Valemedia osaksi kulttuuriperintöä

Kansalliskirjasto on tehnyt verkkoarkistoon teemakeräyksiä eri aiheisiin perustuen kymmenen vuoden ajan. Aiheet ovat vaihdelleet vaaleista festivaaleihin; musiikista tulivuorenpurkauksiin.

Valitsimme yhdeksi keräyskohteeksi valemedian. Valemedia on käsitteenä herkkä ja vaikeasti määriteltävä. Kotimaisten kielten keskuksen määritelmän mukaan se on mielipiteisiin perustuvaa, vastoin hyvää journalistista tapaa toimiva viestintäkanava, jota voidaan käyttää informaatiosodan välineenä. Tällaisten kanavien ylläpitäjät ja tukijat käyttävät niistä nimityksiä vastamedia ja vaihtoehtomedia. Valemedian alakäsite on valeuutinen, joka saman lähteen mukaan on valemedian tuottama ja välittämä uutiselta vaikuttava teksti tm. kuvaus.

Syy, miksi halusimme tehdä keräyksen juuri tästä aiheesta, on se että valemediat muuttuvat koko ajan. Alalle tulee uusia yrittäjiä ja vanhat lopettavat. Myös tekstien sisällöt ovat tilanteiden mukaan muuttuvaisia; ystävät muuttuvat vihollisiksi ja päinvastoin. Keräämällä alan medioita yhteen, voimme tarjota tulevaisuuden tutkijoille edustavan otoksen ilmiöstä Suomessa vuonna 2018.

Aiheen vaikeuden takia halusimme ilmiötä määritelläksemme haastatella alan asiantuntijaa. Johanna Vehkoo on toimittaja ja tietokirjailija, joka on erikoistunut faktantarkistukseen ja verkossa leviävään misinformaatioon. Hän kirjoittaa Yleisradiolle näitä aihepiirejä käsittelevää juttusarjaa nimeltä Valheenpaljastaja. Juttusarjan koko arkisto on luettavissa täällä: https://yle.fi/aihe/kategoria/oppiminen/valheenpaljastaja

Miltä keräämämme lista vaikuttaa?

Lista vaikuttaa varsin pätevältä ja loogisesti kootulta. Itse käyttäisin näistä kattotermejä misinformaatio (tahattomasti levitetty väärä tieto) ja disinformaatio (tahallisesti levitetty väärä tieto).

Mikä tekee valeuutisen ja mikä valemedian?

Valeuutisen määritelmä on hyvin yksinkertainen: se on harhautustarkoituksessa tehty teksti (tai vaikkapa video), joka matkii ulkoisesti journalismia, mutta ei ole sitä. Tarkemmin olen määritellyt ilmiötä oheisessa jutussa https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/01/26/valheenpaljastaja-mita-valeuutiset-ovat-ja-mita-ne-eivat-ole

Valeuutinen on olennaisilta osiltaan sepitettä, kun taas journalismi on faktapohjaista. Joskus valeuutisissa on mukana tosipohjaisia asioita, joihin sekoitetaan keksittyjä juttuja. Oleellista on, että valemedia ei pohjimmiltaan välitä tosiasioista eikä noudata Journalistin ohjeita http://www.jsn.fi/journalistin_ohjeet/. Valeuutisen tekijän motiivina voi olla raha, huijaamisesta saatava tyydytys tai poliittiset pyrkimykset. Sivuilla ei yleensä ole päätoimittajaa tai muita selkeitä vastuuhenkilöitä tai edes sähköpostiosoitetta kummempia yhteystietoja. Juttujen kirjoittajia ei tyypillisesti nimetä.

Onko näistä julkaisuista lupa käyttää myös termejä vastamedia vai vaihtoehtomedia?

En itse käytä noita termejä. Vastamedia on monen vale- ja vihasivuston itse suosima nimitys, koska se luo keinotekoisen vastakkainasettelun perinteisen eli niin kutsutun valtamedian ja niin sanotun vastamedian välille. Tosiasiassa ei kuitenkaan ole kyse siitä, että vastamedia kertoisi jonkun vaihtoehtoisen totuuden, vaan se tyypillisesti vääristelee, liioittelee tai valehtelee. Vaihtoehtomedia puolestaan on vanha, vakiintunut termi, jolla tarkoitetaan muun muassa kulttuuri- ja mielipidelehtiä sekä pieniä alakulttuurijulkaisuja. On parempi kutsua kutakin sivustoa sitä itseään parhaiten kuvaavalla termillä. Kattokäsitteenä voi käyttää valemediaa silloin kun disinformaatiolla on olennainen rooli sisällössä. Joskus valemediaa käytetään liian kärkkäästi, esimerkiksi sellaisten poliittisten mielipidesivustojen kohdalla, jotka eivät pyri esiintymään uutisvälineinä.

Miten tärkeänä näet valemedioiden tallentumisen verkkoarkistoon ja siten tutkijoiden käyttöön tänä päivänä ja tulevaisuudessa?

On aivan olennaista kerätä ja tallentaa näitä sivustoja, erityisesti siksi, että ne saattavat muutella ja poistaa sisältöjään julkaisun jälkeen kertomatta siitä lukijoilleen. Jotkut ovat muun muassa muuttaneet kirjoittajien nimiä jälkikäteen. Lisäksi sivustot voivat sulkeutua ilman ennakkovaroitusta. Kyseessä on tärkeä tutkimuskohde, koska sivustot vaikuttavat mielipideilmastoon.

Uskotko että keräys voi auttaa ymmärtämään ilmiötä?

Ilman muuta. Valeuutisilmiö ja rasistiset vihasivustot vaikuttavat julkiseen keskusteluun ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin muun muassa levittämällä vihapuhetta. Ne ovat tärkeitä tutkimuskohteita, ja juuri niiden arvaamattoman luonteen takia niitä on syytä tallentaa systemaattisesti.

Millaisena näen valemedian tulevaisuuden? Voiko valemedia siirtyä ajan kanssa muille alustoille?

Nehän toki toimivat jo esimerkiksi sosiaalisen median alustoilla. Tulevaisuudessa valemediassa nähdään enemmän äänen ja liikkuvan kuvan manipulointia. Valemediat menevät sinne, minne yleisö menee.

Olemme keränneet keräyslistaan valemedioita, joiden agendoja ovat etupäässä nationalismi, rasismi, maahanmuuttovastaisuus ja Venäjämyönteisyys. Lisäksi on joitain joiden agendana on ilmastonmuutoksen epäily, miesasia (tarkoittaen miesten ylivaltaa) ja rokotekielteisyys. Pitäisikö meidän mielestäsi kerätä muunkinlaisia julkaisuja saman teeman alla?

Salaliittoteoriasivustot ja -blogit tulevat myös mieleen. Listassa näytti sitäkin aineistoa kyllä olevan. Tällaiset sivustot muodostavat omituisia ideologisia hybridejä, joissa vasemmistolaisina ja oikeistolaisina pidetyt tahot löytävät yhteisiä vihollisia tai ihailun kohteita.

Mikä on sosiaalisen median rooli tänä päivänä? Facebook ainakin on ilmoittanut, ettei jaa valeuutisia enää entiseen malliin. Minkälaisia aiheeseen liittyviä sosiaalisen median sisältöjä toivot kerättävän?

Vale- ja vihasivustojen sisällöistä käydään usein vilkkaimmat keskustelut juuri sosiaalisen median palstoilla. Näitä olisi hyvä myös tallentaa, mikäli ne ovat julkisia.

Erityisesti Facebookin roolista valeuutisten levittäjänä on käyty paljon keskustelua, ja yhtiö on kokeillut jo lukuisia keinoja ongelman ratkaisemiseksi. Jos sanon asiasta jotakin tänään, huomenna Facebook tiedottaa jo kokeilevansa jotakin uutta. Yhtiön on syytä ottaa viimein vastuu ongelmasta. Youtube on lähes yhtä merkittävä misinformaation levittäjä kuin Facebook.

Valemediakeräys ja muut verkkoarkistoon tallennetut aineistot ovat asiakaskäytössä tekijänoikeuslain edellyttämällä tavalla vapaakappaletyöasemilla, joita on Kansalliskirjaston lisäksi muissa vapaakappalekirjastoissa, Eduskunnan kirjastossa sekä Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa.

 Verkkoaineistokeräykset kuvaillaan kansallisbibliografiaan kokoelmatasolla. Linkki keräykseen.

Burning Logitech 12” by Diether. Licensed under CC BY-SA 3.0

Verkkouutisoinnin murroksista

Verkon uutissisältöjä on tallennettu Kansalliskirjaston verkkoarkistoon jo kymmenen vuotta. Viime vuosina haasteeksi on muodostunut julkaisijoiden tarve kehittää ansaintamalleja, mikä on osaltaan ilmennyt sivuille asetettuina maksumuureina. Maksumuurit, jotka ovat estävät tavallista lukijaa pääsemään vapaasti artikkeleihin, muuttavat myös suomalaisen kulttuuriaineiston keräystapaa.

1932 n . Sanomalehden myyjä, Turuntie 68 ( Mannerheimintie).

Sakari Pälsi, 1932 n . Sanomalehden myyjä, Turuntie 68 ( Mannerheimintie).

Verkkoaineistot itsessään ovat kulttuuriaineistolain toteuttamisen kannalta entistä keskeisemmässä asemassa. Painettujen julkaisujen määrä laskee vuosi vuodelta. Painettujen lehtien tapauksessa nimekemäärät ovat laskeneet reilun neljänneksen 1990-luvun ennätyslukemista. Jonkin verran on digitaalisena syntyneitä julkaisuja (joista siis ei ole painettua versiota ollenkaan), mutta suurin muutos on siinä kasvavassa artikkelisisältöjen vyöryssä, jota verkossa tänä päivänä on tarjolla. Julkaisemisen painopisteen siirtyminen verkkoon merkitsee myös keräämisen painopisteen muutosta.
Kaikki merkittävät sanomalehdet ovat ottaneet tai ottamassa käyttöönsä maksumuurin artikkelisisällöilleen. Muurien hyödyllisyydestä sinällään on kiistelty jo pitkään. Toisille on selvää, että lehden täytyy voida ansaita sisällöillä, joiden tuottamisesta maksaa (myöskään verkkosivujen mainostuotot eivät kata kuin pienen osan siitä mitä painetun tilaus). Toiset taas vetoavat käyttäjäkyselyihin, joissa vastaajat ovat toistuvasti vakuuttaneet siirtyvänsä muille sivustoille, mikäli oman lehden verkkosisällöt käyvät maksullisiksi. Muurien hyödyllisyys tai haitallisuus on siis monelle uskonasia. Suomessa näyttää kuitenkin orastavan asiasta konsensus, sillä useimmat lehdet alkavat nyt muurata sisältöjään tavalla tai toisella. Asiaa auttanee sekin, että lehdet voivat tätä nykyä tarjota rekisteröityneille tilaajilleen muutakin kuin artikkeleita.
Toisaalta on yhä Guardianin ja Kalevan tapaisia lehtiä, joissa ei ole otettu muuria käyttöön. Moni pohtii yhä, löytyisikö lyhytjännitteiselle lukijalle parempaa houkutusta kuin se, että otsikon alta paljastuu pelkkä tilauslomake. Huvudstadsbladetia julkaiseva KSF Media on omalla tavallaan liikkunut vastakkaiseen suuntaan luopumalla maksumuurista ja päästämällä lukijat juttuihin ilmaiseksi, mikäli hän rekisteröityy lukijaksi. Lukijoiden pelkkä profilointi katsotaan siis näinkin arvokkaaksi.

Taso, jolla juttuja muurataan, vaihtelee. Yhdenkään merkittävän lehden intresseissä ei ole, etteikö sivuilla olisi kuitenkin joitain ”tärppijuttuja”. Maksumuurityypit luokitellaan koviin ja pehmeisiin muureihin sekä näiden yhdistelmiin. Suomessa puhutaan kovan muurin lisäksi myös mittarimallista ja freemium-mallista. Kovan muurin käyttö edellyttää uskollista lukijakuntaa ja sitä, että lehdellä on valmiiksi johtava markkina-asema, lisäksi verkkolehden täytyy tuottaa merkittävää lisäarvoa lukijoille. Maailmalla tunnettu esimerkki kovasta muurista on The Times; meillä sitä käyttää mm. Lapin kansa. Pehmeä muuri on sama kuin mittarimalli. Siinä sallitaan tietty määrä vapaita artikkeleita tietyn ajan sisällä. Tunnetuin esimerkki meillä on Hs.fi, maailmalla tätä käyttää esimerkiksi New York Times. Yhdistelmä- eli freemium-mallissa lyhyet perusjutut ovat vapaasti luettavissa, kun taas pitkät ja syventävät muurin takana. Jotkut suomalaiset päivittäislehdet käyttävät sellaista freemium-mallia, jossa saa lukea vapaasti STT:n uutisia: oma juttutuotanto on muurin takana.

Kansalliskirjasto on haasteista huolimatta edennyt urakassaan kerätä näitä aineistoja omaan verkkoarkistoomme. Viime syystalven aikana suoritettu kulttuuriaineistolakiin perustuva aineistopyyntökierros avasi monen lehden sisällöt keräyskoneellemme: noin 30 pyynnöstä on päästy sisältöjen keruuseen lähes kaikissa tapauksissa. Jokaisen suomalaisten verkkosanomalehden muuritilanne on tarkoitus tarkistaa ja asianomaisia tiedottaa tämän vuoden aikana.

Myös aikakauslehdet ovat laittaneet maksumuureja sivuilleen. Useimmassa tapauksessa painetun lehden tilaaja pääsee lukemaan digitaalisia sisältöjä; joissain tapauksissa voi tilata pelkät verkkosisällöt. Muurin takana on yleensä myös muita sisältöjä kuin artikkeleita: esimerkiksi terveysvinkkejä, arvosteluja ja keskustelupalstoja. Vapaakappaletoimistossa on tarkoitus tutkia myös aikakauslehtien muurattuja sisältöjä lähitulevaisuudessa.

Verkkolehdet kuten muutkin kerätyt ja luovutetut aineistot ovat asiakaskäytössä tekijänoikeuslain mukaisesti vapaakappaletyöasemilla, joita on Kansalliskirjaston lisäksi muissa vapaakappalekirjastoissa, Eduskunnan kirjastossa sekä Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa.

muuri1

Signe Brander, 1913 Helsingin kaupunginmuseo

Lähteenä käytetty:
Journalisti (2016, 4): Joko maksumuurit murtuvat?
http://www.journalisti.fi/artikkelit/2016/4/joko-maksumuurit-murtuvat-/

Koolla ei ole väliä – mutta ei ole määrälläkään eli mistä puhumme kun puhumme pienpainatteista?

pieni
Pienpainate-sana johtaa helposti ajatukset ihan ulapalle. Onko se semmoinen hyvin pienikokoinen kirja? Vai kenties vähäinen sivumäärä onkin se ratkaiseva tekijä? Ah, mutta toisaalta kyse voikin olla painosmäärästä? Tai kenties kyse on siitä, että painetaan teksti oikein pienellä? Tai kaikki nämä yhdessä ja samassa julkaisussa? Totuus on, että koolla ei ole väliä. Ei myöskään muilla yllä mainituilla tekijöillä. Mutta miksi sitten puhumme pienpainatteista, jos sillä koolla ei ole väliä?

 

 

Ephämääräiset ephemerat

Selvyyden vuoksi olisi ehkä syytä käyttää jotain ihan muuta sanaa kuin pienpainate. Maailmalla käytetään paljon käsitettä ephemera. Se tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa suunnilleen aineistoa, jota ei ole tarkoitettu pitkäaikaiseen käyttöön. Ephemera-sana ei vaan suomenkieliselle avaa asiaa yhtään vaan asia säilyy ephämääräisenä. Ruotsissa käytettiin pitkään (ja Suomessa yhä toisella kotimaisella) sanaa småtryck, mistä luultavasti pienpainate-sana on meille käännetty. Sittemmin Ruotsissa Kungliga Biblioteketissä on siirrytty puhumaan vardagstryckistä, siis arkipainatteista.

Mielestäni voisimme ottaa jälleen mallia vanhasta emomaastamme Ruotsista, ja vaihtaa käsitteeksi arkipainate. Sillä sitä pienpainatteet oikeastaan ovat. Arkisia painatteita, joiden informaatioarvo sinänsä voi olla hyvinkin lyhytaikainen. Kollegani puhuu usein pienpainatteista ”arjen aarteina” ja sitä ne kieltämättä parhaimmillaan ovatkin, kauniita kuvastoja, esitteitä, postikortteja jne. Totuuden nimissä kaikki pienpainatteet eivät tunnu aarteilta, mutta säilytämme toki nekin.

Koska laki sanoo niin

Kulttuuriaineistolain mukaan pienpainatteita ovat mm. mainokset, esitteet ja hinnastot sekä muut niihin verrattavat painotuotteet. Edelleen lain mukaan pienpainatteita tulee luovuttaa Kansalliskirjaston vapaakappaletoimistolle 2 kappaletta (Kansalliskirjaston lisäksi pienpainatteita säilytetään Turun yliopiston kirjastossa), kun kirjoja, lehtiä, nuotteja ja karttoja ja muita vastaavia julkaisuja tulee luovuttaa 6 kpl. Käytännössä vapaakappaletoimistoon tulee usein pienpainatteitakin 6 kpl, sillä jos meillekin on ajoittain vaikeaa erottaa mikä on pienpainate ja mikä ei, ei ole mikään ihme sen olevan hankalaa painopaikoille ja julkaisijoillekin. Pienpainatteita ovat mm.:

pienpainate

Romaani/novellikokoelma/väitöskirja/jne ei ole koskaan pienpainate. Ei vaikka siitä olisi painettu vain 100 kappaleen painos. Ei vaikka se olisi painettu minikirjaksi. Ei vaikka sen tekstiä voisi lukea vain suurennuslasilla. Painomäärältään vähäisiin julkaisuihin on mahdollista hakea luovutusmäärän pienennystä, mutta pienpainatteiksi ne eivät sillä muutu.

Mitä ei tarvitse luovuttaa – eli tietomäärältä vähäiset

Lain mukaan vapaakappaleiden luovutusvelvollisuus ei koske pienpainatteita, joiden tiedollinen tai kuvallinen ”sisältö on erityisen vähäinen”. Esimerkiksi vain tyhjiä sivuja sisältävät muistikirjat ovat tällaisia, samoin lomakkeet, kirjepaperit ja -kuoret ja käyntikortit. Näitäkin meille kyllä luovutetaan tasaiseen tahtiin paperinkeräysastiamme täytteeksi. Tarroja ei tarvitse luovuttaa, sillä ne eivät säily, mikä on harmi. Etikettejä, käärepapereita ja pakkausmateriaaleja ei tarvitse luovuttaa, koska ne eivät ole julkaisuja (tiedollisen ja kuvallisen sisällön määräkin lienee vähäinen). Perhejuhlien kutsuja (häät, hautajaiset, syntymäpäivät jne) valmistutetaan yhä useammin digipainoissa, mutta ne eivät kuulu vapaakappalevelvollisuuden piiriin, koska ne eivät ole julkaisuja. Epäilemättä näitä perhejuhlien kutsuja joku tulevaisuudessa haluaisi tutkia ja siksipä kinastelemme kollegan kanssa niiden säilyttämisestä luultavasti vielä muutaman vuoden…

Lehtien tilastoinnista

sanomalehtiKansalliskirjaston lehtitilastot vuodelta 2014 ovat ilmestyneet. Niitä ja muita tämän vuosituhannen tilastoja voit tarkastella osoitteessa http://www.kansalliskirjasto.fi/fi/julkaisuala/tilastot.html

Kansalliskirjasto on kerännyt eriteltyjä tilastoja Suomessa ilmestyvistä painetuista sanoma- ja aikakauslehdistä 1940-luvulta lähtien. Tilastot saadaan laskemalla ne vapaakappaleena saatavista nimekkeistä.

Sanomalehdiksi lasketaan 1-7 kertaa viikossa ilmestyvät ajankohtaisiin aiheisiin keskittyvät lehdet. Eli ne jotka Kansalliskirjasto mikrokuvaa ja käsittelee digitointi- ja konservointikeskuksessaan Mikkelissä. Loput ovat sitten aikakauslehtiä, joiden tyyppikirjo on valtava. Kansalliskirjasto kuvailee kansallisbibliografiaan väljin kriteerein sekä kauppojen lehtihyllyistä tutut nimekkeet että pienelle piirille levitettävät erikoislehdet. Niinpä tilastoissa näkyvä aikakauslehtien määrä saattaa vaikuttaa häkellyttävän suurelta (90-luvulla oltiin lähellä 6000 nimekettä ja lukema on yhä yli 4000) ja kansainvälisessä vertailussa onkin sitä. Suomessa ei ole niin pientä kerhoa, ettei se julkaisisi toiminnastaan jotenkuten taitettua paperinippua, johon tiedotteiden lisäksi naputellaan mielipidekirjoitus ja elämänkerta ties mistä ja kestä.

Tilastot eritellään ilmestymistiheyden, kielen ja lehtityypin mukaan. Näin voimme seurata esimerkiksi viikoittain ilmestyvien aikakauslehtien selviytymiskamppailua ja nähdä, miten muiden kuin suomen- ja ruotsinkielisten sanomalehtien määrä kehittyy. Sanomalehdistä haluamme vielä eritellä sen, miten moni on ilmaisjakelussa ja miten moni paikallislehti.

Kaikki tiedämme sen, miten vilpittömälläkin mielellä tehdyt tilastot valehtelevat, johdattelevat ja manipuloivat. Niihin on aina sisäänkirjoitettu taustaolettamia, jotka vaihtelevat eri aikakausina. Meillä se näkyy varsinkin siinä, että aineistonrajauskriteerit muuttuvat ajan kanssa Unescolta saatavien periaatteiden mukaan sekä myös resurssisyistä. ”Fennican historialliset kerrostumat” on työporukoissa yleistynyt käsite, mutta eri aikakausien kerrostuminen pätee kaikkiin muihinkin tietokantoihin – olivat ne kirjastoissa tai missä vain tehtyjä.130912_ajatuskuva

Perustrendiä eivät rajauskriteerien muutokset kuitenkaan muuta. Printtilehtien määrä on laskenut tasaisesti. Vaikka digitaalisena syntyneitä lehtiä on yhä vähän, on verkkoon siirtyminen syönyt painettujen elinmahdollisuuksia. Toisaalta pienille erikoisalojen toimijoille on tietysti helpompaa levittää artikkelisisältö vaikka omilta verkkosivuilta kuin maksaa painatuksesta. Sanomalehtien tilanteesta puhutaan usein kun päivitellään printtimedian tilaa. Niiden määrä on tullut 90-luvun alusta alas noin neljänneksen. Aikakauslehtien kultakausi oli vuosituhannen vaihteessa, josta on tultu suunnilleen sama määrä alas.

Tilastointimetodeista sen verran, että niitä on muutettu. Aiemmin tilastot hankittiin hankalasti merkitsemällä lehden varastotietueeseen kyseisen vuoden tilastokoodi ja ajamalla lukemat tuona vuonna ilmestyneistä lehdistä sen avulla. Nykyään käytämme erillistä tilastointijärjestelmää, jolle olemme antaneet nimen Leka (vapaakappaletoimistolla on jännä viehtymys työkaluakronyymeihin). Leka saa nimeketiedot Fennicasta ja siihen merkitään yksinkertaisen täpän avulla kukin lehti kunakin vuonna vastaanotetuksi.

lekaKeräämämme tilastot eivät jää pelkästään talon sisään, vaan ne julkaistaan mm. Tilastokeskuksen ja Unescon tilastollisissa vuosikirjoissa.

Verkkolehtien keräämisestä

Verkkolehdet – tässä yhteydessä ei puhuta näköislehdistä – ovat lehden verkkosivuja, joihin laitetaan valikoitu osa artikkelisisällöistä. Tarkalleen ottaen nyt puhutaan siis lehtien verkkosivujen keräämisestä: laajalevikkisiä digitaalisena syntyneitä lehtiä on Suomessa vielä melko vähän.Verkkolehtiä on kerättävä huomattavasti tiuhempaan kuin stabiilimpia verkkosivuja. Päivittäisten sanomalehtien verkkosivuja kerätäänkin kerran päivässä; viikkolehtiä ja vain muutaman kerran viikossa ilmestyviä sanomalehtiä kerran viikossa. Lisäksi monet aikakauslehdet julkaisevat juttujaan niin, että niitä kannattaa kerätä kuukausittain.verkkolehti5

Verkkolehtiä on monenlaisia. On säännöllisesti artikkeliaineistoa tuottavia sanomalehtiä, näytejuttuja eli verkkovinkkauksia tarjoavia aikakauslehtiä ja sitten kirjava joukko yhteisöjen tiedotuslehtiä sekä firmojen asiakaslehtiä, jotka ilmestyvät vain muutaman kerran vuodessa ja laitetaan näköislehtenä omille verkkosivuille. Viimeksi mainittuja ei kerätä edes kuukausittain, sillä aktiivinen keruu olisi kovalevytilan tuhlausta. Mainitut saadaan talteen myös vuosittaiskeräyksellä.

verkkolehti21Lisäksi lehtien verkkosivujen sisällön laajuus vaihtelee paljon. Mikään tilausmaksulla toimiva sanomalehti ei tänä päivänä laita kaikkea sisältöään vapaasti luettavaksi. Monien verkkosivut koostuvat erilaisista paperi- tai näköislehden markkinointia tukevista tärpeistä. Jotkut maakuntalehdet laittavat yleisön tiedottamisen kannalta kriittisiä juttuja tai sitten juttujen lyhennelmiä. Usein vapaasti luettavat jutut ovat varsinaisen jutun nopeasti kokoon kyhättyjä luonnostelmia, joista ilmestyy täydennetty versio seuraavan päivän paperilehdessä. Joidenkin tekniikka on laittaa jutusta muutama ensimmäinen rivi tai sitten sallia muutaman jutun vapaa luku viikossa. Jotkut pitäjälehdet taas eivät laita julkisesti näkyville kuin tärkeimpiä kunnallisia tiedotteita. Ilmaisjakelulehdet toki laittavat kaiken näkyviin, mutta niiden jutut ovat tunnetusti lyhyitä.

verkkolehti11Nämä aiheuttavat haasteen Kansalliskirjaston käyttämälle keräyskone Heritrixille. Joidenkin lehtien tapa sallia muutama juttu vapaasti viikossa voidaan ohittaa, mutta jos sivuilla on vain pari riviä tekstin alkua per juttu, se on hankalampi juttu. Maksumuuri on koetettava ohittaa yhteistyöllä kustantajien kanssa. Kulttuuriaineistolaki edellyttää, että verkkojulkaisijan tulee mahdollistaa verkkoaineiston haku ja tallentaminen tai luovuttaa aineisto Kansalliskirjastolle, jos aineistoa ei voi hakea ja tallentaa ohjelmallisesti. Maksumuurien myötä lehdet ovat uskaltaneet laittaneet sivuilleen entistä enemmän ja laadukkaampia artikkeleita, näin muurien ylittäminen on käynyt entistä tarpeellisemmaksi.

verkkolehti8Verkkolehtien sisällöt ovat kehittyneet vuosien varrella. Valta- ja maakunnallisilla lehdillä on viikonloppupainoksensa. Lähes joka lehdellä on nykypäivänä omat bloginsa. Lisäksi sivuilla on muutakin sisältöä kuin artikkeleita: merkittävimmät valtakunnalliset lehdet ovat synnyttäneet omat nettiteeveensä, joihin laitetaan lyhyitä haastatteluja ja viihdesisältöjä. Jotkut taas eivät perusta omaa kanavaa vaan lainaavat sisältönsä Youtubelta. Yleisesti sivuille sijoitetaan myös suoralinkkejä muiden yhtiöiden sisältöihin: TV-oppaita, verkkokauppoja, työpaikanvälitystä, deittipalveluita ja tietenkin mainoksia.

verkkolehti13Tämän kaiken takia Heritrixin keräystulokseen ei voi aina luottaa, harava ulottuu aina vain muutaman linkin taa. On keskusteltu, voitaisiinko kerätä lehtien artikkeleita pelkästään RSS-syötteiden avulla. Tällä tavalla saataisiin varmemmin itse jutut ilman joutavia tuplia (sama juttuhan on sivuilla usein useana linkkinä) ja tilaa vievää mainossälää. Näin säästettäisiin verkkotilaa. Samalla menetettäisiin kuitenkin itse sivunäkymä. Kaikki lehdet eivät myöskään tarjoa RSS-syötettä.

verkkolehti15Verkkolehdet tarjoavat sisältöjään myös mobiiliversiona, joka on käytännössä sama lehti laitenäytön kokoon sovitettuna. Näillä näkymin mobiiliversioiden kerääminen tuskin toisi suurta lisäarvoa.

verkkolehti4Lehdet kerätään erillisten linkkilistojen avulla. Päivittäin kerättävien linkit lainattiin aiemmin Kansalliskirjaston omista tietokannoista (Suomasta ja Fennicasta), sittemmin on käytetty Sanomalehtien liiton linkkilistaa. Harvemmin kerättävien listaa on täytynyt ylläpitää käsin. Tällä hetkellä päivittäin kerätään noin 40 lehden verkkosivuja, viikoittain noin 240:n ja kuukausittain 120:n.

verkkolehti16

Lähes kaikki verkkolehdet tarjoavat ostettavaksi digitaalista näköislehteä. Noiden keräämiseen verkkoharavalla ei kaikissa tapauksessa ole tarvetta, koska on olemassa tahoja joista lehtiä voidaan kerätä keskitetysti. Kustantajan avatessa meille maksumuurinsa, voimme toki kerätä näköislehdet yhtälailla.

verkkolehti18Kansalliskirjaston tehtävänä on ohjelmallisesti hakea ja tallentaa yleisön saatavilla olevaa verkkoaineistoa tietoverkoista. Verkkoaineistoa kerätään eri tavoin. Vuosittain tehdään kaikkien .fi- ja .ax-päätteisten verkko-osoitteiden haravointi, joka siis periaatteessa kerää kaiken mitä suomalaisessa netissä on (pois lukien toki kaupallisten tuottajien .com-osoitteet). Toiseksi joka vuosi tehdään teemakeräyksiä erilaisten merkittävien tapahtumien yhteydessä (mm. vaalien ja suurten urheilutapahtumien). Verkkolehtiä on kerätty päivittäin/viikoittain/ kuukausittain vuodesta 2009.verkkolehti17

Verkkolehdet kuten muutkin kerätyt ja luovutetut aineistot ovat asiakaskäytössä ainoastaan vapaakappaletyöasemilla, joita on Kansalliskirjaston lisäksi muissa vapaakappalekirjastoissa, Eduskunnan kirjastossa sekä Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa.

verkkolehti19

Jari Heikkinen