Digitoitua joulumieltä

Pikku Simon seikkailut jouluiltanaKirjan vuosi 2015 lähenee päätöstään. Monestakohan lahjapaketista kuoriutuu tänäkin jouluna kirja? Kansalliskirjaston kokoelmista digitoidut kirjat johdattavat kuusijuhlan kunniaksi entisajan joulutunnelmaan.

Kotimaisen kirjallisuuden 1800- ja 1900-luvun klassikoissa joulunviettoon kuuluvat monet nykyajasta tutut elementit joululahjoja kantavasta partasuisesta hahmosta herkkuja notkuvaan joulupöytään. Kotimaiseen joulunviettoon voi tutustua myös Fennica-tietokannassa, josta löytyy lähes 300 viitettä asiasanalla joulu.

Resuiset joulu-ukot

Arvid Järnefeltin (1861–1932) näytelmässä Pikku Simon seikkailut joulu-iltana (1900) joulu-ukko kiertää ympäri maata jakamassa joululahjoja. Ruotsalaisen Viktor Rydbergin (1828-1895) kertomukseen perustuvassa näytelmässä joulu-ukko ei ole pyylevä punanuttuinen rusoposki, vaan vuorenkuninkaan hovissa majaileva menninkäinen, ”jolla on karvaiset vaatteet, kasvot rypyssä, harmaa tukka, tötteröhattu, ja piippu hampaissa.” Joulu-ukko ei myöskään ole ainoa laatuaan. ”Meitä on tuhansia tämmöisiä äijiä tänä iltana kiertämässä. Minun osalleni tuli tämä maakunta”, ukko valistaa asiasta tietämätöntä.

EläimiäJoululahjoja ja pula-aikaa

Charles Dickensin (1812–1870) kuuluisan joulukertomuksen tavoin moniin kotimaisiin jouluaiheisiin kertomuksiin kuuluu moraalinen opetus. Joululahjat jäävät saamatta, jos lapsi ei ole kiltti, nöyrä ja hyväsydäminen. Juhani Ahon (1861– 1921) novellissa ”Haltijan joululahja”, joka on ilmestynyt kokoelmassa Eläimiä (1911), Pikku-Heikki kohtaa mäenlaskun lomassa haltian, joka patistaa poikaa olemaan piiskaamatta vanhaa hevostaan joululahjojen menetyksen uhalla. Kertomus opastaa, että eläimetkin ovat joulurauhansa ansainneet.

Joululahjojen jakaminen on esillä myös ensimmäisen suomeksi kirjoittaneen naiskirjailijan Theodolinda Hahnssonin (1838–1919) kertomuksessa Joululahjat (1891), jossa tutustutaan porvarisperheen joulunviettoon. Kertomus on julkaistu myös kokoelmassa Syksyn karisteita (1911), jonka Hahnsson (omaa sukua Limón) on kirjoittanut Yrjö-Koskisen nimellä. Tarinassa materiaa tärkeämmäksi nousevat aineettomat lahjat – perhe ja yhdessäolo. ”Joulukuusi levitti herttaista valoansa yksinkertaisen maapappilan saliin. Iso-äiti istui teepöydän ääressä, Olli oli itse tuonut pikku Mannen hänen syliinsä ja Anni oli asettanut jakkaran iso-äidin jalkojen alle, jotta hän istuisi oikein mukavasti. Sitten juotiin teetä. Kun ensi kuppi oli juotu, rupesi joululahjoja tulemaan joka ovesta ja pikku Mannelle kaikkein enimmän.”

Syksyn karisteitaMyös pula-aikojen puute ja niukkuus ovat läsnä kotimaisen kirjallisuuden joulukuvauksissa. Ahon Tyven meri -kokoelmassa (1912) ilmestyneessä novellissa vieraillaan joulunvietossa talonpojan tuvassa (”Joulu-ilta talonpojan tuvassa”). Huolimatta rajallisista puitteistaan joulu on talonpoikaisperheessäkin tärkeä juhla. Myös talonpoika arvostaa joulusaunaa: ”Tuodaan sana, että kylpy odottaa. Avojaloin ja vähissä vaatteissa juosta kimmasevat sinne nuoret miehet pihan poikki, vanhemmat heittävät työturkin hartioilleen ja pistävät virsut jalkoihinsa. Jakun herroja ajaa porokellossa maantietä myöten, kuuluu pienestä mustasta huoneesta kiihkeä sähinä ja vitsojen hutkina, nousee valkonen höyry sekä ovesta että ikkunasta ja hajahtaa nenään koivumetsälle lemahtava löyly.”

Aholle joulu ei ole pelkkää valkohohteista satumaata, sillä hän myös kritisoi joulussa piilevää ulkokultaisuutta samaisessa kokoelmassa julkaistussa kirjoituksessaan (”Joulumietteitä”): ”Mutta kun kynttilät ovat sammuneet ja pienet menneet levolle näkemään unia uusista jouluista, jolloin nyt käteen puristettu puuhevonen on seisova satuloituna orhina rappujen edessä, jäävät vanhat vielä hetkeksi valvomaan ja näkevät sammutetun kuusen seisomassa lattialla kuin kummastellen, mitä varten oli se ilo, jota eilen sen ympärillä pidettiin.”

Elämän auetessaLapsuuden joulujen lumovoima

Joulunaika näyttäytyy hiljentymisen aikana, johon liittyy jotain lähes taianomaista. Tämä tunnelma välittyy Saima Harmajan (1913–1937) Elämän auetessa -nimellä postuumisti julkaistuista päiväkirjoista (1939), joissa koululaistyttö Saima kuvailee joulunviettoa 1920-luvulla: ”Nyt on jo jouluilta. Ihmeellinen, pyhä ilta. Tuuhea joulukuusi on paikallaan salissa. Kruunun kynttilät loistavat, ja kuusi on täynnä välkettä. Huoneet hämärtyvät, varjot himmenevät, kaikki on tyyntä ja rauhallista ja kodikasta. Ilmassa väreilee uusi tuntu, taivaallinen sointu.”

Jouluun yhdistyy vahvasti lapsuuden viattomuus, josta uneksii Eino Leino (1878–1926) runoelmassaan Kivesjärveläiset (1898): ”On mulla yksi ajatus, on ollut lapsest’ asti. Joulun tahdoin tehdä ma. Se elon tieni rasti. / Joulun. Suomalaisen Joulun. Kera kulkusien, kera kuusten, kynttiläin ja tähtein tuikkivien.” Leinon tavoin monen muun suomalaisen jouluun kuuluvat niin kuuset, kynttilät ja kulkuset kuin toiveikkuuskin. Joulunvietossa on mahdollista hiljentyä ja kääntää ajatukset kohti alkavaa uutta vuotta.

kv_rgb

Marginaalista kulttuuriperinnöksi – kansalliskokoelman omakustanteet

Suomessa julkaistaan vuosittain iso joukko omakustanteita – sekä kauno- että tietokirjallisuutta. Myös omakustanteet talletetaan Kansalliskirjaston kansalliskokoelmaan, sillä Kansalliskirjasto vastaanottaa Suomessa ilmestyneet julkaisut vapaakappaleina. Toiminta perustuu kulttuuriaineistolakiin. Kaikki suurelle yleisölle tarkoitetut julkaisut, sekä omakustanteet että isojen kustantajien julkaisukynnyksen ylittäneet kirjat, luetteloidaan kansallisbibliografiaan. Suomalaisen julkaisutuotannon FENNICA-tietokanta sisältää kansallisbibliografiaan luetteloidun aineiston tiedot sekä ennakkotietoja tulevista julkaisuista.

Katsaus kansalliskokoelman alkuvuonna 2015 luetteloituihin omakustanteisiin havainnollistaa suomalaisen julkaisutuotannon monipuolisuutta. Kirjan julkaisemisesta kustannustalojen ulkopuolella on tullut entistäkin helpompaa, ja yhä useampi kirjoittaja valitsee tämän reitin. Omakustanteiden kirjo on laaja muistelmista ja sukututkimuksista kirjoittajapiirien antologioihin. Jokainen julkaisu on kirjoittajansa näköinen.

KovaKarri Liikkasen ja Mikko Kananojan tieteisromaani Kova (2014) kehittelee tietoyhteiskuntadystopian, joka on samalla kauhukuva omasta ajastamme. Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa maailmaa hallitsee kaikkialla läsnä oleva Superinternet. Kaiken takana on salaperäisyyden verhoama Henry Hayes, joka on kohonnut arasta nörttipojasta Nobelin tietotekniikan palkinnon voittaneeksi teknologiaguruksi ja uuden ajan valtiaaksi. Media-alalla freelancerina työskentelevä helsinkiläinen Frans Koski ajelehtii elämässään rakkautta etsien kunnes tempautuu sattumalta Hayesin salaisuuden jäljille. Kova on ajassaan kiinni oleva tieteistrilleri, joka rakentaa jännitteen toden ja kuvitellun välille.

PapuHanna-Riikka Heikkilän kuvittama lastenkirja Papu ja Nappisade (2012) on veikeä tarina Papu-nimisestä lapsesta ja nappeja intohimoisesti keräilevästä linnusta. Heikkilän ilmeikäs piirrostyyli sädehtii hyvää mieltä ja huoliteltua huolettomuutta. Teos rakentaa sen verran visuaalisesti eheän maailman, että ei ole ollenkaan yllättävää, että kirja on ponnistanut designin maailmasta, suomalaisen lastenvaate- ja lifestyle-merkin sivutuotteena.

Poromiehen polkuEino Pokan muistelmateoksessa Poromiehen polku (2014) poromies muistelee yli puolen vuosisadan mittaista elämäntyötään poronhoidon parissa. Kirja kertoo nuorten miesten huimista eräretkistä Lapin luonnon armoilla ja kasvamisesta kokeneeksi eränkävijäksi. Erämiehen tie on kulkenut pohjoisten seutujen halki. Tarvittavat paikat ovat löytyneet ilman karttaakin, sillä poromiehellä on ollut sanojensa mukaan ”kartta päässä ja kompassi puussa” kulkemista ohjaamassa.

ReijoAntti Kurvisen sarjakuvateos Reijo: säkit matkassa (2014) kertoo kodittomasta Reijosta, joka löytää roskista penkoessaan pankkiryöstäjien saaliskätkön. Säkillinen rahaa auttaa kadun miehen nälkään ja janoon, mutta ei tuo Reijolle helpotusta resuisesta ulkokuoresta johtuvaan hyljeksintään. Reijo puikkelehtii turvattomana paikasta toiseen pääsemättä edes lompakko pullollaan paremman väen ravintoloihin. Sarjakuvateos näyttää laitapuolen kulkijan kolkon arjen kaikessa raadollisuudessaan. Tarina sisältää moraalisen opetuksen, jota alleviivataan varsinkin loppuratkaisun yhteydessä.

JereKirjailijapseudonyymi J. N. V. Ahtola tarttuu poikarakkautta kuvaavissa romaaneissaan kontroversiaaliin aiheeseen. Jeren ja Jusan seikkailut on viisiosaiseksi suunniteltu homoeroottinen romaanisarja, josta on kesällä 2015 ilmestynyt kolme ensimmäistä osaa: Jere miesten matkassa (2015), Jere joutuu puhutteluun (2015) sekä Jere ja Sädepistooli (2015). Miesten välisiä suhteita ja fyysisen läheisyyden kaipuuta käsittelevä sarja on suunnattu aikuisille lukijoille ja se kuvaa seksuaalisuutta suorasukaisesti nuorukaisen näkökulmasta. Kirjasarjassa on tarkoitus ilmestyä vielä osat Jere ja isku kaupungin sydämeen sekä Jere manan majoilla.

KuukkeliNatalia Sanila-Koskisen satukirja Kuukkeli (2013) on omistettu koltansaamelaisille lapsille. Kirja kertoo uteliaasta pikkukuukkelista, joka uskaltautuu lentomatkalle tutustumaan lähiseutuihin kohdaten monenlaisia lintuja aina vaivaiskoivikossa asuvasta riekosta ihmisten häkissä pitämään lemmikkiundulaattiin. Pohjoisen karu luonto pääsee oikeuksiinsa Séverine Cuénodin ruskan ja revontulen väreissä hehkuvissa kuvituksissa. Teos on ilmestynyt myös koltansaameksi.

1800-luvun elämää IsossakyrössäKalervo Mieltyn paikallishistoriikki 1800-luvun elämää Isossakyrössä (2014) kokoaa yhteen 1800-luvun paikallista muistihistoriaa Isonkyrön pitäjältä. Tarinat ja tapaukset kirjaavat ylös tapahtumia ja mennyttä arkea tavalla, jossa on asukkaiden ääni kuultavissa. Kattavan historiankirjoituksen sijaan kirja sisältää arkielämän kuvauksia ja suullista perimätietoa. Mukana on esimerkiksi kertomus siitä, kuinka venäläinen kulkukauppias joutui susien armoille ja kuinka paikalliset asukkaat pelastivat hänet pulasta. Käsitellyksi tulevat sekä arkiaskareet että juhlapyhien vietto. Piirtyy kuva karusta, mutta yritteliäästä elämästä, jossa vuorottelevat puute ja rikkaus sekä ilo ja suru.

Vaikka omakustanteet jäävät usein vaille valtakunnallista huomiota, niillä saattaa olla iso merkitys alueelliselle paikallisidentiteetille, yksittäiselle suvulle tai ammatti-, harrastus- tai muulle vertaisryhmälle. Omakustanteet edustavat suomalaisen julkaisutoiminnan marginaalisempaa puolta, johon ei välttämättä törmää kirjakauppojen hyllyillä. Kuitenkin osana kansalliskokoelmaa myös nämä julkaisut päätyvät yhtä lailla osaksi suomalaista kulttuuriperintöä nykyisten ja tulevien sukupolvien käyttöön.

kv_rgb

Kirjan vuosi 2015 – Haastattelussa Risto Oikarinen

Kansalliskirjaston haastattelusarja jatkuu runoilija Risto Oikarisen haastattelulla. Risto on julkaissut kolme runokokoelmaa: Puupuhaltajan (2005), Katumusharjoituksia (2008) ja Väriopin (2012). Vuonna 2003 hän voitti Eino Leinon juhlavuoden kunniaksi järjestetyn nuorten runokilpailun ja Kalevi Jäntin palkinnon hänelle myönnettiin vuonna 2005. Tällä hetkellä Fennica-lukusalin vakioasiakas työstää ensimmäistä proosateostaan. Ristoa haastattelee Jussi-Pekka Hakkarainen.

Fennica-lukusali

Fennica-lukusali aamutuimaan eräänä vapunaattona.

Risto. Taannoinen tapaamisemme Kansalliskirjaston portaikossa tuli mieleeni tässä alkuvuonna, kun suunnittelimme tätä haastattelusarjaa. Työryhmässä heräsi ajatus, että jos haastattelisimme Kirjan vuosi 2015 -teemaan liittyen kirjastossamme vierailevia kirjallisen taiteen edustajia – portaikkokeskustelumme tuli mieleeni ja nyt olemme tässä, jakamassa yleisölle kirjastokokemuksiasi.

Muistatko ensimmäinen vierailusi Kansalliskirjastossa? Mitä asiaa mahdoit toimittaa ja muistatko mitä materiaalia vierailusi koski?

Ensimmäinen vierailuni Kansalliskirjastossa taitaa ajoittua vuoteen 1998. Se oli minulle sellaista eräänlaista välitilaa, musiikin ja kirjoittamisen välillä. Olin vielä tuolloin ollut opiskelemassa Ogelissa (Pop&Jazz -konservatorio) ja en ollut hakeutunut yliopistolle. Tulin ihmettelemään, mikä paikka tämä on.

Olet viime aikoina työskennellyt usein Kansalliskirjaston Fennica-lukusalissa. Mitä kirjastotilat, lukusalit tarkoittavat sinulle työsi kannalta?

Tila auttaa paljon. Lukusalissa kykenee orientoitumaan omaan työhön. Kansalliskirjaston Fennica-lukusali on hieman sellainen old school -lukusali, mikä ei ole esimerkiksi ruokailua varten. Siellä ei syödä. Lisäksi muiden asiakkaiden läsnäolo auttaa keskittymään omaan työhön. Tavallaan lukusalissa vallitsee sellainen hiljainen sopimus siitä, ettei täällä mekasteta. Kaikki ovat sulautuneena toisiinsa, omien töittensä äärellä ja se luo positiivista joukkopainetta. Se on kannustava miljöö, jossa vallitsee rauhallinen ja keskittynyt ilmapiiri.

Hyvät tavat kaunistavat

Hyvät tavat kaunistavat

Risto

Risto Oikarisen kirjastoselfie

 

 

 

 

 

 

 

 

Tarvitsen myös itselleni suitsit ja konkreettisia mittareita kirjoittamiselleni. Kotoa tai jossain jaetulla työhuoneella saattaa tulla liikaa häiriötekijöitä, mutta kirjastotilassa keskityn ainoastaan työhön. Saatan usein laittaa kännykästä sekkarin päälle kellotan varsinaisen kirjoittamisaikani. Kirjastotila on siis osa kurinalaisuutta. Kun olen ollut päivän kirjastolla tai työskennellyt vaikka edes tunnin, niin minulla on olemassa dataa, että jotain sentään on yritetty tehdä.

Kerroit minulle, että olet parhaillaan vaihtamassa tyyliä ja olet siirtymässä lyriikasta proosaan. Miltä uusi kirjoittamisen laji maistuu?

Edellisen kokoelmani jälkeen runopakki tyhjeni ja päätin kokeilla proosaa. Kirjoitin ensin asiaproosaa – uskonnonfilosofian graduni – minkä jälkeen aloitin romaanin. Olen innoissani proosan kirjoittamisesta, pitkä muoto tuntuu palvelevan tämänhetkistä ilmaisuani.

Runojeni kohdalla hinkkasin sanoja aika pitkään. Lyriikkanihan on varsin tiivistä. Proosassa tästä tavasta on ollut pakko opetella luopumaan, että saisi käsikirjoituksen valmiiksi. Tietyssä mielessä kyse on keskeneräisyyden sietämisestä. Joka sanaan ei voi pysähtyä. Se ei todellakaan aina ole helppoa. Pahinta on siis jäädä jumittamaan yhtä lausetta pitkäksi aikaa, jolloin käsitys kokonaisuudesta hämärtyy ja kirjoittaja uhkaa ajautua epätoivon partaalle.

Nyt kun olet kirjoittamassa proosaa, niin miten hyödyntänyt kirjaston kokoelmia kirjoitustyössäsi?

Käytän kirjastojen kokoelmia referenssikirjallisuuteena hyvin vähän. Romaanini liittyy musiikkiin, ja olen lainannut joitakin teoksia Kansalliskirjaston musiikkiosastolta. Olen kuitenkin ensi sijassa mielikuvitukseni ja muistojeni varassa. Ammennan oman mieleni pohjattomasta kirjastosta.

Lainaan kirjastoista romaaneja, mutta valikoin varsinkin kirjoitusprosessin aikana erittäin tarkkaan lukemani teokset. Niiden on sysättävä mielikuvitukseni ja kieleni elämään. Tällaisia ovat viime aikoina olleet esimerkiksi eräät Virginia Woolfin ja Jon Fossen romaanit.

Millainen on Risto Oikarisen mielestä toiveiden tai tulevaisuuden kirjasto? Mitä odotat siltä?

Kuten jo alussa kerroinkin, niin olen enemmänkin sellaisen klassisen kirjastokäsityksen kannattaja. Kirjastoissa ei saa olla melua, eikä liian kirkasta! Pitää olla rauhallista, että voi keskittyä töihinsä. Tällaiset tilat ovat nykyään harvassa. Käytän Fennica-lukusalin lisäksi usein myös Aralista ja Helsingin yliopiston kirjastoa, mutta joskus ainakin jälkimmäinen on liian rauhaton. Kirjastotilaakin pitää osata arvostaa ja kunnioittaa. En haluaisi tuomita kirjastojen pyrkimyksiä yhteisöllisten kokemusten tuottajina, mutta mielestäni kirjastossa on olennaisinta se, että siellä on kirjoja ja hiljaista.

Kirjastojen täytyy myös säilyttää asemansa tasa-arvon linnakkeina. Ne ovat meidän viimeisiä henkisiä saunojamme: kirjastossa statukset riisuuntuvat pois. Kirjastoja voisi kutsua myös eräänlaisiksi sivistyksen luostareiksi. Niissä orientoidutaan henkisiin, ei-materiaalisiin arvoihin: tietoon, estetiikkaan, sivistykseen. Tässä mielessä ne todella ovat keitaita kulutuskeskeisyyden ja rahanpalvonnan keskellä. Kun luostarin munkki tai nunna pyrkii hiljaisuudessa muuttamaan maailman tuottaman ahdistuksensa kilvoitukseksi, niin kirjastossa minä pyrin kirjailijana muuttamaan ahdistukseni kirjoitukseksi!

Pelkään kirjastojen muuttumista hälyisäksi ja kirjojen katoamista, kaiken muuttumista sähköiseksi. Kirjasto on hyvä paikka olla yksin ja kuitenkin yhdessä.

Rakkauteni kirjastoja kohtaan on kestänyt pitkään: jouduin teini-ikäisenä jättämään Umberton Econ Ruusun nimen kesken ennen loppua, sillä en voinut kestää luostarikirjaston paloa!

Pulppia, kauhua ja pornoa: haastattelussa kirjailija Juri Nummelin

Kirjan vuosi 2015 -haastattelusarjassa on maaliskuussa vuorossa Juri Nummelin, erilaisten kirjallisten alakulttuurien ja marginaalien tuntija, jolta on viimeisen vuoden sisään ilmestynyt pelonsekaista kunnioitusta herättävä pino aiheeseen kuin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta.

Kuva: Lili Zoe ErmezeiKuva: Lili Zoe Ermezei

Sinut tunnetaan ahkerana tietokirjailijana ja antologistina. Monessako kirjahankkeessa olet ollut mukana viimeisen vuoden aikana? Voisitko kertoa
näistä lyhyesti?

Viime vuosi taisi olla oma ennätykseni, en oikein kunnolla pysynyt itsekään laskuissa. Tärkeimmiksi viime vuonna ilmestyneiksi kirjoiksi jäivät varmaan brittiläisen kioskidekkarin hakuteos Pulpografia Britannica, Vesa Sisätön kanssa tehty Tolkien – elämä ja teokset ja Taneli Kulon kanssa tehty TK-kuviin uudella tavalla pureutuva Sodan värit. Tärkeitä olivat myös rikosnovelliantologia Kaikki valehtelevat, jossa on uutta amerikkalaista ja brittiläistä dekkaria, sekä vanhoista artikkeleista koostuva Sotaa, sutinaa, seikkailuja, joka käsittelee kotimaista viihdekirjallisuutta.

Mikä on tuotteliaisuutesi salaisuus?

Varmaan se, että suhtaudun työhöni leipätyönä enkä jää odottelemaan inspiraatiota. Kun joka päivä tekee jotain, niin hommat valmistuvat joskus väkisinkin. Kirjoitan myös nopeasti kymmensormijärjestelmällä, lisäksi tunnen aika paljon kustantajia. En muista montaakaan kirjaideaa, josta ei olisi tullut edes jonkinlainen opus.

Mitä työstät tällä hetkellä?

Omaa romaania, lisäksi kahta tietokirjaa, joista toinen käsittelee suomalaista lännenkirjallisuutta, toinen esittelee 50 kirjaa, joista on tehty elokuva. Lisäksi on pienempiä hankkeita.

Olet tutkinut paljon sellaisia fiktion tai kirjallisuuden muotoja (esim. kauhukirjallisuus, eroottinen kirjallisuus), joita kaikki eivät pidä ns. laatukirjallisuutena. Mikä erottaa hyvän kauhutarinan huonosta? Entä hyvän eroottisen novellin huonosta?

Hyvä kauhutarina pelottaa tai ainakin jää askarruttamaan, hyvä eroottinen novelli kiihottaa. Tosin eroottinen tarina voi tehdä muutakin, vaikkapa pelottaa, jos se on samalla kauhua.

Olet kokeillut kynääsi myös fiktion puolella. Voisitko kertoa tästä jotakin?

Olen kirjoittanut monenlaisia pulp-pastisseja ja kokeillut kovaksikeitettyä dekkaria. Ilmestyneistä tärkein on varmaankin Jumalten tuho, mutta sydämessäni on paikka harvojen lukemalle pienoisromaanille Haamu, jonka pääosassa on syövästä ihmeenomaisesti selvinnyt kauhukirjailija H. P. Lovecraft. Parhaat proosateokseni lienevät kuitenkin salanimellä Mikael X. Messi kirjoitetut pornoromaanit, niin sanottu Lounais-Suomi-kvartetti, joista pitäisi olla tulossa yhteislaitos jossain vaiheessa tätä vuotta.

Täällä Kansalliskirjastossa sinut tunnetaan vireliäänä Fennica-tietokannan käyttäjänä. Minkälaisiin asioihin haet apua Fennicasta?

Tarkistan vuosia ja kustantajia, ylipäätään tarkistelen kaikenlaisia asioita, joita bibliografioiden ja hakusanojen tekijä saattaa tarvita. Joskus aloitan jonkun ihmisen taustan selvittämisen katsomalla, onko hän julkaissut painotuotteita, se kertoo ihmisestä yleensä paljon.

Onko Fennica tutustuttanut sinut johonkin sellaiseen kirjaan, joka on osoittautunut erityisen tärkeäksi tai rakkaaksi?

Varmasti on, mutta pelkään, että niitä on aivan liikaa, että voisin nostaa jonkin esille! Fennica itsessään on tärkeä ja rakas, se on minulla lähes aina auki, kun olen koneella (nytkin!).

Lukemisen ja kirjoittamisen kulttuuri on muuttunut paljon viime aikoina. Minkälaisena näet kirjastojen roolin tulevaisuudessa?

Paikka, jossa jokainen voi tasa-arvoisesti tutustua kulttuuriin monissa muodoissaan, on aina tarpeellinen tai suorastaan välttämätön.

Lukuvinkki kevääseen?

Selailin juuri kirjallisuudentutkija Vihtori Laurilan kirjaa Laulu ja raipat (1968) ja huomasin, että siinähän on todella pitkä ja perusteellinen artikkeli kirjallisuuden modernismista, sitä suosittelen! Lisäksi sain paljon virikkeitä Philip Frenchin esipuheesta hänen kirjaansa The Faber Book of Movie Verse (1995).

Linkki: Juri Nummelinin teokset Finna-tiedonhakupalvelussa.