Kirjan vuosi 2015 – Haastattelussa Risto Oikarinen

Kansalliskirjaston haastattelusarja jatkuu runoilija Risto Oikarisen haastattelulla. Risto on julkaissut kolme runokokoelmaa: Puupuhaltajan (2005), Katumusharjoituksia (2008) ja Väriopin (2012). Vuonna 2003 hän voitti Eino Leinon juhlavuoden kunniaksi järjestetyn nuorten runokilpailun ja Kalevi Jäntin palkinnon hänelle myönnettiin vuonna 2005. Tällä hetkellä Fennica-lukusalin vakioasiakas työstää ensimmäistä proosateostaan. Ristoa haastattelee Jussi-Pekka Hakkarainen.

Fennica-lukusali

Fennica-lukusali aamutuimaan eräänä vapunaattona.

Risto. Taannoinen tapaamisemme Kansalliskirjaston portaikossa tuli mieleeni tässä alkuvuonna, kun suunnittelimme tätä haastattelusarjaa. Työryhmässä heräsi ajatus, että jos haastattelisimme Kirjan vuosi 2015 -teemaan liittyen kirjastossamme vierailevia kirjallisen taiteen edustajia – portaikkokeskustelumme tuli mieleeni ja nyt olemme tässä, jakamassa yleisölle kirjastokokemuksiasi.

Muistatko ensimmäinen vierailusi Kansalliskirjastossa? Mitä asiaa mahdoit toimittaa ja muistatko mitä materiaalia vierailusi koski?

Ensimmäinen vierailuni Kansalliskirjastossa taitaa ajoittua vuoteen 1998. Se oli minulle sellaista eräänlaista välitilaa, musiikin ja kirjoittamisen välillä. Olin vielä tuolloin ollut opiskelemassa Ogelissa (Pop&Jazz -konservatorio) ja en ollut hakeutunut yliopistolle. Tulin ihmettelemään, mikä paikka tämä on.

Olet viime aikoina työskennellyt usein Kansalliskirjaston Fennica-lukusalissa. Mitä kirjastotilat, lukusalit tarkoittavat sinulle työsi kannalta?

Tila auttaa paljon. Lukusalissa kykenee orientoitumaan omaan työhön. Kansalliskirjaston Fennica-lukusali on hieman sellainen old school -lukusali, mikä ei ole esimerkiksi ruokailua varten. Siellä ei syödä. Lisäksi muiden asiakkaiden läsnäolo auttaa keskittymään omaan työhön. Tavallaan lukusalissa vallitsee sellainen hiljainen sopimus siitä, ettei täällä mekasteta. Kaikki ovat sulautuneena toisiinsa, omien töittensä äärellä ja se luo positiivista joukkopainetta. Se on kannustava miljöö, jossa vallitsee rauhallinen ja keskittynyt ilmapiiri.

Hyvät tavat kaunistavat

Hyvät tavat kaunistavat

Risto

Risto Oikarisen kirjastoselfie

 

 

 

 

 

 

 

 

Tarvitsen myös itselleni suitsit ja konkreettisia mittareita kirjoittamiselleni. Kotoa tai jossain jaetulla työhuoneella saattaa tulla liikaa häiriötekijöitä, mutta kirjastotilassa keskityn ainoastaan työhön. Saatan usein laittaa kännykästä sekkarin päälle kellotan varsinaisen kirjoittamisaikani. Kirjastotila on siis osa kurinalaisuutta. Kun olen ollut päivän kirjastolla tai työskennellyt vaikka edes tunnin, niin minulla on olemassa dataa, että jotain sentään on yritetty tehdä.

Kerroit minulle, että olet parhaillaan vaihtamassa tyyliä ja olet siirtymässä lyriikasta proosaan. Miltä uusi kirjoittamisen laji maistuu?

Edellisen kokoelmani jälkeen runopakki tyhjeni ja päätin kokeilla proosaa. Kirjoitin ensin asiaproosaa – uskonnonfilosofian graduni – minkä jälkeen aloitin romaanin. Olen innoissani proosan kirjoittamisesta, pitkä muoto tuntuu palvelevan tämänhetkistä ilmaisuani.

Runojeni kohdalla hinkkasin sanoja aika pitkään. Lyriikkanihan on varsin tiivistä. Proosassa tästä tavasta on ollut pakko opetella luopumaan, että saisi käsikirjoituksen valmiiksi. Tietyssä mielessä kyse on keskeneräisyyden sietämisestä. Joka sanaan ei voi pysähtyä. Se ei todellakaan aina ole helppoa. Pahinta on siis jäädä jumittamaan yhtä lausetta pitkäksi aikaa, jolloin käsitys kokonaisuudesta hämärtyy ja kirjoittaja uhkaa ajautua epätoivon partaalle.

Nyt kun olet kirjoittamassa proosaa, niin miten hyödyntänyt kirjaston kokoelmia kirjoitustyössäsi?

Käytän kirjastojen kokoelmia referenssikirjallisuuteena hyvin vähän. Romaanini liittyy musiikkiin, ja olen lainannut joitakin teoksia Kansalliskirjaston musiikkiosastolta. Olen kuitenkin ensi sijassa mielikuvitukseni ja muistojeni varassa. Ammennan oman mieleni pohjattomasta kirjastosta.

Lainaan kirjastoista romaaneja, mutta valikoin varsinkin kirjoitusprosessin aikana erittäin tarkkaan lukemani teokset. Niiden on sysättävä mielikuvitukseni ja kieleni elämään. Tällaisia ovat viime aikoina olleet esimerkiksi eräät Virginia Woolfin ja Jon Fossen romaanit.

Millainen on Risto Oikarisen mielestä toiveiden tai tulevaisuuden kirjasto? Mitä odotat siltä?

Kuten jo alussa kerroinkin, niin olen enemmänkin sellaisen klassisen kirjastokäsityksen kannattaja. Kirjastoissa ei saa olla melua, eikä liian kirkasta! Pitää olla rauhallista, että voi keskittyä töihinsä. Tällaiset tilat ovat nykyään harvassa. Käytän Fennica-lukusalin lisäksi usein myös Aralista ja Helsingin yliopiston kirjastoa, mutta joskus ainakin jälkimmäinen on liian rauhaton. Kirjastotilaakin pitää osata arvostaa ja kunnioittaa. En haluaisi tuomita kirjastojen pyrkimyksiä yhteisöllisten kokemusten tuottajina, mutta mielestäni kirjastossa on olennaisinta se, että siellä on kirjoja ja hiljaista.

Kirjastojen täytyy myös säilyttää asemansa tasa-arvon linnakkeina. Ne ovat meidän viimeisiä henkisiä saunojamme: kirjastossa statukset riisuuntuvat pois. Kirjastoja voisi kutsua myös eräänlaisiksi sivistyksen luostareiksi. Niissä orientoidutaan henkisiin, ei-materiaalisiin arvoihin: tietoon, estetiikkaan, sivistykseen. Tässä mielessä ne todella ovat keitaita kulutuskeskeisyyden ja rahanpalvonnan keskellä. Kun luostarin munkki tai nunna pyrkii hiljaisuudessa muuttamaan maailman tuottaman ahdistuksensa kilvoitukseksi, niin kirjastossa minä pyrin kirjailijana muuttamaan ahdistukseni kirjoitukseksi!

Pelkään kirjastojen muuttumista hälyisäksi ja kirjojen katoamista, kaiken muuttumista sähköiseksi. Kirjasto on hyvä paikka olla yksin ja kuitenkin yhdessä.

Rakkauteni kirjastoja kohtaan on kestänyt pitkään: jouduin teini-ikäisenä jättämään Umberton Econ Ruusun nimen kesken ennen loppua, sillä en voinut kestää luostarikirjaston paloa!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *