärimies kuolee pilkkukuumeeseen, tytär synnyttää pojan, joka kuolee myös muutaman kuukauden kuluttua ja tytär saa lavantaudin. Kuznetsovat pakenevat englantilaisella taistelulaivalla Krimiltä Konstantinopoliin ennen pahinta joukkopakoa eli ennen kaaosta Krimin rannoilla ja ennen pitkää odotusta Konstantinopolin redillä, koska Turkki ei ota pakolaisia vastaan. Koko ajan joku on kuumeessa – missä missäkin – tai teillä tietymättömillä. Konstantinopolissa pakolaiset pääsevät luostariin, josta he jatkavat pakoaan Jugoslaviaan, missä tytär rupeaa kasvattamaan kanoja, ankkoja ja sikoja.

Suomeen tulonsa jälkeen Lindebergien perhe jatkoi evakkotaivaltaan Ruotsiin, jossa oli jo ennestään Lindebergien sukulaisia.

Kirjeet ystäviltä antavat lohduttoman kuvan venäläisemigranttien elämästä: on toimeentulo-, asunto- ja terveysongelmia – rahat eivät riitä mihinkään. Sodan ja vallankumouksen jälkeen ihmiset olivat huolissaan omaisistaan ja ystävistään, joihin ei saatu yhteyttä. Hajaannuksen tilassa kadoksissa olleita sukulaisia ja tuttavia etsittiin mm. sanomalehti-ilmoituksilla ympäri Eurooppaa. Muutamia lainauksia arkistossa olevista kirjeistä:

”…вот почему не могла прочест Ваше возвание к родным и знакомым. …На случай, что прочла объявление Маг. Ник., смотрю как на чудо.” Кузнецова, 1923.
”…Благодаря газете ”Руль” я уэнал, многоуваж. Доктор, что Вы наверно с Вашей благополучно добрались въ Европу…” Stanislav Fux 23.3.1923.
”…Спешу отозваться на Ваше объявление въ газете ”Новое Врема” от 13/IV н.г…” Insinööri Gontšarov Bulgariasta 20.4.1923.

Kirjeissä podettiin koti-ikävää ja vaikeuksia oli niin Berliinissä, Konstantinopolissa kuin Perekopissakin. Kirjeistä saa käsityksen, että hyvin ei mennyt Lindebergeilläkään. Tuttavapiiriin kuuluneeet Soprounoffit sen sijaan olivat optimisteja. Baskineilla puolestaan meni tosi huonosti Petrogradissa. Riipaisevimpia kirjeitä ovat Kuznetsovan lisäksi joltain Olga Mihailovalta sekä Žorž-nimiseltä nuorelta mieheltä saapuneet kirjeet.

Rahasta – ja sen puutteesta – kirjoittiin paljon: kiitettiin rahasta, pyydettiin välittämään rahaa, vaadittiin velkojen maksamista erilaisilla toimenpiteillä uhaten. Ongelmia aiheutti myös se, että ei ollut tietoa, kuinka rahaa olisi voinut välittää Rostoviin ja mikä oli ruplan kurssi. Muuan Pariisissa asuva Soprounoff tarjoutui lähettämään dollareita Narvaan, jos vain saisi ruplia, mutta mikään pankki ei ottanut vastaan ruplia!

Tukholmassa Magnus Lindeberg julkaisi salanimellä Viktor Malmberg Neuvosto-Venäjän ajastaan vuonna 1923 P. A. Norstedt & Söner Förlagin painattaman teoksen Några år i Lenins paradis. En svensk läkares upplevelser i Sovjet-Ryssland.

Lyhyen Ruotsin ajan jälkeen perheen matka suuntasi kohti Saksaa, Berliiniä. Arkistosta löytyy Berliinin viranomaisen oleskelulupa kalustettua asuntoa varten. Kirjeissä kirjoitetaan hintatasoista ja emigranttipiirien keskinäisistä kahnauksista, omista kulkemisista maasta toiseen ja kerrotaan työn saannin mahdollisuuksista. Näitä kirjeitä ovat kirjoittaneet entiset kollegat Rostovista tai ehkä Berliinistä, ehkä myös opiskelutoverit. Kiihkeintä kirjeenvaihto oli vuonna 1923, jolloin nähtävästi kävi selväksi, että Berliiniin ei voinut jäädä, eikä siellä voinut perhettä elättää. Silloin Berliinistä lähtivät myös tuttavaperheet Soprounoffit ja Allegretit.

Lindebergien emigranttiperheen matka jatkui Viroon – Narvaan. Vaikuttaa siltä, että muutto Viroon ei ollut suinkaan ainoa vaihtoehto, sillä Virossakin oli omat vaikeutensa: ”virolaiset ovat russofobeja, eivätkä tykkää kauheasti ruotsalaisistakaan, joten siellä oli paras puhua suomea” (“…говори по-фински, а не по-русски, т. к. он руссофоб и наври, что учился в германии… из русских врачей могут работать только, кто не были в войсках юденича…” Вася, Narva 6.8.1923). Kovin tapetilla näyttää olleen myös Serbia. Sieltä tulleessa kirjeessä kerrotaan tosin Serbiassa olevan tosi tylsää. Soprounoffit houkuttelivat kovasti tulemaan Pariisiin, vaikka sielläkin oli vaikeata.


1930-luvulta talvisotaan

Maailman tilanne ei muuttunut paremmaksi 1930-luvulle tultaessa, eikä varsinkaan emigranteille. Niinpä Lindebergit muuttivat Virosta Suomeen 1932, aluksi Viipuriin. He asuivat vähän aikaa myös Kotkassa. Arkisto sisältää tietoja sekä Viipurin että Kotkan aikaisista kontakteista.

Narvassa pojat olivat käyneet ensin saksalaista koulua ja sitten venäläistä. Suomessa Aleksander ja Leonid Lindeberg kävivät ensin ruotsalaista koulua ja myöhemmin Viipurin venäläistä reaalilyseota. Kouluaikaiset kesälomansa Aleksander Lindeberg vietti suurelta osin Virossa: Narvassa ja Hungerburgissa (Narva-Jõensuu).

Suoritettuaan koulunsa loppuun Viipurissa Leonidista tuli skribentti erikoisalueenaan venäläinen kirjallisuus ja Aleksander puolestaan suuntautui kuvataiteen puolelle opiskelen Tallinnassa Riigi Kunsttõõstuskoolissa, professori Anatoli Kaigorodovin (Kaigorodoff, Kaigorodow) opissa sekä Helsingissä Ateneumissa. Helsinkiin pojat muuttivat 1930-luvun puolivälin tienoilla vanhempiensa seuratessa myöhemmin perässä.

Magnus Lindeberg harjoitti Helsingissä lääkärintointaan aina 1940-luvulle, sairastumiseensa saakka. Aleksander ja Leonid puolestaan kutsuttiin talvisodan aikana asepalvelukseen. Aleksander sai koulutusta ensin Hämeenlinnassa ja myöhemmin Vaasassa, mutta komennusta rintamalle hän ei ehtinyt saada ennen kuin talvisota loppui. Vanhemmat olivat Helsingin pommituksia paossa Leppävaarassa.


Jatkosota

Aleksander Lindeberg oli mennyt kesällä 1940 naimisiin Tatjana Proninin kanssa. Esikoinen Irina heille syntyi jo seuraavana välirauhan keväänä, toukokuussa 1941. Jatkosodan ajalta arkisto sisältää miltei päivittäin – parhaimmillaan jopa kaksikin kertaa päivässä – tuoreen avioparin toisilleen kirjoittamia kirjeitä, lukuunottamatta Aleksanderin kotilomia. Aleksander Lindeberg oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi rintamapiirtäjäksi. Piirtäjänä TK-komppanissa hän kulki Kannakselta Aunukseen ja Vienaan sekä Suursaarelle. Hänet tunnetaan yhtenä tiedotuskomppanian tuotteliaimmista piirtäjistä ja mm. vuonna 1942 järjestetyssä saksalaisten ja suomalaisten rintamataiteilijoiden yhteisnäyttelyssä Ateneumissa oli esillä myös Aleksander Lindebergin piirroksia. Vainolaista vastaan -niminen kuvasalkku kirjailija Martti Santavuoren tekstein julkaistiin 1943. Arkistossa on Aleksanderin komennustodistuksia siirroista rintamalle, mm. Kollaalle.

Aleksander ja Tatjana Lindebergeille syntyi toinen tytär, Ekaterina, 1944.

Perheen sisäinen kirjeenvaihto on kirjoitettu pääasiassa venäjäksi, vaikka joidenkin kirjeiden liitteenä on lappu: ”Venäjää saa käyttää vain kenttäpostissa”. Sallittuja kieliä olivat suomi, ruotsi, norja, tanska, englanti, italia ja ranska. Siitä syystä Aleksanderin, Leonidin ja Magnuksen kirjeenvaihto on osittain ruotsinkielistä. Valentina Lindeberg ei osannut ruotsia, mutta useassa Magnuksen kirjeessä on kuitenkin lisäys Valentinan käsialalla: Mamma kyssar.


Sota loppuu, leipä irtoaa Tukholmassa

Magnus Lindeberg kuoli 1946. Aleksander Lindberg puolestaan työskenteli viikkolehden kuvittajana 1946-1947 Tukholmassa ja siirryttyään takaisin Suomeen kuvittajaksi ja mainospiirtäjäksi hän jatkoi samanaikaisesti työskentelyään myös ruotsalaisille lehdille. Yhteydestä Expressen-lehteen Tukholmaan on esimerkkinä tästä arkistossa kirjeenvaihtoa.

Suomi kituutti sotakorvauksien ja alkavan jälleenrakennuksen kourissa pulasta kärsien. Arkiston kirjeenvaihto sisältää erilaisia apupyyntöjä sodalta säästyneestä ja ”yltäkylläisestä” Ruotsista kuin myös työhön liittyvistä asioista.


Viro-kontaktit

Viron yhteydet Aleksander Lindebergin elämässä sotien jälkeen jakautuvat arkistoasiakirjojen perusteella selkeästi kahteen vaiheeseen: 1950-luvun puolivälistä 1960-luvun puoliväliin ja uudestaan 1980-luvun puolivälistä 2010-luvulle asti.

Sotien jälkeen erilaisten sattumusten seurauksena Aleksander Lindeberg saa yhteyden koulu- ja opiskelutovereihinsa. Hän myös etsi määrätietoisesti vanhoja tuttujaan. Arkiston 1950-luvun asiakirjat nostavat esiin mm. sen, että Viron kaveriinsa Igor ”Stjopa” Stepanoviin kontaktit löytyivät, kun Leonid Lindeberg törmäsi häneen Moskovassa. Kontaktien syntymistä ja ylläpitämistä auttoi 1960-luvun alussa Helsingin ja Tallinnan välisen laivayhteyden avaaminen.

Vuonna 1985 Aleksander käy narvalaisen koulunsa luokkakokouksessa, joka pidetään Tallinnassa. Hän on tuolloin vanhan luokkansa ainoa hengissä oleva miespuolinen henkilö.

1980-luvun puolivälissä alkaa uusi aktiivinen Viro-kontaktien vaihe. Helsingin yliopiston Venäjän ja slaavilaisten kielten laitokselle tulee vierailevaksi kirjallisuuden opettajaksi professori Sergei Isakov Tarton yliopistosta. Sattumalta käy ilmi, että hänen tätinsä (isän veljen vaimo) ja tämän perhe ovat narvalaisia ja kaiken kukkuraksi täti osoittautuu Aleksander Lindebergin koulukaveriksi. Tädillä on tyttärenpoika, joka opiskelee historiaa ja on Narva-aktivisti, kuten myös Aleksander Lindeberg. Isakovien kanssa käyty kirjeenvaihto löytyy arkistosta.


Taide

Arkisto sisältää vaimonsa Tatjanan omaishoitajanakin 1996-2003 toimineen Aleksander Lindebergin työhön liittyvää niin kronologisesti kuin taiteellisella sarallakin laaja-alaisesti liittyvää kirjeenvaihtoa 1940-luvulta alkaen ja jatkuen aina 2010-luvun alkupuolelle asti: kuvitustöitä kirjoihin ja näyttelyihin, tilaustöitä muotokuvien maalaamisista sekä mainospiirtämiseen liittyviä yhteydenpitoja. Kun 1990-luvulta alkaen viestintää ja sopimuksia aloitettiin hoitaa sähköpostitse ja 2000-luvulla taiteilijan näkö heikkeni, Irina Lindeberg hoiti isänsä apuna kirjeenvaihtoa mm. kustantajien, kuten Werner Söderström Oy:n kanssa. Tästä syystä tyttären kirjaamat palaverien yms. muistioiden tekstejä on lihavoitu ja niitä on laitettu suurikokoiseksi.

Mainospiirroksia Aleksander Lindeberg oli tehnyt jo vuodesta 1937 alkaen. Vuosien varrella töitä hän teki mainoskuvitustöitä Mainostoimisto SSS:lle, Svartström & Taucherille, Oy Mainos Taucher Reklam Ab:lle, Liikemainonta Ab:lle ja Oy Ajan Mainokselle. Kirjojen kuvituksia Aleksander Lindeberg teki vuodesta 1945 alkaen ja tilausmuotokuvien maalaamisen hän aloitti 1960. Arkistosta löytyy lukuisten vaikutusvaltaisissa asemissa toimineiden henkilöiden muotokuvan tilaamisiin liittyviä asiakirjoja (COLL.894.15).

Muista tehtävistä voinee mainita pukusuunnittelun ja lavastusten teot Suomen kansallisoopperalle, Cramér-baletille ja Suomen kansallisteatterille. Ei siis olekaan ihme, että Sisko Ylimartimo on julkaissut 12.5.2017 nimeltään hyvin kuvaavan kirjan taiteilijasta: Aleksander Lindeberg. Mestarillinen ja monialainen taiteilija.

Pääasiassa venäjänkielistä kirjeenvaihtoa sisältävän arkiston on lahjoittanut Kansalliskirjastolle Aleksander Lindebergin tytär Ekaterina Nikkilä 23.10.2019. Hän on myös taustoittanut tässä kirjoituksessa mainittuja asioita. Arkisto on järjestetty, luetteloitu ja tilattavissa tutkijoiden käyttöön Kansalliskirjaston erikoislukusaliin.

Stadesta Stadiin, aikalaismerkintöjä neljältä vuosisadalta

Vuosisatojen aikana nurkkiin tahtoo kertyä kaikenlaista ja monin eri tavoin – myös Kansalliskirjastossa. Käsikirjoituskokoelmiimme on lahjoituksin, ostoin, siirroin ja löydöin kasaantunut noin 600 nidettä käsittävä Almanakat ja kalenterit -kokoelma. Ajatuksena on ollut saattaa aiemmin suurimmaksi osaksi identifioimaton, luetteloimaton ja hajalleen sijoitettu aineisto paremmin tutkijoiden hyödynnettäväksi almanakoissa olevien käsintehtyjen merkintöjen takia. Kokoelman luettelointityö on lähes valmis ja aineisto on vuoden 2020 loppupuolelta alkaen tilattavissa tutkimuskäyttöön Kansalliskirjaston erikoislukusaliin.

Kokoelman vanhin kokonaisena säilynyt kalenteri on Stadischer kalender 1792 kansilehtiStadischer Mathemat- und Physicalischer Sonderbarer Karitäten-Kalender ja sen on painanut Caspar Holwein Stadessa vuonna 1692. Miten juuri tuo kyseinen kalenteri on joutunut tänne Pohjolaan? Mietteissä pyörii niin 30-vuotinen sota kuin Ruotsin siirtomaa- ja orjakauppapyrkimykset 1600-luvulta niinkin myöhäiseen aikaan kuin 1800-luvulle. Ajatuskulku on seuraava: 30-vuotisen sodan jälkeen Westfalenin rauhassa 1648 Ruotsi sai Pohjois-Saksasta Bremen-Verdenin alueen pääpaikkanaan Staden kaupunki. Jo vuonna 1626 yhdessä kuningas Kustaa II Adolfin kanssa ulkomaankauppaa harjoittavaksi yritykseksi Svenska Söderkompanietin perustanut valtakunnankansleri Axel Oxenstierna (1583-1654) havitteli 1630-luvulla ruotsalaisen siirtokunnan perustamista Amerikkaan. Näitä pyrkimyksiä jatkoi Ruotsiin siirtynyt ja lukuisia rautaruukkeja (Finspång, Österby, Leufstan, Gimo) omistanut ruotsalaistunut alankomaalaissyntyinen liikemies ja pankkiiri Louis de Geer (1587-1652). De Geerin kohteena Afrikassa olivat Kultarannikko, Norsunluurannikko ja Orjarannikko, joihin toimitettiin ainakin kuparia, rautaa, tinaa, kankaita, viinaa, veitsiä, lasihelmiä ja peilejä. Vastineeksi saatiin mm. Karibialle ja Pohjois-Amerikkaan rahdattavaksi orjia, jotka puolestaan vaihdettiin orjatyövoimalla tuotettuihin hyödykkeisiin, kuten puuvillaan, sokeriin ja rommiin Eurooppaan kuljetettavaksi. Afrikan-matkalle laivoja lähti nimenomaan Stadesta. Olisiko kalenterissa linkki orjakaupan historiaan? Saattaisiko se olla kulkeutunut Suomeen jonkun merimiehen tai kauppiaan mukana? Kyseessähän ei olisi kokoelman ainoa merimiehen mukanaan tuoma almanakka. Sieltä löytyy myös Laine-laivan upotessa 11.12.1863 Hollannin rannikolla hieman yli 20-vuotiaana hukkuneen jaakkimalaisen merimiehen Karl Fredrik Volmar Cedervallerin almanakat merenkulullisine merkinöineen.

Siirryttäessä kokoelmassa 1700-luvulle, kokoelmasta voi poimia esimerkiksi mm. Deutscher und Schwedischer Taschen-Kalenderin vuodelta 1758. Sen painoi Hieronymus Johann Stuck Greifswaldissa ja sen sisäkannessa ovat punkalaitumelaisten isä Ericus Johannes Taxellin (1729-1809) ja poika Aron Gustaf Taxellin (1766-1813) omistajamerkinnät. Kumpikin yleni tahoillaan kenttävääpeliksi isä-Taxellin osallistuessa Seitsenvuotiseen sotaan (1756-1763) Ruotsin joukoissa jääden preussilaisten vangiksi. Saksankielinen, ruotsinkielisillä muistiinpanoilla varustettu kalenteri ajoittuu kyseiselle ajalle ja se lienee vangin vapautuessa kulkeutunut tämän tavaroiden mukana Suomeen.

Onneksi kaikista kalentereista ei tarvitse kaivaa omistajatietoja ”kiven alta”. Toisena esimerkkinä 1700-luvun kalentereista nostan esimerkiksi St. Peterburgischer Calender auf das Jahr nach Christi Geburth 1788. Sen on painanut Venäjän keisarillinen tiedeakatemia ja sen etulehdelle on liimattu hienosti omistajatiedot: “Kalender för 1788, innehållande under juli, augusti och september månader små historiska anteckningar, gjorda af en Rönnholm, far till öfversten Hem. Joh. Rönnholm, död den 24. augusti 1847”.

1800-luku tuo almanakoissa mukanaan myös vähemmän Aukeama kalenterista vuodelta 1809militäärisiä toimijoita. Siihen ajanjaksoon sisältyy paljon mm. Hornborg-suvun almanakkoja. 1830-luvulta löytyy puutteellinen almanakka, jossa on etulehdellä omistajamerkintä ”O.F.H.”, joka lähemmän tutkimisen jälkeen paljastuu ensin Haminassa ja Turussa kaupunginlääkärinä ja sittemmin Savonlinnassa, Tammisaaressa ja Turussa piirilääkärinä toimineen Oskar Fredrik Hornborgin (1825-1889) nuoruuden merkinnöiksi. Kokoelmasta löytyy lukuisia samaan sukuun kuuluneen, pitkän pappisuran kappalaisena ja viimevaiheissa varapastorina tehneen, Petter Gustaf Ferdinand Hornborgin (1819-1890) almanakkoja. Niteissä, jos niissä oli omistajamerkintöjä, oli usein omistajaksi merkitty puhuttelunimi Pehr Hornborg. Osan almanakoista on joutunut tunnistamaan vain käsialan ja kirjoitetun tekstin sisällön perusteella. Ensimmäinen P. G. F. Hornborgin almanakoista on identifioitavissa hänen opiskeluajalleen 1830-luvulle, viimeisen ollessa hänen kuolinvuodeltaan 1890. Runsain muistiinpanoin varustetuista almanakoista saa hyvän kuvan tavallisen papin jokapäiväisestä elämänkulusta autonomian ajan Suomessa.

Toinen nimi, joka 1800-luvun osalta nousee almanakkamäärällisesti esille, on Mansner. Muistiinpanoja löytyy niin Rafael Fredrik Mansnerilta (1809-1857), joka toimi Haminassa yläalkeiskoulun 1. kollegana ja jonka muistiinpanot liittyvät lähinnä säätilojen ylöskirjaamisiin. Hänen veljensä, pappina maamme itäosissa (Kirvu, Kurkijoki, Muolaa, Parikkala, Puumala, Sortavala, Valkeala, Virolahti) toimineen Alexander Vilhelm Mansnerin (1814-1870) muistiinpanot puolestaan käsittelevät hänen matkustamisiaan ja yhteydenpitojaan, mm. kirjeenvaihtoa.

Mitenkään vähäisenä ei myöskään voi nähdä Lapväärtin kirkkoherran ja rovastin Elias Robert Alceniuksen (1796-1875) kaikkiaan 27 almanakan kokoelmaa yli 50 vuoden ajalta (1817-1873). Isojoella syntynyt ja Turun hiippakunnassa 1819 papiksi vihitty Alcenius täydensi piispa Johannes Elai Terseruksen jo 1600-luvulla aloittamaa ja Henrik Gabriel Porthanin suunnittelemaa ns. Sursillien suvun tietoja ja julkaisi 20 vuoden työnsä jälkeen vuonna 1850 teoksen Genealogia Sursilliana. Vaikka kyseisen teoksen totuudellisesta perusteesta onkin viime aikoina esitetty kriittisiä mielipiteitä, Alceniusta voitaneen pitää puutteistaan huolimatta systemaattisen sukututkimuksen isänä Suomessa.

Kokoelman pääpaino sijoittuu 1800-luvulle ja sieltä löytyvät myös mm. Grotenfelt- ja Wadenstjerna-sukujen, Saimaan kanavan pitkäaikaisen päällikön Lars Herman Löfströmin, historiantutkija Kustavi Grotenfeltin ja valtionarkistonhoitaja Karl August Bomanssonin almanakat ja kalenterit. Harmillisesti Finlaysonin puuvillatehtaan, Tampereen Lielahden kartanon ja Imatran Neitsytniemen kartanon 1800-luvulla omistaneen baltiansaksalaista alkuperää olevan Nottbeck-suvun almanakoista ja tilikirjoista on kokoelmassa vain valokopiot. Vuonna 1855 nimellä von Nottbeck aateloitu suku tiettävästi poistui Suomesta vallankumouksen melskeissä 1917.

Vaikka almanakat ovat pääasiassa miesten, ei tule Aukeama Fanny Mechelin 1888 kalenterista, sivulle kiinnitetty kangastilkku.unohtaa, että osassa niistä on aviopuolisoidenkin merkintöjä. Ilahduttavasti myös muutamien naisten omia almanakkoja on säilynyt, kuten esimerkiksi Eugenie Octavie Josephine Catherine Mechelinin (o.s. Tricot de Mouceaux). Senaattori Henrik Mechelinin puolison almanakkoja on säilynyt yli 20 vuoden ajalta 1800-luvun loppupuolelta, kiitos osin kirjakeräilijä Lauri Alfred Salavan (1894-1955), jonka kuolinpesältä almanakat ovat aikoinaan kokoelmiimme ostetut.

Almanakkojen joukkoon on kertynyt myös, tosin vähäisessä määrin, talonpoikaisperuja olevia almanakkoja. Maanviljelijä Mikko Mikonpoika Hakalan (1776-1835) suomenkieliset muistiinpanot vuodelta 1802 säätiloista ja eläinten kuolemista lienevät Ruovedeltä ja keuruulaisen Johan Emil Mikonpoika Häkkisen (1845-1881) kalenterimerkinnät käsittelevät kalasaaliita, kirkkokuulutuksia, käräjiä, markkinamatkoja, heinän-, puiden- ja turpeentekoa sekä kaskeamista ja sadonkorjuuta.

Kansanvalistusseuran kalenteri 1955 kansiKronologisesti kokoelman viimeinen kalenteri on Weilin & Göösin ja Kustannusosakeyhtiö Otavan toimittama Kansanvalistusseuran kalenteri vuodelta 1955. Se sisältää suomenkielisiä säätilamerkintöjä. Kalenteri on painettu Helsingissä.

Kalenteriketju ”Stadesta Stadiin” on tullut tiensä päähän.

Digitaalisten aineistojen tutkimusta tehdään enimmäkseen perinteisin menetelmin

Vuosisatojen ajan Kansalliskirjasto on ollut tärkeä tutkimuksen kumppani. Se tarjoaa runsaasti  tutkimusaineistoksi kelpaavaa aineistoa – myös digitaalista aineistoa ja kirjallisuutta. Digitaalinen avoin muisti (DAM) -hankkeessa tehtiin keväällä kysely Kansalliskirjaston digitaalisista aineistoista ja palveluista, koska hankkeen tavoitteena on kehittää Kansalliskirjaston digitaalisten aineistojen ja tutkijoiden kohtaamista.

Kysely sai yhteensä 130 vastausta suomen-, ruotsin- ja englanninkielisiltä vastaajilta. Tutkijaorientoituneen viestinnän voi todeta onnistuneen melko hyvin.  84 prosenttia vastaajista oli affilioitunut johonkin yliopistoon ja suurin osa lopuista vastaajista edusti  yrityksiä ja ammattikorkeakouluja. He kuitenkin kertoivat tarkentavissa vastauksissa toimivansa ensisijaisesti tutkimustehtävissä.

Kansalliskirjaston moninaiset digitaaliset aineistot

Kansalliskirjasto tarjoaa käyttäjilleen hyvin monipuolisesti digitaalisia aineistoja, joista osa on sähkösyntyisiä ja osa digitoituja. Osa digitaalisista aineistoista on käytössä kotikoneelta kaikille kiinnostuneille. Esimerkiksi osoitteesta digi.kansalliskirjasto.fi löytyvät kotimaiset sanomalehtiaineistot vuoteen 1929 asti sekä laaja valikoima kirjoja. Tutkain-sopimuksen solmineiden korkeakoulujen tutkijat pääsevät Haka-kirjautumisella lukemaan lehtiä aina vuoteen 2018 asti. Kaikkia lehtiä ei ole digitoitu koko ajanjaksolta, mutta digitointi etenee noin kahden miljoonan sivun vuosivauhtia sekä takautuvana että vapaakappaleina luovutetun uutuuskartunnan digitointina. Digi.kansalliskirjasto.fi sisältää tällä hetkellä yhteensä melkein 19 miljoonaa sivua aineistoa ja muodostaa Kansalliskirjaston käytetyimmän digitaalisen kokoelman.

Useimmille kyselyyn vastaajille Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot tarkoittivat nimenomaan historiallisia sanomalehtiaineistoja (Kuva 1). Avovastauksissa korostui aineistojen käyttömahdollisuudet kotoa käsin.

Kuva 1: Käytetyt aineistolajit ja -palvelut, vastaajia 122, valintoja 282, prosentit suhteessa kaikkiin vastaajiin

Kuva 1: Käytetyt aineistolajit ja -palvelut, vastaajia 122, valintoja 282, prosentit suhteessa kaikkiin vastaajiin

Osa digitaalisesta aineistosta on käytössä vain kirjaston omissa tiloissa tai vapaakappalekirjastoissa, mikä vaikuttaa niiden käyttöpotentiaaliin tutkimuksessa. Vapaakappalekirjastoja ovat Kansalliskirjasto, Turun yliopiston kirjasto, Jyväskylän yliopiston kirjasto, Åbo Akademin kirjasto, Oulun yliopiston kirjasto ja Itä-Suomen yliopiston kirjasto. Vapaakappaletyöasemilla on käytössä myös verkkoarkisto ja sähkösyntyiset vapaakappaleet. Muita Kansalliskirjaston digitaalisia aineistoja löytyy kirjaston julkaisuarkistosta doria.fi. Lisäksi Kansalliskirjaston hakupalvelu kansalliskirjasto.finna.fi tarjoaa pääsyn sekä digitaalisiin että painettuihin aineistoihin.

Tyypillinen käyttäjä ja käyttötapa

Kyselyaineiston perustella digitaalisten aineiston tyypillinen tutkijakäyttäjä on suomenkielinen historia-alan väitöskirjan tekijä Helsingin yliopistosta. Useimmiten hän on käyttänyt aineistoja selaten, lueskellen ja metodisesti lähilukien. Hieman yli puolet kaikista vastaajista oli käyttänyt metodinaan lähilukua, ja muutamat vastaajat erittelivät vielä tarkemmin menetelmäkseen sisällönanalyysin ja sisällön erittelyn, jotka ovat molemmat tyypillisiä laadullisen tutkimuksen analyysitapoja. Noin neljännes vastaajista oli tehnyt tiedonlouhintaa, jonka mahdollisuudet kasvavat vähitellen aineistokokoelman digitoinnin ja louhintaan tarvittavien teknisten edellytysten kehittyessä.

Vaikka vastaajat olivat lähtökohtaisesti tutkijoita, moni heistä käytti digitaalisia aineistoja vain selailuun ja lueskeluun. Avovastauksien perusteella moni tutkija kuitenkin koki selailun ja lueskelun tärkeäksi osaksi tutkimusaineiston muodostamisprosessia. Niiden avulla he tietäisivät, minkälaista aineistoa kussakin palvelussa on käytettävissä ja miten sitä voisi hyödyntää omien tutkimusintressien taustalla.

On huomattava, että useimmat tutkijat tarvitsivat Kansalliskirjaston digitaalisten aineistojen rinnalle myös muuta aineistoa. Usein se oli kyselyn vastausten mukaan digitoimatonta Kansalliskirjaston aineistoa tai erilaisista arkistoista saatavaa digitaalista ja digitoimatonta aineistoa. Tutkijat vastasivat myös lukuisia muita tutkimusaineistojen lähteitä taiteesta sosiaaliseen mediaan, joten Kansalliskirjaston tutkijakäyttäjät näyttävät tekevän monipuolista tutkimusta erilaisiin aineistoihin tukeutuen.

Käyttäjiensä keskuudessa tunnetut aineistot palvelut

Kansalliskirjaston digitaalisten aineistojen ja palveluiden tunnettavuudelle annettiin vastaajien keskuudessa hyvät arvosanat. Aineistot tunnettiin keskiarvolla 3,35 ja palvelut keskiarvolla 3,48, kun asteikko oli 1-5). Mediaanitunnettavuus oli molemmissa kategorioissa neljä. Seuraavassa kuvassa nähdään vastausten jakautuminen eri vastausvaihtoehtojen kesken (Kuva 2).

Kuvassa kaksi havainnollistetaan aineistojen ja palvelujen tunnettavuutta 130 vastaajan kesken

Kuva 2: Aineistojen ja palvelujen tunnettavuus, 130 vastaajaa

Erikielisiä vastauksia tarkasteltaessa löytyi pientä eroavaisuutta. Suomenkielisissä vastauksissa aineistot (ka. 3,44) voittivat tunnettavuudessaan niukasti palvelut (ka. 3,42), mutta kokonaistuloksissa aineistot (ka. 3,35) tunnettiin alle kymmenyksen heikommin kuin palvelut (ka. 3,48). Ero on merkityksetön, mutta huomattavaa on, että noin 20 prosenttia suomenkielisistä kyselyyn vastaajista valitsi molemmissa väittämissä vaihtoehdot yksi ja kaksi (täysin eri mieltä ja eri mieltä), kun taas englanniksi vastaava prosenttiosuus ensimmäisten vaihtoehtojen kohdalla oli melkein puolet. Ruotsinkielisiä vastaajia oli vain kolme, eikä heidän vastauksiaan ole mielekästä verrata tässä erikseen.

Noin puolet kyselyyn vastanneista edusti Helsingin yliopistoa ja toinen puolisko jakautui ympäri Suomea edustaviin organisaatioihin. Vastaajissa ei ollut edustusta kaikista yliopistoista ja monissa organisaatioissa edustus jäi vain yksittäisiin vastauksiin. Helsinki-keskeisyyttä on helppo selittää Kansalliskirjaston sijoittumisella Helsinkiin ja kiinteistä yhteyksistä Helsingin yliopistoon, mutta verkon yli käytettävien digitaalisten aineistojen tai vapaakappalekirjastokaupunkien vuoksi Helsinki-sidonnaisuus ei olisi täysin välttämätöntä kuin pelkkiä analogisia aineistoja käytettäessä. Paikkaan sidonnaisuus koettiin kyselyssä jopa rasitteena, koska kysely toteutettiin pahimpaan koronakaranteeniaikaan, jolloin mihinkään ei päässyt tekemään tutkimusta paikan päälle. Kyselyyn vastanneille tutkijoille se tarkoitti sitä, että tutkimuksen teko vaikeutui.

Tilanne heijastelee digitaalisten aineistojen kehittämistarvetta vastaamaan nykypäivän digitaalisen maailman vaatimuksiin. Vaikka kehittämisnopeus ei aina ylläkään nopeaan digiloikkaan, DAM-hanke ottaa osaa digitaalisten aineistojen kehittämisprosessiin erityisesti digi.kansalliskirjasto.fi -palvelun osalta. Kehittäminen palvelee myös muita kuin tutkijakäyttäjiä ja suuri yleisö pääsee hyötymään digitaalisiin aineistoihin tehtävistä parannuksista.

Tutkijalähtöisten palveluiden kehittäminen

Kansalliskirjasto pyrkii vahvistamaan asemaansa sekä digitaalisten aineistojen tarjoajana ja tutkimusyhteistyön partnerina suunnitteilla olevissa uusissa tutkimuksen palveluissa. Tutkijoita haastatellaan syksyn aikana ja meneillään olevaa tutkimusyhteistyötä havainnoidaan, jotta palveluita voitaisiin kehittää tutkijoiden todellisten tarpeiden suuntaan. Tavoitteena on käyttäjälähtöinen palveluiden kehittäminen.

Hanketta rahoittaa EAKR

DAM-hanke on Euroopan aluekehitysrahaston rahoittama hanke, jota toteutetaan yhdessä Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun (Xamk) kanssa. Hanke käynnistyi syksyllä 2019 ja jatkuu syyskuun 2021 loppuun asti.

Lisätietoa hankkeesta ja kyselystä

Liisa Näpärä
Suunnittelija
Digitaalinen avoin muisti -hanke
liisa.napara@helsinki.fi

 

 

Mitä Snellman luki?

Snellmaninkatu johdattaa kulkijan Senaatintorilta Suomen pankin, säätytalon ja valtionarkiston ohi Kruununhakaan. Suomen pankin edessä vuonna 1923 paikalleen pystytetty Emil Wikströmin pronssinen Snellman istuu jykevänä, vankkana ja vakaana, paljon symbolina. Patsaalle eivät uljaat edistykselliset pommikonelaivueetkaan voineet mitään vuonna 1944. Naarmuja vain saivat aikaan.

Johan Wilhelm Snellman ei siis tarvinne pidempää esittelyä. Suomenkielisen Suomen merkkihenkilö. Snellmanin syntymäpäivä 12.5. on suomalaisuuden päivä. Snellmanin elämä, työ ja julkaisut ovat kiitettävällä tavalla dokumentoitu ja tutkijoiden tutkittavissa,  ja aiheesta kiinnostuneiden helposti saavutettavissa. Painettuina kootut teokset (Samlade arbeten 1-8) ilmestyivät  1992-1998, suomeksi 2000-2005 ja nykyään ne voi myös kuunnella. Osana Suomi 100-ohjelmaa 2017 avattiin portaali syvemmälle Johan Wilhelm Snellmanin elämään ja julkaisuihin, suomeksi, ruotsinkielinen portaali jäi tekemättä. Usein unohdetaan, että Snellman kirjoitti ruotsiksi, kaiken.

http://snellman.kootutteokset.fi/fi

Näyttää nyt kuitenkin siltä, että osa Snellmania ja hänen oppineisuuttaan on jäänyt vähemmälle huomiolle. Mitä hän luki?  No, Hegeliä nyt varmasti! Sehän on selvä! Mutta paljon muutakin, mikä käy ilmi Kansalliskirjastossa säilytettävästä Snellman-arkistosta; sieltä löytyy ilmeisesti kuolinpesään kuulunut luettelo hänen omistamistaan kirjoista (Coll. 212. VF.3 Katalog öfver en del af J.V. Snellman’s efterlemnade boksammling). Listassa on 843 nimekettä. Pelkästään kielidiversiteetti on kunnioitusta herättävä. Harva nykyprofessori yltää samaan. Toinen suppeampi kirjalista Snellmans filosofiska boksamling löytyy taas yliopiston virka-arkistosta, jota säilytetään sitäkin Kansalliskirjaston kirjaluolassa. Voitanee olettaa, että filosofinen kirjallisuus oli Snellmannin kuollessa 1881 yliopiston tiloissa, hänhän toimi v:sta 1856 professorina nimekkeellä professor i sedelära och vetenskapernas system  Ilmeisesti listalta on poimittu ne teokset jotka katsottiin tarpeellisiksi ja siirrettiin yliopiston kirjastoon ja hajoitettiin kokoelmaan.

Listan 89 nimekkeestä on toistaiseksi kyetty identifioimaan yli puolet, sillä Snellman nimikoi kirjansa;  nimiösivujen yläreunoista löytyy omistuskirjoitus Joh. Wilh. Snellman.

Filosofian kaanoniin hyväksytyt ovat vahvasti listalla läsnä, kertoen mm. siitä, että syrjäisyydestä huolimatta Suomessa oltiin hyvin tietoisia eurooppalaisen filosofian valtavirroista. Mukana on myös paljon filosofian historiaan kuuluvia nimiä, jotka nykyään ovat vähemmän tunnettuja mutta aikanaan käytyyn filosofiseen diskurssiin osallistuneita.

Hegelin tuotanto löytyy varhaisena koottuina teoksina Hegel’s Werke : vollständige Ausgabe (Berlin 1832), mutta myös yksittäisinä julkaisuina  Encyclopädie der philosophischen Wissenschaften (Heidelberg 1824). Hegelin lisäksi Snellman on lukenut  Kantia (Critik der reinen Vernunft, (Leipzig 1828),  Sämmtliche Werke, (Leipzig 1832). Erityisesti postkantilainen saksalainen idealismi figuroi voimakkaasti: mm. Friedrich Wilhelm Joseph Schelling (System des transscendentalen Idealismus , Hamburg 1819, Von der Weltseele, Berlin 1808), Johann Gottlieb Fichte (Grundlage der gesammten Wissenschaftlehre, Tübingen 1808), ja nykyään ehkä vähemmän tunnettu Karl Leonhard Reinfold ( Ueber das Fundament des philosophischen Wissens, Jena 1791).

Antiikin filosofian klassikot Platonista (Politeia, Bonn 1817) ja Aristoteleesta (Politika, Basel 1660) alkaen ovat myös mukana listalla  samoinkuin  vuosisatainen  perusteos antiikin filosofeihin Diogenes Laertioksen (3.vs. j.a.a) Βίοι καὶ γνῶμαι τῶν ἐν φιλοσοφίᾳ εὐδοκιμησάντων eli Merkittävien filosofien elämät ja opit (Geneve 1593).

Varhaisen uudenajan filosofian keskeiset teokset löytyvät myös kuten suuren rationalistin  Descartesin Principia Philosophiae (Paris 1644), oikeusfilosofi Hugo Grotiuksen pääteos De jure belli ac pacis (Frankfurt an der Oder 1691), ja Leibnizin kootut Opera omnia (1789). Snellmanin toinen väitöskirjahan De vi historica disciplinae philosophicae Leibnitii meditationes eli Mietteitä Leibnizin filosofisen opin historiallisesta merkityksestä esitteli Leibnizin välittäjänä Descartesin ja Spinozan metafysiikkojen vastakkaisuudelle.

Suomalaista kirjahistoriaa ja Turun filosofian akateemista kontekstia valaisee Snellmanille kuuluneiden kirjojen provenienssi eli häntä varhaisempi omistushistoria. Vallitsevan ajanhengen ohella ne kertovat akatemian piirissä tehdyistä kirjojen lahjoituksista, vaihdoista, ja huutokauppojen välityksellä tapahtuneista omistaja-vaihdoksista. Hegelin Wissenscaft der Logik (Nürnberg 1812) oli kuulunut ennen Snellmanin hyllyyn joutumista Fredrik Bergbomille (1785-1830), joka toimi akatemian teoreettisen filosofian professorina 1825-1830.  Monet Snellmanin omistuksessa olleista ennen 1840-lukua painetuista kirjoista ovat periytyneet hänen opettajaltaan Johan Jakob Tengströmiltä, käytännöllisen filosofian professorilta. Näin esimerkiksi Samuel Puffendoffin De jurae naturae  et gentium (Amsterdam 1688)  ja Gotttfried Leibnizin kootut teokset v:n 1789 painoksena. Diogenes Laertioksen filosofien elämänkerrat Snellman oli saanut tai ostanut Anders Mauritz Ehrströmiltä (1795-1852), jolle se oli taas siirtynyt Jacop Caireniukselta (1791-1822) maanjako-oikeuden puheenjohtajalta. Ennen Snellmania v. 1600 Genevessä painetun stoalaisen Epiktetoksen Encheiridionin eli ’käsikirjan’ omisti Carl Niclas Keckman (1793-1838), Aleksanterin yliopiston ensimmäinen Suomen kielen lehtori. Keckmania varhaisempi kirjan haltija taas oli itse Henrik Gabriel Porthan (1739-1804).

 

 

 

 

Mitä Snellman lukinäyttely

Kansalliskirjaston kupolisalissa 1.8.-15.9. 2020.

Valtiollisia asioita myös Kansalliskirjastossa

Vaikka Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmiin kuuluvia yksityisarkistoja hyödynnetäänkin tutkimuksessa, usein tutkijat etsivät niistä tietoa yliopiston opettajista, tutkijoista, papeista tai eri alojen taiteilijoista. Harvemmin tulee mieleen, että vuosisatojen aikana arkistoihimme on kulkeutunut aineistoa hyvinkin monipuolisista lähteistä. Valtiollisia asioita tutkittaessa ensimmäisenä luonnollisesti tulee mieleen Kansallisarkisto, joka onkin niiden osalta luonnollinen, ensisijainen säilytyspaikka. Kuitenkin puhuttaessa yksityisarkistoista, ne ovat voineet tulla talletetuiksi ja lahjoitetuiksi hyvinkin moneen paikkaan, esimerkiksi Kansallisarkistoon, kaupunginarkistoon tai meille, Kansalliskirjastoon.

Tutkiessani ja luetteloidessani kokoelmiamme, havaitsin yhden, ilmeisen vähän käytetyn lähteen: Johan Fredrik Stichaeuksen yksityisarkiston. Kyseessä on hyvin pieni arkisto, vain yksittäinen arkistokotelo, mutta kirjeiden lähettäjien niminä on henkilöitä, jotka nostavat arkiston arvon huomattavasti sen fyysisiä mittoja suuremmaksi: ministerivaltiosihteeri Alexander Armfelt (1794-1876), jalkaväenkenraali Gustaf Mauritz Armfelt (1757-1814), venäläinen sotahistorioitsija Dmitri Butturlin (1790-1849), kenraali, amiraali ja valtiomies Alexander Menschikoff (1787-1869),  ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinder (1777-1841), Suomen kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski (1786-1865) ja tämän adjutanttina toiminut, suomalaista luontoa kirjoituksissaan synkäksi kuvaillut venäläinen muistelmakirjailija ja historioitsija Nikolai Vasiljevitš Putjata (1802-1877)… Toki kirjeiden lähettäjistä löytyy myös pappissäädyn edustajia, kuten vt. lääninrovasti Abraham Ehnroos (1785-1863), lääninrovasti Mårten Kiljander (1785-1836), tuomiorovasti Magnus Alopæus (1775-1843) jne.

Kuka sitten oli Johan Stichaeus, jolla oli Suomen vaikutusvaltaisin tuttavapiiri?

Johan Fredrik Stichaeus syntyi Helsingissä 22.2.1778 Helsingin kämnerinoikeuden esimiehen, varapormestari Alexander Stichaeuksen ja tämän puolison Patientia Kristiana o.s. Ignatiuksen poikana. Helsingin trivaalikoulun oppilas Stichaeus pääsi ylioppilaaksi Turussa helmikuussa 1794 ja hänen uransa sai vauhdikkaan alun: tuomarintutkinnon suorittamiseen (7.6.1794) vajaa neljä kuukautta! Opiskelun vauhdista olisi varmaankin ilahtunut myös nykyinen opetus- ja kulttuuriministeriö tutkinnonsuoritusaikasuosituksineen. Nopeaa tutkinnon suorittamista lienee edistänyt se, että hän oli toiminut jo vuonna 1792 isänsä, tuolloin Helsingin maistraatinsihteerin, apulaisena.

Varsinaisen virkauransa Stichaeus aloitti heti tuomarintutkinnon jälkeen Turun hovioikeuden auskultanttina 16.6.1794 toimien tämän jälkeen mm. Vaasan hovioikeuden auskultanttina (1798), sotakanslistina Suomen sotakomissariaatissa (1796) ja Turun hovioikeuden ylimääräisenä notaarina s.v. Savon ja Karjalan läänin isojakoasiain varalääninsihteerinä (1797). Varatuomarin arvo hänelle myönnettiin 1799.

Stichaeuksen nopeaa virkauralla etenemistä edisti mm. toimiminen porvarissäädyn sihteerinä Porvoon valtiopäivillä 1809, sillä kyseisen pestin jälkeen hänet nimitettiin hallituskonseljin finanssitoimituskunnan esittelijäsihteeriksi ja Matthias Caloniuksen sairastuttua 1812 hänestä tuli prokuraattorin estyneenä ollessa tämän sijainen toimien mukana mm. kenraalikuvernöörien Fabian von Steinhellin ja Arseni Zakrevskin tarkastusmatkoilla Suomessa.

Johan Stichaeus nimitettiin senaatin yleiseksi esittelijäsihteeriksi ja hänelle myönnettiin useita kunnianosoituksia, kuten valtioneuvoksen arvo (1826), Pyhän Vladimirin (1812), Pyhän Annan (1819) ja Pyhän Stanislauksen (1833) ristit.

Erottuaan esittelijäsihteerin tehtävästään 1828, valtiovalta tarvitsi vielä kerran hänen palveluksiaan. Suomessa oli tehty Uudellamaalla lääninjakouudistus ja syntynyt uusi Hämeen lääni tarvitsi maaherraa. Stichaeus kutsuttiin tähän tehtävään vuoden 1832 alusta, mutta Hämeenlinnan syksyisen 1831 suurpalon takia hän saapuikin kenraalikuvernöörin määräyksestä jo lokakuussa 1831.

Johan Fredrik Stichaeus harrasti numismatiikkaa ja hänen raha- ja mitalikokoelmansa oli tiettävästi aikansa suurin Suomessa. Hän testamenttasi rahakokoelmansa Keisarillisen Aleksanterin yliopistolle, mutta valitettavasti sitä on kuitenkin turha enää etsiä Helsingin yliopistosta, sillä testamentti osoittautui aikanaan pätemättömäksi ja hänen omaisensa myivät kokoelman – tiettävästi Venäjälle. Onneksi jäljellä on kuitenkin Kansalliskirjastossa säilynyt Stichaeuksen saaduista kirjeistä koostuva yksityisarkisto.

Arkisto on tilattavissa tutkimuskäyttöön Kansalliskirjaston erikoislukusaliin, kunhan kirjastomme taas aukeaa asiakkaille coronavirusepidemian hellittäessä otettaan.