Valemedia osaksi kulttuuriperintöä

Kansalliskirjasto on tehnyt verkkoarkistoon teemakeräyksiä eri aiheisiin perustuen kymmenen vuoden ajan. Aiheet ovat vaihdelleet vaaleista festivaaleihin; musiikista tulivuorenpurkauksiin.

Valitsimme yhdeksi keräyskohteeksi valemedian. Valemedia on käsitteenä herkkä ja vaikeasti määriteltävä. Kotimaisten kielten keskuksen määritelmän mukaan se on mielipiteisiin perustuvaa, vastoin hyvää journalistista tapaa toimiva viestintäkanava, jota voidaan käyttää informaatiosodan välineenä. Tällaisten kanavien ylläpitäjät ja tukijat käyttävät niistä nimityksiä vastamedia ja vaihtoehtomedia. Valemedian alakäsite on valeuutinen, joka saman lähteen mukaan on valemedian tuottama ja välittämä uutiselta vaikuttava teksti tm. kuvaus.

Syy, miksi halusimme tehdä keräyksen juuri tästä aiheesta, on se että valemediat muuttuvat koko ajan. Alalle tulee uusia yrittäjiä ja vanhat lopettavat. Myös tekstien sisällöt ovat tilanteiden mukaan muuttuvaisia; ystävät muuttuvat vihollisiksi ja päinvastoin. Keräämällä alan medioita yhteen, voimme tarjota tulevaisuuden tutkijoille edustavan otoksen ilmiöstä Suomessa vuonna 2018.

Aiheen vaikeuden takia halusimme ilmiötä määritelläksemme haastatella alan asiantuntijaa. Johanna Vehkoo on toimittaja ja tietokirjailija, joka on erikoistunut faktantarkistukseen ja verkossa leviävään misinformaatioon. Hän kirjoittaa Yleisradiolle näitä aihepiirejä käsittelevää juttusarjaa nimeltä Valheenpaljastaja. Juttusarjan koko arkisto on luettavissa täällä: https://yle.fi/aihe/kategoria/oppiminen/valheenpaljastaja

Miltä keräämämme lista vaikuttaa?

Lista vaikuttaa varsin pätevältä ja loogisesti kootulta. Itse käyttäisin näistä kattotermejä misinformaatio (tahattomasti levitetty väärä tieto) ja disinformaatio (tahallisesti levitetty väärä tieto).

Mikä tekee valeuutisen ja mikä valemedian?

Valeuutisen määritelmä on hyvin yksinkertainen: se on harhautustarkoituksessa tehty teksti (tai vaikkapa video), joka matkii ulkoisesti journalismia, mutta ei ole sitä. Tarkemmin olen määritellyt ilmiötä oheisessa jutussa https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/01/26/valheenpaljastaja-mita-valeuutiset-ovat-ja-mita-ne-eivat-ole

Valeuutinen on olennaisilta osiltaan sepitettä, kun taas journalismi on faktapohjaista. Joskus valeuutisissa on mukana tosipohjaisia asioita, joihin sekoitetaan keksittyjä juttuja. Oleellista on, että valemedia ei pohjimmiltaan välitä tosiasioista eikä noudata Journalistin ohjeita http://www.jsn.fi/journalistin_ohjeet/. Valeuutisen tekijän motiivina voi olla raha, huijaamisesta saatava tyydytys tai poliittiset pyrkimykset. Sivuilla ei yleensä ole päätoimittajaa tai muita selkeitä vastuuhenkilöitä tai edes sähköpostiosoitetta kummempia yhteystietoja. Juttujen kirjoittajia ei tyypillisesti nimetä.

Onko näistä julkaisuista lupa käyttää myös termejä vastamedia vai vaihtoehtomedia?

En itse käytä noita termejä. Vastamedia on monen vale- ja vihasivuston itse suosima nimitys, koska se luo keinotekoisen vastakkainasettelun perinteisen eli niin kutsutun valtamedian ja niin sanotun vastamedian välille. Tosiasiassa ei kuitenkaan ole kyse siitä, että vastamedia kertoisi jonkun vaihtoehtoisen totuuden, vaan se tyypillisesti vääristelee, liioittelee tai valehtelee. Vaihtoehtomedia puolestaan on vanha, vakiintunut termi, jolla tarkoitetaan muun muassa kulttuuri- ja mielipidelehtiä sekä pieniä alakulttuurijulkaisuja. On parempi kutsua kutakin sivustoa sitä itseään parhaiten kuvaavalla termillä. Kattokäsitteenä voi käyttää valemediaa silloin kun disinformaatiolla on olennainen rooli sisällössä. Joskus valemediaa käytetään liian kärkkäästi, esimerkiksi sellaisten poliittisten mielipidesivustojen kohdalla, jotka eivät pyri esiintymään uutisvälineinä.

Miten tärkeänä näet valemedioiden tallentumisen verkkoarkistoon ja siten tutkijoiden käyttöön tänä päivänä ja tulevaisuudessa?

On aivan olennaista kerätä ja tallentaa näitä sivustoja, erityisesti siksi, että ne saattavat muutella ja poistaa sisältöjään julkaisun jälkeen kertomatta siitä lukijoilleen. Jotkut ovat muun muassa muuttaneet kirjoittajien nimiä jälkikäteen. Lisäksi sivustot voivat sulkeutua ilman ennakkovaroitusta. Kyseessä on tärkeä tutkimuskohde, koska sivustot vaikuttavat mielipideilmastoon.

Uskotko että keräys voi auttaa ymmärtämään ilmiötä?

Ilman muuta. Valeuutisilmiö ja rasistiset vihasivustot vaikuttavat julkiseen keskusteluun ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin muun muassa levittämällä vihapuhetta. Ne ovat tärkeitä tutkimuskohteita, ja juuri niiden arvaamattoman luonteen takia niitä on syytä tallentaa systemaattisesti.

Millaisena näen valemedian tulevaisuuden? Voiko valemedia siirtyä ajan kanssa muille alustoille?

Nehän toki toimivat jo esimerkiksi sosiaalisen median alustoilla. Tulevaisuudessa valemediassa nähdään enemmän äänen ja liikkuvan kuvan manipulointia. Valemediat menevät sinne, minne yleisö menee.

Olemme keränneet keräyslistaan valemedioita, joiden agendoja ovat etupäässä nationalismi, rasismi, maahanmuuttovastaisuus ja Venäjämyönteisyys. Lisäksi on joitain joiden agendana on ilmastonmuutoksen epäily, miesasia (tarkoittaen miesten ylivaltaa) ja rokotekielteisyys. Pitäisikö meidän mielestäsi kerätä muunkinlaisia julkaisuja saman teeman alla?

Salaliittoteoriasivustot ja -blogit tulevat myös mieleen. Listassa näytti sitäkin aineistoa kyllä olevan. Tällaiset sivustot muodostavat omituisia ideologisia hybridejä, joissa vasemmistolaisina ja oikeistolaisina pidetyt tahot löytävät yhteisiä vihollisia tai ihailun kohteita.

Mikä on sosiaalisen median rooli tänä päivänä? Facebook ainakin on ilmoittanut, ettei jaa valeuutisia enää entiseen malliin. Minkälaisia aiheeseen liittyviä sosiaalisen median sisältöjä toivot kerättävän?

Vale- ja vihasivustojen sisällöistä käydään usein vilkkaimmat keskustelut juuri sosiaalisen median palstoilla. Näitä olisi hyvä myös tallentaa, mikäli ne ovat julkisia.

Erityisesti Facebookin roolista valeuutisten levittäjänä on käyty paljon keskustelua, ja yhtiö on kokeillut jo lukuisia keinoja ongelman ratkaisemiseksi. Jos sanon asiasta jotakin tänään, huomenna Facebook tiedottaa jo kokeilevansa jotakin uutta. Yhtiön on syytä ottaa viimein vastuu ongelmasta. Youtube on lähes yhtä merkittävä misinformaation levittäjä kuin Facebook.

Valemediakeräys ja muut verkkoarkistoon tallennetut aineistot ovat asiakaskäytössä tekijänoikeuslain edellyttämällä tavalla vapaakappaletyöasemilla, joita on Kansalliskirjaston lisäksi muissa vapaakappalekirjastoissa, Eduskunnan kirjastossa sekä Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa.

 Verkkoaineistokeräykset kuvaillaan kansallisbibliografiaan kokoelmatasolla. Linkki keräykseen.

Burning Logitech 12” by Diether. Licensed under CC BY-SA 3.0

Uusi vuosi, uutta dataa

Wikipedian luokka Vuonna 1946 kuolleet tarjoaa pitkän listan eri alojen vaikuttajista joiden tekijänoikeudet ovat juuri vapautuneet. He siis kuolivat 70 vuotta sitten.

Nopeasti silmään osuu kaksi upeaa suomalaista kuvataiteilijaa Rudolf Koivu (1890-1946) ja Helene Schjerfbeck (1862-1946). Näemmekö suuren postikorttien ja julisteiden tulvan lähitulvaisuudessa?

Rudolf Koivun kuvitusta H.C. Andersenin satuun Lumikuningatar.

Rudolf Koivun kuvitusta H.C. Andersenin satuun Lumikuningatar.

Helene Schjerfbeck, Katkennut kieli. Kuvalähde: Kirjapainotaito : graafillinen aikakauslehti no 12, 1925

Helene Schjerfbeck, Katkennut kieli. Kuvalähde: Kirjapainotaito : graafillinen aikakauslehti no 12, 1925

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Muita vuodenvaihteessa vapaan käytön piiriin siirtyneitä löytyy kansallisbibliografiasta mm. kaikenlaiseen ehtinyt taiteilija, kielitieteilijä jne. Sigurd Wettenhovi-Aspa. 1920-luvulla hän vastusti paatoksella ja liköörireseptein kieltolakia:

Kieltolaki on isku vasten kasvoja, ei yksin mieskohtaiseen vapauteen nähden, vaan myöskin kaikkea vapautta vastaan yleensä — itsensävoittamisen, itsekasvatuksen ja itsekunnioituksen vapautta vastaan!

Kuinka me voisimme kunnioittaa itseämme, jos kuulumme sellaiseen kansaan, jota pidetään niin holhouksen alaisena, että sen katsotaan tarvitsevan päällensä kieltolain häpeällinen pakkopaita voidaksensa olla juomatta itseänsä kuoliaaksi?

Kirjasta: Nauloja kieltolain ruumisarkkuun sekä reseptikokoelma kotimaisten viinien ja liköörien valmistamista varten. Wettenhovi-Aspa, Sigurd. Sana 1920.

1930-luvulla Wettenhovi-Aspa puolestaan todisteli kielitieteellisesti, että Suomi ja suomenkieli on kaiken sivistyksen alku. Alla haetaan yhtäläisyyksiä suomalaisten ornamenttien ja egyptiläisten hieroglyfien välillä.

suomi vs. egypti

Suomen kultainen kirja : II, Kalevala ja Egypti. Wettenhovi-Aspa, Sigurd. Suomalainen Kirjakauppa, jakaja 1935.

Koolla ei ole väliä – mutta ei ole määrälläkään eli mistä puhumme kun puhumme pienpainatteista?

pieni
Pienpainate-sana johtaa helposti ajatukset ihan ulapalle. Onko se semmoinen hyvin pienikokoinen kirja? Vai kenties vähäinen sivumäärä onkin se ratkaiseva tekijä? Ah, mutta toisaalta kyse voikin olla painosmäärästä? Tai kenties kyse on siitä, että painetaan teksti oikein pienellä? Tai kaikki nämä yhdessä ja samassa julkaisussa? Totuus on, että koolla ei ole väliä. Ei myöskään muilla yllä mainituilla tekijöillä. Mutta miksi sitten puhumme pienpainatteista, jos sillä koolla ei ole väliä?

 

 

Ephämääräiset ephemerat

Selvyyden vuoksi olisi ehkä syytä käyttää jotain ihan muuta sanaa kuin pienpainate. Maailmalla käytetään paljon käsitettä ephemera. Se tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa suunnilleen aineistoa, jota ei ole tarkoitettu pitkäaikaiseen käyttöön. Ephemera-sana ei vaan suomenkieliselle avaa asiaa yhtään vaan asia säilyy ephämääräisenä. Ruotsissa käytettiin pitkään (ja Suomessa yhä toisella kotimaisella) sanaa småtryck, mistä luultavasti pienpainate-sana on meille käännetty. Sittemmin Ruotsissa Kungliga Biblioteketissä on siirrytty puhumaan vardagstryckistä, siis arkipainatteista.

Mielestäni voisimme ottaa jälleen mallia vanhasta emomaastamme Ruotsista, ja vaihtaa käsitteeksi arkipainate. Sillä sitä pienpainatteet oikeastaan ovat. Arkisia painatteita, joiden informaatioarvo sinänsä voi olla hyvinkin lyhytaikainen. Kollegani puhuu usein pienpainatteista ”arjen aarteina” ja sitä ne kieltämättä parhaimmillaan ovatkin, kauniita kuvastoja, esitteitä, postikortteja jne. Totuuden nimissä kaikki pienpainatteet eivät tunnu aarteilta, mutta säilytämme toki nekin.

Koska laki sanoo niin

Kulttuuriaineistolain mukaan pienpainatteita ovat mm. mainokset, esitteet ja hinnastot sekä muut niihin verrattavat painotuotteet. Edelleen lain mukaan pienpainatteita tulee luovuttaa Kansalliskirjaston vapaakappaletoimistolle 2 kappaletta (Kansalliskirjaston lisäksi pienpainatteita säilytetään Turun yliopiston kirjastossa), kun kirjoja, lehtiä, nuotteja ja karttoja ja muita vastaavia julkaisuja tulee luovuttaa 6 kpl. Käytännössä vapaakappaletoimistoon tulee usein pienpainatteitakin 6 kpl, sillä jos meillekin on ajoittain vaikeaa erottaa mikä on pienpainate ja mikä ei, ei ole mikään ihme sen olevan hankalaa painopaikoille ja julkaisijoillekin. Pienpainatteita ovat mm.:

pienpainate

Romaani/novellikokoelma/väitöskirja/jne ei ole koskaan pienpainate. Ei vaikka siitä olisi painettu vain 100 kappaleen painos. Ei vaikka se olisi painettu minikirjaksi. Ei vaikka sen tekstiä voisi lukea vain suurennuslasilla. Painomäärältään vähäisiin julkaisuihin on mahdollista hakea luovutusmäärän pienennystä, mutta pienpainatteiksi ne eivät sillä muutu.

Mitä ei tarvitse luovuttaa – eli tietomäärältä vähäiset

Lain mukaan vapaakappaleiden luovutusvelvollisuus ei koske pienpainatteita, joiden tiedollinen tai kuvallinen ”sisältö on erityisen vähäinen”. Esimerkiksi vain tyhjiä sivuja sisältävät muistikirjat ovat tällaisia, samoin lomakkeet, kirjepaperit ja -kuoret ja käyntikortit. Näitäkin meille kyllä luovutetaan tasaiseen tahtiin paperinkeräysastiamme täytteeksi. Tarroja ei tarvitse luovuttaa, sillä ne eivät säily, mikä on harmi. Etikettejä, käärepapereita ja pakkausmateriaaleja ei tarvitse luovuttaa, koska ne eivät ole julkaisuja (tiedollisen ja kuvallisen sisällön määräkin lienee vähäinen). Perhejuhlien kutsuja (häät, hautajaiset, syntymäpäivät jne) valmistutetaan yhä useammin digipainoissa, mutta ne eivät kuulu vapaakappalevelvollisuuden piiriin, koska ne eivät ole julkaisuja. Epäilemättä näitä perhejuhlien kutsuja joku tulevaisuudessa haluaisi tutkia ja siksipä kinastelemme kollegan kanssa niiden säilyttämisestä luultavasti vielä muutaman vuoden…

Avoimen piiriin siirtyneet

Hyvää uutta vuotta! Kulttuuridatan käyttäjä seuraa vuoden vaihteessa sitäkin, millaisia aineistoja vapautuu 70 vuoden suoja-ajasta: avoimen datan piiriin ovat nyt siirtyneet vuonna 1945 kuolleet tekijät. Wikipediassa on tarjolla laaja luettelo 1945 kuolleista. Kansallisbibliografiasta niitä myös haimme ja tunnetuimpia lienevät:

  • Anne Frank
  • runoilija Kaarlo Sarkia
  • kuvataiteilija Venny Soldan-Brofedlt
  • Kirjailija Ain’Elisabeth Pennanen
  • säveltäjä Väinö Raitio
  • Lastenkirjailija Waldemar Karhumäki
  • Poliitikko Rudolf Holsti
  • Poliitikko Niilo Liakka.

Sarkian teoksia Kansalliskirjastolla onkin jo ”digitointiputkessa” joten niitä saadaan jossain vaiheessa Klassikkokirjastoon. Raition sävellyskäsikirjoituksia löytyy jo myös digitaalisessa muodossa ja tulemme niitäkin vuoden mittaan julkaisemaan Doriassa niiltä osin kuin sanoittajien tekijänoikeus ei sitä estä.

Lähde: Soldan-Brofeldt, Venny ; Aho, Juhani: Finsk bilderbok för barn och ungdom: Helsingfors : Hagelstam, 1894

Lähde: Soldan-Brofeldt, Venny ; Aho, Juhani: Finsk bilderbok för barn och ungdom: Helsingfors : Hagelstam, 1894

Digitoitua joulumieltä

Pikku Simon seikkailut jouluiltanaKirjan vuosi 2015 lähenee päätöstään. Monestakohan lahjapaketista kuoriutuu tänäkin jouluna kirja? Kansalliskirjaston kokoelmista digitoidut kirjat johdattavat kuusijuhlan kunniaksi entisajan joulutunnelmaan.

Kotimaisen kirjallisuuden 1800- ja 1900-luvun klassikoissa joulunviettoon kuuluvat monet nykyajasta tutut elementit joululahjoja kantavasta partasuisesta hahmosta herkkuja notkuvaan joulupöytään. Kotimaiseen joulunviettoon voi tutustua myös Fennica-tietokannassa, josta löytyy lähes 300 viitettä asiasanalla joulu.

Resuiset joulu-ukot

Arvid Järnefeltin (1861–1932) näytelmässä Pikku Simon seikkailut joulu-iltana (1900) joulu-ukko kiertää ympäri maata jakamassa joululahjoja. Ruotsalaisen Viktor Rydbergin (1828-1895) kertomukseen perustuvassa näytelmässä joulu-ukko ei ole pyylevä punanuttuinen rusoposki, vaan vuorenkuninkaan hovissa majaileva menninkäinen, ”jolla on karvaiset vaatteet, kasvot rypyssä, harmaa tukka, tötteröhattu, ja piippu hampaissa.” Joulu-ukko ei myöskään ole ainoa laatuaan. ”Meitä on tuhansia tämmöisiä äijiä tänä iltana kiertämässä. Minun osalleni tuli tämä maakunta”, ukko valistaa asiasta tietämätöntä.

EläimiäJoululahjoja ja pula-aikaa

Charles Dickensin (1812–1870) kuuluisan joulukertomuksen tavoin moniin kotimaisiin jouluaiheisiin kertomuksiin kuuluu moraalinen opetus. Joululahjat jäävät saamatta, jos lapsi ei ole kiltti, nöyrä ja hyväsydäminen. Juhani Ahon (1861– 1921) novellissa ”Haltijan joululahja”, joka on ilmestynyt kokoelmassa Eläimiä (1911), Pikku-Heikki kohtaa mäenlaskun lomassa haltian, joka patistaa poikaa olemaan piiskaamatta vanhaa hevostaan joululahjojen menetyksen uhalla. Kertomus opastaa, että eläimetkin ovat joulurauhansa ansainneet.

Joululahjojen jakaminen on esillä myös ensimmäisen suomeksi kirjoittaneen naiskirjailijan Theodolinda Hahnssonin (1838–1919) kertomuksessa Joululahjat (1891), jossa tutustutaan porvarisperheen joulunviettoon. Kertomus on julkaistu myös kokoelmassa Syksyn karisteita (1911), jonka Hahnsson (omaa sukua Limón) on kirjoittanut Yrjö-Koskisen nimellä. Tarinassa materiaa tärkeämmäksi nousevat aineettomat lahjat – perhe ja yhdessäolo. ”Joulukuusi levitti herttaista valoansa yksinkertaisen maapappilan saliin. Iso-äiti istui teepöydän ääressä, Olli oli itse tuonut pikku Mannen hänen syliinsä ja Anni oli asettanut jakkaran iso-äidin jalkojen alle, jotta hän istuisi oikein mukavasti. Sitten juotiin teetä. Kun ensi kuppi oli juotu, rupesi joululahjoja tulemaan joka ovesta ja pikku Mannelle kaikkein enimmän.”

Syksyn karisteitaMyös pula-aikojen puute ja niukkuus ovat läsnä kotimaisen kirjallisuuden joulukuvauksissa. Ahon Tyven meri -kokoelmassa (1912) ilmestyneessä novellissa vieraillaan joulunvietossa talonpojan tuvassa (”Joulu-ilta talonpojan tuvassa”). Huolimatta rajallisista puitteistaan joulu on talonpoikaisperheessäkin tärkeä juhla. Myös talonpoika arvostaa joulusaunaa: ”Tuodaan sana, että kylpy odottaa. Avojaloin ja vähissä vaatteissa juosta kimmasevat sinne nuoret miehet pihan poikki, vanhemmat heittävät työturkin hartioilleen ja pistävät virsut jalkoihinsa. Jakun herroja ajaa porokellossa maantietä myöten, kuuluu pienestä mustasta huoneesta kiihkeä sähinä ja vitsojen hutkina, nousee valkonen höyry sekä ovesta että ikkunasta ja hajahtaa nenään koivumetsälle lemahtava löyly.”

Aholle joulu ei ole pelkkää valkohohteista satumaata, sillä hän myös kritisoi joulussa piilevää ulkokultaisuutta samaisessa kokoelmassa julkaistussa kirjoituksessaan (”Joulumietteitä”): ”Mutta kun kynttilät ovat sammuneet ja pienet menneet levolle näkemään unia uusista jouluista, jolloin nyt käteen puristettu puuhevonen on seisova satuloituna orhina rappujen edessä, jäävät vanhat vielä hetkeksi valvomaan ja näkevät sammutetun kuusen seisomassa lattialla kuin kummastellen, mitä varten oli se ilo, jota eilen sen ympärillä pidettiin.”

Elämän auetessaLapsuuden joulujen lumovoima

Joulunaika näyttäytyy hiljentymisen aikana, johon liittyy jotain lähes taianomaista. Tämä tunnelma välittyy Saima Harmajan (1913–1937) Elämän auetessa -nimellä postuumisti julkaistuista päiväkirjoista (1939), joissa koululaistyttö Saima kuvailee joulunviettoa 1920-luvulla: ”Nyt on jo jouluilta. Ihmeellinen, pyhä ilta. Tuuhea joulukuusi on paikallaan salissa. Kruunun kynttilät loistavat, ja kuusi on täynnä välkettä. Huoneet hämärtyvät, varjot himmenevät, kaikki on tyyntä ja rauhallista ja kodikasta. Ilmassa väreilee uusi tuntu, taivaallinen sointu.”

Jouluun yhdistyy vahvasti lapsuuden viattomuus, josta uneksii Eino Leino (1878–1926) runoelmassaan Kivesjärveläiset (1898): ”On mulla yksi ajatus, on ollut lapsest’ asti. Joulun tahdoin tehdä ma. Se elon tieni rasti. / Joulun. Suomalaisen Joulun. Kera kulkusien, kera kuusten, kynttiläin ja tähtein tuikkivien.” Leinon tavoin monen muun suomalaisen jouluun kuuluvat niin kuuset, kynttilät ja kulkuset kuin toiveikkuuskin. Joulunvietossa on mahdollista hiljentyä ja kääntää ajatukset kohti alkavaa uutta vuotta.

kv_rgb

Marginaalista kulttuuriperinnöksi – kansalliskokoelman omakustanteet

Suomessa julkaistaan vuosittain iso joukko omakustanteita – sekä kauno- että tietokirjallisuutta. Myös omakustanteet talletetaan Kansalliskirjaston kansalliskokoelmaan, sillä Kansalliskirjasto vastaanottaa Suomessa ilmestyneet julkaisut vapaakappaleina. Toiminta perustuu kulttuuriaineistolakiin. Kaikki suurelle yleisölle tarkoitetut julkaisut, sekä omakustanteet että isojen kustantajien julkaisukynnyksen ylittäneet kirjat, luetteloidaan kansallisbibliografiaan. Suomalaisen julkaisutuotannon FENNICA-tietokanta sisältää kansallisbibliografiaan luetteloidun aineiston tiedot sekä ennakkotietoja tulevista julkaisuista.

Katsaus kansalliskokoelman alkuvuonna 2015 luetteloituihin omakustanteisiin havainnollistaa suomalaisen julkaisutuotannon monipuolisuutta. Kirjan julkaisemisesta kustannustalojen ulkopuolella on tullut entistäkin helpompaa, ja yhä useampi kirjoittaja valitsee tämän reitin. Omakustanteiden kirjo on laaja muistelmista ja sukututkimuksista kirjoittajapiirien antologioihin. Jokainen julkaisu on kirjoittajansa näköinen.

KovaKarri Liikkasen ja Mikko Kananojan tieteisromaani Kova (2014) kehittelee tietoyhteiskuntadystopian, joka on samalla kauhukuva omasta ajastamme. Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa maailmaa hallitsee kaikkialla läsnä oleva Superinternet. Kaiken takana on salaperäisyyden verhoama Henry Hayes, joka on kohonnut arasta nörttipojasta Nobelin tietotekniikan palkinnon voittaneeksi teknologiaguruksi ja uuden ajan valtiaaksi. Media-alalla freelancerina työskentelevä helsinkiläinen Frans Koski ajelehtii elämässään rakkautta etsien kunnes tempautuu sattumalta Hayesin salaisuuden jäljille. Kova on ajassaan kiinni oleva tieteistrilleri, joka rakentaa jännitteen toden ja kuvitellun välille.

PapuHanna-Riikka Heikkilän kuvittama lastenkirja Papu ja Nappisade (2012) on veikeä tarina Papu-nimisestä lapsesta ja nappeja intohimoisesti keräilevästä linnusta. Heikkilän ilmeikäs piirrostyyli sädehtii hyvää mieltä ja huoliteltua huolettomuutta. Teos rakentaa sen verran visuaalisesti eheän maailman, että ei ole ollenkaan yllättävää, että kirja on ponnistanut designin maailmasta, suomalaisen lastenvaate- ja lifestyle-merkin sivutuotteena.

Poromiehen polkuEino Pokan muistelmateoksessa Poromiehen polku (2014) poromies muistelee yli puolen vuosisadan mittaista elämäntyötään poronhoidon parissa. Kirja kertoo nuorten miesten huimista eräretkistä Lapin luonnon armoilla ja kasvamisesta kokeneeksi eränkävijäksi. Erämiehen tie on kulkenut pohjoisten seutujen halki. Tarvittavat paikat ovat löytyneet ilman karttaakin, sillä poromiehellä on ollut sanojensa mukaan ”kartta päässä ja kompassi puussa” kulkemista ohjaamassa.

ReijoAntti Kurvisen sarjakuvateos Reijo: säkit matkassa (2014) kertoo kodittomasta Reijosta, joka löytää roskista penkoessaan pankkiryöstäjien saaliskätkön. Säkillinen rahaa auttaa kadun miehen nälkään ja janoon, mutta ei tuo Reijolle helpotusta resuisesta ulkokuoresta johtuvaan hyljeksintään. Reijo puikkelehtii turvattomana paikasta toiseen pääsemättä edes lompakko pullollaan paremman väen ravintoloihin. Sarjakuvateos näyttää laitapuolen kulkijan kolkon arjen kaikessa raadollisuudessaan. Tarina sisältää moraalisen opetuksen, jota alleviivataan varsinkin loppuratkaisun yhteydessä.

JereKirjailijapseudonyymi J. N. V. Ahtola tarttuu poikarakkautta kuvaavissa romaaneissaan kontroversiaaliin aiheeseen. Jeren ja Jusan seikkailut on viisiosaiseksi suunniteltu homoeroottinen romaanisarja, josta on kesällä 2015 ilmestynyt kolme ensimmäistä osaa: Jere miesten matkassa (2015), Jere joutuu puhutteluun (2015) sekä Jere ja Sädepistooli (2015). Miesten välisiä suhteita ja fyysisen läheisyyden kaipuuta käsittelevä sarja on suunnattu aikuisille lukijoille ja se kuvaa seksuaalisuutta suorasukaisesti nuorukaisen näkökulmasta. Kirjasarjassa on tarkoitus ilmestyä vielä osat Jere ja isku kaupungin sydämeen sekä Jere manan majoilla.

KuukkeliNatalia Sanila-Koskisen satukirja Kuukkeli (2013) on omistettu koltansaamelaisille lapsille. Kirja kertoo uteliaasta pikkukuukkelista, joka uskaltautuu lentomatkalle tutustumaan lähiseutuihin kohdaten monenlaisia lintuja aina vaivaiskoivikossa asuvasta riekosta ihmisten häkissä pitämään lemmikkiundulaattiin. Pohjoisen karu luonto pääsee oikeuksiinsa Séverine Cuénodin ruskan ja revontulen väreissä hehkuvissa kuvituksissa. Teos on ilmestynyt myös koltansaameksi.

1800-luvun elämää IsossakyrössäKalervo Mieltyn paikallishistoriikki 1800-luvun elämää Isossakyrössä (2014) kokoaa yhteen 1800-luvun paikallista muistihistoriaa Isonkyrön pitäjältä. Tarinat ja tapaukset kirjaavat ylös tapahtumia ja mennyttä arkea tavalla, jossa on asukkaiden ääni kuultavissa. Kattavan historiankirjoituksen sijaan kirja sisältää arkielämän kuvauksia ja suullista perimätietoa. Mukana on esimerkiksi kertomus siitä, kuinka venäläinen kulkukauppias joutui susien armoille ja kuinka paikalliset asukkaat pelastivat hänet pulasta. Käsitellyksi tulevat sekä arkiaskareet että juhlapyhien vietto. Piirtyy kuva karusta, mutta yritteliäästä elämästä, jossa vuorottelevat puute ja rikkaus sekä ilo ja suru.

Vaikka omakustanteet jäävät usein vaille valtakunnallista huomiota, niillä saattaa olla iso merkitys alueelliselle paikallisidentiteetille, yksittäiselle suvulle tai ammatti-, harrastus- tai muulle vertaisryhmälle. Omakustanteet edustavat suomalaisen julkaisutoiminnan marginaalisempaa puolta, johon ei välttämättä törmää kirjakauppojen hyllyillä. Kuitenkin osana kansalliskokoelmaa myös nämä julkaisut päätyvät yhtä lailla osaksi suomalaista kulttuuriperintöä nykyisten ja tulevien sukupolvien käyttöön.

kv_rgb