Digitoitua joulumieltä

Pikku Simon seikkailut jouluiltanaKirjan vuosi 2015 lähenee päätöstään. Monestakohan lahjapaketista kuoriutuu tänäkin jouluna kirja? Kansalliskirjaston kokoelmista digitoidut kirjat johdattavat kuusijuhlan kunniaksi entisajan joulutunnelmaan.

Kotimaisen kirjallisuuden 1800- ja 1900-luvun klassikoissa joulunviettoon kuuluvat monet nykyajasta tutut elementit joululahjoja kantavasta partasuisesta hahmosta herkkuja notkuvaan joulupöytään. Kotimaiseen joulunviettoon voi tutustua myös Fennica-tietokannassa, josta löytyy lähes 300 viitettä asiasanalla joulu.

Resuiset joulu-ukot

Arvid Järnefeltin (1861–1932) näytelmässä Pikku Simon seikkailut joulu-iltana (1900) joulu-ukko kiertää ympäri maata jakamassa joululahjoja. Ruotsalaisen Viktor Rydbergin (1828-1895) kertomukseen perustuvassa näytelmässä joulu-ukko ei ole pyylevä punanuttuinen rusoposki, vaan vuorenkuninkaan hovissa majaileva menninkäinen, ”jolla on karvaiset vaatteet, kasvot rypyssä, harmaa tukka, tötteröhattu, ja piippu hampaissa.” Joulu-ukko ei myöskään ole ainoa laatuaan. ”Meitä on tuhansia tämmöisiä äijiä tänä iltana kiertämässä. Minun osalleni tuli tämä maakunta”, ukko valistaa asiasta tietämätöntä.

EläimiäJoululahjoja ja pula-aikaa

Charles Dickensin (1812–1870) kuuluisan joulukertomuksen tavoin moniin kotimaisiin jouluaiheisiin kertomuksiin kuuluu moraalinen opetus. Joululahjat jäävät saamatta, jos lapsi ei ole kiltti, nöyrä ja hyväsydäminen. Juhani Ahon (1861– 1921) novellissa ”Haltijan joululahja”, joka on ilmestynyt kokoelmassa Eläimiä (1911), Pikku-Heikki kohtaa mäenlaskun lomassa haltian, joka patistaa poikaa olemaan piiskaamatta vanhaa hevostaan joululahjojen menetyksen uhalla. Kertomus opastaa, että eläimetkin ovat joulurauhansa ansainneet.

Joululahjojen jakaminen on esillä myös ensimmäisen suomeksi kirjoittaneen naiskirjailijan Theodolinda Hahnssonin (1838–1919) kertomuksessa Joululahjat (1891), jossa tutustutaan porvarisperheen joulunviettoon. Kertomus on julkaistu myös kokoelmassa Syksyn karisteita (1911), jonka Hahnsson (omaa sukua Limón) on kirjoittanut Yrjö-Koskisen nimellä. Tarinassa materiaa tärkeämmäksi nousevat aineettomat lahjat – perhe ja yhdessäolo. ”Joulukuusi levitti herttaista valoansa yksinkertaisen maapappilan saliin. Iso-äiti istui teepöydän ääressä, Olli oli itse tuonut pikku Mannen hänen syliinsä ja Anni oli asettanut jakkaran iso-äidin jalkojen alle, jotta hän istuisi oikein mukavasti. Sitten juotiin teetä. Kun ensi kuppi oli juotu, rupesi joululahjoja tulemaan joka ovesta ja pikku Mannelle kaikkein enimmän.”

Syksyn karisteitaMyös pula-aikojen puute ja niukkuus ovat läsnä kotimaisen kirjallisuuden joulukuvauksissa. Ahon Tyven meri -kokoelmassa (1912) ilmestyneessä novellissa vieraillaan joulunvietossa talonpojan tuvassa (”Joulu-ilta talonpojan tuvassa”). Huolimatta rajallisista puitteistaan joulu on talonpoikaisperheessäkin tärkeä juhla. Myös talonpoika arvostaa joulusaunaa: ”Tuodaan sana, että kylpy odottaa. Avojaloin ja vähissä vaatteissa juosta kimmasevat sinne nuoret miehet pihan poikki, vanhemmat heittävät työturkin hartioilleen ja pistävät virsut jalkoihinsa. Jakun herroja ajaa porokellossa maantietä myöten, kuuluu pienestä mustasta huoneesta kiihkeä sähinä ja vitsojen hutkina, nousee valkonen höyry sekä ovesta että ikkunasta ja hajahtaa nenään koivumetsälle lemahtava löyly.”

Aholle joulu ei ole pelkkää valkohohteista satumaata, sillä hän myös kritisoi joulussa piilevää ulkokultaisuutta samaisessa kokoelmassa julkaistussa kirjoituksessaan (”Joulumietteitä”): ”Mutta kun kynttilät ovat sammuneet ja pienet menneet levolle näkemään unia uusista jouluista, jolloin nyt käteen puristettu puuhevonen on seisova satuloituna orhina rappujen edessä, jäävät vanhat vielä hetkeksi valvomaan ja näkevät sammutetun kuusen seisomassa lattialla kuin kummastellen, mitä varten oli se ilo, jota eilen sen ympärillä pidettiin.”

Elämän auetessaLapsuuden joulujen lumovoima

Joulunaika näyttäytyy hiljentymisen aikana, johon liittyy jotain lähes taianomaista. Tämä tunnelma välittyy Saima Harmajan (1913–1937) Elämän auetessa -nimellä postuumisti julkaistuista päiväkirjoista (1939), joissa koululaistyttö Saima kuvailee joulunviettoa 1920-luvulla: ”Nyt on jo jouluilta. Ihmeellinen, pyhä ilta. Tuuhea joulukuusi on paikallaan salissa. Kruunun kynttilät loistavat, ja kuusi on täynnä välkettä. Huoneet hämärtyvät, varjot himmenevät, kaikki on tyyntä ja rauhallista ja kodikasta. Ilmassa väreilee uusi tuntu, taivaallinen sointu.”

Jouluun yhdistyy vahvasti lapsuuden viattomuus, josta uneksii Eino Leino (1878–1926) runoelmassaan Kivesjärveläiset (1898): ”On mulla yksi ajatus, on ollut lapsest’ asti. Joulun tahdoin tehdä ma. Se elon tieni rasti. / Joulun. Suomalaisen Joulun. Kera kulkusien, kera kuusten, kynttiläin ja tähtein tuikkivien.” Leinon tavoin monen muun suomalaisen jouluun kuuluvat niin kuuset, kynttilät ja kulkuset kuin toiveikkuuskin. Joulunvietossa on mahdollista hiljentyä ja kääntää ajatukset kohti alkavaa uutta vuotta.

kv_rgb

“Kirjojen aineellisessa hahmossa ja olemuksessa on jotakin rauhoittavaa, jotakin samaa kuin vanhoissa puissa”

Antti_Nylén wikipedia

Kuva: Wikipedia

Antti Nylénin mukaan kirjojen merkitys syntyy muustakin kuin niiden sisällöstä.  Kirjastot ovat perusidealtaan anarkistisia.

 

Tunnustuskirjassasi (2013) kerrot  viivähtäväsi toisinaan lapsuutesi Mikkolan sivukirjastossa silloin kun haluat lepuuttaa ajatuksia töiden keskellä. Mieli liikkuu hyllyistä toiseen, ja näkee Sivar Ahlrudin Etsiväkaksoset, Tintit, akvaario- ja postimerkkeilykirjat. Mistä luulet johtuvan, että kirjastoista tulee monille ikään kuin turvapaikkoja, joissa jo pelkkä ympäristö rauhoittaa ja joissa on pakko viipyä? Eikä lapsuuden kirjastokäyntejä ei unohda koskaan?

Kirjastot ovat perusidealtaan anarkistisia. Niissä ollaan ainakin kokemuksen tasolla vapaita rahataloudesta. Uskon, että melkein kaikki aikuisiän huoleni ovat pohjimmiltaan rahahuolia: pelkoa, ettei ole varaa jatkaa elämää huomiseen asti, etten “ansaitse” ensi viikkoa.
Kirjastossa vallitsee jonkinlainen kosminen mieli: kaikki on lainaa, kaikki pitää palauttaa. Sehän pätee itse elämään, ruumiiseen, joka maailmassa olemisen mahdollistaa. Jokainen saa ne ilmaiseksi sillä ehdolla, että palauttaa eräpäivään mennessä. Ehkä kirjastot ovat elämän tarkoituksen moniaistisia installaatioita? Onkohan tämä liian korkealentoisesti vastattu?
Rakastan myös omaa kotikirjastoani, mutta eri tavalla kuin julkisia kirjastoja: omat kirjat tuntuvat menevän hukkaan, kun en kuitenkaan ehdi lukea kaikkia, kirjastossa taas jokaisella kirjalla on koko ajan mahdollisuus. Toisaalta kannesta kanteen lukeminen on vain yksi tapa käyttää kirjaa. Minulle kirjat ovat tietysti työkaluja, mutta myös niiden aineellisessa hahmossa ja olemuksessa on jotakin rauhoittavaa, jotakin samaa kuin vanhoissa puissa. Niiden on tarkoitus säilyä ja kestää minua pidempään. kv_rgb

Onko sinulla Kansalliskirjastosta (entisestä Helsingin yliopiston kirjastosta) pysyviä muistoja tietyistä paikoista tai kirjakokoelmista tai kirjoista?

Yliopiston “pääkirjasto”, millä nimellä sen nykyäänkin tunnen, ei ole koskaan tullut minulle läheiseksi. Olen käynyt siellä kuin kirkossa, hakemassa varastosta tilaamiani kirjoja, usein vanhoja ranskalaisia niteitä. Pidän riisumisrituaalista eteisessä: hattu pois! Minusta on taianomainen se tieto, että Kansalliskirjastossa ovat kaikki Suomessa julkaistut kirjat.

Sanot olevasi identiteetiltäsi vegaani ja kristitty. Millainen kirjallisuus tai mitkä kirjat tukevat tätä identiteettiä?

En etsi identiteetilleni (tai identiteeteilleni) tukea. Koen ne asioiksi, jotka eivät katoa, vaikka tekisin mitä. Luen kyllä mielelläni esimerkiksi kristillistä esseistiikkaa ja teologiaakin, samoin kuin eläinoikeuskirjallisuutta, mutta lähinnä saadakseni inspiraatiota, uusia ideoita omaan kirjoittamiseeni. Nämä ovat aiheita, joita tuskin pian lakkaan käsittelemästä.

Yksi katolisen kirkon nimittämistä kirkonopettajista on Pyhä Avilan Teresa, jonka 500-vuotisjuhlavuotta vietetään parhaillaan. Ollakseen katolilainen mystikko Teresaa ja hänen kokemuksiaan on Suomessa pidetty esillä monin tavoin. Merkitseekö jokin katolisen mystiikkakirjallisuuden klassikoista sinulle jotakin – esim. jokin Hengen tie -sarjassa ilmestyneistä kirjoista?

Teresan hahmoon tutustuin minäkin lähemmin tänä vuonna. Olen mukana Amos Andersonin museon näyttelyssä, jonka nimi on Pyhän Teresan hurmio.
Tein sinne installaation yhdessä musiikintekijä Merja Kokkosen kanssa.
Teresan kirjoituksissa on vaikuttavaa niiden kuivuus ja asiallisuus.
Siitä tulee hieno kontrasti hänen ekstaattiselle imagolleen. Todellinen mystiikka on aina älyllistä, ei hämärässä tunnelmointia. Hengen tie -sarjan niteitä minulla on kotikirjastossani monta. Suosikkini niistä on Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta. Ristin Johanneksen Pimeä yö on kyllä myös kova.

Painetun sanan liikkeellistäminen: haastattelussa Taidekollektiivi Liiketila

kv_rgbOn Kirjan vuosi 2015 ja vuoden mittaan Scripta Selectasta on voitu lukea useita kirjailijahaastatteluja. Tällä kertaa tilat kasvavat liikkeessä, sillä haastateltavana on Taidekollektiivi Liiketila, joka hyödyntää performansseissaan Sukukielten digitointiprojektissa tuotettuja suomalais-ugrilaisia kieliaineistoja. Liiketilaa haastatteli Jussi-Pekka Hakkarainen.

Continue reading

Kaiken pahan alku: haastattelussa historioitsija Teemu Keskisarja

Elokuun vieraana Kirjan vuosi 2015 -haastattelusarjassa on tuottelias historioitsija Teemu Keskisarja. Hän on kirjoissaan tarttunut aiheisiin, joihin muut eivät ole iljenneet: esim. väitöskirjan ”Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa” – perversiot, oikeuselämä ja kansankulttuuri 1700-luvun Suomessa (2006) sekä tietokirjojen Suomen ainoa sarjamurhaaja: Juhani Adaminpojan rikos ja rangaistus (2008) ja Kyynelten kallio – kertomuksia seksistä ja väkivallasta (2011) otsikot puhuvat puolestaan. Haastattelijana toimi Tuomas Palonen.

Useissa teoksissasi teemoina toistuvat yhtäältä väkivalta ja rikollisuus, toisaalta seksuaalisuus ja rikollisuus. Miten olet päätynyt juuri näiden teemojen pariin?

Kuten monet romaanikirjailijatkin ovat huomanneet, seksin ja väkivallan tarinoissa kiteytyy ihmisenä olemisen peruskysymyksiä.

Kirjoissasi pyrit ymmärtämään ja selvittämään rikoksen tekijöiden taustoja, motiiveja ja elinympäristöä. Onko pahuutta mielestäsi olemassa ja miten sen määrittelisit?

Pahuutta pitää olla olemassa maailmanjärjestyksen kannalta, muutenhan ei erottuisi vastavoima hyvä. En usko siihen riimiin, että “Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.” Pahuus esiintyy joskus synnynnäisenä, geneettisenä ja absoluuttisena.

Kuva: Hanna Weselius.

Olet kirjoittanut myös Suomen sisällissodasta ja talvisodasta. Tyyliäsi on kuivaltu suorasukaiseksi. Onko Suomen sodista kirjoitettu mielestäsi vääristäen tai jotain olennaista pois sulkien?

Osa historioitsijoista ja etenkin tiedotusvälineet moralisoivat liikaa Suomen kytköksiä Natsi-Saksaan. Stalinin Neuvostoliitto oli pahan valtakunta, jolta pienen kansan piti pelastua hinnalla millä hyvänsä. Sodissa 1939-1944 ei ollut kyse rajoista ja itsenäisyydestä vaan suomalaisia odottavasta kansanmurhasta.

Mistä aiheesta haluaisit seuraavaksi kirjoittaa?

Tahtoisin kirjoittaa 1700-luvun sodista, mutta aihepiiri on 1900-luvun sotia paljon työläämpi, eikä siitä irtoa elantoa ainakaan kirjanmyynnissä.

Olet ahkera Kansalliskirjaston ja muidenkin kirjastojen asiakas. Millä tavoin kirjastot auttavat sinua työssäsi?

Olen täysin riippuvainen kirjastoista sekä työssäni että vapaa-ajassani. Mielistelemättä voin todeta, että kirjastolaitoksemme on maailman paras.

Kirjasto-lehden haastattelussa viime helmikuussa paljastuit internet-kriittiseksi ja sanoit mm. internetin tuomien haittojen peittoavan sen tuomat edut. Onko niin, että sinun ihanneyhteiskunnassasi internetiä ei olisi? Tunnustaudutko neoluddiitiksi?

Muuten olen sitä mieltä että internet on hävitettävä. Ensi alkuun voisimme yrittää puhua sen vaikutuksista rehellisesti. Emme elä “tietoyhteiskunnassa” vaan porno- ja hömppäyhteiskunnassa.

Onko sinusta kirjastojen toiminnassa kehitettävää aikana, jota internet enenevässä määrin, hyvässä tai pahassa, hallitsee?

Ajanhenki ei ole aina oikeassa. Kaikkien ei ole pakko juosta yhteen suuntaan. Lainattakoon kirjastoista tulevaisuudessakin kirjoja! Myönteisenä toiminnan laajennuksena pidän matalan kynnyksen esitelmätilaisuuksia. Esimerkiksi Huittisissa, Keravalla ja Kouvolassa minua ovat ihmetyttäneet täydet salit kuulijoita kuiville historiajutuilleni.

Lukuvinkki syksyyn?

Aleksi Mainion Terroristien pesä on hyvällä suomen kielellä kirjoitettu, kertomuksellinen historiateos. Kotimaisen terrorismimme historia edesauttaa nykyisen maailmanmenon ymmärtämistä.

Kiitoksia haastattelusta!

Marginaalista kulttuuriperinnöksi – kansalliskokoelman omakustanteet

Suomessa julkaistaan vuosittain iso joukko omakustanteita – sekä kauno- että tietokirjallisuutta. Myös omakustanteet talletetaan Kansalliskirjaston kansalliskokoelmaan, sillä Kansalliskirjasto vastaanottaa Suomessa ilmestyneet julkaisut vapaakappaleina. Toiminta perustuu kulttuuriaineistolakiin. Kaikki suurelle yleisölle tarkoitetut julkaisut, sekä omakustanteet että isojen kustantajien julkaisukynnyksen ylittäneet kirjat, luetteloidaan kansallisbibliografiaan. Suomalaisen julkaisutuotannon FENNICA-tietokanta sisältää kansallisbibliografiaan luetteloidun aineiston tiedot sekä ennakkotietoja tulevista julkaisuista.

Katsaus kansalliskokoelman alkuvuonna 2015 luetteloituihin omakustanteisiin havainnollistaa suomalaisen julkaisutuotannon monipuolisuutta. Kirjan julkaisemisesta kustannustalojen ulkopuolella on tullut entistäkin helpompaa, ja yhä useampi kirjoittaja valitsee tämän reitin. Omakustanteiden kirjo on laaja muistelmista ja sukututkimuksista kirjoittajapiirien antologioihin. Jokainen julkaisu on kirjoittajansa näköinen.

KovaKarri Liikkasen ja Mikko Kananojan tieteisromaani Kova (2014) kehittelee tietoyhteiskuntadystopian, joka on samalla kauhukuva omasta ajastamme. Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa maailmaa hallitsee kaikkialla läsnä oleva Superinternet. Kaiken takana on salaperäisyyden verhoama Henry Hayes, joka on kohonnut arasta nörttipojasta Nobelin tietotekniikan palkinnon voittaneeksi teknologiaguruksi ja uuden ajan valtiaaksi. Media-alalla freelancerina työskentelevä helsinkiläinen Frans Koski ajelehtii elämässään rakkautta etsien kunnes tempautuu sattumalta Hayesin salaisuuden jäljille. Kova on ajassaan kiinni oleva tieteistrilleri, joka rakentaa jännitteen toden ja kuvitellun välille.

PapuHanna-Riikka Heikkilän kuvittama lastenkirja Papu ja Nappisade (2012) on veikeä tarina Papu-nimisestä lapsesta ja nappeja intohimoisesti keräilevästä linnusta. Heikkilän ilmeikäs piirrostyyli sädehtii hyvää mieltä ja huoliteltua huolettomuutta. Teos rakentaa sen verran visuaalisesti eheän maailman, että ei ole ollenkaan yllättävää, että kirja on ponnistanut designin maailmasta, suomalaisen lastenvaate- ja lifestyle-merkin sivutuotteena.

Poromiehen polkuEino Pokan muistelmateoksessa Poromiehen polku (2014) poromies muistelee yli puolen vuosisadan mittaista elämäntyötään poronhoidon parissa. Kirja kertoo nuorten miesten huimista eräretkistä Lapin luonnon armoilla ja kasvamisesta kokeneeksi eränkävijäksi. Erämiehen tie on kulkenut pohjoisten seutujen halki. Tarvittavat paikat ovat löytyneet ilman karttaakin, sillä poromiehellä on ollut sanojensa mukaan ”kartta päässä ja kompassi puussa” kulkemista ohjaamassa.

ReijoAntti Kurvisen sarjakuvateos Reijo: säkit matkassa (2014) kertoo kodittomasta Reijosta, joka löytää roskista penkoessaan pankkiryöstäjien saaliskätkön. Säkillinen rahaa auttaa kadun miehen nälkään ja janoon, mutta ei tuo Reijolle helpotusta resuisesta ulkokuoresta johtuvaan hyljeksintään. Reijo puikkelehtii turvattomana paikasta toiseen pääsemättä edes lompakko pullollaan paremman väen ravintoloihin. Sarjakuvateos näyttää laitapuolen kulkijan kolkon arjen kaikessa raadollisuudessaan. Tarina sisältää moraalisen opetuksen, jota alleviivataan varsinkin loppuratkaisun yhteydessä.

JereKirjailijapseudonyymi J. N. V. Ahtola tarttuu poikarakkautta kuvaavissa romaaneissaan kontroversiaaliin aiheeseen. Jeren ja Jusan seikkailut on viisiosaiseksi suunniteltu homoeroottinen romaanisarja, josta on kesällä 2015 ilmestynyt kolme ensimmäistä osaa: Jere miesten matkassa (2015), Jere joutuu puhutteluun (2015) sekä Jere ja Sädepistooli (2015). Miesten välisiä suhteita ja fyysisen läheisyyden kaipuuta käsittelevä sarja on suunnattu aikuisille lukijoille ja se kuvaa seksuaalisuutta suorasukaisesti nuorukaisen näkökulmasta. Kirjasarjassa on tarkoitus ilmestyä vielä osat Jere ja isku kaupungin sydämeen sekä Jere manan majoilla.

KuukkeliNatalia Sanila-Koskisen satukirja Kuukkeli (2013) on omistettu koltansaamelaisille lapsille. Kirja kertoo uteliaasta pikkukuukkelista, joka uskaltautuu lentomatkalle tutustumaan lähiseutuihin kohdaten monenlaisia lintuja aina vaivaiskoivikossa asuvasta riekosta ihmisten häkissä pitämään lemmikkiundulaattiin. Pohjoisen karu luonto pääsee oikeuksiinsa Séverine Cuénodin ruskan ja revontulen väreissä hehkuvissa kuvituksissa. Teos on ilmestynyt myös koltansaameksi.

1800-luvun elämää IsossakyrössäKalervo Mieltyn paikallishistoriikki 1800-luvun elämää Isossakyrössä (2014) kokoaa yhteen 1800-luvun paikallista muistihistoriaa Isonkyrön pitäjältä. Tarinat ja tapaukset kirjaavat ylös tapahtumia ja mennyttä arkea tavalla, jossa on asukkaiden ääni kuultavissa. Kattavan historiankirjoituksen sijaan kirja sisältää arkielämän kuvauksia ja suullista perimätietoa. Mukana on esimerkiksi kertomus siitä, kuinka venäläinen kulkukauppias joutui susien armoille ja kuinka paikalliset asukkaat pelastivat hänet pulasta. Käsitellyksi tulevat sekä arkiaskareet että juhlapyhien vietto. Piirtyy kuva karusta, mutta yritteliäästä elämästä, jossa vuorottelevat puute ja rikkaus sekä ilo ja suru.

Vaikka omakustanteet jäävät usein vaille valtakunnallista huomiota, niillä saattaa olla iso merkitys alueelliselle paikallisidentiteetille, yksittäiselle suvulle tai ammatti-, harrastus- tai muulle vertaisryhmälle. Omakustanteet edustavat suomalaisen julkaisutoiminnan marginaalisempaa puolta, johon ei välttämättä törmää kirjakauppojen hyllyillä. Kuitenkin osana kansalliskokoelmaa myös nämä julkaisut päätyvät yhtä lailla osaksi suomalaista kulttuuriperintöä nykyisten ja tulevien sukupolvien käyttöön.

kv_rgb

Sarjakuvaneuvos Heikki Kaukoranta

Heikki Kaukoranta Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla, 2011. Kuvaaja: Soppakanuuna, Wikimedia Commons

Heikki Kaukoranta Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla, 2011. Kuvaaja: Soppakanuuna, Wikimedia Commons

Kansallisbibliografiassa Heikki Kaukorannan nimi löytyy jo yli kaksisataa kertaa eikä uusien julkaisujen tahti ole suinkaan hidastumassa. Kirjoitus- ja käännöstyön ohessa Heikki ehti viivähtää yli 40 vuotta Helsingin yliopiston kirjaston, nykyisen Kansalliskirjaston kirjastonhoitajan tehtävissä. Kirjan vuosi -sarjassamme Heikki Kaukorantaa haastattelee Sinikka Luukkanen.

Olet kuvannut Keisarillisen Suomen Aleksanterin yliopiston yleisen kirjaston, nykyisen Kansalliskirjaston, elämää ja virkamiehiä sadan vuoden takaa. Kirjastossa työskenteli koko joukko aikansa kulttuurivaikuttajia kuka lyhyemmän kuka pitemmän aikaa. Tästä kirjojen, tiedon, mielikuvituksen ja persoonallisuuksien yhdistelmästä kasvoi kulttuurielämän varsinainen Olympos, kuten sitä kuvaat. – Sama kirjasto on ollut myös sinun elämäsi ja työurasi ympäristöä. Millainen se on ollut sinulle?

Jos vastaan tähän kunnolla, tästä tulee novelli…

Onhan se ollut hieno paikka, monellakin tapaa. Hm. …Jospa sanoisin, että 60-luku oli kaikista hauskinta aikaa. Nuori porukka opiskeli samalla, ja sai käydä päiväsaikaan luennoilla. Me kirjanhakijatkin, jotka tehtiin täyttä työpäivää, kuusituntista. (Harjoittelijoille luennoilla käynti oli kaiketi vielä helpompaa, nelituntisen työpäivän ohessa.)

Kun tulin kirjanhakijaksi syyskuussa -64, lainaustoimiston esimiehenä oli hapsottavahiuksinen, hurmaava Henrik Grönroos, jolta kysyttiin kaiken aikaa ja jolta sai vastauksen kaikkiin kysymyksiin.

Vapaakappaletoimiston esimiehenä istui pitkä mies Jussi Kurikka, jolta saattoi kuulla asioita mitä hyvänsä: Sherlock Holmesista, tietosanakirjojen historiasta (“tiedätkö, miksi Meurmanin Sanakirjasta puuttuu hakusana ‘Kiina’?”), ensimmäisen maailmansodan ilmataisteluista, tai vaikka Tinteistäkin. Jussi kertoi heti muinaisten amanuenssien kirjoittamasta salapoliisinovellikokoelmasta – kuusikymmenlukuiset kollegat nimittivät noita herroja ‘damaskeiksi’. Pukeutumiskoodi oli ollut ilmeisesti hieman toinen kuin sittemmin.

No niin, nyt vastauksen lyhytversio: ajantaju laajentui, ja se oli huumaava kokemus.

– PS: oli myös himskatin hauska olla tekemässä elokuvaa pikkujouluihin 1967.

– Ja vielä PPS: mutta sitten alkoi elämä ja totinen työnteko…

Oletko löytänyt kirjaston kokoelmista kirjan, joka on ollut sinulle tavalla tai toisella merkittävä tai suuntaa-antava tai muuten mieluisa?

Kun sentään teki suuren osan työvuosiaan kokoelmissa, niin siellähän on hohdokasta tavaraa vaikka kuinka. Mutta mainitsenpa aivan tahallani pari pientä läystäkettä.

Toinen on kansalliskokoelman luetteloimattomissa pienpainatteissa (ryhmän nimi vähän hatusta – puolustus). Mannerheim osoittaa tammikuun lopulla 1918 sanansa venäläisille sotilaille: M. pyytää näitä olemaan puuttumatta alkaneisiin sotatoimiin, koska tämä on pelkästään suomalaisten välinen juttu. – Se oli vähän muuta kuin mitä oli kuulunut meikäläisen kotikasvatukseen: että meillä käytiin vapaussota ja päästiin sen kautta itsenäisiksi Venäjän vallasta.

Toinenkin liittyy samaan ajankohtaan – se on kansalliskokoelman luetteloiduissa K-kirjasissa, muistaakseni valtioidenvälisissä sopimuksissa. Bolševikkihallituksen ja Suomen kansanvaltuuskunnan välinen rauhansopimus (vai oliko luonnos, painettu kumminkin). Ilonaiheena kohta, jossa bolševikkihallitus kantoi erityishuolta Kannaksen pitsihuviloista.

Ensimmäinen sarjakuvasuomennoksesi oli Tintin ”Lento 714”. Tinttejä ovat seuranneet mm. Lucky Luke, Corto Maltese, Krazy Kat, Herra Koipeliini ja Kirottu sota. Onko näillä sarjakuvilla jotakin yhteistä nimittäjää, joka on saanut sinut ryhtymään työhön? Entä mitkä piirteet saavat sinut innostumaan uudesta sarjakuvasta?

Jätetääs väliin se pikkuseikka, että oli hienoa ruveta kääntämään kustantajalle palkkion eteen.

Kun me alettiin Soilen [Kaukoranta] kanssa kääntämishommat, olin jo ruvennut paneutumaan sarjakuvan historiaan ja sarjakuvaan kertomisvälineenä, niin sanotusti sen estetiikkaan. Olen enimmät käännettäväni saanut likeltä lajin huippua, mikä on ollut – paitsi kannustavaa – kovasti hauskaa.

Erityisesti olen hyvilläni siitä, että sain kiilatuksi itseni kääntämään tuon Herra Koipeliinin. Se kun on ensimmäinen suomeksi ilmestynyt sarjakuva – alkoi ilmestyä Sanomia Turusta – sanomalehdessä 1857. Mutta tuolloinen teksti oli kovin omaperäinen uudelleenrunoilu. Tämä uusi suomennos on Rodolphe Töpfferin tekstille uskollinen, espanjalaisine rovioyrittäjineen päivineen.

Ja Krazy Kat on sitten vallan asia erikseen…

Kansallisbibliografiassa on uusien sarjakuvajulkaisujen määrä kasvanut viime vuosina n. 400 nimekkeellä. Vielä kymmenisen vuotta sitten luku oli puolta pienempi. Onko kasvaneen lukumäärän myötä sarjakuvamaailmaan tullut myös sisällöllisesti jotakin lisää?

Tähän vain lyhyt vastaus, jookos?

On. Paljon. Ja vaikka mitä hienouksia. – (Mutta vainko 400 nimekettä?)

Mitä hankkeita sinulla on tällä hetkellä vireillä?

Kahden vanhan Tintti-seikkailun mustavalkoiset alkuperäisversiot, pitemmät, erilaiset, ilmestyvät suomeksi. Ne käänsin uudelleen vastikään, ja ne ilmestynevät vielä tänä vuonna. Manu Larcenet’n kahdeksansatasivuisen Blast-teoksen suomenkielinen laitos valmistui äskettäin. Hirmuinen, hieno tarina. Jacques Tardin Kirottu sota! Alejandro Jodorowskyn käsikirjoittama ja François Boucqin piirtämän Bouncer-lännentarinan ensimmäinen nide ilmestyi viime vuonna. Ja ikisuosikki Hugo Pratt on pysyvästi ajankohtainen: Jalava julkaisee Corto Maltesen tarinoita uudistettuina suomennoksina ja vasiten laadituilla esipuheilla varustettuina. Suolaisen meren balladi ilmestyi viimeksi. Prattin tarinakvartetti Suuren pohjolan mies, Somalian mies, Sertãon mies ja Karibian mies nyt parina viime vuonna. Onpa mukana ollut Lucius Apuleiuksen Kultainen aasikin, Milo Manaran hyvin tunnetulla, sanoisinko, eleganssillaan sarjakuvaksi saattamana.

Siinä on projekteja, jotka jatkunevat eteenkinpäin. Ja muutakin pidän vireillä.

Kenen sarjakuvahahmon tai –tekijän kanssa lähtisit pitkälle lounaalle? Entä mihin ohjaisit keskustelua?

George Herrimanin. Kysyisin kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, verhon tältä puolen, ja toiselta. – (Turvallinen valinta sikäli, että Herriman kuoli, kun olin kaksivuotias, enkä joutuisi paljastamaan, etten kommunikoi kovin vapaasti ulkomaaksi..)

Mitä sarjakuvaa suosittelisit sellaiselle ihmiselle, joka ei ole niitä koskaan lukenut mutta haluaisi nyt avoimin mielin tutustua edes yhteen?

Riippuu ihmisestä. Olisin aina valmis järjestämään mellakan Herrimanin Krazy Katin takia. Mutta toiselle puhuisin Prattin teosten puolesta. Ja äskettäisten vuosien hienoista jutuista voisin heittää pöytään Bill Wattersonin Lassin ja Leevin (jota tosin olen ruvennut tuntemaan paremmin vasta nyt sen ruvettua ilmestymään tabloidi-Hesarissa, ja jota siis en ole kääntänyt). Nämä äskettäiset ranskalaiseni: Tardi ja Larcenet; mutta juuri nämä teokset ovat niin rankkoja, että ainoina… ehkäpä en suosittelisi. Herrat ovat kuitenkin niin monipuolisia, että kummaltakin on saatavissa yöunia viemättömiäkin tarinoita. Larcenet: Pieniä voittoja 1–4. Tardi: Adèle Blanc-Sec tai Nestor Burma-dekkarit.

Ai niin, sitten, totta kai: Crockett Johnsonin Barnaby. Mutta sitä ei ole saatavilla suomeksi enempää kuin Sarjakuvan maailmat -antologian muutaman sivun mittainen näyte.

Sarjakuvien maailma on loputon. Hurmaava, hehkuttaa Heikki lopuksi.

kv_rgb