Peter von Bagh: Elokuvakulttuurin tuottelias monitoimimies

Peter von Bagh (1943–2014) lahjoitti vain viikko ennen kuolemaansa Kansalliskirjastolle elokuvakirjallisuuden kokoelmansa sekä valtuutti kirjaston ja erikoistutkija Antti Alasen huolehtimaan julkaisemattomasta tuotannostaan, josta merkittävin on hänen kesken jäänyt maailman elokuvan historian käsikirjoituksensa, josta oli määrä tulla 12-osaoinen kirjasarja.

Tuota muistitikkua johon koko arkistolahjoitus mahtui, on nyt tongittu oikein perusteellisesti. Aineistoa on huomattavasti enemmän kuin alun perin oletetut tuhatkunta tiedostoa. Peter von Baghin sähköiset tekstiaineistot sisältävät yhteensä yli 35 000 Word Perfect tekstitiedostoa jotka on jaoteltu 1600 kansioon ja nimetty vanhan DOS-käyttöjärjestelmäperinteen mukaan 8-merkkisillä tiedostonnimillä. Kokonaissivumääräksi on arvioitu viimeisimmällä laskennalla karkeasti 420 000 sivua.

Valtavan aineistomassan takia 12-osainen elokuvanhistoria kirjasarja on siirtynyt tulevaisuuteen, mutta Kansalliskirjasto on julkaissut 2018 kaksi e-kirjaa ja kirjakokoelman luettelon vapaaseen käyttöön.

Petteri Paksuniemen alun perin laatima, ja Antti Alasen täydentämä kokoelmaluettelo Peter von Baghin elokuvakirjasto http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2018091235466

Tämä noin 250-sivuinen kirjalista pitää sisällään von Baghin Kansalliskirjastolle lahjoittaman elokuva-alan kirjakokoelman. Kirjat eivät ihan hetkeen tule löytymään kirjaston hakupalvelusta joten luettelo palvelee tutkijoita jotka haluavat tilata aineistoa Erikoislukusaliin.

Antti Alanen (toim.) Peter Von Bagh: Elokuvan Muisti. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-4338-9

Johdantoteoksessa elokuvan historia kirjasarjalle tarkastellaan Peter von Baghia monessa roolissa: nuorena kulttuuriradikaalina ja underground-miehenä, suomalaisen populaarikulttuurin löytöretkeilijänä, radiomiehenä, tv-kasvona, ohjelmistonsuunnittelijana, historioitsijana, elokuvaohjaajana ja kustantajana.

Kirjaan sisältyy päivitettyä aineistoa Peter von Baghin 70-vuotisjuhlakirjasta Antti Alanen ja Olaf Möller (toim.): Citizen Peter. Helsinki: Like Kustannus Oy, 2013. Peter von Baghin radiografia, bibliografia ja filmografia sekä luettelot Love Kirjojen julkaisuista ja Sodankylän elokuvajuhlien vieraista on päivitetty ajan tasalle.

Peter von Bagh (julkaistu postyymina). Antti Alanen (toim.) Elokuvan Almanakka: 69 Katsetta Vuosisadan Historiaan. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-4165-1

Von Bagh sai Elokuvan almanakan lähes valmiiksi ennen kuolemaansa. Kirjaan von Bagh on valinnut maailmanhistoriaa peilaavia näytelmäelokuvia sodista ja vallankumouksista New Yorkin pörssiromahdukseen ja kapitalismiin.

”Venäläisen futurismin isän” kirjojen matka Slaavilaiseen kirjastoon

Runoilija ja kuvataitelija David Burljuk (1882–1967) oli yksi 1910-luvulta Venäjällä alkaneen kuvataidetta ja runoutta uudistaneen futurismin alkuun panevia voimia. Hän kutsui itseään kirjojensa kansiteksteissä myös nimellä ”venäläisen futurismin isä”. Kansalliskirjaston Slaavilaisen kirjaston kokoelmissa on 15 niteen valikoima lähinnä Burljukin oman kustantamon 1920–30 -luvuilla New Yorkissa julkaisemia teoksia.

Teoksen Marusja san käsin maalattu uniikki kansi. Kokoelman runot ovat Japani-aiheisia, muistoja Burljukin kahden vuoden ajasta maassa.

Emigrantti David Burljuk

Lokakuun vallankumouksen jälkeisten kovien olosuhteiden ajamana David Burljuk matkusti perheineen vuonna 1918 Siperian kautta Vladivostokiin. Sieltä hän päätyi vuonna 1920 Japaniin ja viimein vuonna 1922 Yhdysvaltoihin, jossa hän sai kansalaisuuden vuonna 1930. Burljuk jatkoi Yhdysvalloissa sekä kirjallista että kuvataiteellista toimintaansa ja perusti yhdessä vaimonsa kanssa New Yorkissa vaimon nimeä kantavan kustantamon, jonka kautta hän julkaisi sekä omia että jonkin verran myös muiden teoksia.

Omakuva. Burljukin alkuperäinen maalaus teoksen Avtobiografija i stihi (Omaelämäkerta ja runoja, 1929) sisällä.

Kirjojen matka Slaavilaiseen kirjaston

Slaavilaisen kirjaston kokoelmissa on harvinaisia ja arvokkaita kirjoja sisältävä Futuristit-alakokoelma, jonka 49 nidettä on digitoitu kokonaisuudessaan ja jotka ovat luettavissa vapaakappaletyöasemilla kaikissa Suomen vapaakappalekirjastoissa.  Suuri osa ennen vallankumousta ilmestyneistä futuristien julkaisuista tuli kirjastoon autonomian ajan vapaakappaleoikeuden ansiosta. Yliopiston kirjasto sai vuosien 1828 ja 1917 välisenä aikana lain mukaan yhden kappaleen kaikkia Venäjän keisarikunnan alueella julkaistuja teoksia. Burljukin kustantamossa New Yorkissa julkaistut kirjat ovat tulleet kokoelmiin kuitenkin 1930-luvulla, kirjaston hankintaluettelon mukaan ”tekijän lahjoittamana”.  Slaavilaisen kirjaston virka-arkistossa on säilynyt kirje, jossa Valeri Semjonov-Tjan-Šanski (1871–1968), Suomeen emigroitunut kuvataiteilija ja kulttuurivaikuttaja, listaa kirjastolle lahjoitetut kirjat ja ilmaisee kustantajan, eli Burljukin, toivomuksen saada kirjat kirjaston kokoelmiin. Kirjaston hankintakirjan päiväys on 25.9.1933, vain yksi päivä sen jälkeen, kun Helsingissä päättyi Suomen venäläisen siirtokunnan klubilla järjestetty suuri emigranttikirjojen näyttely Russkaja kniga za rubežom (Venäläinen kirja ulkomailla). Semjonov-Tjan-Šanski oli mukana järjestämässä näyttelyä ja kirjoitti siitä myöhemmin artikkelin Viipurissa ilmestyneeseen aikakauslehteen Žurnal sodružestva (Ystävyysseuran aikakauslehti), johon kirjoittivat lehden avustajina myös Slaavilaisessa kirjastossa työskennelleet Maria Widnäs ja emigranttirunoilija Vera Bulitš.  Näyttelyn tarkoituksena oli osoittaa venäläisten emigranttien kustannustoiminnan laajuus ja monipuolisuus sekä myydä näyttelyyn otettuja kirjoja, joita oli yhteensä noin 1000. Näyttelyn järjestänyt kirjallisuuspiiri Svetlitsa, jonka puheenjohtajana toimi Bulitš, myös myi kirjoja näyttelyssä, mutta vain 130 kirjaa meni kaupaksi. Ilmeisesti myöskään Burljukin tuotanto ei kuitenkaan ole Suomen venäläisemigrantteja kiinnostanut, mahdollisesti niiden avoimen neuvostomyönteisyytensä vuoksi, vaan hänen kirjansa ovat jääneet myymättä ja päätyneet näin kirjaston kokoelmiin.

Burljukin lahjoittamat kirjat

David Burljukin Slavicaan lahjoittamista kirjoista suurin osa on hänen omia teoksiaan. Lisäksi mukana on kaksi Venäjälle vallankumouksen jälkeen jääneen futuristikollegan Vladimir Majakovskin (1893–1930) runokokoelmaa Burljukin kuvituksella, kolme runokokoelmaa, jotka sisältävät eri Yhdysvaltoihin emigroituneiden runoilijoiden runoja sekä kaksi kirjaa, jotka esittelevät David Burljukin runoutta ja kuvataidetta. Lahjoitetuista kirjoista Slavican Futuristit-erikoiskokoelmaan on valittu kuitenkin ainoastaan yksi nide, David Burliuk and his art, johon on koottu yksiin kansiin seitsemän eri tavoin Burljukiin liittyvää teosta.

Huomiota herättää monissa lahjoitetuissa kirjoissa vahva itsepromootio sekä neuvostomyönteisyys. Burljukin yhdessä Igor Postupalskin (1907-1989) kanssa 1932 julkaisemansa runoantologian Krasnaja strela (Punainen nuoli) esipuheessa hän tälle kaudelle luonteenomaisesti kirjoittaa:

Olkoon tämä kirja osoituksena, punaisena nuolena, meidän omistautuneisuudestamme Neuvostoliitolle, sen suurelle sosialismin rakentamiselle. Tämän kirjan avulla annamme merkin valtameren ja muukalaisten kansoittamien lakeuksien yli: me olemme isänmaan kanssa yhtä!

Tällainen paatos ei luultavasti ole ollut 1930-luvun Suomessa asuvien venäläisemigranttien mieleen, koska suuri osa heistä oli vahvasti neuvostovastaisia. On silti kirjaston kokoelmien kannalta onnekasta, että nämä kulttuurihistoriallisesti arvokkaat ja mielenkiintoiset kirjat, joiden painokset eivät varmasti olleet kovin suuria ja joita tuskin olisi erikseen hankittu kokoelmaan 1930-luvun niukkoina vuosina, päätyivät kirjastoon ja säilyivät.

Lista kirjastoon lahjoitetuista kirjoista:

Burlûk, D. D. Avtobiografiâ i stihi. S.l. 1924.
Burlûk, D. D. Marusâ san: stihi i risunki. S.l. 192-?.
Burlûk, D. D. Russkie hudožniki v Amerike. New York: Izdanie M. N. Burlûk. 1928.
Burlûk, D. D. Tolstoj: Gorʹkij: poèmy. Izdatelʹstvo M. N. Burlûk. 1928.
Burlûk, D. D. Desâtyj oktâbrʹ.  Izdanie M. N. Burlûk. 1928
Burlûk, D. D. Novelly. New York: Izdatelʹstvo Marii Nikiforovny Burlûk. 1929.
Burlûk, D. D. Rerih. New York: Izdatelʹstvo Marii Nikiforovny Burlûk. 1930.
Burlûk, D. D. David Burliuk and his art. Izdatelʹstvo Marii N. Burlûk. New York:  1932.
Gollerbah, È. F. Iskusstvo Davida D. Burlûka. Izdatelʹstvo Marii Nikiforovny Burlûk. 1930.
Gollerbah, È. F. Poèziâ Davida Burlûka. New York: Izdanie M. N. Burlûk. 1931.
Maâkovskij, V. V. Solnce v gostâh u Maâkovskogo. New York.
Maâkovskij, V. V. Otkrytie Ameriki. New York.
Kitovras № 3. New York: Kitovras. 1924.
Svirelʹ sobveâ: proza, stihi, kartiny: 1-yj kooperativnyj sbornik. New York. 1924.
Segodnâ russkoj poèzii. Pod. red. Vl. Voroncovskogo. New York: Kitovras. 1924.

Vladimir Majakovski: Otkrytie Ameriki (Amerikan löytäminen). Majakovskin taskukokoinen runoelma Burljukin kuvituksella. Majakovski kirjoitti Amerikan matkastaan myös matkakertomuksen Moe otkrytie Ameriki.

 

 

Teksti:

Tapio M. Pitkäranta

Lähteet:

Baschmakoff, Natalia & Marja Leinonen. Russian Life in Finland 1917-1939: A Local and Oral History. Helsinki: Institute for Russian and East European Studies. 2001.

Markov, Vladimir. Istoriâ Russkogo Futurizma. Sankt-Peterburg: Aletejâ. 2000.

Timofeev, A. GRedakcionnaâ Perepiska “Žurnala Sodružestva” Za 19321936 Gody: S Priloženiem Polnoj Rospisi Soderžaniâ žurnala : Iz Istorii Russkoj èmigracii V Nezavizimoj FinlândiiSankt-PeterburgMìr“. 2010. 

Helsingin yliopiston kirjaston virka-arkisto.

Saimaan kanavan avaamisesta 50 vuotta

Saimaan kanavan kolmannen rakentamisen jälkeisestä avaamisesta tulee 5. elokuuta 2018 kuluneeksi 50 vuotta. Tähän rakennushankkeeseen liittyvää arkistoaineistoa Liikenneviraston arkistossa on noin 103 hyllymetriä, mukaan lukien laaja kuvadokumentointi, josta on julkaistu Kansalliskirjaston Doria-palvelussa digitoituina hieman yli 1000 valokuvaa.

Saimaan kanava avattiin käyttöön 5.8.1968. Vihkiäislaivana toimi höyrylaiva S/S Kastelholm.

Kanavaa alettiin rakentaa jo 1845 ja se oli aikanaan suurin Suomessa toteutettu työmaa. Useiden parannustöiden ja laajennusten jälkeen Saimaan kanavan toinen rakentaminen alkoi vuonna 1927 ja keskeytyi talvisodan alkamisen myötä vuonna 1939. Moskovassa solmitun välirauhansopimuksen mukaan vuoden 1940 rauhassa määritellyt rajat jäivät voimaan ja osa kanava-alueesta jäi Neuvostoliiton puolelle. Kanavan kunnostaminen ja rakentaminen pääsi alkamaan vasta vuonna 1963, jolloin Suomi vuokrasi Neuvostoliiton puoleisen kanavanosan ja sitä ympäröivät maa-alueet 50 vuodeksi.

Rakennustyötä dokumentoi huolellisesti Karl-Gustav Roos (1937-1976), joka tunnettiin dokumenttivalokuvaajana ja journalistina. K.G. Roos oli tunnettu yhteiskunnallisten kuvareportaasien tekijänä, mutta myös Marimekon muotikuvaajana 1950-luvulla ja Jörn Donnerin Ihmisten Helsinki -kirjan (1961) valokuvaajana.

K.G.Roosin huolellinen dokumentaristinen tapa työskennellä näkyy selkeinä, harkittuina kuvina myös Saimaan kanavan kolmannen rakentamisen ja kanavan vihkiäisten yhteydessä. K.G. Roos vieraili Saimaan kanavan kaikkien kanavaosien rakennustyömailla useaan kertaan vuosien 1965 ja 1969 välisenä aikana.

K.G. Roosin korkea ammattitaito tulee esiin yllättävissä kohdissa. Näennäisesti tylsätkin aiheet, kuten Mälkiän sulun yläsataman rakentaminen ja Soskuan sulun täyttötunnelin asennustyö avaavat katsojalle mahdollisuuden elää Saimaan kanavan rakentamista jo unohdetuista ja nyttemmin jo saavuttamattomista näkökulmista.

Digitaalisina julkaistujen valokuvien yksi merkittävimmistä kuva-aiheista on Saimaan kanavan koekäyttö ja M/S Bore IX:n koeajo toukokuun lopussa 1968. Alus oli tuolloin kymmenen päivää tie- ja vesirakennushallituksen käytössä, kun uutta Saimaan kanavaa testattiin.

Kuvassa M/S Bore IX Brusnitšnojen (Juustilan) alasataman kohdalla.

Nyt digitoitujen kuvien joukosta löytyy myös todellisia mestariteoksia. Nämä helmet liittyvät valtaan ja valta-asetelmiin. Vihkiäisjuhla alkoi Neuvostoliiton puoleiselta vuokra-alueelta, Brusnitšnojen sululta. Brusnitšnojesta siirryttiin linja-autoilla Pällin sululle, jossa noustiin vihkiäislaiva S/S Kastelholmin kyytiin. Koska Neuvostoliitto ei ollut lähettänyt avajaisiin korkeimpia johtajiaan, presidentti Urho Kaleva Kekkonen ei voinut saapua vuokra-alueelle, vaan hän nousi kyytiin Nuijamaan laiturilta, eli heti rajalta. Kuvan kiertävä liike, valta-asetelma suuren johtajan autosaattueen ja tienpientareelle pysähtyneen rahvaan välillä on herkullinen. Aamuinen sivuvalo kruunaa tunnelman.

Kuvassa presidentti Kekkosen autosaattue matkalla Nuijamaan laiturille Saimaan kanavan vihkiäisiin elokuun 5. päivä vuonna 1968.

Myös viimeinen valitsemani kuva on historiallinen ja mahdollisesti myös ennen julkaisematon. Presidentti Kekkonen on saapunut Nuijamaan laituriin noustakseen vihkiäislaiva S/S Kastelholmin kyytiin. Kekkosta ottaa vastaan silloinen pääministeri ja tuleva tasavallan presidentti Mauno Koivisto. Vanha ja uusi kohtaavat myös puolisoiden muodossa, kun ikääntyvä Sylvi Kekkonen lähestyy Tellervo Koivistoa hieman kumarassa asennossa.

Presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri Mauno Koiviston puolisoineen osallistuivat Saimaan kanavan vihkiäisiin.

Kanavan vihkiminen tapahtui Mustolan sulussa, jonka poikki oli vedetty sinivalkoinen nauha. S/S Kastelholm nostettiin sulun yläveden tasolle, presidentti piti vihkiäispuheen ja leikkasi nauhan kultaisilla saksilla. Sekä tähän tilanteeseen, että muihin Saimaan kanavan kolmannen rakentamiseen liittyviin valokuviin voit tutustua Liikenneviraston kuvakokoelmassa Doriassa.

Teksti:

Jussi-Pekka Hakkarainen

Lähteet:

Jyrki Paaskoski: Viipuriin ja maailmalle. Saimaan kanavan historia. Otava, 2002.

Valokuvataiteen museo: http://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/nayttelyt/mafia-marimekko-mannerheim

Noora Bäckgren, Helsingin Sanomat, 26.8.2017: https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005341130.html

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Liikenneviraston verkkosivuilla.

Vapaakappaleohjeita selkeästi: musiikkiaineiston luovuttaminen

Kansalliskirjaston tulevaisuuden helmet saapuvat joskus aika mielenkiintoisin reitein oikeaan määränpäähänsä Senaatintorin viereen – osoitteessa saattaa lukea Kansallisarkisto, Kansallisaarrearkisto tai jopa useita vuosia sitten vanhentunut osoite kaupungin toisella laidalla.

Vapaakappaleilla kartutetaan kansalliskokoelmaa, joka on käytettävissä kaikkien tutkijoiden sekä muiden tietoa etsivien lähdeaineistona. Kansalliskokoelma sisältää mielenkiintoisen kokonaisuuden suomalaisesta musiikin julkaisukentästä, joka karttuu jokaisen saadun vapaakappaleen myötä koko ajan kattavammaksi kokonaisuudeksi. Toimintamme perustuu tietenkin lakiin (1433/2007), josta käytämme usein lyhyempää nimitystä kulttuuriaineistolaki lain virallisen nimen rinnalla.

Kansalliskirjaston vapaakappaletoimiston hamuamia äänitteitä ja muita tallenteita saapuu yleensä niiden kotimaisilta valmistajalta (ensisijainen kulttuuriaineistolaissa määritetty luovuttaja), mutta nykyisin suurin osa julkaisuista saapuu äänitteen julkaisijalta. Etenkin itse askarreltujen tai ulkomaisissa levytehtaissa teetettyjen levyjen määrän noustua, vapaakappaleen luovuttaja on nykyisin paljon useammin julkaisija tai jopa sillä esiintyvä artisti kuin äänitteen valmistaja.

Joskus julkaisujen luovuttaminen voi tuntua ylimääräiseltä riesalta, mutta kulttuurihistorian tallettaminen kirpaisee vain yhden luovutettavan kappaleen verran – kirjamuotoisten painotuotteiden (kuten nuottien) kohdalla kaikista julkaisuista pitää luovuttaa kuusi (6) kappaletta, pienpainatteita ja julisteita kaksi (2) kappaletta.

Eräs viimeaikainen vapaakappalelähetys

Tässä käytännön vinkit miten äänitteet (miksei muukin aineisto) kannattaa lähettää Kansalliskirjaston huomaan:

1. Tarkista mitä tarvitsee lähettää. Tämän voin tehdä itse tarkistamalla julkaisun tiedot Finnasta (kaikki luetteloidut julkaisut) tai Violasta (vain nuotit ja musiikkiäänitteet) nimekekohtaisesti tai pyytämällä tarkistusta vapaakappaletoimistosta. Yleinen ohje on, että jos julkaisusta löytyy sekä luettelointitiedot että tieto sijainnista (Kansalliskirjasto-kohdassa ei lue kolkkoa ”ei saatavuustietoja” tai ”ei sijaintia” lausahdusta), niin silloin julkaisu on jo saapunut perille. Epäselvät tapaukset kannattaa aina varmistaa, vaikka joskus viive luetteloinnissa voi olla yllättävänkin pitkä.

2. Tarkista mitä ei tarvitse lähettää. Ihan kaikkia mainostarroja tai irtonaisia kansipapereita ilman varsinaista äänitettä ei tarvitse luovuttaa. Luovutettavien ja ei-luovutettavien aineistotyyppien listaus on näkyvissä verkkosivuillamme: https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/vapaakappaletoimisto#painotuotteet

3. Tarkista montako kappaletta julkaisusta pitää lähettää. Äänitteissä ja muissa tallenteissa kappalemäärä on aina yksi, mutta jos esimerkiksi musiikkijulkaisusta on tehty erilaisia formaattivariaatioita (CD, kasetti, vinyyli, spesiaalipainokset yms.) niin Kansalliskirjasto tallettaa kaikista mahdollisista versioista yhden kappaleen.

4. Tarkista lähetysosoite! Oikeaan paikkaan saapuu aineistoa tosiaan melko värikkäillä osoitteilla, mutta toivomme että tarkistat että paketti on menossa jo ensimmäisellä yrittämällä oikeaan paikkaan. Yhteystietomme löytyvät myös verkkosivuiltamme: https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/vapaakappaletoimisto#yhteystiedot

5. Täytäthän myös lähetysluettelon. Voit käyttää verkkosivuiltamme löytyvää valmista pohjaa, tai kirjoittaa itse listan mitä paketti sisältää. Merkitsethän myös kuka on paketin lähettäjä.

6. Lähetäthän myös digimuotoisista julkaisuista kappaleet. Nämä tarvitsee lähettää etenkin jos julkaisusta ei ole tehty fyysistä tallennetta. Jos julkaisuista on putkautettu ulos mikä tahansa fyysinen julkaisuversio (CD, vinyyli, kasetti, minidisc tai joku vielä tuntematon formaatti) niin se ajaa tärkeysjärjestyksessä ohi digijulkaisun. Tiedostot voit pukata tulemaan suoraan sähköisen luovutuslomakkeen kautta tai sopia siirtomuodon massiivisten lähetysten kohdalla erikseen: https://luovutuslomake.kansalliskirjasto.fi/

7. Pistä Kusti polkemaan! Voit tuoda itsekin luovutettavat aineistot vapaakappalepalvelujen toimistolle (Yliopistonkatu 1, Helsinki) jos kyse on noin kauppakassin kokoisesta lähetyksestä. Maan alla sijaitseva vastaanotto on isompia lähetyksiä ja ammattikuskeja varten.

Melkein kaikki siis kelpaa kokoelmien aarteeksi: pienistä pelimannilevyistä ja UG-räppäreiden kaseteista isojen levy-yhtiöiden viimeisimpiin hittituotoksiin. Myös ulkomailla julkaistujen kotimaisten artistien ja yhtyeiden julkaisut otetaan mielellään vastaan Kansalliskirjaston kokoelmaan.

Kaikkien luovutusten päätepiste on joka tapauksessa Kansalliskirjaston ylläpitämä kansalliskokoelma, jossa tallenteita säilytetään hamaan tulevaisuuteen asti ja sen yli. Kun fyysinen tai tulevaisuuden digitaalinen olomuoto näyttää hapertumisen merkkejä, kirjasto pitää huolen julkaisun muuntamisesta johonkin parempaan olomuotoon.

Ja mehän mieluusti vastaamme myös kysymyksiin! Mitä vielä tahtoisit tietää vapaakappaleista?

Liber Wittenbergę emptus

Kansalliskirjasto vastaanotti Mikael Agricolan päivänä 9.4. kansallisesti merkittävän kirjalahjoituksen.

Marraskuussa 2016 edesmennyt sveitsiläinen taidehistorijoitsija, bibliofiili ja Suomen ystävä Felix Stoll testamenttasi Mikael Agricolan kirjastoon kuuluneen Baselissa 1500-luvulla painetun myöhäisantiikin ja renessanssin historiankirjoitusta sisältävän kokoomateoksen.

Agricola-5

Nimiösivun yläreunaan Agricola on merkinnyt :

Michaelis Olaui Agricolae de Torsbij liber Wittenbergę [e]m[p]tu[s] iii8 J]un[i] Anno 1537

Mikael Olavinpoika Agricola Torsbyn kylästä on ostanut kirjan kesäkuun kolmas päivä 1537 Wittenbergissä.  Hän opiskeli siellä vuosina 1536-1539 kuunnellen mm. Martti Lutherin ja Filip Melanchtonin luentoja.

Sidoksessa on itseasiassa kaksi tekstiblokkia, joista ensimmäinen on Johannes Hervagiuksen v. 1531 Baselissa painama. Se sisältää 500-luvulla jaa. vaikuttaneiden Prokopios Kesarealaisen, Agathias Smyrnalaisen ja Jordaneen kirjoituksia samalla vuosisadalla käydyistä sodista, latinaksi käännettyinä. Näiden lisäksi mukana on renessanssihumanisti Leonardo Brunin (1370-1444) 500- luvulla Italiassa käytyjen sotien historia. Latinankielisen historiankirjoituksen ja käännösten oheen on liitetty vielä  Prokopioksen panegyyrinen puhe keisari Justinianus I:n (527-565) rakennusprojekteista Περὶ Κτισμάτων Perì Ktismáton (Rakennuksista).

Jälkimmäinen tekstiblokki on muutamaa vuotta varhaisempi ja peräisin kölniläisen Eucharius Cervicornuksen kirjapainosta. Siinä on kaksi teosta; 1526 painettu Paulus Orosiuksen (k. n. 418) Adversus paganos historiarum libri septem (Pakanoita vastaan) ja v. 1527 painettu Thukydideen Ἱστορίαι, Historiai ( Peloponnesolaissota). Jälkimmäinen on tunnetun humanistin Laurentius Vallan (k.1457) latinaksi kääntämä.

Mikael Agricolan kirjasto

Agricola siis hankki kirjan opiskeluaikanaan Wittenbergissä, kuten myös useimmat niistä yhdestätoista teoksesta, jotka nykyään tiedetään kuuluneen hänen kirjastoonsa. Näistä kolme on jo ennestään Kansalliskirjaston kokoelmissa. Lahjoitettu teos on kahdestoista tunnettu.

Kyse oli tyypillisestä humanistin kirjastosta; filosofiaa, historiaa, maantiedettä, antiikin auktoreita; mm. Diogenes Laertioksen kuuluisien filosofien elämä, Plautuksen näytelmiä, Aristotelen opera omnia, Sebastian Munsterin Cosmografia. Agricolan papillisesta koulutuksesta ja kirkollisesta urasta huolimatta, teologista kirjallisuutta säilyneessä ‘otoksessa’ on vain Lutherin postilla ja lyhennelmä kirkkoisä Augustinuksen teoksista (Omnium operum epitome). Agricolan keräämä kirjasto hajosi joko heti hänen kuoltuaan (1557) tai viimeistään hänen leskensä Birgitta Olavintyttären kuoltua 1595.

Nimiösivulta löytyy myös toinenkin omistushistoriaan liittyvä merkintä; Hinricus Huss niminen henkilö osti kirjan Wismarissa vuonna 1602. Kolmas tunnettu omistaja oli ruotsalainen diplomaatti Ulrik Celsius (1731-1805), joka osti kirjan huutokaupassa Tukholmassa ja kirjasi tapahtuman sisäkanteen kaksi sataa vuotta myöhemmin v. 1803.

Mikael Agricolan elämään, toimintaan ja kirjastoon voi tutustua tarkemmin Simo Heinisen kirjasta

Mikael Agricola : elämä ja teokset. Edita 2007 Helsinki.

 

 

Valemedia osaksi kulttuuriperintöä

Kansalliskirjasto on tehnyt verkkoarkistoon teemakeräyksiä eri aiheisiin perustuen kymmenen vuoden ajan. Aiheet ovat vaihdelleet vaaleista festivaaleihin; musiikista tulivuorenpurkauksiin.

Valitsimme yhdeksi keräyskohteeksi valemedian. Valemedia on käsitteenä herkkä ja vaikeasti määriteltävä. Kotimaisten kielten keskuksen määritelmän mukaan se on mielipiteisiin perustuvaa, vastoin hyvää journalistista tapaa toimiva viestintäkanava, jota voidaan käyttää informaatiosodan välineenä. Tällaisten kanavien ylläpitäjät ja tukijat käyttävät niistä nimityksiä vastamedia ja vaihtoehtomedia. Valemedian alakäsite on valeuutinen, joka saman lähteen mukaan on valemedian tuottama ja välittämä uutiselta vaikuttava teksti tm. kuvaus.

Syy, miksi halusimme tehdä keräyksen juuri tästä aiheesta, on se että valemediat muuttuvat koko ajan. Alalle tulee uusia yrittäjiä ja vanhat lopettavat. Myös tekstien sisällöt ovat tilanteiden mukaan muuttuvaisia; ystävät muuttuvat vihollisiksi ja päinvastoin. Keräämällä alan medioita yhteen, voimme tarjota tulevaisuuden tutkijoille edustavan otoksen ilmiöstä Suomessa vuonna 2018.

Aiheen vaikeuden takia halusimme ilmiötä määritelläksemme haastatella alan asiantuntijaa. Johanna Vehkoo on toimittaja ja tietokirjailija, joka on erikoistunut faktantarkistukseen ja verkossa leviävään misinformaatioon. Hän kirjoittaa Yleisradiolle näitä aihepiirejä käsittelevää juttusarjaa nimeltä Valheenpaljastaja. Juttusarjan koko arkisto on luettavissa täällä: https://yle.fi/aihe/kategoria/oppiminen/valheenpaljastaja

Miltä keräämämme lista vaikuttaa?

Lista vaikuttaa varsin pätevältä ja loogisesti kootulta. Itse käyttäisin näistä kattotermejä misinformaatio (tahattomasti levitetty väärä tieto) ja disinformaatio (tahallisesti levitetty väärä tieto).

Mikä tekee valeuutisen ja mikä valemedian?

Valeuutisen määritelmä on hyvin yksinkertainen: se on harhautustarkoituksessa tehty teksti (tai vaikkapa video), joka matkii ulkoisesti journalismia, mutta ei ole sitä. Tarkemmin olen määritellyt ilmiötä oheisessa jutussa https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/01/26/valheenpaljastaja-mita-valeuutiset-ovat-ja-mita-ne-eivat-ole

Valeuutinen on olennaisilta osiltaan sepitettä, kun taas journalismi on faktapohjaista. Joskus valeuutisissa on mukana tosipohjaisia asioita, joihin sekoitetaan keksittyjä juttuja. Oleellista on, että valemedia ei pohjimmiltaan välitä tosiasioista eikä noudata Journalistin ohjeita http://www.jsn.fi/journalistin_ohjeet/. Valeuutisen tekijän motiivina voi olla raha, huijaamisesta saatava tyydytys tai poliittiset pyrkimykset. Sivuilla ei yleensä ole päätoimittajaa tai muita selkeitä vastuuhenkilöitä tai edes sähköpostiosoitetta kummempia yhteystietoja. Juttujen kirjoittajia ei tyypillisesti nimetä.

Onko näistä julkaisuista lupa käyttää myös termejä vastamedia vai vaihtoehtomedia?

En itse käytä noita termejä. Vastamedia on monen vale- ja vihasivuston itse suosima nimitys, koska se luo keinotekoisen vastakkainasettelun perinteisen eli niin kutsutun valtamedian ja niin sanotun vastamedian välille. Tosiasiassa ei kuitenkaan ole kyse siitä, että vastamedia kertoisi jonkun vaihtoehtoisen totuuden, vaan se tyypillisesti vääristelee, liioittelee tai valehtelee. Vaihtoehtomedia puolestaan on vanha, vakiintunut termi, jolla tarkoitetaan muun muassa kulttuuri- ja mielipidelehtiä sekä pieniä alakulttuurijulkaisuja. On parempi kutsua kutakin sivustoa sitä itseään parhaiten kuvaavalla termillä. Kattokäsitteenä voi käyttää valemediaa silloin kun disinformaatiolla on olennainen rooli sisällössä. Joskus valemediaa käytetään liian kärkkäästi, esimerkiksi sellaisten poliittisten mielipidesivustojen kohdalla, jotka eivät pyri esiintymään uutisvälineinä.

Miten tärkeänä näet valemedioiden tallentumisen verkkoarkistoon ja siten tutkijoiden käyttöön tänä päivänä ja tulevaisuudessa?

On aivan olennaista kerätä ja tallentaa näitä sivustoja, erityisesti siksi, että ne saattavat muutella ja poistaa sisältöjään julkaisun jälkeen kertomatta siitä lukijoilleen. Jotkut ovat muun muassa muuttaneet kirjoittajien nimiä jälkikäteen. Lisäksi sivustot voivat sulkeutua ilman ennakkovaroitusta. Kyseessä on tärkeä tutkimuskohde, koska sivustot vaikuttavat mielipideilmastoon.

Uskotko että keräys voi auttaa ymmärtämään ilmiötä?

Ilman muuta. Valeuutisilmiö ja rasistiset vihasivustot vaikuttavat julkiseen keskusteluun ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin muun muassa levittämällä vihapuhetta. Ne ovat tärkeitä tutkimuskohteita, ja juuri niiden arvaamattoman luonteen takia niitä on syytä tallentaa systemaattisesti.

Millaisena näen valemedian tulevaisuuden? Voiko valemedia siirtyä ajan kanssa muille alustoille?

Nehän toki toimivat jo esimerkiksi sosiaalisen median alustoilla. Tulevaisuudessa valemediassa nähdään enemmän äänen ja liikkuvan kuvan manipulointia. Valemediat menevät sinne, minne yleisö menee.

Olemme keränneet keräyslistaan valemedioita, joiden agendoja ovat etupäässä nationalismi, rasismi, maahanmuuttovastaisuus ja Venäjämyönteisyys. Lisäksi on joitain joiden agendana on ilmastonmuutoksen epäily, miesasia (tarkoittaen miesten ylivaltaa) ja rokotekielteisyys. Pitäisikö meidän mielestäsi kerätä muunkinlaisia julkaisuja saman teeman alla?

Salaliittoteoriasivustot ja -blogit tulevat myös mieleen. Listassa näytti sitäkin aineistoa kyllä olevan. Tällaiset sivustot muodostavat omituisia ideologisia hybridejä, joissa vasemmistolaisina ja oikeistolaisina pidetyt tahot löytävät yhteisiä vihollisia tai ihailun kohteita.

Mikä on sosiaalisen median rooli tänä päivänä? Facebook ainakin on ilmoittanut, ettei jaa valeuutisia enää entiseen malliin. Minkälaisia aiheeseen liittyviä sosiaalisen median sisältöjä toivot kerättävän?

Vale- ja vihasivustojen sisällöistä käydään usein vilkkaimmat keskustelut juuri sosiaalisen median palstoilla. Näitä olisi hyvä myös tallentaa, mikäli ne ovat julkisia.

Erityisesti Facebookin roolista valeuutisten levittäjänä on käyty paljon keskustelua, ja yhtiö on kokeillut jo lukuisia keinoja ongelman ratkaisemiseksi. Jos sanon asiasta jotakin tänään, huomenna Facebook tiedottaa jo kokeilevansa jotakin uutta. Yhtiön on syytä ottaa viimein vastuu ongelmasta. Youtube on lähes yhtä merkittävä misinformaation levittäjä kuin Facebook.

Valemediakeräys ja muut verkkoarkistoon tallennetut aineistot ovat asiakaskäytössä tekijänoikeuslain edellyttämällä tavalla vapaakappaletyöasemilla, joita on Kansalliskirjaston lisäksi muissa vapaakappalekirjastoissa, Eduskunnan kirjastossa sekä Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa.

 Verkkoaineistokeräykset kuvaillaan kansallisbibliografiaan kokoelmatasolla. Linkki keräykseen.

Burning Logitech 12” by Diether. Licensed under CC BY-SA 3.0