Kirjan vuosi 2015 – Haastattelussa Risto Oikarinen

Kansalliskirjaston haastattelusarja jatkuu runoilija Risto Oikarisen haastattelulla. Risto on julkaissut kolme runokokoelmaa: Puupuhaltajan (2005), Katumusharjoituksia (2008) ja Väriopin (2012). Vuonna 2003 hän voitti Eino Leinon juhlavuoden kunniaksi järjestetyn nuorten runokilpailun ja Kalevi Jäntin palkinnon hänelle myönnettiin vuonna 2005. Tällä hetkellä Fennica-lukusalin vakioasiakas työstää ensimmäistä proosateostaan. Ristoa haastattelee Jussi-Pekka Hakkarainen.

Fennica-lukusali

Fennica-lukusali aamutuimaan eräänä vapunaattona.

Risto. Taannoinen tapaamisemme Kansalliskirjaston portaikossa tuli mieleeni tässä alkuvuonna, kun suunnittelimme tätä haastattelusarjaa. Työryhmässä heräsi ajatus, että jos haastattelisimme Kirjan vuosi 2015 -teemaan liittyen kirjastossamme vierailevia kirjallisen taiteen edustajia – portaikkokeskustelumme tuli mieleeni ja nyt olemme tässä, jakamassa yleisölle kirjastokokemuksiasi.

Muistatko ensimmäinen vierailusi Kansalliskirjastossa? Mitä asiaa mahdoit toimittaa ja muistatko mitä materiaalia vierailusi koski?

Ensimmäinen vierailuni Kansalliskirjastossa taitaa ajoittua vuoteen 1998. Se oli minulle sellaista eräänlaista välitilaa, musiikin ja kirjoittamisen välillä. Olin vielä tuolloin ollut opiskelemassa Ogelissa (Pop&Jazz -konservatorio) ja en ollut hakeutunut yliopistolle. Tulin ihmettelemään, mikä paikka tämä on.

Olet viime aikoina työskennellyt usein Kansalliskirjaston Fennica-lukusalissa. Mitä kirjastotilat, lukusalit tarkoittavat sinulle työsi kannalta?

Tila auttaa paljon. Lukusalissa kykenee orientoitumaan omaan työhön. Kansalliskirjaston Fennica-lukusali on hieman sellainen old school -lukusali, mikä ei ole esimerkiksi ruokailua varten. Siellä ei syödä. Lisäksi muiden asiakkaiden läsnäolo auttaa keskittymään omaan työhön. Tavallaan lukusalissa vallitsee sellainen hiljainen sopimus siitä, ettei täällä mekasteta. Kaikki ovat sulautuneena toisiinsa, omien töittensä äärellä ja se luo positiivista joukkopainetta. Se on kannustava miljöö, jossa vallitsee rauhallinen ja keskittynyt ilmapiiri.

Hyvät tavat kaunistavat

Hyvät tavat kaunistavat

Risto

Risto Oikarisen kirjastoselfie

 

 

 

 

 

 

 

 

Tarvitsen myös itselleni suitsit ja konkreettisia mittareita kirjoittamiselleni. Kotoa tai jossain jaetulla työhuoneella saattaa tulla liikaa häiriötekijöitä, mutta kirjastotilassa keskityn ainoastaan työhön. Saatan usein laittaa kännykästä sekkarin päälle kellotan varsinaisen kirjoittamisaikani. Kirjastotila on siis osa kurinalaisuutta. Kun olen ollut päivän kirjastolla tai työskennellyt vaikka edes tunnin, niin minulla on olemassa dataa, että jotain sentään on yritetty tehdä.

Kerroit minulle, että olet parhaillaan vaihtamassa tyyliä ja olet siirtymässä lyriikasta proosaan. Miltä uusi kirjoittamisen laji maistuu?

Edellisen kokoelmani jälkeen runopakki tyhjeni ja päätin kokeilla proosaa. Kirjoitin ensin asiaproosaa – uskonnonfilosofian graduni – minkä jälkeen aloitin romaanin. Olen innoissani proosan kirjoittamisesta, pitkä muoto tuntuu palvelevan tämänhetkistä ilmaisuani.

Runojeni kohdalla hinkkasin sanoja aika pitkään. Lyriikkanihan on varsin tiivistä. Proosassa tästä tavasta on ollut pakko opetella luopumaan, että saisi käsikirjoituksen valmiiksi. Tietyssä mielessä kyse on keskeneräisyyden sietämisestä. Joka sanaan ei voi pysähtyä. Se ei todellakaan aina ole helppoa. Pahinta on siis jäädä jumittamaan yhtä lausetta pitkäksi aikaa, jolloin käsitys kokonaisuudesta hämärtyy ja kirjoittaja uhkaa ajautua epätoivon partaalle.

Nyt kun olet kirjoittamassa proosaa, niin miten hyödyntänyt kirjaston kokoelmia kirjoitustyössäsi?

Käytän kirjastojen kokoelmia referenssikirjallisuuteena hyvin vähän. Romaanini liittyy musiikkiin, ja olen lainannut joitakin teoksia Kansalliskirjaston musiikkiosastolta. Olen kuitenkin ensi sijassa mielikuvitukseni ja muistojeni varassa. Ammennan oman mieleni pohjattomasta kirjastosta.

Lainaan kirjastoista romaaneja, mutta valikoin varsinkin kirjoitusprosessin aikana erittäin tarkkaan lukemani teokset. Niiden on sysättävä mielikuvitukseni ja kieleni elämään. Tällaisia ovat viime aikoina olleet esimerkiksi eräät Virginia Woolfin ja Jon Fossen romaanit.

Millainen on Risto Oikarisen mielestä toiveiden tai tulevaisuuden kirjasto? Mitä odotat siltä?

Kuten jo alussa kerroinkin, niin olen enemmänkin sellaisen klassisen kirjastokäsityksen kannattaja. Kirjastoissa ei saa olla melua, eikä liian kirkasta! Pitää olla rauhallista, että voi keskittyä töihinsä. Tällaiset tilat ovat nykyään harvassa. Käytän Fennica-lukusalin lisäksi usein myös Aralista ja Helsingin yliopiston kirjastoa, mutta joskus ainakin jälkimmäinen on liian rauhaton. Kirjastotilaakin pitää osata arvostaa ja kunnioittaa. En haluaisi tuomita kirjastojen pyrkimyksiä yhteisöllisten kokemusten tuottajina, mutta mielestäni kirjastossa on olennaisinta se, että siellä on kirjoja ja hiljaista.

Kirjastojen täytyy myös säilyttää asemansa tasa-arvon linnakkeina. Ne ovat meidän viimeisiä henkisiä saunojamme: kirjastossa statukset riisuuntuvat pois. Kirjastoja voisi kutsua myös eräänlaisiksi sivistyksen luostareiksi. Niissä orientoidutaan henkisiin, ei-materiaalisiin arvoihin: tietoon, estetiikkaan, sivistykseen. Tässä mielessä ne todella ovat keitaita kulutuskeskeisyyden ja rahanpalvonnan keskellä. Kun luostarin munkki tai nunna pyrkii hiljaisuudessa muuttamaan maailman tuottaman ahdistuksensa kilvoitukseksi, niin kirjastossa minä pyrin kirjailijana muuttamaan ahdistukseni kirjoitukseksi!

Pelkään kirjastojen muuttumista hälyisäksi ja kirjojen katoamista, kaiken muuttumista sähköiseksi. Kirjasto on hyvä paikka olla yksin ja kuitenkin yhdessä.

Rakkauteni kirjastoja kohtaan on kestänyt pitkään: jouduin teini-ikäisenä jättämään Umberton Econ Ruusun nimen kesken ennen loppua, sillä en voinut kestää luostarikirjaston paloa!

Tšekkiläisen surrealismin juurilla

Slaavilaisen kirjaston Polonica-kokoelmassa näkyy – lahjoituksina ja vaihtoina saadun kirjallisuuden kautta – tšekkiläisen kirjallisuuskaanonin eri kerrostumat, myös 1920- ja 1930-lukujen tšekkoslovakialaisen avantgarde-runouden kuohuvat vuodet. Vuonna 1920 perustettiin vastaitsenäistyneen Tšekkoslovakian pääkaupungissa Prahassa kirjailijoista ja taiteilijoista koostunut ryhmä Svaz moderní kultury Devětsil (’modernin kulttuurin liitto Devětsil’), joka heijasteli aikakautensa modernistisia avantgarde-suuntauksia. Myös Brnoon perustettiin vastaava Devětsil-ryhmä.

Devětsilin tšekinkielinen nimi merkitsee ruttojuurta, lääkeyrttinä käytettyä kasvia. Nimi sisältää myös kuvainnollisen merkityksen ’yhdeksän voima’. Ryhmässä oli alun perin jäseniä juuri yhdeksän, mutta merkitsevintä on ennen kaikkea viittaus joukkovoimaan. Antiikin yhdeksän muusan tavoin Devětsilissä oli jäseniä eri taiteenaloilta – kirjallisuuden ja runouden lisäksi myös kuvataiteesta, teatterista, musiikista ja arkkitehtuurista. Ryhmän jäsenet uskoivat taiteelliseen vallankumoukseen ja yhteiskunnalliseen muutokseen, joka oli heidän näkemyksensä mukaan mahdollista vain järjestäytymällä yhteisrintamaan työläiset vierellään.

Nezvalin Falešný mariáš -runoteos (1925)

Štyrskýn ja Toyenin Vítězslav Nezvalin Falešný mariáš -runoteokseen (1925) suunnittelema kansi.

Devětsilin kunnianhimoisena päämääränä oli kirjallisuus- ja taidekäsitysten uudistaminen. Ryhmän juuret olivat proletaarirunoudessa, ja vaikutteita saatiin mm. Vladimir Majakovskilta. Devětsilin runouden leimallisia piirteitä ovat esimerkiksi typografiset kokeilut ja maaginen realismi. Ryhmään kuuluneita runoilijoita ja kirjailijoita olivat esikoisteoksellaan Pantomima (1924) ryhmän kärkinimeksi noussut Vítězslav Nezval, taustateoreetikkona toiminut Karel Teige, romaaneistaan Rozmarné léto (1926) ja Marketa Lazarová (1931) tunnettu Vladislav Vančura, juutalaisvainoja käsittelevästä autobiografisesta romaanistaan Život s hvězdou (1949, suom. Eero Balk, Tähti Sydämellä 2002) tunnettu Jiří Weil, Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1984 saanut Jaroslav Seifert sekä lisäksi Adolf Hoffmeister, Konstantin Biebl, František Halas, Jindřich Hořejší ja Jiří Wolker. Kuvataiteen puolella Devětsilin vaikutusvaltaisia jäseniä olivat esimerkiksi läheisessä symbioosissa taidetta luoneet taidemaalari Toyen ja kuvataiteilija-runoilija Jindřich Štyrský. Surrealismiin suuntautunut Toyen oli aikansa sukupuoliandrogyyni – syntymänimeltään Marie Čermínová, mutta viittasi itseensä aina maskuliinimuodossa ja pukeutui miesten vaatteisiin. Štyrskýn kuolemaan jälkeen 1942 Toyen lyöttäytyi yhteen runoilija-kuvataiteilija Jindřich Heislerin kanssa.

Biebl

Konstantin Bieblin postuumisti julkaistu matkakertomus Cesta na Jávu (1958) vie lukijan Jaavan eksoottisiin maisemiin.

Ryhmän taustateoreetikkoina häärivät Vítězslav Nezval ja Karel Teige. Heidän kirjoituksensa antoivat pohjan vuosina syntyneelle 1923–1924 uudelle runoussuuntaukselle, poetismille, jolle olivat ominaisia elämänilo ja leikkisät muotokokeilut. Devětsil ja poetismi olivat tšekkoslovakialaissyntyisiä ilmiöitä, mutta asemoituvat Euroopan 1900-luvun alkupuoliskon lukuisten -ismien joukkoon. Tšekkoslovakialainen runouskenttä imi itseensä 1920-luvulla erilaisia vaikutteita – paikallisessa ympäristössä nähtiin myös futurismin (Stanislav Kostka Neumann) ja dadaismin (Lev Blatný, Čestmír Jeřábek) esiinnousu. Devětsilin jäsenet loivat yhteyksiä surrealisteihin, Nezval ja Karel Teige tutustuivat Pariisin matkoillaan mm. André Bretoniin. Tästä inspiroituneena Nezval ja Teige perustivat vuonna 1934 Tšekkoslovakian surrealistisen ryhmän. Nezvalin 1930-luvun runoteokset (mm. Absolutní hrobař, Praha s prsty deště ja Matka Naděje) edustavat hänen surrealistista kauttaan.

Jiří Weilin Život s hvězdou -romaani (1949)

Jiří Weilin Život s hvězdou -romaani (1949).

Poliittiset erimielisyydet 1920- ja 1930-lukijen vaihteessa merkitsivät lopun alkua Devětsilille. Osa ryhmän jäsenistä arvosteli kommunistisen puolueen toimintaa liian bolševistiseksi, minkä seurauksena Jaroslav Seifert erotettiin kommunistisesta puolueesta. Toinen maailmansota hajotti ryhmän toiminnan lopullisesti: ei vain sen takia, että yhteiskunnalliset olot muuttuivat epävakaiseksi, vaan myös siksi, että useat devětsililäiset olivat juutalaistaustaisia tai saksalaismiehittäjien mielestä poliittisesti arveluttavia. SS-joukot teloittivat esimerkiksi Vladislav Vančuran vuonna 1942. Jiří Weil vältti karkotuksen Terezínin (Theresienstadt) keskitysleirille lavastamalla oman kuolemansa. Saksalaismiehityksen aikana Toyen piilotteli juutalaistaustaista Jindřich Heisleria kylpyhuoneessaan. Toyenin ja Heislerin onnistui paeta Pariisiin ennen kommunistien vallankaappausta vuonna 1948.

Poetismin vaikutus kuitenkin jatkui tšekkoslovakialaisessa kirjallisuudessa pitkään toisen maailmansodan jälkeen. Esimerkiksi Jaroslav Seifertin Morový sloup -runoteoksen (suom. Hannu Ylilehto, Ruttopylväs 1985) tematiikassa on kuultavissa poetismin heleät äänet. Prahan kevään tunnelmia käsittelevä Morový sloup syntyi vuosina 1968–1970, mutta se julkaistiin samizdatina vuonna 1973 ja länsipainoksena vuonna 1977. Teos julkaistiin virallisesti Tšekkoslovakiassa vasta vuonna 1981. Seifert palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 1984.

 Jaroslav Seifertin Morový sloup -runoteoksen vuoden 1981 painos.

Jaroslav Seifertin Morový sloup -teoksen vuonna 1981 Tšekkoslovakiassa ilmestynyt painos.

Devětsilin alkuvaiheen kommunismimyönteisyys ja proletaarisympatiat pitivät ryhmän pinnalla myös Tšekkoslovakian kommunistin hallinnon aikana. Uusia painoksia otettiin läpi 1950-, 1960-, 1970- ja 1980-lukujen. Polonica-kokoelman sisältämät julkaisut edustavat Devětsilin jäsenten myöhempää tuotantoa tai uusintapainoksia, jotka ovat ilmestyneet aikana, jolloin Devětsil ei ollut enää toiminnassa. Vítězslav Nezval vei poliittisuuden myöhemmällä urallaan äärimmilleen kääntyessään 1940- ja 1950-luvuilla sosialistiseen realismiin ja nousten täten uuden hallinnon arvostamaksi runoilijaksi. Nezvalin myöhäistuotannon ideologinen ääripäisyys myötävaikutti siihen, että samettivallankumouksen jälkeen vuonna 1989 hänen teoksensa päätyivät keräämään pölyä antikvariaateissa uuden yhteiskunnallisen ilmapiirin hylätessä edellisten sukupolvien arvot.

Uuden vuosituhannen myötä Devětsilin ja poetismin arvo on alettu ymmärtää Tšekissä yhtenä 1900-luvun alkupuoliskon merkittävistä modernistista avantgarde-liikkeistä. Devětsilin alkuvuosien elämänmyönteisyys ja uudistushalu ovat taas pääsemässä oikeuksiinsa.

 

Kirjallisuutta

Čolakova, Žoržeta: Český surrealismus 30. let (1999).

Fabian, Jeanette: Poetismus : ästhetische Theorie und künstlerische Praxis der tschechischen Avantgarde (2013).

A glossary of catchwords of the Czech avant-garde : conceptions of aesthetics and the changing faces of art 1908-1958. Toim. Petr A. Bílek, Josef Vojvodík, Jan Wiendl (2012).

Heslář české avantgardy : stetické koncepty a proměny uměleckých postupů v letech 1908-1958. Toim. Josef Vojvodík, Jan Wiendl (2011).

Ort, Thomas: Art and life in modernist Prague : Karel Čapek and his generation, 1911-1938 (2013).

Papoušek, Vladimír : Gravitace avantgard : imaginace a řeč avantgard v českých literárních textech první poloviny dvacátého století (2007).