Kirjan vuosi 2015 lähenee päätöstään. Monestakohan lahjapaketista kuoriutuu tänäkin jouluna kirja? Kansalliskirjaston kokoelmista digitoidut kirjat johdattavat kuusijuhlan kunniaksi entisajan joulutunnelmaan.
Kotimaisen kirjallisuuden 1800- ja 1900-luvun klassikoissa joulunviettoon kuuluvat monet nykyajasta tutut elementit joululahjoja kantavasta partasuisesta hahmosta herkkuja notkuvaan joulupöytään. Kotimaiseen joulunviettoon voi tutustua myös Fennica-tietokannassa, josta löytyy lähes 300 viitettä asiasanalla joulu.
Resuiset joulu-ukot
Arvid Järnefeltin (1861–1932) näytelmässä Pikku Simon seikkailut joulu-iltana (1900) joulu-ukko kiertää ympäri maata jakamassa joululahjoja. Ruotsalaisen Viktor Rydbergin (1828-1895) kertomukseen perustuvassa näytelmässä joulu-ukko ei ole pyylevä punanuttuinen rusoposki, vaan vuorenkuninkaan hovissa majaileva menninkäinen, ”jolla on karvaiset vaatteet, kasvot rypyssä, harmaa tukka, tötteröhattu, ja piippu hampaissa.” Joulu-ukko ei myöskään ole ainoa laatuaan. ”Meitä on tuhansia tämmöisiä äijiä tänä iltana kiertämässä. Minun osalleni tuli tämä maakunta”, ukko valistaa asiasta tietämätöntä.
Joululahjoja ja pula-aikaa
Charles Dickensin (1812–1870) kuuluisan joulukertomuksen tavoin moniin kotimaisiin jouluaiheisiin kertomuksiin kuuluu moraalinen opetus. Joululahjat jäävät saamatta, jos lapsi ei ole kiltti, nöyrä ja hyväsydäminen. Juhani Ahon (1861– 1921) novellissa ”Haltijan joululahja”, joka on ilmestynyt kokoelmassa Eläimiä (1911), Pikku-Heikki kohtaa mäenlaskun lomassa haltian, joka patistaa poikaa olemaan piiskaamatta vanhaa hevostaan joululahjojen menetyksen uhalla. Kertomus opastaa, että eläimetkin ovat joulurauhansa ansainneet.
Joululahjojen jakaminen on esillä myös ensimmäisen suomeksi kirjoittaneen naiskirjailijan Theodolinda Hahnssonin (1838–1919) kertomuksessa Joululahjat (1891), jossa tutustutaan porvarisperheen joulunviettoon. Kertomus on julkaistu myös kokoelmassa Syksyn karisteita (1911), jonka Hahnsson (omaa sukua Limón) on kirjoittanut Yrjö-Koskisen nimellä. Tarinassa materiaa tärkeämmäksi nousevat aineettomat lahjat – perhe ja yhdessäolo. ”Joulukuusi levitti herttaista valoansa yksinkertaisen maapappilan saliin. Iso-äiti istui teepöydän ääressä, Olli oli itse tuonut pikku Mannen hänen syliinsä ja Anni oli asettanut jakkaran iso-äidin jalkojen alle, jotta hän istuisi oikein mukavasti. Sitten juotiin teetä. Kun ensi kuppi oli juotu, rupesi joululahjoja tulemaan joka ovesta ja pikku Mannelle kaikkein enimmän.”
Myös pula-aikojen puute ja niukkuus ovat läsnä kotimaisen kirjallisuuden joulukuvauksissa. Ahon Tyven meri -kokoelmassa (1912) ilmestyneessä novellissa vieraillaan joulunvietossa talonpojan tuvassa (”Joulu-ilta talonpojan tuvassa”). Huolimatta rajallisista puitteistaan joulu on talonpoikaisperheessäkin tärkeä juhla. Myös talonpoika arvostaa joulusaunaa: ”Tuodaan sana, että kylpy odottaa. Avojaloin ja vähissä vaatteissa juosta kimmasevat sinne nuoret miehet pihan poikki, vanhemmat heittävät työturkin hartioilleen ja pistävät virsut jalkoihinsa. Jakun herroja ajaa porokellossa maantietä myöten, kuuluu pienestä mustasta huoneesta kiihkeä sähinä ja vitsojen hutkina, nousee valkonen höyry sekä ovesta että ikkunasta ja hajahtaa nenään koivumetsälle lemahtava löyly.”
Aholle joulu ei ole pelkkää valkohohteista satumaata, sillä hän myös kritisoi joulussa piilevää ulkokultaisuutta samaisessa kokoelmassa julkaistussa kirjoituksessaan (”Joulumietteitä”): ”Mutta kun kynttilät ovat sammuneet ja pienet menneet levolle näkemään unia uusista jouluista, jolloin nyt käteen puristettu puuhevonen on seisova satuloituna orhina rappujen edessä, jäävät vanhat vielä hetkeksi valvomaan ja näkevät sammutetun kuusen seisomassa lattialla kuin kummastellen, mitä varten oli se ilo, jota eilen sen ympärillä pidettiin.”
Lapsuuden joulujen lumovoima
Joulunaika näyttäytyy hiljentymisen aikana, johon liittyy jotain lähes taianomaista. Tämä tunnelma välittyy Saima Harmajan (1913–1937) Elämän auetessa -nimellä postuumisti julkaistuista päiväkirjoista (1939), joissa koululaistyttö Saima kuvailee joulunviettoa 1920-luvulla: ”Nyt on jo jouluilta. Ihmeellinen, pyhä ilta. Tuuhea joulukuusi on paikallaan salissa. Kruunun kynttilät loistavat, ja kuusi on täynnä välkettä. Huoneet hämärtyvät, varjot himmenevät, kaikki on tyyntä ja rauhallista ja kodikasta. Ilmassa väreilee uusi tuntu, taivaallinen sointu.”
Jouluun yhdistyy vahvasti lapsuuden viattomuus, josta uneksii Eino Leino (1878–1926) runoelmassaan Kivesjärveläiset (1898): ”On mulla yksi ajatus, on ollut lapsest’ asti. Joulun tahdoin tehdä ma. Se elon tieni rasti. / Joulun. Suomalaisen Joulun. Kera kulkusien, kera kuusten, kynttiläin ja tähtein tuikkivien.” Leinon tavoin monen muun suomalaisen jouluun kuuluvat niin kuuset, kynttilät ja kulkuset kuin toiveikkuuskin. Joulunvietossa on mahdollista hiljentyä ja kääntää ajatukset kohti alkavaa uutta vuotta.
