Kansalliskirjasto vaalikuumeessa

Kevät 2019 tuo tullessaan tuplavaalit: uusi eduskunta valitaan huhtikuun puolessavälissä (ennakkoäänestys 3.–9.4., varsinainen vaalipäivä 14.4.) ja europarlamentaarikot toukokuun lopussa (ennakkoäänestys 15.–25.5., varsinainen vaalipäivä 26.5.). Rekisteröityneitä puolueita on kaikkiaan 19, joten ei ihme, että kadut ja torit ovatkin jo täyttyneet vaalimainosten jakajista ja kiri sen kuin kiihtyy äänestyspäivien lähestyessä.

Kansalliskirjastossa vaalit kiinnostavat aivan erityisesti siksi, että pääsemme jälleen vastaanottamaan ja tallettamaan niihin liittyvää materiaalia tutkimuksen tarpeisiin niin paperimuodossa kuin digitaalisenakin. Aineiston saanti perustuu kulttuuriaineistolakiin (1433/2007), jonka mukaan Kansalliskirjastoon tulee toimittaa vapaakappaleina kaikki Suomessa levitykseen tarkoitetut painotuotteet ja tallenteet. Vaaliaineisto, kuten erinäiset äänestyspaikkojen ohjeistukset, mainokset, julisteet ja flaijerit tulevat kartuttamaan pienpainatekokoelmaamme. Kokoelman nimi ei liity materiaalien pieneen kokoon, vaan niiden sisältöön, joka on tyypillisesti melko suppeaa ja nopeasti ajankohtaisuutensa menettävää.

Pienpainatekokoelman vaaliaineistoa. Kuva: Marjaana Sailio

Pienpainatekokoelma pitää sisällään jo runsaasti aiempien vuosien ja vuosikymmenten niin kunta-, eduskunta-, europarlamentti- kuin presidentinvaaleihinkin liittyviä materiaaleja. Siten näistä helposti kovin lyhytikäisiltä ja pienimuotoisiltakin vaikuttavista yksittäisistä mainoksista ja tietoiskuista syntyy yhdessä suurempi ja kattavampi kokonaisuus kuin voisi alkuun ajatella. Vaaliaineistot toimivatkin hienona historiallisena jatkumona, joiden avulla voidaan vaikkapa tutkia sitä, minkälaista vaaleihin liittyvä mainonta on ollut eri vuosikymmeninä, miten puolueet ovat muuttuneet tai miten ehdokkaiden sukupuolijakaumat ovat vaihdelleet vuosien varrella. Pienistä ”lipareista” saa toisin sanoen yllättävän paljon irti tutkimuksen tarpeisiin!

Paperimuotoisia vaaliaineistoja saamme suoraan painotaloilta jos aineistojen painopaikka on Suomessa. Jos taas aineistoja painatetaan itse tai ulkomailla, niiden luovutusvelvollisuus on puolueilla. Pienpainateaineistoa toimitetaan aina kaksi kappaletta kutakin. Niistä toinen tulee meille Kansalliskirjastoon ja toinen matkaa Turun yliopiston kirjaston vapaakappalekokoelmaan. Suomesta löytyy siis kaksi pienpainatekokoelmaa, jotka ovat periaatteessa samansisältöisiä, mutta käytännössä Kansalliskirjaston kokoelma on täydellisempi.

Vaaleihin liittyvästä verkkoaineistosta toteutetaan lisäksi teemakeräys verkkoarkiston kautta. Poiminta tapahtuu puolueiden ja etujärjestöjen sivuilta, uutissivustojen vaaliosuuksista sekä sosiaalisesta mediasta esimerkiksi hashtag- ja asiasanaperusteisesti. Talteen saadaan siten Twitter-viestintää, Youtube-videoita ja Facebook-aineistoa muun muassa edustajien profiilien kautta. Keräyksessä tallennettua aineistoa pääsee selailemaan vapaakappalekirjastoissa erityisiltä vapaakappaletyöasemilta.

Podcastit talteen!

Kansalliskirjaston kotimaisen julkaisutoiminnan arkistoinnissa eli vapaakappaletoiminnassa uusi aluevaltaus vuonna 2018 oli podcastien kerääminen ja tallentaminen. Podcastien, eli internetissä levitettävien puheohjelmien suosio on noussut viime vuosina valtaisasti, lopulta jopa Suomessa niistä puhutaan televisiossa ja podcastit saivat viime vuonna oman festivaalinsa.

Määritelmältään podcast on internetissä levitetty ja yleensä myös ladattavissa oleva puheohjelma riippumatta sisällöstä, tai alkuperäisestä julkaisupaikasta. Yleensä podcasteista puhuttaessa tarkoitetaan juuri internetiä varten tuotettua lähetystä jota ei ole lähetetty esimerkiksi radioaalloilla. Määritelmä voi olla käytännössä kuitenkin lipsuva: moni tunnettu podcast on lähetetty ensin radiolähetyksenä ja tiivistetty sen jälkeen podcastiksi.

Kuva: Pixabay, Kaboompics (Pixabay Licence)

Podcastit aineistotyyppinä ovat verkkosivujen ja radiolähetysten välimaastosta, mutta joiden tallennusvelvollisuus julkaisualustan vuoksi on kulttuuriaineistolain (1433/2007) mukaan Kansalliskirjastolla. Perinteisten broadcast-radiolähetysten tallennus on laissa määritelty Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) Radio- ja televisioarkiston (RTVA) tehtäväksi.

Lähdimme siis ihan uusille vesille podcastien kanssa. Työurakkana oli löytää erilaisia kotimaisia podcasteja ja saada ne talletettua jonnekin Kansalliskirjastossa. Podcastien löytämisessä isona apuna oli jakso.fi -sivuston lista kotimaisista podcasteista, jota rikastimme itse etsityillä podcasteilla sekä syksyllä 2018 toteutetulla keräyskampanjalla sosiaalisessa mediassa.

Keräyskampanjassa pyysimme yksinkertaisella verkkolomakkeella linkkejä kotimaisiin podcasteihin. Keräykseen otettuja podcasteja ei valittu laatukriteerein, tallennettavaksi kelpasi melkein mikä tahansa podcastin määritteen täyttävä kotimainen ohjelma. Suurin osa keräysvastausten (94 kappaletta) podcasteista olikin suomenkielisiä, itse kerätyistä podcasteista pieni osa oli myös ruotsiksi ja muutama myös muilla kielillä. Podcastin kotimaisuutta määriteltiin tarkoituksella mahdollisimman löyhin termein.

Kuva: Helsingin kaupunginmuseo (finna.fi), (CC BY 4.0)

Kerättäviä nimikkeitä keräyskampanjasta ja itse tehdystä etsinnästä saatiin lopulta yhteensä 660 kappaletta. Verkkokeräyksen sulkeuduttua podcastit ladattiin verkkosivuiltaan ja ne tullaan tallettamaan Varia-nimiseen julkaisuarkistoon, joka on käytettävissä vapaakappaletyöasemilla paitsi Kansalliskirjastossa, myös muissa vapaakappalekirjastoissa ympäri Suomea.

Verkkoarkiston sijasta podcastit päätettiin sijoittaa Variaan, koska podcastien julkaisualustat olivat hyvin vaihtelevin tekniikoin toteutettuja. Keräyksen tulokset ovat käytettävissä, kunhan tallennus- ja luettelointiurakka saadaan tehtyä vielä vuoden 2019 aikana.

Lisätietoa keräyksestä ja sen toteutuksesta antaa vapaakappaletoimisto: vapaakappale@helsinki.fi

Maaliskuun tutkijan aamukahvit: Minna-Kerttu Vienola

Millaisia välineitä fenomenologia tarjoaa mediassa käytävän keskustelun mahdollisuuksien tutkimukseen? Tästä aiheesta kuulemme Kansalliskirjaston tutkijan aamukahveilla keskiviikkona 20.3. klo 9.30, kun Minna-Kerttu Vienola esittelee palasen väitöskirjatyötään otsikolla “Kaikkien sosiaalisten kohtaamisten epäautenttisuus niin mediassa kuin kasvokkain: fenomenologinen analyysi”.

Filosofiaa yli rajojen

Kun Minna-Kerttu Vienola hakeutui Helsingin yliopistoon opiskelemaan filosofiaa, hän törmäsi hankalaan valintaan. Filosofia jakautuu Helsingissä kahteen eri oppiaineeseen, teoreettiseen ja käytännölliseen filosofiaan, jotka kaiken lisäksi toimivat eri tiedekunnissa. ”En halunnut lukkiutua kumpaankaan, ja niin otin pääaineekseni ruotsinkielisen filosofin. Se osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi ja tein siellä kandin ja osan maisteriopintojani.”

Edmund Husserl (1859–1938). Kuva: Creative Commons.

Liikkuminen erilaisten traditioiden ja instituutioiden välillä on ollut leimallista myös Vienolan myöhemmille vaiheille akateemisessa maailmassa. Gradu valmistui lopulta Jyväskylän yliopistoon. ”Lähdin vaihtoon Tübingeniin, joka on vahva fenomenologiassa. Palattuani halusin tehdä gradun Edmund Husserlista, mutta Helsingissä ohjaajan saamisen kanssa tuli ongelmia. Niin vaihdoin Jyväskylään, jossa pääsin Sara Heinämaan ja Joona Taipaleen ohjaukseen.”

Aluksi Vienola ajatteli jatkaa väitöskirjaan Jyväskylässä. Rahoitusta ei kuitenkaan heti löytynyt. Sillä välin Oulussa avautui mahdollisuus tehdä koko väitöskirja yhdellä rahoituksella osana mielenkiintoista projektia.

Kasvatuksen filosofia ja fenomenologia

Oulun yliopiston hanke Citizenship in Change tutkii kansalaisuuteen kasvamista, ja sen ongelmia ja muutoksia nykydemokratioissa. Yksi hankkeen osa-alueista tarkastelee sitä, miten median digitalisoituminen ja sosiaalisen median nousu vaikuttavat kansalaiseksi kasvamiseen ja kansalaisten osallistumiseen yhteiskunnan toimintaan.

Hankkeen tutkijat ovat taustaltaan kasvatustieteilijöitä ja filosofeja. Vienola tuo työryhmään akateemisen fenomenologian perinteestä nousevan näkökulman. ”Yritän tunnistaa asioita, jotka ovat oppimisen ja rakentavan vuorovaikutuksen esteitä osallistavissa medioissa. Pohdin näitä asioita Husserlin ja hänen seuraajiensa kehittämän fenomenologian perspektiivistä.”

Husserlin Logische Untersuchungen -teoksen toinen, paranneltu painos vuodelta 1913. Kansalliskirjaston kokoelmat.

Edmund Husserlin (1859–1939) perustama fenomenologia määritteli filosofian tutkimuskohteeksi sen, miten todellisuus ilmenee ihmiselle. Fenomenologia tutkii tavallaan inhimillisen havainnon rakenneosasia, fenomenologian kielellä konstituentteja. Tällä hetkellä Vienola tutkii yhtä fenomenologista konstituenttia – ruumiillisuutta – osallistavasta mediasta käytävissä keskusteluissa.  ”Viime aikaisessa tutkimuksessa on väitetty, että osallistavissa medioissa käytävien keskustelujen ongelmat johtuisivat siitä, että keskustelijat eivät kohtaa ruumiillisesti. Kun ihmisen fyysinen läsnäolo puuttuu, toista ei mielletä oikeaksi yksilöksi, ja keskustelusta katoaa aíto dialogisuus.”

Fenomenologinen analyysi paljastaa kuitenkin tämän järkeilyn ongelmat. ”Toinen havaitaan aina ruumiillisena olentona, vaikkei toisen ruumista nähtäisikään. Samalla oma havaintomme on aina ruumiillisuuden ehdollistamaa. Fenomenologista kokemuksen tutkimusta analysoitaessa voidaan siis huomata, että media toimii ikään kuin apuvälineenä toisen havaitsemisessa ja kohtaamisessa, jolloin olennaista eroa toisen havaitsemiseen fyysisesti läsnä ei ole.”

Vienola soveltaa ensimmäisessä väitöskirja-artikkelissaan erityisesti Husserlin oppilaan, Edith Steinin (1891–1942) käsitteistöä. Stein jaottelee tekstit kahteen kategoriaan, Wortkörper ja Wortleib, sanaruumis ja sanakeho. Sanaruumis on passiivinen teksti, jonka takana lukija ei ajattele olevan aktiivista inhimillistä tekijää, kun taas sanakehon hän näkee jonkun ihmisen mielen tuotteena. ”Media, jossa teksti esiintyy, ei itsessään määrittele sitä, kummanlaisena tekstinä lukija sen hahmottaa.”

Osallistavassa mediassa tapahtuva oppiminen: esimerkkinä me too -kampanja

Työskennellessään filosofina kasvatustietelijöiden kanssa Vienola on joutunut myös pohtimaan oman tieteenalansa suhdetta yhteiskunnan tutkimukseen. ”Oma työni tavallaan peilaa tämän päivän yhteiskuntatieteellistä keskustelua fenomenologian klassikoihin. Ohjaajani kanssa on mietitty, pitäisikö tutkimukseen sisällyttää myös selvemmin yhteiskuntatieteellinen osio, jossa analysoitaisiin jotain tämän päivän maailmasta kerättyä dataa.” Vienola toivoo, että hänen tutkimuksensa joka tapauksessa voisi auttaa kasvatustieteitä konkreettisesti. ”Voitaisiinko kasvatustieteissä kehittää menetelmiä, joiden avulla julkista keskustelua voitaisiin paremmin käyttää oppimisen mahdollistamiseen ja sitä kautta yhteiskunnan kehittämiseen? Jos media itsessään ei estä oppimista, mistä ongelmat kumpuavat?”

Yksi Vienolan tutkimuksen esimerkkitapauksista on me too -kampanja. ”Se on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten jokin sosiaalinen kehitys voi tapahtua pelkästään mediassa – ja vielä todella osallistavassa mediassa. Se ei ollut journalistien toteuttama, vaan avoimen julkisen keskustelun kautta tapahtunut yhteisten normien muuttuminen. Tosin siitä voidaan tietysti keskustella, tapahtuuko varsinainen muutos juuri medioissa vai sittenkin kasvokkain, medioiden ulkopuolella.”

Kansalliskirjasto ja Helsingin yliopiston tutkijayhteisö

Citizenship in Change -hankkeen päämaja on Oulussa, mutta Vienola työskentelee enimmäkseen Helsingissä. Kansalliskirjaston aineistot ja Helsingin yliopiston laaja filosofian tutkijayhteisö tarjoavat tutkimukselle erinomaiset puitteet.

Kansalliskirjastossa Vienola käyttää erityisesti fenomenologian klassisten kirjoittajien koottujen teosten kriittisiä editioita, joihin lähdeviittaukset tulee tehdä ja joita ei löydy muista kokoelmista. “Myös Rotundan filosofian avokokoelma on yllättävän kattava, vaikka näyttääkin ensi näkemältä melko pieneltä. Useimmat tarvitsemani kirjat löytyvät sieltä, ja kaukopalvelu tilaa tehokkaasti loput.”

Yhtä tärkeä on tutkijayhteisön tuki. “Ensimmäinen opettajani yliopistossa, Fredrik Westerlund, työskentelee myös Kansalliskirjaston tutkijapaikalla. On ilo voida keskustella hänen kanssaan säännöllisesti. Merkittävää on myös se, että Helsingissä toimii useita filosofian tutkijaseminaareja. Niissä kohtaavat myös muualla kuin Helsingissä toimivat filosofit.”

Maurice Mearleau-Ponty (1908–1961) oli Husserlin ja Martin Heideggerin (1889–1976) tunnetuin seuraaja. Kuvassa La structure du comportement, ensipainos vuodelta 1942. Kansalliskirjaston kokoelmat.

 

Kirja, joka olisi pitänyt lukea.

Kuluneen vuosikymmenen aikana länsimaissa on jouduttu toteamaan, siis vain toteamaan, populistisiksi ja nationalistisiksi nimettyjen liikkeiden niin nousu kuin paikoin myös valtaannousukin, demokraattisin menetelmin. Perinteisten liberaaleiksi ja vasemmistolaisiksi itseään kutsuvien puolueiden kannatus vaaleissa on ollut heikkoa jollei murskaavaa. Kirkkain esimerkki suuntauksesta on tietysti USA:n presidentinvaalit 2016.

Länsimaisen demokratian ja kansalaisyhteiskuntien on katsottu ajautuneen vakavaan  kriisiin. Puola ja Unkari näyttävät esimerkkiä. Kuinka näin on päässyt käymään? Perinteiset puolueet ovat seuranneet lähinnä sormi suussa tilannetta, neuvottomina.  Harva on suostunut syvemmälle peiliin katsomaan. Nils Heisterhagen Saksassa on kuitenkin yksi heistä.

Haisterhagen on valtio-ja taloustieteilijä, Rheinland –Pfalzin osavaltion parlamentin jäsen (Grundsatzreferent der SPD-Fraktion in Rheinland-Pfalz). Haiserhagen on uskaltautunut kritisoimaan omiaan eikä vain vastustajiaan, tai ajan henkeä tai jotain muuta abstraktia. Rohkea mies!

Viime vuonna  Cicero Magazinissa (8.11.)  julkaistussa artikkelissa Die Linke in der Krise – Redet wieder über Geld, nicht nur über Gender!  Haisterhagen käy omiensa ja tietysti muidenkin samalla tavalla ajattelevien kimppuun luetellen viimeisten vuosikymmenten aikana tehtyjä virheitä, joilla on karkoitettu kannattajakunta ja sympatiseeraajatkin äänestämään populistit yms. valtaan. Kansalaiset ovat menettäneet uskonsa ja luottamuksensa sodan jälkeiseen poliittiseen järjestykseen, joka uskottiin keynesiläisttäin ajatellen ainakin pyrkivän toimimaan kaikkien parhaaksi. Nyt he kääntyvät populistien puoleen ja ison Persoonan etsintään.

Haisterhagen antaa kirjavinkin niille, jotka päivittelevät ja ihmettelevät menoa poliittisella rintamalla länsimaissa. Vallitseva ajan henki olisi voitu välttää jos oltaisiin luettu Richard Rortyn kirja Achieving Our Country (1998). Sitä ei tehty USA.ssa ja nyt heillä on Donald Trump, jonka valtaannousun Rortyn katsotaan kirjassaan ennustaneen. Sitä  ei olla luettu Euroopassakaan, valittaa Haisterhagen.

Kirjassaan Rorty analysoi usalaista vasemmistoa, liberaalisti ajattelevia ja virheitä, jotka demokraattit ovat tehneet vallassa ollessaan. Haisterhagen näkee Rortyn analyysin sopivan myös Eurooppaan.

Richard Rorty (1931-2007) oli yhdysvalatalainen filosofi ja kirjallisuustieteitlijä. Hänen katsotaan edustavan lähinnä uuspragmatismia tuoden esiin John Deweyn ajattelua. Rortyn tuotannossa ehkä tunnetuin, filosofipiirien ulkopuolella, on v. 1967 ilmestynyt The linguistic Turn. Rorty ei kuitenkaan ole kovin korkeassa kurssissa filosofian rintamalla, Suomessakaan; Rortyn pragmatismin ”kompastuskiveksi” on nähty ”sen suhde konkreettiseen todellisuuteen”. Sillä lailla!

Lopuksi Rortynkin lainaama Walt Whitmanin (k.1892) iätön toteamus “Democracy is a great word, whose history, I suppose, remains unwritten, because that history has yet to be enacted.”

Richard Rortyn tuotantoon voi tutustua Kansalliskirjastossa ja Helsingin yliopiston kirjastossa. Aineisto löytyy Finna-hakuohjelman kautta.  https://kansalliskirjasto.finna.fi/

 

Pelejä ja pelureita

Kansalliskirjaston Galleriassa avautui 8.2. näyttely Nopista bitteihin – 200 vuotta suomalaista pelaamista. Sain kunnian pitää tervetulopuheen, mikä tarjosi mahdollisuuden pohtia pelien ja pelaamisen merkitystä elämässämme ja kulttuuriperintönä.

Talvihuvitukset peli

Talvihuvitukset. n. 1920.
Kuva: Kansalliskirjasto / Marko Oja

Pelit ja pelaaminen koskettavat meitä kaikkia. Monella nuorella ja aikuisellakin pelaaminen nielaisee suuren osan vapaa-ajasta. Kasvavalle osalle suomalaisia pelaaminen tai pelien suunnittelu on ansiotulon lähde, onhan ala parhaillaan kehittymässä yhä merkittävämmäksi työllistäjäksi ja verotulojen tuottajaksi. Osalle taas pelit ovat nostalgiaa – lämpimiä muistoja lapsuudesta tai omien lasten ja ystävien kanssa vietetyistä hauskoista peli-illoista.

Vaikka pelit näkyvät vahvasti ajassa ja arjessa, niitä harvemmin tarkastellaan osana historiaa ja kulttuuriperintöä. Tämän puutteen voimme nyt korjata. Kansalliskirjaston näyttely Nopista bitteihin kertoo suomalaisen pelaamisen kehittymisestä kolmella vuosisadalla. Esillä ovat pelit, pelaajat, pelivälineet ja pelimuistot 1800-luvulta nykypäivään.

Suhtautuminen peleihin ja pelaamiseen on vaihdellut eri aikakausina ja eri kulttuureissa. Korttipeli oli vielä sata vuotta sitten enemmän tai vähemmän syntistä. Tänään vanhempien ja lasten korttipelihetki katsotaan kivaksi yhteiseksi toiminnaksi, jopa älyllisten virikkeiden antajaksi, kun taas moralistin silmä katsoo ankarasti pelikoneitten ääreen kiinnittyneitä lapsia ja nuoria. Tulevaisuudessa näiden pelureitten luultavasti huomataan olevan erinomaisia koodaajia tai muuten innovatiivisia osaaja. Ei silti huolta tapojen löystymisestä, sillä moraalinvartijan tuikea katse löytänee kyllä uusia kohteita – sellaisia, joita emme vielä edes osaa aavistaa.

Julkaisuina ja tuotteina pelit heijastavat aina omaa aikaansa, sen ilmiöitä ja arvoja. Viime viikolla saatoimme lukea Helsingin Sanomista uudesta venäläisestä lautapelistä, jonka aiheena oli Salisburyn hermomyrkkyisku. Suomalaiseen pelivalikoimaan kuuluu mm. sisällissodan jälkimainingeissa laadittu Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918 –peli, jonka voi muuten ladata vapaasti käyttöönsä Kansalliskirjaston Doria-palvelussa. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016052012608

Liian tosikkomaisesti ei kuitenkaan kannata suhtautua poliittisiin tai ideologisesti värittyneisiin peleihin. Eivät ne välttämättä yksioikoisesti muokkaa maailmankuvaamme, vaan tarjoavat mahdollisuuden eläytyä myös vastapuolen asemaan. Luulenpa, että moni reilun kaupan tuotteita ostava tiedostava suomalainen on lapsuudessaan hyvinkin imperialistisessa hengessä vaeltanut Afrikan kartalla jäljittäen timantteja ja väistellen roistoja. Näyttelymme pelit avaavat ikkunoita erilaisiin maailmoihin – voimme valita rintamalinjamme ensimmäisessä maailmansodassa, osallistua löytöretkiin, eläytyä arkisempiin asioihin, kuten taksiliikenteeseen tai testata, miten haastavaa on pärjätä Uuno Turhapurona.

Kansalliskirjastolle pelinäyttely tarjoaa tilaisuuden tuoda esiin sellaista kulttuuriperintöä, jonka vain harva osaisi yhdistää tänne Kupolisalin kirjahyllyjen keskelle. Kuitenkin pelitkin ovat julkaisuja, jotka kulttuuriaineistolain mukaisesti luovutetaan vapaakappaleina kansalliskokoelmaan ja talletetaan tuleville sukupolville. Lisäksi Kansalliskirjastolla on ollut ilo vastaanottaa lahjoituksia, joista merkittävin on professori Markus Brummer-Korvenkontion keräämä kuuluisa lastenkirjallisuuden ja pelien kokoelma. Tietokone- ja konsoliajan pelejä meille on lahjoittanut Aki Sivula. Näyttelyssä on mukana myös lainaesineitä yksityishenkilöiltä sekä valokuvia museoiden kokoelmista.

Näyttelyt ovat siitä mukavia, että harvoin valmistamme niitä yksin. Tässä näyttelyssä merkittävin yhteistyökumppani on ollut Suomen Pelimuseo.  Näyttelyn suunnittelussa ja käsikirjoituksen laadinnassa on yhdistetty monen asiantuntijan osaaminen. Kiitämmekin lämpimästi videopelikulttuurin tutkijaa Tero Kerttulaa, tietokirjailija Juho Kuorikoskea, tutkija Niklas Nylundia, tietokirjailija Mikko Saarta ja tutkija Henna Ylästä.

Pelinäyttelyidean alullepanijoita täällä Kansalliskirjastossa olivat apulaiskirjastonjohtaja Liisa Savolainen ja palvelupäällikkö Aija Vahtola. Hankkeen parissa on väsymättä uurastanut työryhmä, joka on paitsi tehnyt hienoa työtä näyttelyn kuratoinnissa, myös valanut meihin kaikkiin kansalliskirjastolaisiin innostusta ja ymmärrystä pelimaailmaan.  Kiitos tästä Sanna Haukkala, Marko Oja, Lauri Ojanen, Jussi Omaheimo, Marleena Vihakara ja monet myös muut työntekijämme vapaakappale-, kokoelma- ja viestintäpalveluistamme. Tämä oli hieno ponnistus!

Nopista bitteihin –näyttely on avoinna 8.2.-20.12.2019 kirjaston aukioloaikoina. Näyttelyyn on vapaa pääsy. Näyttelyyn voi tutustua myös Youtubessa Lauri Ojasen mainion opastuksen avulla.

 

 

Helmikuun tutkijan aamukahvit: Lauri Kallio ja Hegelin perintö

Kansalliskirjaston tutkijapaikalla työskentelevä Lauri Kallio väitteli tohtoriksi vuonna 2017 J. V. Snellmanin persoonallisuusfilosofiasta. Nyt Kallio tutkii Snellmanin tärkeimmän oppi-isän, G. W. F. Hegelin filosofisen perinnön vaikutusta 1800-luvun aatehistoriassa.

Filosofian historian yleisesityksissä kerrotaan, miten Hegelin idealismi jäi nousevan materialismin ja muiden uusien suuntausten jalkoihin filosofin kuoleman (1831) jälkeen. Kallion mukaan tämä yksinkertaistus ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Keskiviikkona 13.2.  hän kertoo meille saksalaisen idealismin huonosti tunnetusta myöhäisestä historiasta Kansalliskirjaston tutkijan aamukahveilla (klo 9.30, Agricola-sali).

Viimeinen idealisti

G. W. F. Hegel / Jacob Schlesinger, 1831. Creative Commons.

Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770–1831) oli Platonista alkaneen idealismin perinteen viimeinen aito edustaja. Hän ajatteli, että filosofia voi ideoita tutkimalla saavuttaa uutta, tieteellisistä kokeista ja havainnoista riippumatonta tietoa maailman luonteesta. Hegelin filosofian keskeinen analyyttinen käsite oli henki (Geist), jonka avulla hän jäsensi erityisesti maailmanhistorian kulkua.

Luennoidessaan Berliinin yliopistossa 1820-luvulla Hegel nousi saksalaisen ja eurooppalaisen filosofian ehdottomaksi johtotähdeksi. ”Hegelin maine eli vahvana vielä hänen kuolemansa (1831) jälkeisinä vuosina”, Lauri Kallio toteaa. ”1830-luvun jälkipuolella Hegelin idealismi kohtasi kuitenkin purevaa filosofista kritiikkiä. Samalla kehittyvät luonnontieteet tuhosivat hegeliläisen idealismin uskottavuuden. Hegelin oletukset olivat yksinkertaisesti ristiriidassa biologisen ja fysiologisen tutkimuksen uusien tulosten kanssa.”

Hegelin kritiikin myötä saksalainen filosofian kenttä hajosi 1840-luvulla kiisteleviksi koulukunniksi. ”Hegelin aseman muutos vaikutti myös J. V. Snellmanin (1806–1881) uraan”, Kallio kertoo. ”Kun Snellman julkaisi vuonna 1841 Tübingenissa filosofisen pääteoksensa, joka perustui Hegelin periaatteille, oppi-isän maine oli jo laskussa. Jos Snellman olisi ehtinyt julkaisuineen hegeliläisyyden huippuvuosiin, hänen työnsä olisi saanut paljon suuremman kansainvälisen huomion.” Vaikka Snellmanin ura tieteen eturintamassa karahti ennen muuta kotimaisiin poliittisiin ristiriitoihin, jotka estivät hänen nimityksensä professoriksi 1840-luvulla, myös ensimmäisen merkittävän kansainvälisen julkaisun huono ajoitus vaikutti.

Hegelin puolustajat

Kallion uuden tutkimuksen pääkohteena ei kuitenkaan ole Snellman, vaan Hegelin perinnön myöhemmät vaiheet Saksassa. Vaikka Hegel menetti nopeasti ehdottoman filosofisen valta-asemansa, hänen idealistinen perintönsä jatkoi elämäänsä vahvempana kuin usein ajatellaan. ”Vuonna 1843 Hegelin perinnön vaalijat perustivat Berliinin filosofisen seuran. Tutkimukseni keskittyy tämän ryhmän merkitykseen saksalaisen idealismin puolustajina. Ideana oli rakentaa seuran ympärille kansainvälinen hegeliläisten verkosto, ja melko pitkälle tässä onnistuttiinkin. Esimerkiksi Suomea edustivat J. V. Snellman ja Thiodolf Rein.”

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/b/b5/Trendelenburg.jpg

Adolf Trendelenburg (1802–1872) oli aikansa tunnetuimpia saksalaisia filosofeja. Creative Commons.

Kallio tarkastelee erityisesti 1860-lukua, jolloin seura alkoi julkaista omaa lehteä. Tässä vaiheessa Saksassa oli käynnissä materialistien ja idealistien välinen materialismi-kiista. Sen ydinkysymys oli, johtiko moderni luonnontiede väistämättä materialismiin ja filosofian kuihtumiseen itsenäisenä tieteenä. Hegeliä kritisoitiin myös idealistien puolella. ”Adolf Trendelenburg, joka kuului sinänsä idealisteihin, nousi akateemiseksi julkkikseksi ja oman aikansa tunnetuimmaksi filosofiksi juuri arvostelemalla Hegelin metodien riittämättömyyttä. Berliinin filosofisen seuran lehti reagoi muun muassa tähän,” Kallio sanoo.

Materialismi-kiista oli kehittynyt 1840-luvulta alkaen. 1860-luvulla saksalaisen idealismin perintöä uhattiin suoraan myös uudelta suunnalta. ”Tässä vaiheessa nousi uuskantilaisuus, jonka edustajat halusivat palata Kantin ajatteluun ja ohittaa Hegelin saavutukset kokonaan.” Uuskantilaisista tuli Berliinin filosofisen seuran päävastustajia. ”Yksi tutkimuskysymykseni on juuri se, miten seura argumentoi uuskantilaista kritiikkiä vastaan.”

Kallion tutkimuksen laajempi tarkoitus on luoda tasapainoisempi käsitys 1800-luvun filosofian historiasta. Vaikka idealistit lopulta hävisivät kamppailun materialismia ja uuskantilaisuutta vastaan, heillä oli suuri painoarvo 1800-luvulla käydyissä filosofisissa keskusteluissa. ”Omana aikanaan monet myöhäisen saksalaisen idealismin edustajat olivat tunnettuja ja vaikutusvaltaisia hahmoja. Ja vaikka he ovat tänä päivänä unohdettuja, heidän oppilaistaan nousi seuraavan filosofisukupolven supertähtiä, kuten analyyttisen filosofian pioneeri Gottlob Frege (1848–1925) ja Wilhelm Dilthey (1833–1911), joka oli yksi modernin hermeneutiikan perustajista.”

Hegelin seuraajien jäljillä Snellmanin kirjastossa

Kallio on tehnyt koko tutkijanuransa Kansalliskirjaston aineistojen parissa. Tällä hetkellä hän tekee yhteistyötä Turun yliopiston filosofian oppiaineen kanssa, mutta fyysisesti hän jatkaa töitään Helsingissä. ”Suomessa ei ole mitään muuta kirjastoa, jolla olisi vastaavat kokoelmat. Hegelin kootut teokset, joihin vakavassa Hegel-tutkimuksessa nykyään tulee viitata, ovat tutkijapaikaltani käden ulottuvilla Kupolisalissa. Ja ainoastaan täältä löytyvät 1800-luvun myöhempien saksalaisten idealistien julkaisut”, Kallio sanoo.

Adolf Trendelenburgin luonnoikeutta ja etiikkaa käsittelevä teos vuodelta 1860. Kansalliskirjaston humanistinen kokoelma.

Kansalliskirjaston tieteellisten kokoelmien ainutlaatuinen kattavuus on suora seuraus kirjaston pitkästä historiasta. Esimerkiksi filosofian alalla kokoelmia on kartutettu järjestelmällisesti niistä päivistä lähtien, jolloin J. V. Snellman teki omia tutkimuksiaan samassa talossa, silloisessa Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston kirjastossa.

Kansalliskirjaston kokoelmista löytyy samoin maineikas Hegel-Studien -aikakauskirja, jonka seuraavassa numerossa ilmestyy nyt myös Kallion artikkeli. Menneisyyden ja tämän päivän tutkijoiden työ tallentuu samoihin kokoelmiin, tulevaisuuden suomalaisten Hegel-tutkijoiden iloksi. Snellman voisi olla tyytyväinen.

 

 

Tutkijan aamukahvit on noin puolen tunnin mittainen esitelmä- ja keskustelutilaisuus. Lauri Kallio esitelmöi myöhäisen saksalaisen idealismin historiasta Agricola-salissa keskivikkona 13.2. klo 9.30-10.00.