Kansalliskirjasto vaalikuumeessa

Kevät 2019 tuo tullessaan tuplavaalit: uusi eduskunta valitaan huhtikuun puolessavälissä (ennakkoäänestys 3.–9.4., varsinainen vaalipäivä 14.4.) ja europarlamentaarikot toukokuun lopussa (ennakkoäänestys 15.–25.5., varsinainen vaalipäivä 26.5.). Rekisteröityneitä puolueita on kaikkiaan 19, joten ei ihme, että kadut ja torit ovatkin jo täyttyneet vaalimainosten jakajista ja kiri sen kuin kiihtyy äänestyspäivien lähestyessä.

Kansalliskirjastossa vaalit kiinnostavat aivan erityisesti siksi, että pääsemme jälleen vastaanottamaan ja tallettamaan niihin liittyvää materiaalia tutkimuksen tarpeisiin niin paperimuodossa kuin digitaalisenakin. Aineiston saanti perustuu kulttuuriaineistolakiin (1433/2007), jonka mukaan Kansalliskirjastoon tulee toimittaa vapaakappaleina kaikki Suomessa levitykseen tarkoitetut painotuotteet ja tallenteet. Vaaliaineisto, kuten erinäiset äänestyspaikkojen ohjeistukset, mainokset, julisteet ja flaijerit tulevat kartuttamaan pienpainatekokoelmaamme. Kokoelman nimi ei liity materiaalien pieneen kokoon, vaan niiden sisältöön, joka on tyypillisesti melko suppeaa ja nopeasti ajankohtaisuutensa menettävää.

Pienpainatekokoelman vaaliaineistoa. Kuva: Marjaana Sailio

Pienpainatekokoelma pitää sisällään jo runsaasti aiempien vuosien ja vuosikymmenten niin kunta-, eduskunta-, europarlamentti- kuin presidentinvaaleihinkin liittyviä materiaaleja. Siten näistä helposti kovin lyhytikäisiltä ja pienimuotoisiltakin vaikuttavista yksittäisistä mainoksista ja tietoiskuista syntyy yhdessä suurempi ja kattavampi kokonaisuus kuin voisi alkuun ajatella. Vaaliaineistot toimivatkin hienona historiallisena jatkumona, joiden avulla voidaan vaikkapa tutkia sitä, minkälaista vaaleihin liittyvä mainonta on ollut eri vuosikymmeninä, miten puolueet ovat muuttuneet tai miten ehdokkaiden sukupuolijakaumat ovat vaihdelleet vuosien varrella. Pienistä ”lipareista” saa toisin sanoen yllättävän paljon irti tutkimuksen tarpeisiin!

Paperimuotoisia vaaliaineistoja saamme suoraan painotaloilta jos aineistojen painopaikka on Suomessa. Jos taas aineistoja painatetaan itse tai ulkomailla, niiden luovutusvelvollisuus on puolueilla. Pienpainateaineistoa toimitetaan aina kaksi kappaletta kutakin. Niistä toinen tulee meille Kansalliskirjastoon ja toinen matkaa Turun yliopiston kirjaston vapaakappalekokoelmaan. Suomesta löytyy siis kaksi pienpainatekokoelmaa, jotka ovat periaatteessa samansisältöisiä, mutta käytännössä Kansalliskirjaston kokoelma on täydellisempi.

Vaaleihin liittyvästä verkkoaineistosta toteutetaan lisäksi teemakeräys verkkoarkiston kautta. Poiminta tapahtuu puolueiden ja etujärjestöjen sivuilta, uutissivustojen vaaliosuuksista sekä sosiaalisesta mediasta esimerkiksi hashtag- ja asiasanaperusteisesti. Talteen saadaan siten Twitter-viestintää, Youtube-videoita ja Facebook-aineistoa muun muassa edustajien profiilien kautta. Keräyksessä tallennettua aineistoa pääsee selailemaan vapaakappalekirjastoissa erityisiltä vapaakappaletyöasemilta.

Podcastit talteen!

Kansalliskirjaston kotimaisen julkaisutoiminnan arkistoinnissa eli vapaakappaletoiminnassa uusi aluevaltaus vuonna 2018 oli podcastien kerääminen ja tallentaminen. Podcastien, eli internetissä levitettävien puheohjelmien suosio on noussut viime vuosina valtaisasti, lopulta jopa Suomessa niistä puhutaan televisiossa ja podcastit saivat viime vuonna oman festivaalinsa.

Määritelmältään podcast on internetissä levitetty ja yleensä myös ladattavissa oleva puheohjelma riippumatta sisällöstä, tai alkuperäisestä julkaisupaikasta. Yleensä podcasteista puhuttaessa tarkoitetaan juuri internetiä varten tuotettua lähetystä jota ei ole lähetetty esimerkiksi radioaalloilla. Määritelmä voi olla käytännössä kuitenkin lipsuva: moni tunnettu podcast on lähetetty ensin radiolähetyksenä ja tiivistetty sen jälkeen podcastiksi.

Kuva: Pixabay, Kaboompics (Pixabay Licence)

Podcastit aineistotyyppinä ovat verkkosivujen ja radiolähetysten välimaastosta, mutta joiden tallennusvelvollisuus julkaisualustan vuoksi on kulttuuriaineistolain (1433/2007) mukaan Kansalliskirjastolla. Perinteisten broadcast-radiolähetysten tallennus on laissa määritelty Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) Radio- ja televisioarkiston (RTVA) tehtäväksi.

Lähdimme siis ihan uusille vesille podcastien kanssa. Työurakkana oli löytää erilaisia kotimaisia podcasteja ja saada ne talletettua jonnekin Kansalliskirjastossa. Podcastien löytämisessä isona apuna oli jakso.fi -sivuston lista kotimaisista podcasteista, jota rikastimme itse etsityillä podcasteilla sekä syksyllä 2018 toteutetulla keräyskampanjalla sosiaalisessa mediassa.

Keräyskampanjassa pyysimme yksinkertaisella verkkolomakkeella linkkejä kotimaisiin podcasteihin. Keräykseen otettuja podcasteja ei valittu laatukriteerein, tallennettavaksi kelpasi melkein mikä tahansa podcastin määritteen täyttävä kotimainen ohjelma. Suurin osa keräysvastausten (94 kappaletta) podcasteista olikin suomenkielisiä, itse kerätyistä podcasteista pieni osa oli myös ruotsiksi ja muutama myös muilla kielillä. Podcastin kotimaisuutta määriteltiin tarkoituksella mahdollisimman löyhin termein.

Kuva: Helsingin kaupunginmuseo (finna.fi), (CC BY 4.0)

Kerättäviä nimikkeitä keräyskampanjasta ja itse tehdystä etsinnästä saatiin lopulta yhteensä 660 kappaletta. Verkkokeräyksen sulkeuduttua podcastit ladattiin verkkosivuiltaan ja ne tullaan tallettamaan Varia-nimiseen julkaisuarkistoon, joka on käytettävissä vapaakappaletyöasemilla paitsi Kansalliskirjastossa, myös muissa vapaakappalekirjastoissa ympäri Suomea.

Verkkoarkiston sijasta podcastit päätettiin sijoittaa Variaan, koska podcastien julkaisualustat olivat hyvin vaihtelevin tekniikoin toteutettuja. Keräyksen tulokset ovat käytettävissä, kunhan tallennus- ja luettelointiurakka saadaan tehtyä vielä vuoden 2019 aikana.

Lisätietoa keräyksestä ja sen toteutuksesta antaa vapaakappaletoimisto: vapaakappale@helsinki.fi

Vapaakappaleohjeita selkeästi: musiikkiaineiston luovuttaminen

Kansalliskirjaston tulevaisuuden helmet saapuvat joskus aika mielenkiintoisin reitein oikeaan määränpäähänsä Senaatintorin viereen – osoitteessa saattaa lukea Kansallisarkisto, Kansallisaarrearkisto tai jopa useita vuosia sitten vanhentunut osoite kaupungin toisella laidalla.

Vapaakappaleilla kartutetaan kansalliskokoelmaa, joka on käytettävissä kaikkien tutkijoiden sekä muiden tietoa etsivien lähdeaineistona. Kansalliskokoelma sisältää mielenkiintoisen kokonaisuuden suomalaisesta musiikin julkaisukentästä, joka karttuu jokaisen saadun vapaakappaleen myötä koko ajan kattavammaksi kokonaisuudeksi. Toimintamme perustuu tietenkin lakiin (1433/2007), josta käytämme usein lyhyempää nimitystä kulttuuriaineistolaki lain virallisen nimen rinnalla.

Kansalliskirjaston vapaakappaletoimiston hamuamia äänitteitä ja muita tallenteita saapuu yleensä niiden kotimaisilta valmistajalta (ensisijainen kulttuuriaineistolaissa määritetty luovuttaja), mutta nykyisin suurin osa julkaisuista saapuu äänitteen julkaisijalta. Etenkin itse askarreltujen tai ulkomaisissa levytehtaissa teetettyjen levyjen määrän noustua, vapaakappaleen luovuttaja on nykyisin paljon useammin julkaisija tai jopa sillä esiintyvä artisti kuin äänitteen valmistaja.

Joskus julkaisujen luovuttaminen voi tuntua ylimääräiseltä riesalta, mutta kulttuurihistorian tallettaminen kirpaisee vain yhden luovutettavan kappaleen verran – kirjamuotoisten painotuotteiden (kuten nuottien) kohdalla kaikista julkaisuista pitää luovuttaa kuusi (6) kappaletta, pienpainatteita ja julisteita kaksi (2) kappaletta.

Eräs viimeaikainen vapaakappalelähetys

Tässä käytännön vinkit miten äänitteet (miksei muukin aineisto) kannattaa lähettää Kansalliskirjaston huomaan:

1. Tarkista mitä tarvitsee lähettää. Tämän voin tehdä itse tarkistamalla julkaisun tiedot Finnasta (kaikki luetteloidut julkaisut) tai Violasta (vain nuotit ja musiikkiäänitteet) nimekekohtaisesti tai pyytämällä tarkistusta vapaakappaletoimistosta. Yleinen ohje on, että jos julkaisusta löytyy sekä luettelointitiedot että tieto sijainnista (Kansalliskirjasto-kohdassa ei lue kolkkoa ”ei saatavuustietoja” tai ”ei sijaintia” lausahdusta), niin silloin julkaisu on jo saapunut perille. Epäselvät tapaukset kannattaa aina varmistaa, joskus viive luetteloinnissa voi olla yllättävänkin pitkä.

2. Tarkista mitä ei tarvitse lähettää. Ihan kaikkia mainostarroja tai irtonaisia kansipapereita ilman varsinaista äänitettä ei tarvitse luovuttaa. Luovutettavien ja ei-luovutettavien aineistotyyppien listaus on näkyvissä verkkosivuillamme: https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/vapaakappaletoimisto#painotuotteet

3. Tarkista montako kappaletta julkaisusta pitää lähettää. Äänitteissä ja muissa tallenteissa kappalemäärä on aina yksi, mutta jos esimerkiksi musiikkijulkaisusta on tehty erilaisia formaattivariaatioita (CD, kasetti, vinyyli, spesiaalipainokset yms.) niin Kansalliskirjasto tallettaa kaikista mahdollisista versioista yhden kappaleen.

4. Tarkista lähetysosoite! Oikeaan paikkaan saapuu aineistoa tosiaan melko värikkäillä osoitteilla, mutta toivomme että tarkistat että paketti on menossa jo ensimmäisellä yrittämällä oikeaan paikkaan. Yhteystietomme löytyvät myös verkkosivuiltamme: https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/vapaakappaletoimisto#yhteystiedot

5. Täytäthän myös lähetysluettelon. Voit käyttää verkkosivuiltamme löytyvää valmista pohjaa, tai kirjoittaa itse listan mitä paketti sisältää. Merkitsethän myös kuka on paketin lähettäjä.

6. Lähetäthän myös digimuotoisista julkaisuista kappaleet. Nämä tarvitsee lähettää etenkin jos julkaisusta ei ole tehty fyysistä tallennetta. Jos julkaisuista on putkautettu ulos mikä tahansa fyysinen julkaisuversio (CD, vinyyli, kasetti, minidisc tai joku vielä tuntematon formaatti) niin se ajaa tärkeysjärjestyksessä ohi digijulkaisun. Tiedostot voit pukata tulemaan suoraan sähköisen luovutuslomakkeen kautta tai sopia siirtomuodon massiivisten lähetysten kohdalla erikseen: https://luovutuslomake.kansalliskirjasto.fi/

7. Pistä Kusti polkemaan! Voit tuoda itsekin luovutettavat aineistot vapaakappalepalvelujen toimistolle (Yliopistonkatu 1, Helsinki) jos kyse on noin kauppakassin kokoisesta lähetyksestä. Maan alla sijaitseva vastaanotto on isompia lähetyksiä ja ammattikuskeja varten.

Melkein kaikki siis kelpaa kokoelmien aarteeksi: pienistä pelimannilevyistä ja UG-räppäreiden kaseteista isojen levy-yhtiöiden viimeisimpiin hittituotoksiin. Myös ulkomailla julkaistujen kotimaisten artistien ja yhtyeiden julkaisut otetaan mielellään vastaan Kansalliskirjaston kokoelmaan.

Kaikkien luovutusten päätepiste on joka tapauksessa Kansalliskirjaston ylläpitämä kansalliskokoelma, jossa tallenteita säilytetään hamaan tulevaisuuteen asti ja sen yli. Kun fyysinen tai tulevaisuuden digitaalinen olomuoto näyttää hapertumisen merkkejä, kirjasto pitää huolen julkaisun muuntamisesta johonkin parempaan olomuotoon.

Ja mehän mieluusti vastaamme myös kysymyksiin! Mitä vielä tahtoisit tietää vapaakappaleista?

Valemedia osaksi kulttuuriperintöä

Kansalliskirjasto on tehnyt verkkoarkistoon teemakeräyksiä eri aiheisiin perustuen kymmenen vuoden ajan. Aiheet ovat vaihdelleet vaaleista festivaaleihin; musiikista tulivuorenpurkauksiin.

Valitsimme yhdeksi keräyskohteeksi valemedian. Valemedia on käsitteenä herkkä ja vaikeasti määriteltävä. Kotimaisten kielten keskuksen määritelmän mukaan se on mielipiteisiin perustuvaa, vastoin hyvää journalistista tapaa toimiva viestintäkanava, jota voidaan käyttää informaatiosodan välineenä. Tällaisten kanavien ylläpitäjät ja tukijat käyttävät niistä nimityksiä vastamedia ja vaihtoehtomedia. Valemedian alakäsite on valeuutinen, joka saman lähteen mukaan on valemedian tuottama ja välittämä uutiselta vaikuttava teksti tm. kuvaus.

Syy, miksi halusimme tehdä keräyksen juuri tästä aiheesta, on se että valemediat muuttuvat koko ajan. Alalle tulee uusia yrittäjiä ja vanhat lopettavat. Myös tekstien sisällöt ovat tilanteiden mukaan muuttuvaisia; ystävät muuttuvat vihollisiksi ja päinvastoin. Keräämällä alan medioita yhteen, voimme tarjota tulevaisuuden tutkijoille edustavan otoksen ilmiöstä Suomessa vuonna 2018.

Aiheen vaikeuden takia halusimme ilmiötä määritelläksemme haastatella alan asiantuntijaa. Johanna Vehkoo on toimittaja ja tietokirjailija, joka on erikoistunut faktantarkistukseen ja verkossa leviävään misinformaatioon. Hän kirjoittaa Yleisradiolle näitä aihepiirejä käsittelevää juttusarjaa nimeltä Valheenpaljastaja. Juttusarjan koko arkisto on luettavissa täällä: https://yle.fi/aihe/kategoria/oppiminen/valheenpaljastaja

Miltä keräämämme lista vaikuttaa?

Lista vaikuttaa varsin pätevältä ja loogisesti kootulta. Itse käyttäisin näistä kattotermejä misinformaatio (tahattomasti levitetty väärä tieto) ja disinformaatio (tahallisesti levitetty väärä tieto).

Mikä tekee valeuutisen ja mikä valemedian?

Valeuutisen määritelmä on hyvin yksinkertainen: se on harhautustarkoituksessa tehty teksti (tai vaikkapa video), joka matkii ulkoisesti journalismia, mutta ei ole sitä. Tarkemmin olen määritellyt ilmiötä oheisessa jutussa https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/01/26/valheenpaljastaja-mita-valeuutiset-ovat-ja-mita-ne-eivat-ole

Valeuutinen on olennaisilta osiltaan sepitettä, kun taas journalismi on faktapohjaista. Joskus valeuutisissa on mukana tosipohjaisia asioita, joihin sekoitetaan keksittyjä juttuja. Oleellista on, että valemedia ei pohjimmiltaan välitä tosiasioista eikä noudata Journalistin ohjeita http://www.jsn.fi/journalistin_ohjeet/. Valeuutisen tekijän motiivina voi olla raha, huijaamisesta saatava tyydytys tai poliittiset pyrkimykset. Sivuilla ei yleensä ole päätoimittajaa tai muita selkeitä vastuuhenkilöitä tai edes sähköpostiosoitetta kummempia yhteystietoja. Juttujen kirjoittajia ei tyypillisesti nimetä.

Onko näistä julkaisuista lupa käyttää myös termejä vastamedia vai vaihtoehtomedia?

En itse käytä noita termejä. Vastamedia on monen vale- ja vihasivuston itse suosima nimitys, koska se luo keinotekoisen vastakkainasettelun perinteisen eli niin kutsutun valtamedian ja niin sanotun vastamedian välille. Tosiasiassa ei kuitenkaan ole kyse siitä, että vastamedia kertoisi jonkun vaihtoehtoisen totuuden, vaan se tyypillisesti vääristelee, liioittelee tai valehtelee. Vaihtoehtomedia puolestaan on vanha, vakiintunut termi, jolla tarkoitetaan muun muassa kulttuuri- ja mielipidelehtiä sekä pieniä alakulttuurijulkaisuja. On parempi kutsua kutakin sivustoa sitä itseään parhaiten kuvaavalla termillä. Kattokäsitteenä voi käyttää valemediaa silloin kun disinformaatiolla on olennainen rooli sisällössä. Joskus valemediaa käytetään liian kärkkäästi, esimerkiksi sellaisten poliittisten mielipidesivustojen kohdalla, jotka eivät pyri esiintymään uutisvälineinä.

Miten tärkeänä näet valemedioiden tallentumisen verkkoarkistoon ja siten tutkijoiden käyttöön tänä päivänä ja tulevaisuudessa?

On aivan olennaista kerätä ja tallentaa näitä sivustoja, erityisesti siksi, että ne saattavat muutella ja poistaa sisältöjään julkaisun jälkeen kertomatta siitä lukijoilleen. Jotkut ovat muun muassa muuttaneet kirjoittajien nimiä jälkikäteen. Lisäksi sivustot voivat sulkeutua ilman ennakkovaroitusta. Kyseessä on tärkeä tutkimuskohde, koska sivustot vaikuttavat mielipideilmastoon.

Uskotko että keräys voi auttaa ymmärtämään ilmiötä?

Ilman muuta. Valeuutisilmiö ja rasistiset vihasivustot vaikuttavat julkiseen keskusteluun ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin muun muassa levittämällä vihapuhetta. Ne ovat tärkeitä tutkimuskohteita, ja juuri niiden arvaamattoman luonteen takia niitä on syytä tallentaa systemaattisesti.

Millaisena näen valemedian tulevaisuuden? Voiko valemedia siirtyä ajan kanssa muille alustoille?

Nehän toki toimivat jo esimerkiksi sosiaalisen median alustoilla. Tulevaisuudessa valemediassa nähdään enemmän äänen ja liikkuvan kuvan manipulointia. Valemediat menevät sinne, minne yleisö menee.

Olemme keränneet keräyslistaan valemedioita, joiden agendoja ovat etupäässä nationalismi, rasismi, maahanmuuttovastaisuus ja Venäjämyönteisyys. Lisäksi on joitain joiden agendana on ilmastonmuutoksen epäily, miesasia (tarkoittaen miesten ylivaltaa) ja rokotekielteisyys. Pitäisikö meidän mielestäsi kerätä muunkinlaisia julkaisuja saman teeman alla?

Salaliittoteoriasivustot ja -blogit tulevat myös mieleen. Listassa näytti sitäkin aineistoa kyllä olevan. Tällaiset sivustot muodostavat omituisia ideologisia hybridejä, joissa vasemmistolaisina ja oikeistolaisina pidetyt tahot löytävät yhteisiä vihollisia tai ihailun kohteita.

Mikä on sosiaalisen median rooli tänä päivänä? Facebook ainakin on ilmoittanut, ettei jaa valeuutisia enää entiseen malliin. Minkälaisia aiheeseen liittyviä sosiaalisen median sisältöjä toivot kerättävän?

Vale- ja vihasivustojen sisällöistä käydään usein vilkkaimmat keskustelut juuri sosiaalisen median palstoilla. Näitä olisi hyvä myös tallentaa, mikäli ne ovat julkisia.

Erityisesti Facebookin roolista valeuutisten levittäjänä on käyty paljon keskustelua, ja yhtiö on kokeillut jo lukuisia keinoja ongelman ratkaisemiseksi. Jos sanon asiasta jotakin tänään, huomenna Facebook tiedottaa jo kokeilevansa jotakin uutta. Yhtiön on syytä ottaa viimein vastuu ongelmasta. Youtube on lähes yhtä merkittävä misinformaation levittäjä kuin Facebook.

Valemediakeräys ja muut verkkoarkistoon tallennetut aineistot ovat asiakaskäytössä tekijänoikeuslain edellyttämällä tavalla vapaakappaletyöasemilla, joita on Kansalliskirjaston lisäksi muissa vapaakappalekirjastoissa, Eduskunnan kirjastossa sekä Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa.

 Verkkoaineistokeräykset kuvaillaan kansallisbibliografiaan kokoelmatasolla. Linkki keräykseen.

Burning Logitech 12” by Diether. Licensed under CC BY-SA 3.0

Lokakuun vallankumouksen vaikutukset Venäläiseen kirjastoon

Sata vuotta sitten Venäjän myllertäneellä lokakuun vallankumouksella oli vaikutuksensa myös Helsingissä toimineeseen Venäläiseen kirjastoon. Venäläinen kirjasto – nykyinen Kansalliskirjaston Slaavilainen kirjasto – koki merkittävän kolauksen aineistokartunnassaan venäläisperäisen kirjavirran tyrehdyttyä vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen jälkeen lähes olemattomaksi. Samaan aikaan kirjaston ainutlaatuinen merkitys tutkimukselle tulevaisuudessa valkeni suomalaiselle yliopistoväelle.

Oikeus keisariajan vapaakappaleisiin synnytti maailmankuulun erikoiskirjaston

Venäläisen kirjaston perustamisen jälkeen v. 1843 kirjaston kokoelma kasvoi voimakkaasti pitkin 1800-lukua. Kokoelma oli saanut alkunsa kuitenkin jo varhain vuosisadan alussa, jolloin Turun akatemia sai oikeuden vastaanottaa yhden vapaakappaleen kustakin Venäjällä painetusta kirjallisesta tuotteesta. Oikeus oli harvinainen: vastaava oikeus muualla Venäjällä koski lisäksi vain nykyisiä Venäjän Kansalliskirjastoa ja Venäjän tiedeakatemian kirjastoa. Neuvostoliitossa kyseiset kirjastot olivat ulkomaalaisille tutkijoille vaikeapääsyisiä, jolloin Venäläisen, myöhemmin Slaavilaisen, kirjaston vapaakappalekokoelma Helsingissä tuli hiljalleen tunnetuksi ja suosituksi länsimaisten Venäjä-tutkijoiden keskuudessa.

Suomalaisten kamppailu kirjastosta

Lokakuun vallankumouksesta on kulunut 100 vuotta. Izvestija-sanomalehti päivä vallankumouksen jälkeen 26.10.1917 (8.11.1917). Numero löytyy Slaavilaisen kirjaston kokoelmasta.

Kirjaston pysyminen Suomessa ei valtion itsenäistymisen jälkeen ollut kuitenkaan itsestäänselvyys. Hallinnollisesti kirjasto ei pystynyt toimimaan enää itsenäisesti kartunnan romahdettua eikä yleinen ilmapiiri tukenut Venäjä-tutkimusta. Helsingin yliopiston konsistorin asettaman komitean mietinnössä v. 1921 Venäläinen kirjasto nähtiin kuitenkin harvinaisena kokonaisuutena, jolla olisi merkitystä tutkimukselle tulevaisuudessa. Seuraavana vuonna venäläiset vaativat Venäläisen kirjaston luovuttamista vaihdossa Suomen valtiosihteerinviraston pienempään kirjakokoelmaan. Tšekkoslovakiasta ehdotettiin Venäläisen kirjaston myymistä ja siirtämistä Prahassa vasta perustettuun Slaavilaiseen instituuttiin. Sekä venäläisten vaatimus että Tšekkoslovakian ehdotus torjuttiin, ja Venäläinen kirjasto yhdistettiin hallinnollisesti Helsingin yliopiston kirjastoon (nykyinen Kansalliskirjasto) v. 1924.

Kirjaston vallankumoukselliset

Pienemmässä mittakaavassa vallankumouksella oli vaikutuksensa myös Venäläisen kirjaston henkilökuntaan. 1900-luvun alussa henkilöstöllä oli huomattaviakin yksityisiä suhdeverkostoja Venäjän vallankumouksellisiin, minkä myötä kirjaston kokoelmiin saatiin harvinaisia poliittis-vallankumouksellisia julkaisuja. Yksi kirjaston työntekijöistä, amanuenssi Vladimir Smirnov, oli itsekin vallankumouksellinen. Hän toimi bolševikkien maanalaisen toiminnan yhteyshenkilönä Helsingissä ja majoitti Vladimir Leniniä sekä kirjailija Maksim Gorkia kotonaan 1905–1906. Suomen sisällissodan jälkeen Smirnov erotettiin virastaan yhtenä harvoista yliopiston punaisista.

Slaavilaisen kirjaston kokoelmasta suurin osa on luetteloitu kokoelmatietokantaan. Luetteloidun kokoelman ikärakenteessa (ryhmittely julkaisuvuoden mukaan) on havaittavissa selkeä notkahdus heti vallankumouksen jälkeen. Vapaakappaleoikeuden päättymisen jälkeen kirjaston tuli suunnitella hankintapolitiikkansa uudelleen.

Kirjallisuutta

Engman, M. (1986). Böcker i kristid. Biblioteken i relationerna mellan Finland och Rådsryssland 1917-1926. Album amicorum. Kirja- ja kulttuurihistoriallisia tutkielmia Eeva Mäkelä-Henrikssonille 29.7.1986 (s. 32–50). Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto.

Hakkarainen, J-P. (2016). Venäläisen Oxfordin kirjasto? Kansalliskirjasto, 4/2016 (s. 28–33).

Knapas, R. (2012). Tiedon valtakunnassa. Helsingin yliopiston kirjasto – Kansalliskirjasto 1640–2010. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Verkkouutisoinnin murroksista

Verkon uutissisältöjä on tallennettu Kansalliskirjaston verkkoarkistoon jo kymmenen vuotta. Viime vuosina haasteeksi on muodostunut julkaisijoiden tarve kehittää ansaintamalleja, mikä on osaltaan ilmennyt sivuille asetettuina maksumuureina. Maksumuurit, jotka ovat estävät tavallista lukijaa pääsemään vapaasti artikkeleihin, muuttavat myös suomalaisen kulttuuriaineiston keräystapaa.

1932 n . Sanomalehden myyjä, Turuntie 68 ( Mannerheimintie).

Sakari Pälsi, 1932 n . Sanomalehden myyjä, Turuntie 68 ( Mannerheimintie).

Verkkoaineistot itsessään ovat kulttuuriaineistolain toteuttamisen kannalta entistä keskeisemmässä asemassa. Painettujen julkaisujen määrä laskee vuosi vuodelta. Painettujen lehtien tapauksessa nimekemäärät ovat laskeneet reilun neljänneksen 1990-luvun ennätyslukemista. Jonkin verran on digitaalisena syntyneitä julkaisuja (joista siis ei ole painettua versiota ollenkaan), mutta suurin muutos on siinä kasvavassa artikkelisisältöjen vyöryssä, jota verkossa tänä päivänä on tarjolla. Julkaisemisen painopisteen siirtyminen verkkoon merkitsee myös keräämisen painopisteen muutosta.
Kaikki merkittävät sanomalehdet ovat ottaneet tai ottamassa käyttöönsä maksumuurin artikkelisisällöilleen. Muurien hyödyllisyydestä sinällään on kiistelty jo pitkään. Toisille on selvää, että lehden täytyy voida ansaita sisällöillä, joiden tuottamisesta maksaa (myöskään verkkosivujen mainostuotot eivät kata kuin pienen osan siitä mitä painetun tilaus). Toiset taas vetoavat käyttäjäkyselyihin, joissa vastaajat ovat toistuvasti vakuuttaneet siirtyvänsä muille sivustoille, mikäli oman lehden verkkosisällöt käyvät maksullisiksi. Muurien hyödyllisyys tai haitallisuus on siis monelle uskonasia. Suomessa näyttää kuitenkin orastavan asiasta konsensus, sillä useimmat lehdet alkavat nyt muurata sisältöjään tavalla tai toisella. Asiaa auttanee sekin, että lehdet voivat tätä nykyä tarjota rekisteröityneille tilaajilleen muutakin kuin artikkeleita.
Toisaalta on yhä Guardianin ja Kalevan tapaisia lehtiä, joissa ei ole otettu muuria käyttöön. Moni pohtii yhä, löytyisikö lyhytjännitteiselle lukijalle parempaa houkutusta kuin se, että otsikon alta paljastuu pelkkä tilauslomake. Huvudstadsbladetia julkaiseva KSF Media on omalla tavallaan liikkunut vastakkaiseen suuntaan luopumalla maksumuurista ja päästämällä lukijat juttuihin ilmaiseksi, mikäli hän rekisteröityy lukijaksi. Lukijoiden pelkkä profilointi katsotaan siis näinkin arvokkaaksi.

Taso, jolla juttuja muurataan, vaihtelee. Yhdenkään merkittävän lehden intresseissä ei ole, etteikö sivuilla olisi kuitenkin joitain ”tärppijuttuja”. Maksumuurityypit luokitellaan koviin ja pehmeisiin muureihin sekä näiden yhdistelmiin. Suomessa puhutaan kovan muurin lisäksi myös mittarimallista ja freemium-mallista. Kovan muurin käyttö edellyttää uskollista lukijakuntaa ja sitä, että lehdellä on valmiiksi johtava markkina-asema, lisäksi verkkolehden täytyy tuottaa merkittävää lisäarvoa lukijoille. Maailmalla tunnettu esimerkki kovasta muurista on The Times; meillä sitä käyttää mm. Lapin kansa. Pehmeä muuri on sama kuin mittarimalli. Siinä sallitaan tietty määrä vapaita artikkeleita tietyn ajan sisällä. Tunnetuin esimerkki meillä on Hs.fi, maailmalla tätä käyttää esimerkiksi New York Times. Yhdistelmä- eli freemium-mallissa lyhyet perusjutut ovat vapaasti luettavissa, kun taas pitkät ja syventävät muurin takana. Jotkut suomalaiset päivittäislehdet käyttävät sellaista freemium-mallia, jossa saa lukea vapaasti STT:n uutisia: oma juttutuotanto on muurin takana.

Kansalliskirjasto on haasteista huolimatta edennyt urakassaan kerätä näitä aineistoja omaan verkkoarkistoomme. Viime syystalven aikana suoritettu kulttuuriaineistolakiin perustuva aineistopyyntökierros avasi monen lehden sisällöt keräyskoneellemme: noin 30 pyynnöstä on päästy sisältöjen keruuseen lähes kaikissa tapauksissa. Jokaisen suomalaisten verkkosanomalehden muuritilanne on tarkoitus tarkistaa ja asianomaisia tiedottaa tämän vuoden aikana.

Myös aikakauslehdet ovat laittaneet maksumuureja sivuilleen. Useimmassa tapauksessa painetun lehden tilaaja pääsee lukemaan digitaalisia sisältöjä; joissain tapauksissa voi tilata pelkät verkkosisällöt. Muurin takana on yleensä myös muita sisältöjä kuin artikkeleita: esimerkiksi terveysvinkkejä, arvosteluja ja keskustelupalstoja. Vapaakappaletoimistossa on tarkoitus tutkia myös aikakauslehtien muurattuja sisältöjä lähitulevaisuudessa.

Verkkolehdet kuten muutkin kerätyt ja luovutetut aineistot ovat asiakaskäytössä tekijänoikeuslain mukaisesti vapaakappaletyöasemilla, joita on Kansalliskirjaston lisäksi muissa vapaakappalekirjastoissa, Eduskunnan kirjastossa sekä Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa.

muuri1

Signe Brander, 1913 Helsingin kaupunginmuseo

Lähteenä käytetty:
Journalisti (2016, 4): Joko maksumuurit murtuvat?
http://www.journalisti.fi/artikkelit/2016/4/joko-maksumuurit-murtuvat-/