Vapaakappaleohjeita selkeästi: musiikkiaineiston luovuttaminen

Kansalliskirjaston tulevaisuuden helmet saapuvat joskus aika mielenkiintoisin reitein oikeaan määränpäähänsä Senaatintorin viereen – osoitteessa saattaa lukea Kansallisarkisto, Kansallisaarrearkisto tai jopa useita vuosia sitten vanhentunut osoite kaupungin toisella laidalla.

Vapaakappaleilla kartutetaan kansalliskokoelmaa, joka on käytettävissä kaikkien tutkijoiden sekä muiden tietoa etsivien lähdeaineistona. Kansalliskokoelma sisältää mielenkiintoisen kokonaisuuden suomalaisesta musiikin julkaisukentästä, joka karttuu jokaisen saadun vapaakappaleen myötä koko ajan kattavammaksi kokonaisuudeksi. Toimintamme perustuu tietenkin lakiin (1433/2007), josta käytämme usein lyhyempää nimitystä kulttuuriaineistolaki lain virallisen nimen rinnalla.

Kansalliskirjaston vapaakappaletoimiston hamuamia äänitteitä ja muita tallenteita saapuu yleensä niiden kotimaisilta valmistajalta (ensisijainen kulttuuriaineistolaissa määritetty luovuttaja), mutta nykyisin suurin osa julkaisuista saapuu äänitteen julkaisijalta. Etenkin itse askarreltujen tai ulkomaisissa levytehtaissa teetettyjen levyjen määrän noustua, vapaakappaleen luovuttaja on nykyisin paljon useammin julkaisija tai jopa sillä esiintyvä artisti kuin äänitteen valmistaja.

Joskus julkaisujen luovuttaminen voi tuntua ylimääräiseltä riesalta, mutta kulttuurihistorian tallettaminen kirpaisee vain yhden luovutettavan kappaleen verran – kirjamuotoisten painotuotteiden (kuten nuottien) kohdalla kaikista julkaisuista pitää luovuttaa kuusi (6) kappaletta, pienpainatteita ja julisteita kaksi (2) kappaletta.

Eräs viimeaikainen vapaakappalelähetys

Tässä käytännön vinkit miten äänitteet (miksei muukin aineisto) kannattaa lähettää Kansalliskirjaston huomaan:

1. Tarkista mitä tarvitsee lähettää. Tämän voin tehdä itse tarkistamalla julkaisun tiedot Finnasta (kaikki luetteloidut julkaisut) tai Violasta (vain nuotit ja musiikkiäänitteet) nimekekohtaisesti tai pyytämällä tarkistusta vapaakappaletoimistosta. Yleinen ohje on, että jos julkaisusta löytyy sekä luettelointitiedot että tieto sijainnista (Kansalliskirjasto-kohdassa ei lue kolkkoa ”ei saatavuustietoja” tai ”ei sijaintia” lausahdusta), niin silloin julkaisu on jo saapunut perille. Epäselvät tapaukset kannattaa aina varmistaa, vaikka joskus viive luetteloinnissa voi olla yllättävänkin pitkä.

2. Tarkista mitä ei tarvitse lähettää. Ihan kaikkia mainostarroja tai irtonaisia kansipapereita ilman varsinaista äänitettä ei tarvitse luovuttaa. Luovutettavien ja ei-luovutettavien aineistotyyppien listaus on näkyvissä verkkosivuillamme: https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/vapaakappaletoimisto#painotuotteet

3. Tarkista montako kappaletta julkaisusta pitää lähettää. Äänitteissä ja muissa tallenteissa kappalemäärä on aina yksi, mutta jos esimerkiksi musiikkijulkaisusta on tehty erilaisia formaattivariaatioita (CD, kasetti, vinyyli, spesiaalipainokset yms.) niin Kansalliskirjasto tallettaa kaikista mahdollisista versioista yhden kappaleen.

4. Tarkista lähetysosoite! Oikeaan paikkaan saapuu aineistoa tosiaan melko värikkäillä osoitteilla, mutta toivomme että tarkistat että paketti on menossa jo ensimmäisellä yrittämällä oikeaan paikkaan. Yhteystietomme löytyvät myös verkkosivuiltamme: https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/vapaakappaletoimisto#yhteystiedot

5. Täytäthän myös lähetysluettelon. Voit käyttää verkkosivuiltamme löytyvää valmista pohjaa, tai kirjoittaa itse listan mitä paketti sisältää. Merkitsethän myös kuka on paketin lähettäjä.

6. Lähetäthän myös digimuotoisista julkaisuista kappaleet. Nämä tarvitsee lähettää etenkin jos julkaisusta ei ole tehty fyysistä tallennetta. Jos julkaisuista on putkautettu ulos mikä tahansa fyysinen julkaisuversio (CD, vinyyli, kasetti, minidisc tai joku vielä tuntematon formaatti) niin se ajaa tärkeysjärjestyksessä ohi digijulkaisun. Tiedostot voit pukata tulemaan suoraan sähköisen luovutuslomakkeen kautta tai sopia siirtomuodon massiivisten lähetysten kohdalla erikseen: https://luovutuslomake.kansalliskirjasto.fi/

7. Pistä Kusti polkemaan! Voit tuoda itsekin luovutettavat aineistot vapaakappalepalvelujen toimistolle (Yliopistonkatu 1, Helsinki) jos kyse on noin kauppakassin kokoisesta lähetyksestä. Maan alla sijaitseva vastaanotto on isompia lähetyksiä ja ammattikuskeja varten.

Melkein kaikki siis kelpaa kokoelmien aarteeksi: pienistä pelimannilevyistä ja UG-räppäreiden kaseteista isojen levy-yhtiöiden viimeisimpiin hittituotoksiin. Myös ulkomailla julkaistujen kotimaisten artistien ja yhtyeiden julkaisut otetaan mielellään vastaan Kansalliskirjaston kokoelmaan.

Kaikkien luovutusten päätepiste on joka tapauksessa Kansalliskirjaston ylläpitämä kansalliskokoelma, jossa tallenteita säilytetään hamaan tulevaisuuteen asti ja sen yli. Kun fyysinen tai tulevaisuuden digitaalinen olomuoto näyttää hapertumisen merkkejä, kirjasto pitää huolen julkaisun muuntamisesta johonkin parempaan olomuotoon.

Ja mehän mieluusti vastaamme myös kysymyksiin! Mitä vielä tahtoisit tietää vapaakappaleista?

Liber Wittenbergę emptus

Kansalliskirjasto vastaanotti Mikael Agricolan päivänä 9.4. kansallisesti merkittävän kirjalahjoituksen.

Marraskuussa 2016 edesmennyt sveitsiläinen taidehistorijoitsija, bibliofiili ja Suomen ystävä Felix Stoll testamenttasi Mikael Agricolan kirjastoon kuuluneen Baselissa 1500-luvulla painetun myöhäisantiikin ja renessanssin historiankirjoitusta sisältävän kokoomateoksen.

Agricola-5

Nimiösivun yläreunaan Agricola on merkinnyt :

Michaelis Olaui Agricolae de Torsbij liber Wittenbergę [e]m[p]tu[s] iii8 J]un[i] Anno 1537

Mikael Olavinpoika Agricola Torsbyn kylästä on ostanut kirjan kesäkuun kolmas päivä 1537 Wittenbergissä.  Hän opiskeli siellä vuosina 1536-1539 kuunnellen mm. Martti Lutherin ja Filip Melanchtonin luentoja.

Sidoksessa on itseasiassa kaksi tekstiblokkia, joista ensimmäinen on Johannes Hervagiuksen v. 1531 Baselissa painama. Se sisältää 500-luvulla jaa. vaikuttaneiden Prokopios Kesarealaisen, Agathias Smyrnalaisen ja Jordaneen kirjoituksia samalla vuosisadalla käydyistä sodista, latinaksi käännettyinä. Näiden lisäksi mukana on renessanssihumanisti Leonardo Brunin (1370-1444) 500- luvulla Italiassa käytyjen sotien historia. Latinankielisen historiankirjoituksen ja käännösten oheen on liitetty vielä  Prokopioksen panegyyrinen puhe keisari Justinianus I:n (527-565) rakennusprojekteista Περὶ Κτισμάτων Perì Ktismáton (Rakennuksista).

Jälkimmäinen tekstiblokki on muutamaa vuotta varhaisempi ja peräisin kölniläisen Eucharius Cervicornuksen kirjapainosta. Siinä on kaksi teosta; 1526 painettu Paulus Orosiuksen (k. n. 418) Adversus paganos historiarum libri septem (Pakanoita vastaan) ja v. 1527 painettu Thukydideen Ἱστορίαι, Historiai ( Peloponnesolaissota). Jälkimmäinen on tunnetun humanistin Laurentius Vallan (k.1457) latinaksi kääntämä.

Mikael Agricolan kirjasto

Agricola siis hankki kirjan opiskeluaikanaan Wittenbergissä, kuten myös useimmat niistä yhdestätoista teoksesta, jotka nykyään tiedetään kuuluneen hänen kirjastoonsa. Näistä kolme on jo ennestään Kansalliskirjaston kokoelmissa. Lahjoitettu teos on kahdestoista tunnettu.

Kyse oli tyypillisestä humanistin kirjastosta; filosofiaa, historiaa, maantiedettä, antiikin auktoreita; mm. Diogenes Laertioksen kuuluisien filosofien elämä, Plautuksen näytelmiä, Aristotelen opera omnia, Sebastian Munsterin Cosmografia. Agricolan papillisesta koulutuksesta ja kirkollisesta urasta huolimatta, teologista kirjallisuutta säilyneessä ‘otoksessa’ on vain Lutherin postilla ja lyhennelmä kirkkoisä Augustinuksen teoksista (Omnium operum epitome). Agricolan keräämä kirjasto hajosi joko heti hänen kuoltuaan (1557) tai viimeistään hänen leskensä Birgitta Olavintyttären kuoltua 1595.

Nimiösivulta löytyy myös toinenkin omistushistoriaan liittyvä merkintä; Hinricus Huss niminen henkilö osti kirjan Wismarissa vuonna 1602. Kolmas tunnettu omistaja oli ruotsalainen diplomaatti Ulrik Celsius (1731-1805), joka osti kirjan huutokaupassa Tukholmassa ja kirjasi tapahtuman sisäkanteen kaksi sataa vuotta myöhemmin v. 1803.

Mikael Agricolan elämään, toimintaan ja kirjastoon voi tutustua tarkemmin Simo Heinisen kirjasta

Mikael Agricola : elämä ja teokset. Edita 2007 Helsinki.

 

 

Valemedia osaksi kulttuuriperintöä

Kansalliskirjasto on tehnyt verkkoarkistoon teemakeräyksiä eri aiheisiin perustuen kymmenen vuoden ajan. Aiheet ovat vaihdelleet vaaleista festivaaleihin; musiikista tulivuorenpurkauksiin.

Valitsimme yhdeksi keräyskohteeksi valemedian. Valemedia on käsitteenä herkkä ja vaikeasti määriteltävä. Kotimaisten kielten keskuksen määritelmän mukaan se on mielipiteisiin perustuvaa, vastoin hyvää journalistista tapaa toimiva viestintäkanava, jota voidaan käyttää informaatiosodan välineenä. Tällaisten kanavien ylläpitäjät ja tukijat käyttävät niistä nimityksiä vastamedia ja vaihtoehtomedia. Valemedian alakäsite on valeuutinen, joka saman lähteen mukaan on valemedian tuottama ja välittämä uutiselta vaikuttava teksti tm. kuvaus.

Syy, miksi halusimme tehdä keräyksen juuri tästä aiheesta, on se että valemediat muuttuvat koko ajan. Alalle tulee uusia yrittäjiä ja vanhat lopettavat. Myös tekstien sisällöt ovat tilanteiden mukaan muuttuvaisia; ystävät muuttuvat vihollisiksi ja päinvastoin. Keräämällä alan medioita yhteen, voimme tarjota tulevaisuuden tutkijoille edustavan otoksen ilmiöstä Suomessa vuonna 2018.

Aiheen vaikeuden takia halusimme ilmiötä määritelläksemme haastatella alan asiantuntijaa. Johanna Vehkoo on toimittaja ja tietokirjailija, joka on erikoistunut faktantarkistukseen ja verkossa leviävään misinformaatioon. Hän kirjoittaa Yleisradiolle näitä aihepiirejä käsittelevää juttusarjaa nimeltä Valheenpaljastaja. Juttusarjan koko arkisto on luettavissa täällä: https://yle.fi/aihe/kategoria/oppiminen/valheenpaljastaja

Miltä keräämämme lista vaikuttaa?

Lista vaikuttaa varsin pätevältä ja loogisesti kootulta. Itse käyttäisin näistä kattotermejä misinformaatio (tahattomasti levitetty väärä tieto) ja disinformaatio (tahallisesti levitetty väärä tieto).

Mikä tekee valeuutisen ja mikä valemedian?

Valeuutisen määritelmä on hyvin yksinkertainen: se on harhautustarkoituksessa tehty teksti (tai vaikkapa video), joka matkii ulkoisesti journalismia, mutta ei ole sitä. Tarkemmin olen määritellyt ilmiötä oheisessa jutussa https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/01/26/valheenpaljastaja-mita-valeuutiset-ovat-ja-mita-ne-eivat-ole

Valeuutinen on olennaisilta osiltaan sepitettä, kun taas journalismi on faktapohjaista. Joskus valeuutisissa on mukana tosipohjaisia asioita, joihin sekoitetaan keksittyjä juttuja. Oleellista on, että valemedia ei pohjimmiltaan välitä tosiasioista eikä noudata Journalistin ohjeita http://www.jsn.fi/journalistin_ohjeet/. Valeuutisen tekijän motiivina voi olla raha, huijaamisesta saatava tyydytys tai poliittiset pyrkimykset. Sivuilla ei yleensä ole päätoimittajaa tai muita selkeitä vastuuhenkilöitä tai edes sähköpostiosoitetta kummempia yhteystietoja. Juttujen kirjoittajia ei tyypillisesti nimetä.

Onko näistä julkaisuista lupa käyttää myös termejä vastamedia vai vaihtoehtomedia?

En itse käytä noita termejä. Vastamedia on monen vale- ja vihasivuston itse suosima nimitys, koska se luo keinotekoisen vastakkainasettelun perinteisen eli niin kutsutun valtamedian ja niin sanotun vastamedian välille. Tosiasiassa ei kuitenkaan ole kyse siitä, että vastamedia kertoisi jonkun vaihtoehtoisen totuuden, vaan se tyypillisesti vääristelee, liioittelee tai valehtelee. Vaihtoehtomedia puolestaan on vanha, vakiintunut termi, jolla tarkoitetaan muun muassa kulttuuri- ja mielipidelehtiä sekä pieniä alakulttuurijulkaisuja. On parempi kutsua kutakin sivustoa sitä itseään parhaiten kuvaavalla termillä. Kattokäsitteenä voi käyttää valemediaa silloin kun disinformaatiolla on olennainen rooli sisällössä. Joskus valemediaa käytetään liian kärkkäästi, esimerkiksi sellaisten poliittisten mielipidesivustojen kohdalla, jotka eivät pyri esiintymään uutisvälineinä.

Miten tärkeänä näet valemedioiden tallentumisen verkkoarkistoon ja siten tutkijoiden käyttöön tänä päivänä ja tulevaisuudessa?

On aivan olennaista kerätä ja tallentaa näitä sivustoja, erityisesti siksi, että ne saattavat muutella ja poistaa sisältöjään julkaisun jälkeen kertomatta siitä lukijoilleen. Jotkut ovat muun muassa muuttaneet kirjoittajien nimiä jälkikäteen. Lisäksi sivustot voivat sulkeutua ilman ennakkovaroitusta. Kyseessä on tärkeä tutkimuskohde, koska sivustot vaikuttavat mielipideilmastoon.

Uskotko että keräys voi auttaa ymmärtämään ilmiötä?

Ilman muuta. Valeuutisilmiö ja rasistiset vihasivustot vaikuttavat julkiseen keskusteluun ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin muun muassa levittämällä vihapuhetta. Ne ovat tärkeitä tutkimuskohteita, ja juuri niiden arvaamattoman luonteen takia niitä on syytä tallentaa systemaattisesti.

Millaisena näen valemedian tulevaisuuden? Voiko valemedia siirtyä ajan kanssa muille alustoille?

Nehän toki toimivat jo esimerkiksi sosiaalisen median alustoilla. Tulevaisuudessa valemediassa nähdään enemmän äänen ja liikkuvan kuvan manipulointia. Valemediat menevät sinne, minne yleisö menee.

Olemme keränneet keräyslistaan valemedioita, joiden agendoja ovat etupäässä nationalismi, rasismi, maahanmuuttovastaisuus ja Venäjämyönteisyys. Lisäksi on joitain joiden agendana on ilmastonmuutoksen epäily, miesasia (tarkoittaen miesten ylivaltaa) ja rokotekielteisyys. Pitäisikö meidän mielestäsi kerätä muunkinlaisia julkaisuja saman teeman alla?

Salaliittoteoriasivustot ja -blogit tulevat myös mieleen. Listassa näytti sitäkin aineistoa kyllä olevan. Tällaiset sivustot muodostavat omituisia ideologisia hybridejä, joissa vasemmistolaisina ja oikeistolaisina pidetyt tahot löytävät yhteisiä vihollisia tai ihailun kohteita.

Mikä on sosiaalisen median rooli tänä päivänä? Facebook ainakin on ilmoittanut, ettei jaa valeuutisia enää entiseen malliin. Minkälaisia aiheeseen liittyviä sosiaalisen median sisältöjä toivot kerättävän?

Vale- ja vihasivustojen sisällöistä käydään usein vilkkaimmat keskustelut juuri sosiaalisen median palstoilla. Näitä olisi hyvä myös tallentaa, mikäli ne ovat julkisia.

Erityisesti Facebookin roolista valeuutisten levittäjänä on käyty paljon keskustelua, ja yhtiö on kokeillut jo lukuisia keinoja ongelman ratkaisemiseksi. Jos sanon asiasta jotakin tänään, huomenna Facebook tiedottaa jo kokeilevansa jotakin uutta. Yhtiön on syytä ottaa viimein vastuu ongelmasta. Youtube on lähes yhtä merkittävä misinformaation levittäjä kuin Facebook.

Valemediakeräys ja muut verkkoarkistoon tallennetut aineistot ovat asiakaskäytössä tekijänoikeuslain edellyttämällä tavalla vapaakappaletyöasemilla, joita on Kansalliskirjaston lisäksi muissa vapaakappalekirjastoissa, Eduskunnan kirjastossa sekä Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa.

 Verkkoaineistokeräykset kuvaillaan kansallisbibliografiaan kokoelmatasolla. Linkki keräykseen.

Burning Logitech 12” by Diether. Licensed under CC BY-SA 3.0

Nuottitutkimus ei ole salatiedettä

Havahduin eräänä päivänä outoon tosiseikkaan. Olen tutkinut musiikkia yli kaksi vuosikymmentä, mutta en ole koskaan käyttänyt tutkimuksissani nuotteja. Olen käynyt läpi erilaisia medialähteitä, audiovisuaalisia tallenteita ja arkistoaineistoja. Jos kirjoittaa musiikin kulttuurihistoriasta, niin mitä virkaa on nuoteilla? Osaan kyllä jotenkuten ”lukea musiikkia” ja itse asiassa nautin suunnattomasti saadessani piirrellä mustia pampuloita nuottiviivastolle – mutta aivan muussa roolissa kuin tutkijana.

Hygieenistä musiikkia? Vuonna 1931 muodikkaan foxtrotin aiheeksi kelpasi jopa saippua. Sanoittajana oli “Vieno Vaahtonen”.

Notaatiotutkimus, no thanks, niinkö? Ei ihan. Olen viime aikoina joutunut muuttamaan käsityksiäni. Väitän, että nuotit voivat avautua monenlaiselle tutkimukselle.

Musiikillisia ääniä on merkitty nuottiasuun vuosisatojen ajan. Painonuotteja on ollut jo 1500-luvulta lähtien. Nuotit ovat myös olleet oma kulttuuriteollisuuden haaransa. Suomessa nuottijulkaisu oli teollisen paperinpainatuksen läpimurron jälkeen ja ennen äänilevyn yleistymistä eli suunnilleen 1890–1920-luvuilla keskeisin musiikin jakelumuoto. Nuotit käyvät kaupaksi ihan hyvin vielä nykyisinkin.

Nuoteilla meni lujaa 1900-luvun alussa, ja tältä ajalta periytyy myös nuottianalyysin vahva rooli musiikintutkimuksessa. Enää nuottikirjoituksella ei ole tutkimuksessa yhtä keskeistä asemaa – ymmärretään, että pelkästään nuotteja analysoimalla on vaikea kertoa, miten äänet sointuvat, millä tavoin niitä välitetään eteenpäin ja mitä tuntemuksia ne herättävät kuulijoissa. Silti sitkeänä elää se uskomus, että musiikin tutkiminen on jonkinlaista salatiedettä, jonka harrastaminen on varattu vain nuottikoodiston hallitseville asiantuntijoille.

Se uskomus on syytä kyseenalaistaa. Ja mitäpä jos samalla nuottitutkimusta hieman lavennettaisiin? Vaikkapa Kansalliskirjaston avulla.

Kansalliskirjaston vanhat nuotit

Kansalliskirjastolla on kolmenlaisia nuottikokoelmia. Käsikirjoituskokoelmassa on noin 500 musiikkiarkistoa, jotka sisältävät pääosin taidemusiikkia edustavien säveltäjien luonnoksia mutta myös eri yhteisöjen kuten vaikkapa Musiikki-Fazerin aineistoja. Toisekseen kirjastolla on yksityiskokoelmiin ja lahjoituksiin perustuvia nuottikokonaisuuksia, esimerkiksi Hotelli Kämpin kokoelma, joka sisältää noin 4 000 orkesterinuottia 1900-luvun vaihteesta.

Merkittävin nuottikokonaisuus löytyy lakisääteisyyteen perustuvasta kansalliskokoelmasta, johon on talletettu vapaakappaleina saadut painotuotteet, mukaan lukien nuottijulkaisut. Niitä on suunnilleen 45 000 kappaletta. Niin, ”suunnilleen”, ihan tarkkaa määrää ei tiedetä. Nuotit on kyllä vuodesta 1977 eteenpäin luetteloitu systemaattisesti Kansallisdiskografia Violaan, mutta tätä edeltävistä painonuoteista eli vuosien 1801–1976 nuottijulkaisuista tietokantaan on kuvailtu vasta noin 30 prosenttia. Varsinaisen kansalliskokoelman ulkopuolella ihan oman kokonaisuutensa muodostavat Venäjän keisarikunnan vuosien 1828–1917 vapaakappalenuotit, jotka kuuluvat Slaavilaisen kirjaston musiikkiaineistoihin.

Tutkijoilta on jo vuosien ajan tullut kirjastolle viestiä, että milloin kansalliskokoelman vanhat nuotit oikein luetteloidaan – tai kenties jopa digitoidaan ja avataan nettipalveluun. Odotukseen on saatu pientä helpotusta. Kokoelman vanhasta osasta on olemassa melko lailla pätevä tekijäkortisto, joka on digitoitu ja asetettu pdf-muodossa Doria-julkaisuarkistoon. Vanhin tallella oleva painonuotti Kansalliskirjastossa on muuten Thomas Byströmin kolmen sonaatin kokoelma viululle ja pianolle.

Kävin alkuvuonna 2018 läpi tätä kansalliskokoelman vanhempaa nuottiaineistoa ja suunnittelin sen käytettävyyden kehittämistä. Edellä mainittua digitointia ja avaamista on jossain vaiheessa luvassa. Millainen kokonaisuus oikein on tarjolla? Ja miten sitä voisi tutkia?

Monitaiteista julkaisutoimintaa

Nuotit on pääosin järjestetty 1900-luvun alun luokitusjärjestelmän mukaisesti. Aiheluokkia on 27, joukossa muun muassa duetot, koulut (eli oppaat), kuorolaulut, puhallinmusiikki ja tanssimusiikki. Viimeisenä on voimistelumusiikki. Se kuulostaa kuriositeetilta, mutta, kuka tietää, ehkäpä tämän päivän jumppa- tai pelimusiikista ajatellaan samoin seitsemänkymmenen vuoden päästä. Kansalliskirjaston kokoelmasta päätellen voimistelu tuntuu tarjonneen töitä musiikintekijöille etenkin sotien jälkeen.

Vanhat painonuotit sisältävät runsaasti kansanmusiikkia ja taidemusiikkia, 1920-luvulta eteenpäin myös tanssimusiikkia. Monipuolisuus ilmenee myös siinä, että nuottijulkaisuihin on mahdutettu nuottikirjoituksen lisäksi erilaisia ohjeistuksia ja johdantotekstejä. Takakannessa saattaa olla mainosmateriaalia tai nuottikustantajan katalogi, kenties otteita tulevista julkaisuista. Ja tietenkin nuoteissa on mukana myös sanoituksia ja kuvitusta.

Otetaanpa pari 1900-luvun alun näytettä Kansalliskirjaston ”Luolaan” sijoitetuista laatikostoista. Käsiin osuu säveltäjä Toivo Kuulan (1883–1918) varhaistuotannon yksinlaulu Syystunnelma vuodelta 1905.

Sävellyksen pohjana on Eino Leinon (1878–1926) samanniminen runo kokoelmasta Yökehrääjä (1897). Painonuotin on kustantanut kreikanbulgarialainen Alexei Apostol (1866–1927), joka teki Suomessa merkittävän uran sotilaskapellimestarina ja vaikutti maan musiikkielämässä muutenkin monin tavoin. Esimerkiksi Vesa Kurkelan tutkimuksesta Sävelten markkinat – Musiikin kustantamisen historia Suomessa (2009) selviää, että Apostol oli yksi painonuottien kultakauden johtavista kustantajista. Hetken aikaa julkaisijoita oli useita, mutta pian ala keskittyi. Apostolinkin yhtiö siirtyi Suomen itsenäistymisen aikoihin Westerlundille, joka puolestaan päätyi puoli vuosisataa myöhemmin Fazerin omistukseen.

Vajaan parin vuosikymmenen aikana Apostol ehti julkaista runsaasti ”monitaiteisia” painonuotteja. Syystunnelmassa yhdistyvät musiikin kansainväliset ja kansallisromanttiset vaikutteet, sanoitusten kalevalaiset painotukset ja kuvataiteen jugend-ihanteet. Nuottikannen tekijästä ei ole tietoa, mikä ei oikeastaan hämmästytä – kuvittajaa koskevan tiedon puuttuminen oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Miltä nuotti maistuu?

Syystunnelma on vain yksi esimerkki siitä, miten nuottijulkaisut liittyvät musiikin lisäksi muun muassa kirjallisuuden, kuvataiteen ja teatterin historiaan. Tätä taiteidenvälisyyttä ei ole juurikaan pohdittu nuotteja koskevissa tutkimuksissa.

Taiteidenvälisyyden lisäksi nuottijulkaisuista avautuu näkökulmia muun muassa aatevirtauksiin, kansainvälisyyteen, kasvatusihanteisiin, nuorisokäsityksiin ja sukupuolta koskeviin kysymyksiin. Syystunnelma hohkaa nuoruuden angstia niin sävelkielen kuin sanoitusten osalta. Tai mitä pitäisi ajatella Luolan toisesta näytekappaleesta, nuottikannesta,  jossa yläluokkainen nainen laulaa etukenossa ”populääriä laulua”? Kappaleena on sotaisuutta ja kansallisuustunnetta ylistävä Porilaisten marssi, jossa Runebergin sanoin ”voi vainolaisen hurmehella peittää maan” ja ”vinkuen taas lentää luoti” (suomennos Paavo Cajander). Vuosi oli 1907 ja julkaisijana taidemusiikkiin keskittynyt ruotsalainen Gehrman, joka toimi aktiivisesti myös Suomen markkinoilla.

Entä se nuottikirjoitus? Nykyinen notaatiomalli on jo yli 300 vuotta vanha, mutta etenkin julkaisutoiminnassa siihen on toisinaan kohdistunut muutospaineita. Esimerkiksi kitaraoppaissa alkaa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä tulla vastaan sointumerkintöjä perinteisen nuottikirjoituksen rinnalle. Saksasta Suomeen muuttanut muusikko ja yrittäjä Josef Binnemann lupasi 1920-luvulla helppotajuisen “pikajärjestelmän” soittamisen opetteluun.  Kenties nuottikustantajat hakivat uusia keinoja, joilla voittaa musiikinystävien sydämet puolelleen. Samaan aikaan “gramofonikuume” alkoi nimittäin vallata markkinoita, kenties jopa uhkasi nuottibisnestä…

Uskon, että nuoteilla on vielä paljon annettavaa musiikintutkimukselle. Tai voisihan tätä väitettäni lähestyä myös toisesta näkökulmasta. Musiikkia ja sen tiettyjä ilmenemismuotoja kuten vaikkapa nuottikirjoitusta saavat ihan hyvin tarkastella muutkin kuin nuottikirjoitukseen perehtyneet tutkijat. Kansalliskirjaston nuottikokoelmaa voi hyödyntää vaikkapa tarkasteltaessa paperinvalmistuksen, painatuksen ja typografian historiaa tai analysoitaessa värien yleistymistä painotuotteissa.

Tai miltä nuotti maistuu ja haisee? Pelkkä nuottijulkaisu ei sitä kovinkaan paljon kerro – paitsi jos tuote on pilaantunut tai tutkijana on konservaattori. Käytännössä nuotti herääkin tutkimusmielessä eloon vasta, kun sille esitetään jokin kysymys ja ryhdytään selvittämään nuotin suhdetta aikaan, paikkaan ja muihin aineistoihin. Moniaistista nuottitutkimusta varten tarvittaisiinkin kontekstoivaa tietoa siitä, minkälaisissa yhteyksissä nuotteja on käytetty. Miltä kahvi on maistunut ja mitä leivoksia on nautittu Toivo Kuulan yksinlaulujen matineoissa?

Erik XIV:n rälssikirjeestä presidentin rouva Ellen Svinhufvudin allekirjoittamaan työtodistukseen

Helsingin yliopiston kirjaston (nyk. Kansalliskirjasto) käsikirjoituskokoelmiin kerättiin 1960-1980-luvuilla ns. biographica-kokoelmaa. Kokoelmaan päätyi asiakirjoja niin lahjoituksina, ostoina kuin siirtoinakin kirjaston muista kokoelmista ja yhteisenä nimittäjänä kokoelmalle tuntui olleen ainoastaan se, että loogisen kokonaisuuden muodostavien asiakirjojen vähäisyyden takia niistä ei kannattanut perustaa erillisiä arkistoja.

Erik XIV:n rälssikirje Jacob Hindersson Hästeskolle

Kokoelman vanhinta päätä edustaa kuningas Erik XIV:n rälssikirje Jacob Hindersson Hästeskolle. Alkuperäinen asiakirja on vuodelta 1561, mutta kokoelmassa oleva, todistajien allekirjoittama, kopio on 1800-luvun käsialaa ja tehty todennäköisesti 1850- tai 1860-luvulla.

Alkuperäisaineistoa toki löytyy 1700-luvulta alkaen, kuten panimonomistaja Swen Swensson Roosin lesken Elisabeth Rosina Höijerin muistelma ”Sidsta äreminne upprest vid framledne Herr Sven Roos Quarlemnade änka Elisabeth Rosina Höijer 1756” tai Seilin hospitaalin esimiehen Erik Litanderin (1704-1772) omaelämäkerta ”Kort Lefvernes Beskrifning” vuodelta 1769. Viimeksi mainittu teos on myös julkaistu Helsingin yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitaja Jorma Vallinkosken toimesta Genoksessa vuonna 1961.

1700-luvun aineistossa on mm. hovioikeuksien pöytäkirjaotteita ja kuninkaan virkamääräyksiä, yksittäisiä muistiinpanoja kuin myös asiakirjafragmentteja, kuten irtonainen kirjan kansi, jossa on henkilötietoja armovuodensaarnaajana toimineesta Johan Brungströmistä. Mielenkiintoiseksi kyseiset merkinnät tekee niiden alku ”Natus anno 1753”, vaikka Helsingin yliopiston matrikkelitietojen mukaan Brungström syntyi 24.6.1754.

LTT Immanuel Ilmonille myönnetty matkustusasiakirja vuodelta 1830

Siirryttäessä 1800-luvulle arkistomateriaalin määrä kasvaa: todistuksia ja kirjeitä on enemmän, mutta myös muita asiakirjoja löytyy. Joukkoon kuuluu mm. rusthollari Mikolan 15.1.1856 tekemä sopimus (Soldate Kontrakt) Johan Isaac Rimmellin asettamisesta sotaväen palvelukseen ja pataljoonan saarnaajan C. F. Stoikuksen allekirjoittama erotodistus tarkka-ampuja W. Waktille (1820-1859) tämän sairaanloisuuden takia vuonna 1859. Kyseisen asiakirjan alareunaan on pastori Carl Aspegren merkinnyt 10.1.1860 tiedon Waktin menehtymisestä ja hautajaisista.

Kustaa IV Adolfin kutsukirje hovioikeudenneuvos Fredric Jusléenille 21.4.1803

Kokoelmassa on koulu- ja opiskelutodistuksia mm. Pietarista ja Helsingistä kuin myös Keski-Euroopasta 1880-luvulta alkaen. Kirjailija Georg (Yrjö) Weilinin, joka tunnettiin kirjailijanimillä Yrjö Veijola ja Juho Aura, kustannussopimukset Arvi A. Kariston (25.8.1921) ja Otavan Alvar Renqvistin (5.2.1924) kanssa löytyvät niin ikään kokoelmasta.

Vaikka kokoelman aineisto onkin ”miesvaltainen”, siihen kuuluu myös naisten jälkeensä jättämiä papereita. Mm. Elin ”Ella” Leontine Wendeliniltä (1877-1947) on pietarilaisia koulutodistuksia, Georgina Uschakoffilta on koulutodistuksia Helsingistä (Deutsche Töchterschule) ja Sophie Östermanilta kirje Christine Marie Östermanille 2.5.1813. Sofia Wilhelmina Hellsteniltä (s. 1825) ja Johanna Christina Gustafsdottirilta (s. 1843) on jäänyt talteen ”lukuseteli” (Läse-Sedel) todistukseksi osoitetusta lukutaidosta ja Alina Frasalta vuoden 1853 almanakka käsintehdyin merkinnöin.

Presidentin rouva Ellen Svinhufvudin myöntämä työtodistus keittäjä Fanny Jokiselle

Uudempaa aineistoa kokoelmassa edustaa mm. kodinhoitajana toimineen Aino Johanna Gustafssonin (o.s. Jokinen, 1891-1977) jäämistö: kinkeritodistus 1901-1907, todistukset Keuruun kansakoulusta 1903-1904, rippitodistus 1906, lukuisat työtodistukset (1909-1954), tulokirjat (1928-1969) sekä Elannon säästökassan säästökirja (1923-1969) ja Helsingin säästöpankin vastakirja (1914-1962). Taloudenhoitaja, tarjoilija ja keittäjä Fanny Maria Jokiselta (1881-1968) on jäänyt talteen mm. luettelo työpaikoista sekä presidentin rouvan Ellen Svinhufvudin allekirjoittama työtodistus.

Monet tähän mielenkiintoiseen kokoelmaan kuuluvat asiakirjat ovat olleet tähän päivään asti tutkijoiden ulottumattomissa luettelon puuttumisen takia. Järjestettynäkin siitä oli ollut vain osa. Nyt tilanne on korjaantunut ja kokoelman luettelo on tutkijoiden käytettävissä kirjastomme erikoislukusalissa, johon itse kokoelmakin on tilattavissa.

Tervehdys saamelaisten kansallispäivänä

Helmikuun kuudentena vietetään saamelaisten kansallispäivää (pohjoissaame: Sámi álbmotbeaivi, inarinsaame: Säämi aalmugpeivi, koltansaame: Saaʹmi meersažpeiʹvv). Kansallispäivän vietto juontaa juurensa vuoteen 1917, jolloin Trondheimissä järjestettiin helmikuun 6. päivänä ensimmäinen pohjoismainen saamelaiskokous. Kokousta pidetään yleisesti alkupisteenä saamelaisten poliittisen tietoisuuden heräämiselle.

Mielenkiinto saamelaiskieliä ja saamelaisten elintapoja kohtaan on kuitenkin aikaisempaa perua. Yhden mielenkiintoisen kokonaisuuden muodostaa Utsjoella ja Inarissa 1820- ja 1830-luvuilla toimineen Jakob Fellmanin keräämä Lapponica-kokoelma. 1302 nimekkeen laajuinen kokoelma tarjoaa aineistoja historiantutkimuksen, perinnetieteiden, kielitieteen ja kirjahistorian käyttöön ja se sisältää mm. Saamelaiskielisiä aapisia, almanakkoja, raamatunkäännöksiä ja muuta uskonnollista kirjallisuutta, kielioppeja, sanakirjoja ja kaunokirjallisuutta. Julia Fellman luovutti kokoelman Suomalais-Ugrilaiselle Seuralle vuonna 1920 ja seura luovutti kokoelman edelleen Kansalliskirjastolle vuonna 2009. Vuonna 2016 kokoelmasta digitoitiin 125 monografiaa ja viisi kausijulkaisua avoimeen verkkokäyttöön. Myöhemmin samana vuonna julkaistiin sähköisessä muodossa myös Saamelaisbibliografian ja Suomalais-Ugrilaisen Seuran varhaisimpia julkaisuja, jotka sisälsivät niin ikään saamelaisia ja saamelaiskieliä koskevia tietoja.

Miten digitoidut saamelaiskieliset aineistot on otettu vastaan? Käyttötilastojen mukaan aineistoja on ladattu vajaan kahden vuoden aikana yli 16 000 kertaa. Suosituimpia nimekkeitä ovat olleet kausijulkaisut Nuorttanaste ja Saǥai Muittalægje. Monografioista Anders Andelinin kääntämä Raittiusseuran julkaisu Rambbe Laura, eli Rampa Lauri, on ollut latausmääriltään suosituin yhdessä Eliel Lagercrantzin Lappisches Wortschatzbuchin kanssa.

Entä mitä aineistoilla on tehty? Miten saamelaiskielten tutkijat ja opiskelijat ovat ottaneet digitoidut aineistot vastaan? Kysyimme asiaa koltansaamea tutkivalta ja opettavalta Giellagas-instituutin tohtorikoulutettavalta Markus Juutiselta. “Yleisesti voidaan sanoa, että on mahtavaa kun hankalasti saavutettaviin aineistoihin pääsee käsiksi nyt myös digitaalisena. Itse käytän Lagercrantzin sanakirjaa käytännössä päivittäin.” Juutinen kertoo, että yleensäkin saamelaiskielisten aineistojen saavutettavuus ja käytettävyys on parantunut parin viime vuoden aikana: “Esimerkiksi Inarinlappalaista kansatietoutta on nykyisin loppuunmyyty, joten on hyvä, että se on saatavana sähköisenä Kansalliskirjaston verkkokokoelmista.”

Saamelaiskielisten aineistojen digitointi on mahdollistanut myös aineistojen hyödyntämisen opetuksen tukena, kertoo Juutinen. “Olen käyttänyt T. I. Itkosen Koltan- ja kuolanlappaisia satuja opetuksen tukena. Satuja voidaan käyttää kansanperinteen lisäksi mm. koltansaamen tarkekirjoituksen opettamiseen. Se on hyvä väline erityisesti etäopetuksessa.” Juutisen toiveena olisi, että kaikki keskeiset sanakirjat olisivat saatavilla sähköisesti ja tekstintunnistus olisi kehittyneempää, niin aineistoista hyötyisi nykyistä laajempi joukko tutkijoista kielenpuhujiin.

Hyvää saamelaisten kansallispäivää kaikille, niin pohjois- inarin- kuin koltansaameksi:

Buori sámi álbmotbeaivvi buohkaide! 

Pyeri Säämi aalmugpeivi puohháid! 

Šiõǥǥ saaʹmi meersažpeeiʹv pukid! 

 

Jussi-Pekka Hakkarainen
Tietoasiantuntija
Tutkimuskirjastopalvelut
Kansalliskirjasto