Japonica-kokoelma löytyy nyt Finna-hakupalvelusta

Japonica-kokoelma on 1900-luvun  alkupuolella eri lahjoituksista koottu japanilaisten kirjojen erikoiskokoelma. Kokoelma kertoo sekä japanilaisista Suomen kävijöistä että suomalaisista Japaniin matkaajista, tutkimuksellisista intresseistä, suurlähetystön käsikirjastosta sekä ehkäpä satunnaisista kiinnostuksen kohteista. Kokoelmassa on paroni Mitsui Takaharun 390 niteen lahjoitus vuodelta 1936; Suomen Japanin suurlähettiläs Karl Gustav Idmanin lahjoittamat Kiven ja Sillanpään kirjojen japaninnokset; eri vaiheiden kautta kirjastolle päätynyttä Japanin suurlähetystön aineistoa. Näin kokoelma alkoi muodostua ja siihen liitettiin Marta Keravuoren välittämiä kirjalahjoituksia sekä professori ja Japanin asiainhoitaja Gustaf John Ramstedtin kotikirjaston japanilainen aineisto.

Tero Salomaa laati Japonicasta vuonna 1994 luettelon, jonka Helsingin yliopiston kirjasto julkaisi. Kokoelmasta kiinnostuneet asiakkaat ovat olleet tämän luettelon varassa yli 25 vuotta. Näin ollen voimme olettaa, että kaikki kiinnostuneet eivät ole saaneet tietoa tästä kokoelmasta ja Kansalliskirjastossa olevista japanilaisista kirjoista. Varsinkin ulkopaikkakuntalaiset ja ulkomaalaiset tutkijat eivät ehkä ole olleet tietoisia kokoelman olemassaolosta ja sen sisällöstä.

Talven 2020-21 aikana Japonica on vihdoin luetteloitu Finna-hakupalveluun. Olen tehnyt tämän työn Salomaan luettelon pohjalta, mutta kaikki kirjat on käyty yksitellen läpi ja tiedot tarkastettu Japanin kansalliskirjaston (国立国会図書館) tietokannasta. Näin ollen osa kirjojen ja kirjoittajien nimistä on tarkentunut, mutta vanha signum on säilytetty, joten kirjat ovat identifioitavissa sen perusteella. Kirjojen ja tekijöiden nimet löytyvät Finnasta myös japaniksi; olen käyttänyt luetteloinnissa niitä merkkejä, jotka kirjaan on painettu, joten mukana on paljon vanhoja kanji-merkkejä.

H Japonica 306: Genjin tarina 50 ukiyoe-kuvana löytyy teoksesta Genji gojūyonjō (源氏五十四帖).

Japonica on pääasiassa japaninkielinen kokoelma, johon sisältyy noin 40 englanninkielistä kirjaa. Lisäksi monilla muilla kielillä on muutamia tai yksittäisiä teoksia (saksa, ranska, korea ym.) ja osa teoksista on monikielisiä. Kirjojen lisäksi kokoelmaan kuuluu aikakauslehtiä ja karttoja sekä jokunen pienpainatteeksi luokiteltava vihkonen tai esite. Nimekkeitä on yhteensä noin 620 ja niteitä löytyy yli 1400. Kokoelman tila on kumulatiivinen, joten siihen yhä liitetään sopivia kirjoja. Kokoelma on luetteloitu englanniksi, joten hakusanoina kannattaa käyttää englanninkielisiä sanoja.

H Japonica 579: Vuonna 1848 ilmestynyt Kaisei tegami anbunshū zen : Irohawake hayabiki ryōten setsuyōiri (改正手紙案文集 全 : 伊呂波分早引両點節用入) on kokoelman vanhin teos.

Kokoelmasta löytyy noin 15 nimekettä 1800-luvulta, mutta suurin osa kirjoista on 1920-50-luvuilta. Eniten aineistoa on 1930-luvulta ja 1920-luvultakin löytyy yli 100 nimekettä. Uusin kirja on vuodelta 1966, mutta yhteensä 1960-luvulla ilmestynyttä aineistoa on vain muutama kirja. Varhaisimmissa teoksissa on erilaisia oppaita ja oppikirjoja: vanhin teos on 1848 ilmestynyt Kaisei tegami anbunshū, joka on kirjeiden kirjoitusopas. 1850 ilmestynyt Kōkan shōbai ōrai -teos on kauppaa käsittelevä opas edolaisille kauppiaille. Lisäksi 1890-luvulta löytyy joitakin koulukirjoja. Muita 1800-luvun helmiä ovat uskomattoman upeat ukiyoe-kirjat, joista löytyy kuvitettuna tunnettu kiinalainen tarina (Biyū suikoden perustuu 1300-luvun tarinaan Shuihu Zhuan) tai japanilaisia sankareiden muotokuvia (Kokon meiyo gunkō zue). Värit ovat säilyneet uskomattoman kirkkaina jo noin 150 vuotta.


H Japonica 138: Tämä kaksiniteinen teos kertoo Japanin keisariperheestä. Ressei tamamo & Shōtoku yokō -teokset (列聖珠藻 ; 聖徳餘光 ) on sidottu perinteisesti ja niillä on silkkikankaalla päällystetty säilytyskotelo. Kirjat ovat vuodelta 1940.

Ukiyoe-kirjojen lisäksi kokoelmasta löytyy muitakin taidehistoriallisesti tai kirjasidonnan kannalta kiinnostavia teoksia: Kokoelmassa on viisi valokuvakirjaa (寫眞帖), kalligrafiaa, taidekirjoja ja taidenäyttelyiden katalogeja. Kuvituksista kiinnostuneelle löytyy satukirjojen ja lastenkirjojen lisäksi aikuisten kuvitettuja kertomuksia sekä aikakausilehtien runsas visuaalinen maailma taitosta mainoksiin ja kansikuviin. Visuaalista kulttuuria edustaa myös kangasnäytteitä sisältävä kirja (Orimono taikei : Hyōhon to sono kaiketsu) ja japanilainen vaakunaopas (Nihon monshōgaku). Monet kirjat on sidottu perinteisellä japanilaisella menetelmällä (和装) ja joihinkin kuuluu perinteiset silkkikankaalla päällystetyt kotelot. Kokoelmassa on myös paljon kirjoja, joita ei ole valmistettu myytäväksi (非売品). Monissa kirjoissa on leimoja ja merkkejä, jotka kertovat myös omaa kieltään kirjojen, kustantamisen ja kirjakaupan historiasta.

Japonicassa on paljon kielitieteellistä ja japanin kieltä käsittelevää aineistoa. On äidinkielen oppikirjoja, japanin oppikirjoja ulkomaalaisille, lähetyssaarnaajan käsikirja, sanakirjoja, kielitieteellisiä tutkimuksia, translitteraatio-oppaita, murrekirjoja, puhekielen oppaita ja lainasanojen analyysia. Näissä kirjoissa näkyy sekä kielen asema kulttuurien välittäjänä että lahjoittajien omat opinnolliset ja tutkimukselliset pyrkimykset.

 

H Japonica 418: Shōgakusei no kagaku (小学生の科学) on esimerkki alakoulun luonnontiedon kirjasarjasta.

Kokoelmaan kuuluu myös jonkin verran pedagogiikkaa käsittelevää kirjallisuutta, jota täydentävät 1800- ja 1900-luvuilla ilmestyneet koulukirjat alakoulusta lukioon ja ammattikouluun; onkohan aikoinaan ajateltu, että ulkomaalaiset oppisivat japanilaista sanastoa ja kieltä lukemalla koulukirjoista maantiedettä ja kemiaa? Ammattikouluopinnot silkkitoukkien kasvatuksessa (養蠶) tai navigoinnissa (航海・運用) kuulostavat eksoottisilta.



Ajankuvaa rakentaa 1900-luvun alkuvuosikymmenien politiikkaa ja yhteiskunnallista elämää käsittelevät kirjat: on taloutta, kansainvälisiä sopimuksia, kansainvälistä oikeutta, diplomatiaa, perustuslakia ja juutalaiskysymystä käsitteleviä kirjoja. Japanin tärkeät naapurit, Kiina ja Venäjä, ovat myös vahvasti edustettuina erilaisissa kirjoissa. Ajankohdan takia, myös Mantšukuota käsittelevää kirjallisuutta löytyy runsaasti: matkakertomuksia, erilaisia tilastoja, propagandalehtisiä puolesta ja vastaan sekä virallisia raportteja. Kokoelmaan kuuluvien karttojen myötä voidaan sukeltaa vielä varhaisempaan historiaan ja tarkastella 1870-luvun hiilikaivoksia ja öljykenttiä Hokkaidōn saarella (Geological survey of Hokkaidō).


H Japonica 488: Kamigata shumi (上方趣味) edustaa 1920-luvun alun viihdelukemistoa.

Kaunokirjallisuudesta löytyy proosaa, klassista kirjallisuutta, runoutta, kansantarinoita, varhaista mangaa, satuja ja lastenkirjallisuutta. Proosaa kokoelmassa on aika vähän, mutta viihdekirjallisuuden puolelta löytyy mm. Murakami Namirokun 45-osainen kootut teokset (Namiroku zenshū, 1927-31) sekä Kamigata shumi -tarinoita 1920-luvulta. Runoudesta löytyy paljon eri kirjoittajien tanka-runoja. Lastenkirjallisuutta edustaa mm. kahdeksan Miyazawa Kenjin teosta sekä Japanin satusedän Iwaya Sazanamin kootut teokset (16-osainen Sazanami otogizenshū, 1928-34). Jännittävä löytö on myös ainujen suullista tarinaperinnettä (ユーカラ) tallentanut Chiri Yukien teos Ainu shinyōshū (1923), jossa on rinnakkaiset tekstit japaniksi ja ainuksi. Klassista kirjallisuutta edustaa sekä latinalaisille aakkosille translitteroitu Kojiki että 40-osainen Nihon koten zenshū.


H Japonica 533: Elma Ramstedt Fujin gahō –lehdessä (婦人畵報).

Kokoelmassa näkyy myös Suomen ja Japanin väliset suhteet, joista esimerkkinä mainittakoon G. J. Ramstedtin vuonna 1922 Asurechikkusu-lehteen (Athletics) kirjoittama artikkeli otsikolla Pohjoisen leijonan, Suomen, karjaisu! (Hokuō no shishi Finrando no otakebi). Tuolloin elettiin tietysti Hannes Kolehmaisen ja muiden vahvojen suomalaisurheilijoiden kulta-aikaa. Niinpä yleisurheilukirjoista löytyy nimiä kuten Miraa ja Porora, jotka pienen pähkäilyn jälkeen paljastuvat keihäänheittäjä Jonni Myyräksi ja kuulantyöntäjä Ville Pörhöläksi (Saishin rikujō kyōgihō). Asiainhoitaja Ramstedtin tytär Elma (myöhemmin Elma Järnefelt) esitellään japanilaisessa naistenlehdessä Fujin Gahōssa ja Marta Keravuoresta kerrotaan Shōjo kurabu -lastenlehdessä otsikolla Tervetuloa Helsingin täti! (Herushinki no obasan yōkoso). Morimoto Kakutan on Kalevala-käännöksen lisäksi kirjoittanut myös suomalaisesta kansankulttuurista, Finrando minzoku bunka. Ichikawa Kayoko on runoissaan ja päiväkirjassaan kertonut ajasta, jolloin hän asui Suomessa. Olen pyrkinyt luetteloidessani kirjaamaan kuvailutietoihin Suomeen liittyvät viittaukset, jotta tulevat tutkijat löytäisivät ne helposti.

H Japonica 189: Sogun jōshiki (ソ軍常識) vuodelta 1939 kuvailee tarkasti neuvostoarmeijan varusteita.

Kun Japonicaa kuvailee, on vaikea välttyä pitkiltä listoilta, koska kokoelman aineistossa on vähän kaikkea maan ja taivaan väliltä: urheilusta keisarilaitokseen, kreppipaperiaskartelusta kylpyläoppaisiin ja kalastuksesta neuvostoarmeijan varusteluetteloihin. Niinpä tästä kokoelmasta löytyy monelle Japanin-tutkijalle jotakin pientä, ehkä vain taustatietoa, mutta toivottavasti joillekin myös laajemman tarkastelun arvoista aineistoa. Osa kirjoista on hyvinkin haasteellisia jopa hyvän japanin kielitaidon omaaville opiskelijoille ja tutkijoille, joten voisi kuvitella, että osa tästä aineistosta kiinnostaisi kansainvälisiä tai jopa japanilaisia tutkijoita. Toki suurin osa aineistosta (ellei kaikki?) löytyy maailmalta muistakin kirjastoista, mutta kaikki tutkijat eivät välttämättä pääse niihin käsiksi, joten Kansalliskirjasto kaikille avoimena kirjastona, tarjoaa ainutlaatuisen paikan aineiston tutkimiselle. Koska kyseessä on erikoiskokoelma, Japonican kirjat ovat lainattavissa erikoislukusaliin, eikä niitä saa kotilainaan.




(Japanilaiset nimet on kirjoitettu japanilaisessa järjestyksessä eli sukunimi ennen etunimeä.)

Kommentit, kysymykset ja virheilmoitukset voi osoittaa suoraan minulle. Samoin mahdolliset kokoelman esittelypyynnöt esimerkiksi opiskelijaryhmille: pauliina.vuorinen(ät)helsinki.fi

Lähteet:

Salomaa, Tero 1994: Annotated Catalogue of the Japonica Collection. Helsinki University Library, Helsinki.

Kun päättyy tää, kaikki talteen myös jää

Kevääseen 2020 asti korona oli varmastikin ollut ihmisten mielissä lähinnä joko se vanha, kotikutoisen biljardin tyyppinen peli tai meksikolainen alkoholijuoma. Pandemian pyyhkäistyä myös tänne pohjolan perukoille tilanne kuitenkin valitettavasti muuttui, ja korona tullaan jatkossa muistamaan osana historiallista ajanjaksoa, jolloin Suomi-neitokin joutui piiloutumaan kasvomaskin taakse.

Monen muun tahon tavoin myös Kansalliskirjastossa jouduttiin supistamaan palveluita koronan myötä. Vapaakappalepalveluissa olemme siirtyneet enimmäkseen etätöihin, mutta pari työntekijää on aina myös paikalla varmistamassa vapaakappaleiden toimitusten onnistumisen. Arki on muuttunut meidän jokaisen kohdalla, mutta samalla olemme myös keskiössä sen tiedon tallettamisessa, millaista tällaisena poikkeuksellisena aikana oli elää. Heräsimme jo heti maaliskuussa 2020 keräämään verkkoaineistoja koronaan liittyen. Nyt reilua vuotta myöhemmin keruu jatkuu yhä.

Kuva: Marjaana Sailio

Ihan jo päivittäiset asiat: miten korona-aikana harrastettiin, tehtiin töitä, käytiin koulua ja hoidettiin kaupassa asiointi, ovat tuleville tutkijapolville tai muuten asiasta kiinnostuneille tärkeää tietoa. Nämä näennäisen pienet asiat muuttuvat suuriksi, sillä ne kuvaavat koko yhteiskunnassa tapahtunutta muutosta. Muutosta, joka saattaa olla käänteentekevä vaikkapa siinä, miten etätyöskentelyä suositaan yhä enenevässä määrin aloilla, joissa sitä suinkin voi hyödyntää, käytetään enemmän ruokakauppojen kotiinkuljetuspalveluja ja säästetään aikaa – tai tavassa suhtautua tuleviin flunssakausiin kera maskien ja parantuneen käsihygienian – kuka tietää? Yhtä kaikki elämme aikaa, joka tulee jäämään tuleviin historian kirjoihin.

Paitsi arkiseen elämään, kerättyjen verkkoaineistojen pohjalta pääsee käsiksi myös tietoon siitä, millä tavoin ja mitä viranomaiset ovat viestineet, miten tähän on suhtauduttu ja mitkä asiat ovat nousseet koronaa koskevien keskustelujen ytimeen. Aineistoa löytyy siis laidasta laitaan: aina vahvasti suojatoimia puoltavista kannanotoista koronakriittisiin lausuntoihin. Mahdollisimman kattavasti, ketään sensuroimatta.

Koronaa koskevien verkkoaineistojen keruu on toteutettu tallettamalla laajasti teemaan sopivia verkkosisältöjä, myös sosiaalisen median eri kanavien kautta. Sisältöjä on haettu muun muassa sanahakujen ja aihetunnisteiden avulla. Tämän lisäksi keväällä 2020 avattiin keräys, jossa pyydettiin kansalaisilta ehdotuksia teemaan liittyvistä kohteista. Kaikki kerätyt verkkoaineistot tulevat aihekokonaisuutena selailtavaksi vapaakappalekirjastojen työasemille.

Toisin sanoen, kun pandemia jonain päivänä alkaa olla menneisyyttä, jälki siitä on jäänyt pysyvästi myös kansakunnan muistiin. Osalle omakohtaisena kokemuksena, osalle aineistojemme avulla syntyvänä kuvana.

Miten Kansalliskirjaston elektroniset kokoelmat säilytetään?

Kansalliskirjaston elektroniset kokoelmat kasvavat nopeasti. Perinteisten kokoelmien takautuva digitointi ja elektronisten aineistojen Kulttuuriaineistolakiin perustuva keruu ovat keskeiset syyt tähän asiakkaiden kannalta positiiviseen kehitykseen, jonka ansiosta esimerkiksi vanhojen sanomalehtien käytettävyys on oleellisesti parantunut.

Elektroniset aineistot ratkaisevat monia ongelmia, mutta luovat myös joukon uusia. Laadukkaalle paperille painetut julkaisut säilyvät hyvissä oloissa satoja vuosia, mutta tiedostot voivat muuttua käyttökelvottomaksi muutamassa vuodessa. Elektronisten aineistojen pitkäaikaissäilyttäminen on iso haaste, jota ei ole vielä missään täysin ratkaistu. Tämä blogikirjoitus kertoo, mitä elektronisten aineistojen pitkäaikaissäilytyksellä tarkoitetaan, ja miten se on tarkoitus Suomessa hoitaa Tieteen tietotekniikan keskus CSC:n (https://www.csc.fi/) ylläpitämän pitkäaikaissäilytys- eli PAS-palvelun ja sitä hyödyntävien organisaatioiden kuten Kansalliskirjaston yhteistyönä.

Bittien ja ymmärrettävyyden säilyttäminen

Riippumatta siitä miten elektronisten aineistojen käyttö aiotaan hoitaa, tiedostojen (bittien) säilyttäminen on välttämätöntä. Jos tiedosto katoaa tai korruptoituu, peli on menetetty. Kaikeksi onneksi bittien säilytyksen vaatimukset tiedetään hyvin (ks. luku tallennus).

Pelkkä bittien säilyttäminen ei kuitenkaan vielä takaa pitkäaikaissäilytyksen varsinaista tavoitetta eli sitä, että aineistot säilyisivät ymmärrettävinä. Ymmärrettävyys voidaan tulkita kahdella tavalla, teknisesti ja aineiston käyttäjien (kohdeyhteisön) kannalta. Yleensä nämä kaksi näkökulmaa sulautetaan yhteen, mikä helpottaa pitkäaikaissäilytyksen haasteellisuutta.

Teknisesti tiedosto on ymmärrettävissä, jos tarjolla on laitteistoympäristö, sovellus ja teknistä metatietoa, jonka avulla haluttu tiedosto voidaan avata. Metatieto tarkoittaa tässä tietoa tiedostomuodosta (-formaatista) sekä ohjelmistoista, joiden avulla tiedosto on luettavissa ja mahdollisesti myös muokattavissa. Jos teknistä metatietoa ei ole, voidaan tarvita digitaalista arkeologiaa tiedostomuodon ja tarvittavien sovellusten selvittämiseksi.

Oletetaan että levykkeeltä löytynyt arvoituksellinen tiedosto on lähemmin tarkasteltuna osoittautunut Teko-ohjelmistolla laadituksi. Valtion tietokonekeskuksen Teko-tekstinkäsittelyohjelmisto oli 80-luvulla julkishallinnon de facto –standardi. Ohjelmisto toimi MS-DOS-käyttöjärjestelmässä ja katosi markkinoilta, muun muassa koska Windows-version kehittäminen epäonnistui. Sovellusta käytettiin kuitenkin valtionhallinnossa vielä 2000-luvullakin (ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Teko) eikä olisi ihme, jos arkistojen kätköistä löytyisi vieläkin säilyttämisen arvoisia Teko-tiedostoja.

Kansalliskirjastolla lienee vielä nytkin asiakkaita, joille MS-DOS-käyttöjärjestelmä ja Teko-sovellus ovat tuttuja vuosien takaa. Heille kynnys alkuperäisten TEKO-tekstien käyttöön ei välttämättä olisi ylivoimainen. Myös asiakkaat, jotka haluavat nähdä elektronisen aineiston niin autenttisena kuin mahdollista, voivat olla valmiita vanhojen sovellusten opiskeluun. Mutta muille asiakkaille parempi ratkaisu on pitkäaikaissäilytettävien Teko-tekstien muuntaminen modernimpaan muotoon, kuten Word-tiedostoiksi.

Uudessa tiedostomuodossa tekstien ulkoasu ja osin sisältökin voivat muuttua, mutta modernien tiedostojen käytettävyys on oleellisesti parempi kuin alkuperäisten.

PAS-palvelussa pitkäaikaissäilytys taataan ensisijaisesti migraation eli tiedostojen muuntamisen avulla. Pitkäaikaissäilytystä varten hyödyntävän organisaation on muunnettava PAS-palveluun siirrettävät tiedostot yhteisesti hyväksyttyyn säilytyskelpoiseen muotoon, kuten PDF/A:ksi. Hyödyntävä organisaatio saa siirtää palveluun muutakin aineistoa kuten Teko-tekstejä, mutta vain bitteinä säilytettäväksi.

Jos tiedoston migraatio ei ole mahdollista, säilytysmenetelmä on alkuperäisen käyttöympäristön jäljittely eli emulaatio. Sitä sovelletaan esimerkiksi peleihin ja muihin ohjelmistoihin. Emulaation etu on PAS-järjestelmään tallennettujen aineistojen alkuperäisen sisällön ja ulkoasun säilyminen. Mutta vanhojen sovellusten opettelu voi olla monelle ylivoimainen vaatimus, ja mitä vanhempia tarvittavat sovellukset ovat, sitä hankalampaa alkuperäisten aineistojen käytöstä tulee.

Kun migraatio on tehty, on päätettävä, säilytetäänkö alkuperäinen tiedosto. Ellei levytilan puute sanele muuta ratkaisua, on järkevää säilyttää kaikki aineistosukupolvet. Silloin autenttisuutta arvostaville asiakkaille voidaan edelleen tarjota alkuperäisen aineiston käyttömahdollisuus, ja seuraavakin migraatio voidaan tehdä alkuperäisistä tiedostoista, jos siihen on käytettävissä välineet.

Kohdeyhteisöt

Käyttäjien ymmärrettävyyden näkökulmasta pitkäaikaissäilytys nojautuu kohdeyhteisön käsitteeseen. Keille säilytettävä aineisto on tärkeä, ja missä muodossa he haluavat sitä käyttää? CSC:n PAS-palvelun ylläpitäjät eivät voi tätä tietää, ja siksi jokainen PAS-palvelua hyödyntävä organisaatio kuten Kansalliskirjasto vastaa omien kohdeyhteisöjensä ja niiden muuttuvien tarpeiden seurannasta.

Yksi pitkäaikaissäilytyksen suurista haasteista on se, että aikojen saatossa kohdeyhteisö ja sen preferenssit vaihtelevat. Tältä osin pitkäaikaissäilytys ja kokoelmapolitiikka lyövät kättä: jos painetun aineiston käyttö vähenee tai loppuu, sitä voidaan karsia esimerkiksi lähettämällä aineistoa Varastokirjastoon. PAS-palvelussa olevien elektronisten julkaisujen poistoa tuskin joudutaan harkitsemaan, mutta säilytyksen ambitiotasoa voidaan laskea, jos kustannuksia on pakko säästää. Tämä voi tarkoittaa joko migraation automatisointiasteen nostoa (vähemmän muunnettujen tiedostojen manuaalisia tarkistuksia) tai migraatioiden tekemättä jättämistä. Pitkälle viedyt säästötoimet voivat johtaa digitaaliseen arkeologiaan, jonka aiheuttamat kustannukset saattavat ennen pitkää ylittää migraation moninkertaisesti, jos aineiston käyttö yllättäen lisääntyy.

Jos jokin elektroninen kokoelma on aktiivikäytössä, kohdeyhteisön muutokset voivat edellyttää säilytystoimenpiteitä jo ennen kuin aineisto vanhenee teknisesti. Tutkimusaineistot ovat hyvä esimerkki tästä. Jonkin aineiston kohdeyhteisö voi kasvaa, jolloin sen käytettävyys voi kaivata parannusta. Vastaavasti kohdeyhteisön ja/tai sen tutkimusparadigman muutokset voivat edellyttää tutkimusaineiston uudelleenorganisoimista uuden tutkimusotteen edellyttämällä tavalla. PAS-palvelu ei pysty näitä muutoksia tekemään, vaan ne ovat tutkijayhteisön vastuulla.

Perinteisiin julkaisuihin kohdistuu vähemmän muutospaineita, mutta niidenkin ymmärrettävyyden säilyttäminen voi aikaa myöden edellyttää asiantuntija-apua. Esimerkiksi Daniel Jusleniuksen kuulu Vindicias Fennorum eli Suomalaisten puolustus vuodelta 1703 on koko nykyisen kohdeyhteisönsä (Suomen historian tutkijat ja harrastajat) ymmärrettävissä vain siksi että SKS on julkaissut 1994 latinankielisestä alkuperäisteoksesta Juhani Sarsilan suomennoksen, johon sisältyy käännöksen lisäksi laaja selitysosa.

Vindicias Fennorum on, kuten kaikki muutkin Kansalliskirjaston kokoelmissa olevat noin 4430 Turun Akatemian väitöskirjaa, digitoitu ja vapaasti käytettävissä. Suurelle osalle kirjaston käyttäjistä väitöskirjojen kieli, latina, on merkittävä este. Kohdeyhteisön on muuttunut: kun väitöskirjat kirjoitettiin, latina oli tieteen kieli. Nykyistä kohderyhmää ajatellen osa väitöskirjoista jotka ovat edelleen kiinnostavia (kuten pitäjänhistoriat ja kansatieteelliset tutkimukset) on osin suomennettu, mutta käännökset eivät ole tekijänoikeuksista vapaita eikä niitä digitoitu yhdessä alkuperäistekstien kanssa.

Kun elektroniset aineistot ovat uusia, ymmärrettävyyden säilyttämiseen riittää migraatio, eikä dokumenttien sisältöön tarvitse puuttua. Pitkäaikaissäilytys keskittyykin käytännössä ymmärrettävyyden tekniseen säilyttämiseen. Mutta mitä pidempään aikaa kuluu, sitä haasteellisempaa ymmärrettävyyden säilyttämisestä tulee kohdeyhteisöjen eli käyttäjien kannalta. Kieli ja maailma muuttuvat, ja tämä ongelma on riippumaton siitä, onko pitkäaikaissäilytettävä aineisto painettua vai digitaalista.

Aleksis Kiven teosten työn alla oleva kriittinen editio avaa ne tämän vuosisadan lukijoille. 200 vuoden päästä tarvitaan ehkä uusi kriittinen editio edellisen vanhennuttua. Mutta näin syvälle käypä käyttäjien tarpeista lähtevä ymmärrettävyyden säilyttäminen voi olla PAS-järjestelmän tai muiden tietojärjestelmien vastuulla vain siltä osin kuin ymmärrettävyyden takaaminen on ohjelmallisesti toteutettavissa. Kun Norjan kansalliskirjaston edellinen johtaja sanoi että kirjasto digitoi koko kansallisen kulttuuriperinnön ja takaa digitaalisen informaation säilyvän käytettävissä ainakin 500 vuotta, hän tarkoitti vain teknisen ymmärrettävyyden säilyttämistä. Ei ole mahdollista taata, että nyt julkaistavat tutkimukset tai kaunokirjallisuus ovat täysin ymmärrettävissä vielä satojen vuosien päästä, ellei niiden sisältöä uudelleentulkita tulevia lukijoita varten.  Tämä tulkinta ei ole PAS-palvelun eikä edes sitä hyödyntävien organisaatioiden vaan säilytettävien aineistojen kohdeyhteisöjen vastuulla.

PAS-järjestelmän toiminta

Pitkäaikaissäilytys on prosessi, joka alkaa aineiston luonnista ja päättyy joko tietosisällön tuhoutumiseen tai sen ymmärrettävyyden katoamiseen. Ratkaisevia päätöksiä voidaan tehdä jo aivan alussa: kirjan painaminen happamalle paperille rajaa alkuperäisen dokumentin elinkaaren melko lyhyeksi. Toki jokaisen elektronisen julkaisun alkuperäisen version elinkaari on vielä tätäkin lyhyempi. PAS-palvelun tavoitteena on varmistaa, että kulttuuriorganisaatioiden vastuulla olevat elektroniset tietosisällöt voidaan säilyttää tuleville sukupolville mahdollisimman tehokkaasti.

PAS-palvelun rahoittaa OKM ja tekniikasta vastaa CSC, mutta hyödyntävät organisaatiot päättävät, mitä aineistoja palveluun tallennetaan. Monilla meistä on oma, lakisääteinen vastuualue, jonka rajoissa neuvottelemme OKM:n kanssa sopimukset tallennettavista aineistoista ja niiden määristä.

Kansalliskirjaston ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) vastuut perustuvat Kulttuuriaineistolakiin. Toisin kuin esimerkiksi Kansallisarkisto, emme pysty ohjaamaan säilytettävien tietosisältöjen tuotantoa lainsäädännön avulla. Siksi Kansalliskirjasto voi saada vastuulleen myös ”haasteellista” aineistoa kuten interaktiivisia e-kirjoja. Kokonaisuuden kannalta isompi haaste on kuitenkin prosessissa olevat puutteet kuten se, ettei julkaisemisen yhteydessä tarkisteta tiedoston validiteettia. Sisällöntuottajien, Kansalliskirjaston ja PAS-palvelun välinen yhteistyö on tehokas keino lievittää näitä ongelmia.

NDSA pitkäaikaissäilyttämisen tasot

PAS-palvelu on tähän asti keskittynyt bittien säilyttämiseen, mutta ymmärrettävyyden säilyttämiseen tähtäävä kehitystyö aloitettiin vuoden 2020 lopulla. Samalla päätettiin määritellä entistä tarkemmin eri osapuolten vastuut. Tätä helpottaa NDSA:n (National Digital Stewardship Alliance) kehittämä matriisi, jossa on kuvattu keskeiset pitkäaikaissäilytykseen liittyvät tehtävät.  Se on CSC:n aloitteesta käännetty; suomennos julkaistiin tammikuussa 2021 (ks. URN:NBN:fi-fe202101101409).

Matriisissa PAS-palvelu on jaettu viiteen toiminnalliseen alueeseen ja neljään tasoon. Toiminnalliset alueet ovat: Tallennus, Eheys, Valvonta, Metatieto ja Aineisto. Matriisin taso 1 kuvaa vähimmäisvaatimuksia ja taso 4 parasta toiminnan tasoa. Esimerkiksi Tallennusalueen tasolla 1 “Pidä kahta täydellistä kopiota erillisissä sijainneissa” muuttuu tasolla 4 vaatimukseksi “Pidä ainakin kolmea kopiota eri maantieteellisissä sijainneissa, joissa onnettomuusriskit ovat keskenään erilaiset”.

Matriisin kehittäjien oletus on, että sama organisaatio vastaa kaikesta toiminnasta. Suomessa vastuut jakautuvat PAS-palvelulle ja palvelua hyödyntäville organisaatioille. Siksi meidän oli ratkaistava, kuka mistäkin vastaa. Päädyttiin siihen, että Tallennus-alueeseen liittyvät tehtävät kuuluvat täysin PAS-palvelun vastuulle. Muilla osa-alueilla vastuu jakautuu PAS-palvelun ja hyödyntävien organisaatioiden kesken. Joidenkin osatehtävien vastuu on hyödyntävällä organisaatiolla; esimerkkejä tästä ovat puuttuvan eheystiedon luominen sekä suhteiden luominen sisällöntuottajiin.

Matriisista on hyötyä kaikille pitkäaikaissäilytyksestä kiinnostuneille tahoille. Sisällöntuottajat voivat hahmottaa PAS-toiminnan kokonaisuuden ja omat vastuunsa prosessissa, joka alkaa aineistojen luonnista. PAS-palvelua hyödyntävät organisaatiot pystyvät matriisin avulla hahmottamaan omat vastuunsa, seuraamaan omaa PAS-valmiustasoaan ja suunnittelemaan tarvittavia toimenpiteitä valmiustason nostamiseksi. Ja PAS-palvelu voi kehittää järjestelmää ja prosessejaan niin, että matriisin tavoitteet täyttyvät. Eikä tekninen järjestelmä, vaikka se olisi miten hyvä, vielä riitä: tarvitaan myös koulutusta, jotta kaikki prosessiin liittyvät toimijat ymmärtäisivät omat vastuunsa ja tietäisivät, miten toimia.

NDSA-matriisin toiminnalliset alueet

Tallennus

Tallennusalueen vaatimuksilla pyritään varmistamaan bittien turvattu säilyvyys satojen vuosien ajan ja ennalta ehkäisemään mahdollisia riskitekijöitä. Vähimmäisvaatimus on kahden täydellisen kopion säilyttäminen erillisissä sijainneissa, joka jo suojaa melko hyvin esim. vesivahingoilta, tulipaloilta ja muilta vastaavilta yllättäviltä tapahtumilta.

Ajan saatossa säilytettyihin aineistoihin voi iskeä bittimätä, eli tiedostoissa muuttuu jokunen nolla ykköseksi tai päinvastoin. Yksikin muutos voi heikentää aineiston käytettävyyttä tai tuhota sen kokonaan. Tallennusmediasta riippuen bittimätään on monia syitä median tuhoutumisesta kosmiseen säteilyyn (ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Data_degradation). Mitä suurempia määriä dataa tallennetaan, sitä todennäköisempää on, että bittimätää ilmenee. Siksi suurissa järjestelmissä on pakko suojautua sitä vastaan.

Hyvä tapa estää bittimätä on NDSA-matriisin vaatimus “Pidä ainakin kolmea kopiota eri maantieteellisissä sijainneissa, joissa onnettomuusriskit ovat keskenään erilaiset”. Tällöin tiedostoja voidaan vertailla keskenään. Jos yksi kopio korruptoituu, vertailu kahta ehjää tiedostoa vasten paljastaa ongelman ja mahdollistaa vikaantuneen tiedoston korjaamisen. Tallentaminen eri sijaintipaikkoihin ja erilaisiin teknisiin tallennusjärjestelmiin suojaa bitit myös tulipalojen kaltaisilta onnettomuuksilta sekä yksittäisen tallennusjärjestelmätoimittajan katastrofaalisilta virheiltä.

PAS-palvelussa bitit ovat hyvässä tallessa: jokaisesta tiedostosta on viisi kopiota, joista yksi on ns. pimeässä arkistossa eli irrallaan tietoverkoista. Tallennusratkaisu on myös maantieteellisesti hajautettu ja siinä sovelletaan eri järjestelmätoimittajia. Vastaavan ratkaisun toteuttaminen paikallisesti esimerkiksi jokaisessa korkeakoulussa olisi tullut erittäin kalliiksi, joten PAS-järjestelmän keskittäminen oli edullinen ratkaisu, jonka avulla saatiin korkea tietoturvan taso.

Eheys

Eheystiedolla tarkoitetaan sitä, että aineiston mukana toimitetaan tarkistussumma (checksum), joka saadaan tiedostoista tietyllä algoritmilla laskemalla. Tämän tiedon perusteella voidaan varmistua esim. elektronisena vapaakappaleena vastaanotetun aineiston eheydestä. Saapuneesta tiedostosta lasketaan tarkistussumma ja varmistetaan, että se on sama kuin ennen lähetystä. Mikäli summa on muuttunut, aineisto on korruptoitunut siirron aikana ja se pitää lähettää uudestaan.

Eheyttä ei voida taata, ellei Kansalliskirjastoon saapuville aineistoille ole laskettu tarkistussummia. Tällöin on olemassa riksi, että saamamme aineisto ei ole kunnossa, ja pitkäaikaissäilytys on epäonnistunut jo ennen alkamistaan. PAS-palvelu edellyttää, että saapuville aineistoille on luotu tarkistussummat, mutta saatava hyöty on rajallinen, jos niitä ei luoda riittävän varhaisessa vaiheessa.

Lisäksi kaikki PAS-palveluun siirrettävät aineistot tulee virustarkastaa ja tarvittaessa virukset on poistettava. Lisäksi aineisto tulee olla kirjoitussuojattu kun käytetään alkuperäistä tallennusalustaa. Nämä toimenpiteet ovat joko täysin hyödyntävän organisaation vastuulla tai yhteisesti PAS-palvelun kesken.

PAS-palvelun vastuulla olevia NDSA-vaatimuksia ovat pitkäaikaissäilytettävien aineistojen eheyden tarkastaminen säännöllisin väliajoin, eheystarkastusten prosessien ja tulosten dokumentointi sekä tarkistusten yhteydessä löydettyjen korruptoituneiden tiedostojen korvaaminen eheillä. Aineiston eheys tulee myös tarkastaa aina erityisten tapahtumien tai toimenpiteiden jälkeen. Näitä tapahtumia voivat olla esimerkiksi levyjärjestelmän kaatuminen sähkökatkon tms. syyn vuoksi tai uuden levyjärjestelmän käyttöönotto.

Valvonta

Valvonta-alueen tehtäviin kuuluu PAS-palveluun tallennettuihin aineistoihin liittyvien oikeuksien määritteleminen sekä niiden toimijoiden (henkilöt ja sovellukset) määrittely ja dokumentointi, joilla tulisi olla oikeus lukea, kirjoittaa, siirtää ja poistaa aineistoa. Näitä henkilöitä voi olla myös hyödyntävissä organisaatioissa.

PAS-palvelun vastuulla on ylläpitää ja katselmoida pääsy- ja toimenpidelokeja säännöllisin väliajoin, yksilöiden henkilöt ja ohjelmistot, jotka ovat tehneet toimenpiteitä aineistolle. Dokumentoitavista toimenpiteistä sovitaan erikseen ja niiden kuvaukset tallennetaan pitkäaikaissäilytyksen metatietona PREMIS-formaatissa. Ajantasainen toimenpidelista löytyy osoitteesta http://www.digitalpreservation.fi/specifications/vocabularies.

Metatieto

Metatietoalueen vaatimuksia ovat inventaarion tekeminen tallennetuista aineistoista, mukaan lukien nykyiset tallennuspaikat. Inventaariotieto tulee varmuuskopioida ja siitä pitää olla ainakin yksi kopio tallennettuna eri paikassa kuin aineisto. Metatietoa tulee tallentaa riittävästi, jotta tallennetut aineistot voidaan paikallistaa ja noutaa järjestelmästä. Metatieto voi olla kuvailevaa, rakenteista tai hallinnollista; hallinnollinen metatieto jakautuu tekniseen, käyttöoikeuksia koskevaan ja pitkäaikaissäilytyksen metatietoon. Tekninen metatieto kuvaa tiedostojen tekniset ominaisuudet tarkemmin kuin kuvaileva metatieto. Käyttöoikeudet koskevat sitä, mitä kukin toimija saa PAS-palvelussa oleville tiedostoille tehdä, ja pitkäaikaissäilytyksen metatieto kuvaa aineistoon kohdistuneet tapahtumat.

PAS-hanke on määritellyt käytettävät metatietostandardit ja pakolliset metatietoelementit. Ennen aineistojen siirtämistä PAS-palveluun metatietojen mahdolliset puutteet tulee täydentää, jotta lähetetyt paketit läpäisisivät PAS-palvelun sisääntulotarkistuksen. Kaikilla aineistoilla pitää olla esim. standarditunniste, joka mahdollistaa aineiston haun PAS-palvelusta.

PAS-palvelun vastuulla on pitkäaikaissäilytyksen metadata, eli aineistoon liittyvien säilytystoimenpiteiden kirjaaminen aikatietoineen, eli kuka teki, mitä ja milloin, ja mitä toimenpiteestä seurasi. Toimenpide voi olla esimerkiksi PDF/A-tiedoston migraatio johonkin toiseen tiedostomuotoon, jolloin PAS-palvelu tai muu migraatiosta vastaava taho kirjaa toimenpiteen ajankohdan, toimijat (ohjelmisto ja vastuuhenkilö) sekä tulokset (mitä muutoksia tiedoston ulkoasuun ja sisältöön tuli) siltä osin kuin mahdollista.

Aineisto

Kun aineistoa paketoidaan PAS-palveluun lähetettäväksi, sen tiedostojen tiedostomuodot pitää dokumentoida. Ei riitä, että ilmoitetaan väitöskirjan olevan PDF/A-formaatissa; on varmistettava ohjelmallisesti, että tiedostomuoto on oikeasti PDF/A ja itse tiedosto on virheetön.  Tähän tarkistukseen käytetään veraPDF-sovellusta (https://verapdf.org/); muilla tiedostoformaateilla on vastaavia sovelluksia. Sekä PAS-palvelun että sitä hyödyntävien organisaatioiden on tehtävä nämä tarkistukset, koska vain tällä tavoin voidaan varmista aineistojen tekninen säilytyskelpoisuus. On tärkeää että pitkäaikaissäilytettävät aineistot, kuten väitöskirjat, tarkistetaan ensimmäisen kerran jo ennen niiden julkaisemista, koska tiedostojen korjaaminen jälkikäteen ilman väittelijän suostumusta voi olla juridisesti mahdotonta ja teknisesti vaikeaa.

Jokainen tiedostomuoto vanhenee ennen pitkää ja tiedostot pitää modernisoida migraation avulla, jotta niiden käytettävyys voidaan taata. PAS-palvelu seuraa teknologian kehitystä ja ilmoittaa hyödyntäville organisaatioille muunnostarpeesta. Jo ennen tiedostomuodon teknistä vanhenemista kohdeyhteisön preferenssien muuttuminen tai muut syyt, kuten modernimman tiedostomuodon vähentynyt levytilan tarve, voivat tehdä migraation järkeväksi tai jopa välttämättömäksi. Tästäkin syystä migraatioiden ajoituksessa kuskin pukilla ovat PAS-palvelua hyödyntävät organisaatiot, ilman niiden lupaa prosessi ei käynnisty. Valtamme ei kuitenkaan ole rajaton: PAS-palvelu ei toteuta migraatiota, ellei siihen ole teknisiä edellytyksiä. Siksi esim. uuteen liikkuvan kuvan tiedostomuotoon, jonka väitetään tarvitsevan 50 % vähemmän levytilaa kuin edeltäjänsä, ei voida siirtyä heti kun se on periaatteessa mahdollista. Käytettävien ohjelmistojen tulee olla riittävän luotettavia ja itse migraation hyvin testattu.

PAS-palvelua hyödyntävän organisaation vastuulla on luoda suhteet sisällöntuottajiin kuten korkeakouluihin sekä kohdeyhteisöön eli asiakkaisiin. Ellei tiedostomuodon valintaa ohjata lainsäädäntöteitse (kuten väitöskirjojen ja opinnäytteiden kohdalla on asian laita) on tärkeää kannustaa kustantajia julkaisemaan aineistot myös pitkäaikaissäilytettävässä muodossa, tai ainakin toimittamaan ne Kansalliskirjastolle pitkäaikaissäilytettävässä muodossa, kuten PDF/A-tiedostomuodossa. Ellei julkaisija tätä tee, vastuu migraatiosta siirtyy Kansalliskirjastolle tai PAS-palvelulle. PDF-tiedoston teknisestä toteutuksesta riippuen migraation tekeminen voi olla työlästä.

Kuvat ovat peräisin kirjasta
Til-Landz, Elias Erici. Icones novae. [B]. Aboae : [Johan Larsson Wall], 1683.
Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201803125930

Juha Hakala,
Jukka Rajakangas

Parooni kääntyy haudassaan

Kysymys vallan kolmijako-opin tilasta Suomessa.

Helsingin sanomien toimittaja Marko Junkkari haastatteli reilu viikko sitten prof.(h.C)  Matti Kuusimäkeä. Kuusimäki toimi vuosina 1997-2010 valtakunnan syyttäjänä ( ”Syyttäjän ärähdys” HS 28.2.2020).

Kuusimäki muistutti Suomessa demokratioista poikkeavasta käytännöstä koskien ministerivastuulakia. Asia nousi esille vuonna 2019 tehdyssä selvityspyynnössä ulkoministeri Pekka Haaviston virkatoimien laillisuudesta Al Hol-jupakassa.  Suomessa ministerivastuulain mukaan syyteharkinnan tekee eduskunta, perustuslakivaliokunnan arvion pohjalta, ei juridinen toimija eli valtakunnansyyttäjä. Kuusimäen mielestä ministerivastuulaki on ”sekava ja ongelmallinen”.

Suomessa perustuslakivaliokunnan, joka koostuu poliitikoista, rooli korostuu. Perustuslakivaliokunta totesi Haaviston toiminnan hallintolain ja ulkoasianhallintolain vastaisena, muttei perustuslaissa tarkoitetulla tavalla lainvastaisena. Euroopan neuvoston korruptionvastainen komitea Greco on jo kahdesti nostanut esiin Suomessa voimassa olevan korotetun syytekynnyksen koskien ministerien toimintaa, ja ihmetellyt sitä, että poliittinen elin vastaa syyteharkinnasta, ei juridinen.

Ministerivastuulaki rikkoo vallan kolmijako-oppia!  Opin mukaan lainsäädäntö, tuomio- ja toimeenpanovalta kuuluvat eri elimille; eduskunnalle lakien säätäminen, hallitukselle niiden toimeenpano ja näistä riippumattomalle oikeuslaitokselle tuomiovalta.

BnF - Montesquieu - Un écrivain philosophe

Tämän demokratian valtiosäännön ja peruskallion formuloi  Charles-Louis de Secondat, Baron de La Brède et de Montesquieu (1685-1755) teoksessaan De l’esprit des lois eli Lakien luonteesta. Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1748 Genevessä (Barrillot & Fils, 2 vol. 4°) anonyyminä, koska vallan kolmijako –oppi ei oikein sopinut ajan monarkistiseen ajatteluun, ja koska Montesquieu oli onnistunut saamaan aikaisemmilla julkaisuillaan nimensä ei toivottujen listalle.

Toivottavasti kaikki ottavat tämän vakavasti! Ehkä paroonin formuloiman vallan kolmijako-opin hämäryys Suomessa johtuu siitä, että Montesquieun teosta ei ole vielä käännetty suomeksi ? Ruotsiksi kylläkin Om lagarnas anda (Stockholm 1990).

Teokseen, ja vielä sen ensimmäiseen painokseen (sic!), voi kyllä tutustua Kansalliskirjaston erikoislukusalissa, alkukielellä eli ranskaksi.

Lopuksi teemaan sopiva mietelause, joka liitetään paroni Montesquieu’hun.

Oligargiassa ruhtinaan harjoittama tyrannia ei ole niin vaarallinen kansalaisten hyvinvoinnille kuin kansalaisten apatia demokratiassa.

Till vetenskapernas gynnare, idkare och vänner 

Turun palolla, Pohjoismaiden suurimmalla kaupunkipalolla, syyskuun 4. päivänä 1827 oli merkittäviä seurauksia akateemiseen toimintaan Suomessa. Jo päivämäärällä 25.10.1827 saapui keisarillinen julistus, jossa määrättiin, ”että Turun yliopistolla on oleva paikka Helsingissä ja että se sitä paitsi muistoksi Suomen unohtumattomasta hyväntekijästä on kantava Suomen Aleksanterin-yliopiston nimeä.” Tieteellinen työ ja julkaiseminen keskeytyi, eikä opetustakaan kevätlukukaudella 1828 annettu ja lisäksi, yliopiston tuli aloittaa toimintansa Helsingissä 1.10.1828 alkaen. 

Ensimmäinen Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa julkaistu väitöskirja tarkastettiin 26.11.1828. Kyseessä oli Nils Abraham Gyldénin (1805-1888) kolmiosaisen väitöskirjan Dissertatio academica de cyropaediae Xenophontis fide historica kahden jälkimmäisen osa tarkastaminen. Ensimmäinen osa oli julkaistu edellisenä vuonna Turussa, mutta tieteellinen työ oli keskeytynyt tunnetuista syistä. Gyldénin väitöskirja on yksi niistä Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa painoluvan saaneesta 1968 väitöskirjasta, jotka Kansalliskirjasto on digitoinut ja tänään julkaissut verkkopalvelussaan.

Gyldénin väitöskirjan osat 2 ja 3. Väitöspäivämäärä 26.11.1828.

Varastokirjastosta päivänvaloon 

“Väitöskirjojen kuollut meri yliopistonkirjastojen kellareissa kätkee miljoonien yleensä ilmaiseksi tehtyjen työntuntien saaliin”, kirjoitti Matti Kuusi vuonna 1968. Ja tosiaan, yli viisikymmentä vuotta myöhemmin suoritetun Urajärven varastokirjaston tyhjennyksen yhteydessä varastokokoelmasta poimittiin yksi kappale kutakin Suomen Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston ja sitä seuranneen Helsingin yliopiston väitöskirjaa digitointia varten. Urajärvellä sijainneessa Varastokirjastossa oli tuo meri – noin 5000 hyllymetriä väitöskirjoja Autonomian ajalta 2010-luvulle. Tuosta aineistoista vanhin osa vuosilta 1828-1917 lähetettiin Helsinkiin inventoitavaksi ja näiden väitöskirjojen kuvailutiedot täydennettiin kirjastotietokantaan kevään ja kesän 2020 aikana. Tässä yhteydessä kaikki Keisarillisen Aleksanterin-yliopistossa julkaistut väitöskirjat liitettiin myös osaksi Kansallisbibliografiaa. Aineistojen digitointi ja jälkikäsittely suoritettiin Kansalliskirjaston Mikkelin toimipisteessä syksyllä 2020 ja alkuvuodesta 2021. 

Urajärvelllä sijainneesta varastokirjastosta seulottiin noin 5000 hyllymetriä väitöskirjoja, joista 58 hyllymetriä lähetettiin Helsinkiin tarkastettavaksi.

Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston väitöskirjojen ohessa digitoitiin myös muita akateemisen toiminnan seurauksena syntyneitä julkaisuja. Digitaalisina kopioina on nyt saatavissa myös yliopiston perussäännöt, opinto-ohjelmat, yliopiston järjestämiin juhliin liittyvä kirjallisuus, rehtorien puheet ja kertomukset, virkaanastujaisluennot ja promootiokirjallisuus. Nyt saataville digitoitu aineisto antaa kattavan kuvan akateemisesta maailmasta Suomessa keisariajalla ja täydentää kuvaamme kotimaisesta tieteenhistoriasta.  

Tekijänoikeuksista vapaa aineisto on luettavissa digi.kansalliskirjasto.fi -palvelussa. Tekijänoikeuksien alaista (Tekijän kuolinvuosi 1951 tai myöhemmin) aineistoa voidaan tarkastella vapaakappaletyöasemilla. 

Väitöskirjat ja niiden julkaisukulttuuri 

Vuosina 1828-1917 Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa julkaistiin yhteensä 1968 väitöskirjaa ja stipendiaattiteesiä. Aikaisemmissa aihetta käsittelevissä bibliografioissa ilmoitettu lukumäärä on pienempi, mutta tässä yhteydessä myös sarjaväitöskirjojen erilliset osat ja stipendiaattiteesit ovat laskettu itsellisinä lukuun mukaan. Vajaan sadan vuoden aikana julkaistiin eri tasoisia ja eri muotoisia väitöksiä, joten useat väitöskirjalajit ansaitsevat tässä yhteydessä oman tarkastelunsa.  

Vuoden 1828 statuutit, perussäännöt, muuttivat Turun akatemian aikaisia käytäntöjä ja väitöskirjalajien määrä väheni kahdeksasta neljään, joita olivat kandidaatintutkinnon harjoitusväitöskirja (pro exercitio), tohtorinväitoskirja (pro doctoratu), virkaväitöskirja (pro munere) ja dosentinväitöskirja (pro venia docendi). Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa ei julkaistu enää teologian kandidaatin tutkinnon väitöksiä (pro canditura theologica), pro stipendiariis väitöksiä, eikä vuotuisväitöskirjoja (dissertationes annuae). Myös pro gradu -väitöksen painatuspakko poistettiin vuonna 1828. Väitöskirjojen lisäksi julkaistiin myös muutaman sivun mittaisia stipendiaattiteesejä. 

Nykyhetkestä tarkasteltuna väitöskirjojen tekijyydet herättävät useita kysymyksiä. Vuoden 1828 statuuteissa määrättiin myös, että väittelijän tuli itse kirjoittaa väitöskirjansa tiedekunnan alaan kuuluvasta aiheesta. Uutuutena perussäädöksessä oli entisen julkisen pro gradu -väitöksen erottaminen maisterinarvosta – nyt siitä tehtiin filosofian tohtorin arvon edellytys.  Maisterin-, eli pro exercitio -väitöksellä tarkoitettiin vuosina 1828-1852 suullisen latinantaidon ja väittelytaidon osoitusta. Asia ei ole aivan yksiselitteinen, sillä aina vuoteen 1852 saakka pro exercitiot ja stipendiaattiteesit olivat preeseksen, eivät respondentin käsialaa. Julkaisijana kuitenkin toimi respondentti, jonka tuli huolehtia myös preeseksen laatiman tutkimuksen painokustannuksista. Keskustelu julkaisemisen kustannusten jaosta ei siis ole uutta.

Pro exercitio -väitökset

Pro exercitio -väitöksiä julkaistiin usein myös sarjoina, jolloin vanhaa käytäntöä noudatellen näihin sarjaväitöskirjoihin sisältyi vihkon alkuun painettuja teesejä, joita väitöstilaisuudessa käsiteltiin.  Väitöstilaisuudessa respondentin tehtävänä oli kerätä yhteen opponenttien puheenvuorot ja vastata ensimmäisenä esitettyihin väitöksiin. Kyseessä oli siis respondentin oppineisuuden osoittaminen.  

Sarjaväitöskirjoja olivat usein esim. kreikan- tai latinankielisten antiikin kirjallisuuden käännökset, jotka olivat preeseksen tuottamia, ja joihin respondentti oli lisännyt teesinsä. Tuottelias preeses oli mm. Axel Gabriel Sjöström (1794-1846), joka julkaisi lähes 160 yhden arkin mittaista väitöskirjavihkoa vuosina 1816-1846. Upeimpia esimerkkejä sarjaväitöskirjasta on Carl Reinhold Sahlbergin (1779-1860 Dissertatio entomologica Insecta Fennica enumerans I–II, jonka julkaiseminen oli alkanut jo Turussa vuonna 1817 ja se saatiin päätökseen vuonna 1839. Sarjaväitöskirjat koostuivat yleensä pro exercitio -väitöksistä, mutta muitakin toteuttamistapoja oli. Esimerkiksi Johan Philip Palménin lähes 180-sivuinen ja yksitoistaosainen sarjaväitöskirja Rättshistoriska bidrag till tolkningen af 1734 års lag vuosilta 1849-1852 koostui osittain stipendiaattiteeseistä, osin pro exercitio -väitöksistä

Sarjaväitöskirjojen osien julkinen puolustaminen saattoi tapahtua usein saman päivän aikana, kuten Palménin väitöksen kohdalla: neljäs osa puolustettiin aamupäivällä (p.v.t.f.m., vanlig tid före middagen = klo 10) 16.10.1850 ja seuraava viides osa myöhemmin samana iltapäivällä (p.v.t.e.m., vanlig tid efter middagen = klo 13) Väitöskirja oli joka tapauksessa julkaistava aina esimiehen, eli preeseksen alaisena ja väitteitä tuli myös julkisesti puolustaa. Poikkeuksena tästä ovat lääketieteen väitökset, joita ei tarvinnut laatia kenenkään valvonnassa, eikä niitä välttämättä tarvinnut puolustaa ennakkoon sovittuna päivänä. Esimiehisyyspakko poistettiin lopulta vuonna 1871, jolloin myös pro exercitio muutettiin ainekirjoituskokeesta käännöskoneeksi. Harjoitusväitöskirjoja julkaistiin vuosina 1828-1852 yhteensä 455 kappaletta ja stipendiaattiteesejä 171 kappaletta. 

Pro exercitio -väitöskirjojen julkinen puolustaminen saattoi tapahtua saman päivän aikana. Edellinen osa tarkastettiin aamupäivällä, jälkimmäinen iltapäivällä.

Vuoden 1852 suuri yliopistoreformi ja sinä vuonna julkaistut uudet statuutit vaikuttivat myös väitöskirjojen laatimiseen. Pro exercitio -väitöskirja ei ollut enää julkinen väitöksen puolustaminen, sillä se muutettiin kirjalliseksi kielikokeeksi, jolloin pro exercitio tarkoitti latinan kielen hallinnan todistamista ja pro gradu tarkoitti tieteellistä ruotsinkielistä väitöstä. Kun vuonna 1828 perussäännöt olivat määränneet, että teologiset, filosofiset ja virkaväitöskirjat tuli julkaista latinaksi ja muut joko ruotsiksi tai latinaksi, niin vuoden 1852 statuuttien mukaan kaikkien väitösten tuli olla joko latinan- tai ruotsinkielisiä.

Tämäkin asetelma muuttui pian ja ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja julkaistiin vuonna 1858. Carl Axel Gottlund (17961875) oli tosin jo vuonna 1850 kirjoittanut virkaväitöksen suomen kielellä, hakiessaan suomen kielen professorin virkaa, mutta väitöskirja oli painettu ilman sensuurin lupaa. Väitös takavarikoitiin kieliasetukseen nojaten, eikä siten väitöstilaisuuttakaan järjestetty. Vuodesta 1871 alkaen sallittiin väitöskirjojen kirjoittaminen myös jossain tilanteissa ranskaksi ja saksaksi. Ensimmäinen englanninkielinen väitöskirja ilmestyi vuonna 1889, espanjankielinen vuonna 1907, italiankielinen vuonna 1912, mutta ensimmäinen kokonaan venäjänkielinen vasta vuonna 1959. 

C.A. Gottlundin väitöskirja oli ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja, mutta sitä ei voitu sensuurilain puitteissa julkisesti puolustaa.

Vuoden 1852 statuuttien muutokset vaikuttivat myös väitöskirjojen painosmääriin. Vuoden 1828 statuuttien mukaan kutakin väitöstä tuli painaa 800 kappaletta, kun taas uusissa perussäännöissä kappalemäärä oli vain 600. Yliopiston perussäädökset uusittiin seuraavan kerran vuonna 1924, jolloin väitöskirjojen painosmäärä alennettiin 400 kappaleeseen. 

Pro munere -väitökset

Pro munere-, eli virkaväitöskirjaa tarvittiin nimensä mukaisesti virkaa varten. Tämä vaatimus oli voimassa jo Turun Akatemian aikana, mutta sitä oli noudatettu harvakseltaan. Vuonna 1828 määräyksiä tiukennettiin ja edelleen vuoden 1852 statuuteissa pro muneren merkitys virkanimityksissä kasvoi. Professorin virkaa sai hakea tohtorin arvon suorittanut henkilö, joka säädetyssä ajassa julkaisi itse laatimansa väitöskirjan ja puolusti sitä itse. Samaa virkaa oli usein hakemassa useampikin henkilö ja virkakilpailuista syntyi usein aatteellista ja tieteellistä valtapeliä tiedekuntien ja sen osastojen sisällä – joskus konsistorissakin. Kuuluisimpia lienee professorinvirkaa hakeneiden Johan Gustaf Frosteruksen (1826-1901) ja Georg Zacharias Forsmanin (1830-1903) välinen nimityskiista syksyltä 1862. 

Frosteruksen ja Forsmanin pro munere -väitöskirjat historian professuuria varten vuodelta 1862.

Pro munere -väitöksen vastaväittäjänä toimi usein kyseessä olevan tiedekunnan henkilö, useissa tapauksissa eroamassa oleva professori, joskin ehdokasta oli arvioimassa aina laajempi joukko. Virkaväitöskirjojen käytäntö oli voimassa aina 1800-luvun loppuun, kunnes pro munere tehtiin vapaaehtoiseksi vuonna 1899. Tämän jälkeen virantäyttöön tarvittiin tieteellisten ansioiden lisäksi asiantuntijalausuntoja, joko yliopiston sisältä tai sen ulkopuolelta. Viimeinen virkaväitöskirja julkaistiin vuonna 1901. Erillinen dosentinväitöskirja, pro venia docendi, vaadittiin aina vuoteen 1895 saakka, jonka jälkeen jokin muukin tieteellinen teos kuin nimenomaan arvoa varten laadittu väitöskirja mahdollisti dosentuurin saavuttamisen. Viimeinen pro venia docenci -väitös julkaistiin vuonna 1899.  

Väitöskirjat olivat keskeisin osa suomalaista tieteellistä julkaisukulttuuria aina 1800-luvun lopulle, jolloin yliopistollisten virkojen pätevöitymisvaatimuksia väljennettiin, eli pro munere -väitös poistettiin. Toisaalta tieteellisten seurojen julkaisusarjat tarjosivat uusia kanavia tieteellisen tiedon esittämiseen ja välittämiseen. Dosentinväitöskirjoja julkaistiin ajanjaksolla 1828-1917 yhteensä 116 kappaletta ja virkaväitöskirjoja julkaistiin yhteensä 192 kappaletta. 

Tieteellinen tutkimus osana yliopiston juhlakulttuuria 

Vuoden 1852 uusien perussääntöjen myötä professorien virka-aseman arvostus siis nousi. Tämä ilmeni muun muassa professorien virkaanastujaisten yhteydessä. Muodostui tavaksi, että tiedekuntien johtajiksi korotetut dekaanit julkaisivat laajoja tutkielmia virkaanastujaisten kutsukirjoina. Kutsukirjallisuuden aiheet saattoivat liittyä yliopiston tai kansakunnan tilaan, mutta toisinaan ne saattoivat olla hyvinkin yksityiskohtaisia tutkielmia dekaanin omalta tieteenalalta. Vaikka installaatiokutsut menettivät merkitystään 1900-luvulle tultaessa, osoittavat ne professorinviran asemaa akateemisessa maailmassa ja siten kytkeytyvä t myös väitöskirjoihin liittyvään julkaisutraditioon. 

Kutsukirja Jakob August Estlanderin virkaanastujaisiin sisälsi formaatinmukaisen fraasin: “Inbjudningsskrift till Vetenskaperna Gynnare, Idkare och Vänner, att åhöra offetliga föredrag…”

Promootio-, juhla- ja surukirjallisuus osana julkaisukulttuuria

Promootiot ovat näkyvä osa akateemista kulttuuria ja niihin liittyneet poliittiset tapaukset vahvistivat tapahtumien symbolista arvoa. Ne olivat vakiinnuttaneet asemansa juhlakulttuurissa viimeistään vuonna 1840, jolloin juhlittiin 200-vuotiasta yliopistoa. Promootiokirjallisuudessa korostettiin usein historiaa ja taiteita, mutta myös keskusteliin yliopiston historiasta ja 1800-luvun lopulla “promootioiden merkitys kansallisen tradition suurkatselmuksina alkoi tulla yhä selkeämmäksi”. Promootioihin sävellettiin kantaatti ja promootiorunous aina 1600-luvulta lähtien on mielenkiintoinen kaunokirjallinen akateemisen julkaisukulttuurin tekstilaji. 

Juhlakirjallisuuden asemaa Keisarillisen Aleksanterin-yliopistossa tulee niin ikään tarkastella, edes lyhyesti, tässä kontekstissa. Erilaisia yliopistollisia juhlia varten painatetut kutsukirjat ovat typografisesti mielenkiintoisia, mutta ennen kaikkea ne ovat osoitus yliopiston erityisestä suhteesta suuriruhtinaaseen, hallitsijaan ja kansleriin, eli Venäjän keisariin. Vuonna 1877 yliopistolla järjestettiin toisen perustajansa Aleksanterin I:n satavuotismuistojuhla, vuonna 1880 vietettiin Aleksanteri II:n 25-vuotishallitsijajuhlaa ja vuonna 1883 julkaistiin näyttävä kutsukirja yliopistolliseen juhlaan, jota vietettiin Aleksanteri III:n kruunajaisten johdosta.

Myös erilaiset suru- ja muistotilaisuuksiin painetut julkaisut ovat mielenkiintoisia. Niitä julkaistiin ennen kaikkea yliopiston suurmiesten kunniaksi. Näyttäviä julkaisuja toimitettiin Runebergin surujuhlaan vuonna 1877, Topeliuksen erojuhlaan vuonna 1878, Snellmanin surujuhlaan vuonna 1882 ja Lönnrotin surujuhlaan kaksi vuotta myöhemmin. Runebergin ja Snellmanin satavuotismuistojuhlia vietettiin 1900-luvun alussa. Aikakauden viimeinen suuri tapahtuma oli 31. lokakuuta 1917 vietetty reformaation 400-vuotisjuhla.

Vuoden 1897 promootiojulkaisun kansi oli Eliel Saarisen suunnittelema.

Venäjän keisarin kunniaksi vietettyjen akateemisten muistojuhlien julkaisut olivat usein koristeellisia.

Snellmanin, Lönnrotin ja Runebergin kunniaksi vietettyjen muistojuhlien julkaisuja.

Sananen väitöskirjojen metadatasta

Väitöskirjojen poiminnan ja inventoinnin yhteydessä havaittiin, ettei suurinta osaa keisariajan väitöskirjoja oltu kuvailtu osaksi Kansallisbibliografiaa. Kun vuosina 1828-1917 julkaistujen väitöskirjojen kuvailutietoja tarkistettiin keväällä ja kesällä 2020, liitettiin ne sittemmin myös osaksi Kansallisbibliografiaa. Kuvailutiedot jouduttiin tarkastamaan lähes sokkona kutakenenkin etätyöpisteellä koronakevään aikana, näkemättä juurikaan alkuperäistä painettua teosta. Suureksi avuksi tässä työssä olivat Hjeltin, Roosin sekä Mäkelä-Henrikssonin ja Puupposen laatimat bibliografiat Aleksanterin-yliopiston ja Helsingin yliopiston väitöskirjoista sekä Yrjö Kotivuoren ja Veli-Matti Aution laatimat Ylioppilasmatrikkelit vuosilta 1640-1852 ja 1853-1899. Suureksi avuksi kuvailu- ja tietokantatyössä osoittautui myös Heikki A. Reenpään kokoelma ja hänen harrastuneisuutensa kotimaista tiedettä kohtaan.

Tavoitteena oli myös avata moniosaisten väitöskirjojen nimekkeet siten, että jokainen väitöskirja on nyt kuvattu itsenäisenä teoksena Kansallisbibliografiaan. Tämä valinta antoi mahdollisuuden myös lisätiedon tuottamiseen. Väitöskirjojen tietueisiin on lisätty erilaisia huomautuksia, jotka voivat olla hyödyksi koko aineistoa analysoidessa. Lisätiedoissa mainitaan nyttemmin mm. väitöskirjalaji, erilaisia bibliografisia viitteitä sekä väitöskirjojen tarkastuspäivämäärä silloin kun tieto väitöspäivämäärästä on ollut saatavilla. Väitöspäivämääriä ei tiedetä tarkkaan vajaasta 40 lääketieteen pro doctoratuväitöskirjasta vuosilta 1840 ja 1847.  

Tekijänoikeuksien alaiset aineistot ovat luettavissa Vapaakappaletyöasemilta, tekijänoikeuksista vapaat aineistot digi.kansalliskirjasto.fi –palvelussa. Väitöskirjat ovat jaettu UDK-luokkien mukaisesti kymmeneen alakokoelmaan ja tällä jaolla pyritään edistämään aineistojen selailua ja saavutettavuutta. Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston muut julkaisut ovat saavutettavissa omassa alakokoelmassaan 
 

publice proponunt, 

Jussi-Pekka Hakkarainen 
Pasi Koste 
Tuula Pääkkönen 
Iris Séraphin 

Kirjallisuutta: 

Autio, Veli-Matti: Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899. Verkkojulkaisu <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/>. Luettu 8.1.2021.  
Heikel, Ivar A.: Helsingin yliopisto 1640-1940. Helsinki, 1940.  
Hjelt, Otto E.A.: Det finska universitetets disputationsoch program-litteratur under åren 1828-1908 systematiskt ordnad : dissertationes academicae et programmata universitatis litterarum fennorum Helsingforsiae annis 1828-1908 edita. Helsingfors, 1909.  
Klinge, Matti: Helsingin yliopisto 1640-1990. 2. osa, Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808-1917. Helsinki, 1989. 
Kotivuori, Yrjö: Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi>. Luettu 8.1.2021. 
Kuusi, Matti: “Väitöskirjat”, Suomen kirjallisuus 7, Helsinki, 1968, s. 540-547. 
Mäkelä-Henriksson, Eeva; Puupponen, Tuovi: Helsingin yliopiston väitöskirjat 1828-1977 : Dissertationer vid Helsingfors universitet 1828-1977 = Dissertations at the University of Helsinki 1828-1977. Helsinki, 1978.  
Roos, Iris: Helsingin yliopiston väitöskirjat ja ohjelmat vuosina 1909-1928. Helsinki, 1930.