Miten Kansalliskirjaston elektroniset kokoelmat säilytetään?

Kansalliskirjaston elektroniset kokoelmat kasvavat nopeasti. Perinteisten kokoelmien takautuva digitointi ja elektronisten aineistojen Kulttuuriaineistolakiin perustuva keruu ovat keskeiset syyt tähän asiakkaiden kannalta positiiviseen kehitykseen, jonka ansiosta esimerkiksi vanhojen sanomalehtien käytettävyys on oleellisesti parantunut.

Elektroniset aineistot ratkaisevat monia ongelmia, mutta luovat myös joukon uusia. Laadukkaalle paperille painetut julkaisut säilyvät hyvissä oloissa satoja vuosia, mutta tiedostot voivat muuttua käyttökelvottomaksi muutamassa vuodessa. Elektronisten aineistojen pitkäaikaissäilyttäminen on iso haaste, jota ei ole vielä missään täysin ratkaistu. Tämä blogikirjoitus kertoo, mitä elektronisten aineistojen pitkäaikaissäilytyksellä tarkoitetaan, ja miten se on tarkoitus Suomessa hoitaa Tieteen tietotekniikan keskus CSC:n (https://www.csc.fi/) ylläpitämän pitkäaikaissäilytys- eli PAS-palvelun ja sitä hyödyntävien organisaatioiden kuten Kansalliskirjaston yhteistyönä.

Bittien ja ymmärrettävyyden säilyttäminen

Riippumatta siitä miten elektronisten aineistojen käyttö aiotaan hoitaa, tiedostojen (bittien) säilyttäminen on välttämätöntä. Jos tiedosto katoaa tai korruptoituu, peli on menetetty. Kaikeksi onneksi bittien säilytyksen vaatimukset tiedetään hyvin (ks. luku tallennus).

Pelkkä bittien säilyttäminen ei kuitenkaan vielä takaa pitkäaikaissäilytyksen varsinaista tavoitetta eli sitä, että aineistot säilyisivät ymmärrettävinä. Ymmärrettävyys voidaan tulkita kahdella tavalla, teknisesti ja aineiston käyttäjien (kohdeyhteisön) kannalta. Yleensä nämä kaksi näkökulmaa sulautetaan yhteen, mikä helpottaa pitkäaikaissäilytyksen haasteellisuutta.

Teknisesti tiedosto on ymmärrettävissä, jos tarjolla on laitteistoympäristö, sovellus ja teknistä metatietoa, jonka avulla haluttu tiedosto voidaan avata. Metatieto tarkoittaa tässä tietoa tiedostomuodosta (-formaatista) sekä ohjelmistoista, joiden avulla tiedosto on luettavissa ja mahdollisesti myös muokattavissa. Jos teknistä metatietoa ei ole, voidaan tarvita digitaalista arkeologiaa tiedostomuodon ja tarvittavien sovellusten selvittämiseksi.

Oletetaan että levykkeeltä löytynyt arvoituksellinen tiedosto on lähemmin tarkasteltuna osoittautunut Teko-ohjelmistolla laadituksi. Valtion tietokonekeskuksen Teko-tekstinkäsittelyohjelmisto oli 80-luvulla julkishallinnon de facto –standardi. Ohjelmisto toimi MS-DOS-käyttöjärjestelmässä ja katosi markkinoilta, muun muassa koska Windows-version kehittäminen epäonnistui. Sovellusta käytettiin kuitenkin valtionhallinnossa vielä 2000-luvullakin (ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Teko) eikä olisi ihme, jos arkistojen kätköistä löytyisi vieläkin säilyttämisen arvoisia Teko-tiedostoja.

Kansalliskirjastolla lienee vielä nytkin asiakkaita, joille MS-DOS-käyttöjärjestelmä ja Teko-sovellus ovat tuttuja vuosien takaa. Heille kynnys alkuperäisten TEKO-tekstien käyttöön ei välttämättä olisi ylivoimainen. Myös asiakkaat, jotka haluavat nähdä elektronisen aineiston niin autenttisena kuin mahdollista, voivat olla valmiita vanhojen sovellusten opiskeluun. Mutta muille asiakkaille parempi ratkaisu on pitkäaikaissäilytettävien Teko-tekstien muuntaminen modernimpaan muotoon, kuten Word-tiedostoiksi.

Uudessa tiedostomuodossa tekstien ulkoasu ja osin sisältökin voivat muuttua, mutta modernien tiedostojen käytettävyys on oleellisesti parempi kuin alkuperäisten.

PAS-palvelussa pitkäaikaissäilytys taataan ensisijaisesti migraation eli tiedostojen muuntamisen avulla. Pitkäaikaissäilytystä varten hyödyntävän organisaation on muunnettava PAS-palveluun siirrettävät tiedostot yhteisesti hyväksyttyyn säilytyskelpoiseen muotoon, kuten PDF/A:ksi. Hyödyntävä organisaatio saa siirtää palveluun muutakin aineistoa kuten Teko-tekstejä, mutta vain bitteinä säilytettäväksi.

Jos tiedoston migraatio ei ole mahdollista, säilytysmenetelmä on alkuperäisen käyttöympäristön jäljittely eli emulaatio. Sitä sovelletaan esimerkiksi peleihin ja muihin ohjelmistoihin. Emulaation etu on PAS-järjestelmään tallennettujen aineistojen alkuperäisen sisällön ja ulkoasun säilyminen. Mutta vanhojen sovellusten opettelu voi olla monelle ylivoimainen vaatimus, ja mitä vanhempia tarvittavat sovellukset ovat, sitä hankalampaa alkuperäisten aineistojen käytöstä tulee.

Kun migraatio on tehty, on päätettävä, säilytetäänkö alkuperäinen tiedosto. Ellei levytilan puute sanele muuta ratkaisua, on järkevää säilyttää kaikki aineistosukupolvet. Silloin autenttisuutta arvostaville asiakkaille voidaan edelleen tarjota alkuperäisen aineiston käyttömahdollisuus, ja seuraavakin migraatio voidaan tehdä alkuperäisistä tiedostoista, jos siihen on käytettävissä välineet.

Kohdeyhteisöt

Käyttäjien ymmärrettävyyden näkökulmasta pitkäaikaissäilytys nojautuu kohdeyhteisön käsitteeseen. Keille säilytettävä aineisto on tärkeä, ja missä muodossa he haluavat sitä käyttää? CSC:n PAS-palvelun ylläpitäjät eivät voi tätä tietää, ja siksi jokainen PAS-palvelua hyödyntävä organisaatio kuten Kansalliskirjasto vastaa omien kohdeyhteisöjensä ja niiden muuttuvien tarpeiden seurannasta.

Yksi pitkäaikaissäilytyksen suurista haasteista on se, että aikojen saatossa kohdeyhteisö ja sen preferenssit vaihtelevat. Tältä osin pitkäaikaissäilytys ja kokoelmapolitiikka lyövät kättä: jos painetun aineiston käyttö vähenee tai loppuu, sitä voidaan karsia esimerkiksi lähettämällä aineistoa Varastokirjastoon. PAS-palvelussa olevien elektronisten julkaisujen poistoa tuskin joudutaan harkitsemaan, mutta säilytyksen ambitiotasoa voidaan laskea, jos kustannuksia on pakko säästää. Tämä voi tarkoittaa joko migraation automatisointiasteen nostoa (vähemmän muunnettujen tiedostojen manuaalisia tarkistuksia) tai migraatioiden tekemättä jättämistä. Pitkälle viedyt säästötoimet voivat johtaa digitaaliseen arkeologiaan, jonka aiheuttamat kustannukset saattavat ennen pitkää ylittää migraation moninkertaisesti, jos aineiston käyttö yllättäen lisääntyy.

Jos jokin elektroninen kokoelma on aktiivikäytössä, kohdeyhteisön muutokset voivat edellyttää säilytystoimenpiteitä jo ennen kuin aineisto vanhenee teknisesti. Tutkimusaineistot ovat hyvä esimerkki tästä. Jonkin aineiston kohdeyhteisö voi kasvaa, jolloin sen käytettävyys voi kaivata parannusta. Vastaavasti kohdeyhteisön ja/tai sen tutkimusparadigman muutokset voivat edellyttää tutkimusaineiston uudelleenorganisoimista uuden tutkimusotteen edellyttämällä tavalla. PAS-palvelu ei pysty näitä muutoksia tekemään, vaan ne ovat tutkijayhteisön vastuulla.

Perinteisiin julkaisuihin kohdistuu vähemmän muutospaineita, mutta niidenkin ymmärrettävyyden säilyttäminen voi aikaa myöden edellyttää asiantuntija-apua. Esimerkiksi Daniel Jusleniuksen kuulu Vindicias Fennorum eli Suomalaisten puolustus vuodelta 1703 on koko nykyisen kohdeyhteisönsä (Suomen historian tutkijat ja harrastajat) ymmärrettävissä vain siksi että SKS on julkaissut 1994 latinankielisestä alkuperäisteoksesta Juhani Sarsilan suomennoksen, johon sisältyy käännöksen lisäksi laaja selitysosa.

Vindicias Fennorum on, kuten kaikki muutkin Kansalliskirjaston kokoelmissa olevat noin 4430 Turun Akatemian väitöskirjaa, digitoitu ja vapaasti käytettävissä. Suurelle osalle kirjaston käyttäjistä väitöskirjojen kieli, latina, on merkittävä este. Kohdeyhteisön on muuttunut: kun väitöskirjat kirjoitettiin, latina oli tieteen kieli. Nykyistä kohderyhmää ajatellen osa väitöskirjoista jotka ovat edelleen kiinnostavia (kuten pitäjänhistoriat ja kansatieteelliset tutkimukset) on osin suomennettu, mutta käännökset eivät ole tekijänoikeuksista vapaita eikä niitä digitoitu yhdessä alkuperäistekstien kanssa.

Kun elektroniset aineistot ovat uusia, ymmärrettävyyden säilyttämiseen riittää migraatio, eikä dokumenttien sisältöön tarvitse puuttua. Pitkäaikaissäilytys keskittyykin käytännössä ymmärrettävyyden tekniseen säilyttämiseen. Mutta mitä pidempään aikaa kuluu, sitä haasteellisempaa ymmärrettävyyden säilyttämisestä tulee kohdeyhteisöjen eli käyttäjien kannalta. Kieli ja maailma muuttuvat, ja tämä ongelma on riippumaton siitä, onko pitkäaikaissäilytettävä aineisto painettua vai digitaalista.

Aleksis Kiven teosten työn alla oleva kriittinen editio avaa ne tämän vuosisadan lukijoille. 200 vuoden päästä tarvitaan ehkä uusi kriittinen editio edellisen vanhennuttua. Mutta näin syvälle käypä käyttäjien tarpeista lähtevä ymmärrettävyyden säilyttäminen voi olla PAS-järjestelmän tai muiden tietojärjestelmien vastuulla vain siltä osin kuin ymmärrettävyyden takaaminen on ohjelmallisesti toteutettavissa. Kun Norjan kansalliskirjaston edellinen johtaja sanoi että kirjasto digitoi koko kansallisen kulttuuriperinnön ja takaa digitaalisen informaation säilyvän käytettävissä ainakin 500 vuotta, hän tarkoitti vain teknisen ymmärrettävyyden säilyttämistä. Ei ole mahdollista taata, että nyt julkaistavat tutkimukset tai kaunokirjallisuus ovat täysin ymmärrettävissä vielä satojen vuosien päästä, ellei niiden sisältöä uudelleentulkita tulevia lukijoita varten.  Tämä tulkinta ei ole PAS-palvelun eikä edes sitä hyödyntävien organisaatioiden vaan säilytettävien aineistojen kohdeyhteisöjen vastuulla.

PAS-järjestelmän toiminta

Pitkäaikaissäilytys on prosessi, joka alkaa aineiston luonnista ja päättyy joko tietosisällön tuhoutumiseen tai sen ymmärrettävyyden katoamiseen. Ratkaisevia päätöksiä voidaan tehdä jo aivan alussa: kirjan painaminen happamalle paperille rajaa alkuperäisen dokumentin elinkaaren melko lyhyeksi. Toki jokaisen elektronisen julkaisun alkuperäisen version elinkaari on vielä tätäkin lyhyempi. PAS-palvelun tavoitteena on varmistaa, että kulttuuriorganisaatioiden vastuulla olevat elektroniset tietosisällöt voidaan säilyttää tuleville sukupolville mahdollisimman tehokkaasti.

PAS-palvelun rahoittaa OKM ja tekniikasta vastaa CSC, mutta hyödyntävät organisaatiot päättävät, mitä aineistoja palveluun tallennetaan. Monilla meistä on oma, lakisääteinen vastuualue, jonka rajoissa neuvottelemme OKM:n kanssa sopimukset tallennettavista aineistoista ja niiden määristä.

Kansalliskirjaston ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) vastuut perustuvat Kulttuuriaineistolakiin. Toisin kuin esimerkiksi Kansallisarkisto, emme pysty ohjaamaan säilytettävien tietosisältöjen tuotantoa lainsäädännön avulla. Siksi Kansalliskirjasto voi saada vastuulleen myös ”haasteellista” aineistoa kuten interaktiivisia e-kirjoja. Kokonaisuuden kannalta isompi haaste on kuitenkin prosessissa olevat puutteet kuten se, ettei julkaisemisen yhteydessä tarkisteta tiedoston validiteettia. Sisällöntuottajien, Kansalliskirjaston ja PAS-palvelun välinen yhteistyö on tehokas keino lievittää näitä ongelmia.

NDSA pitkäaikaissäilyttämisen tasot

PAS-palvelu on tähän asti keskittynyt bittien säilyttämiseen, mutta ymmärrettävyyden säilyttämiseen tähtäävä kehitystyö aloitettiin vuoden 2020 lopulla. Samalla päätettiin määritellä entistä tarkemmin eri osapuolten vastuut. Tätä helpottaa NDSA:n (National Digital Stewardship Alliance) kehittämä matriisi, jossa on kuvattu keskeiset pitkäaikaissäilytykseen liittyvät tehtävät.  Se on CSC:n aloitteesta käännetty; suomennos julkaistiin tammikuussa 2021 (ks. URN:NBN:fi-fe202101101409).

Matriisissa PAS-palvelu on jaettu viiteen toiminnalliseen alueeseen ja neljään tasoon. Toiminnalliset alueet ovat: Tallennus, Eheys, Valvonta, Metatieto ja Aineisto. Matriisin taso 1 kuvaa vähimmäisvaatimuksia ja taso 4 parasta toiminnan tasoa. Esimerkiksi Tallennusalueen tasolla 1 “Pidä kahta täydellistä kopiota erillisissä sijainneissa” muuttuu tasolla 4 vaatimukseksi “Pidä ainakin kolmea kopiota eri maantieteellisissä sijainneissa, joissa onnettomuusriskit ovat keskenään erilaiset”.

Matriisin kehittäjien oletus on, että sama organisaatio vastaa kaikesta toiminnasta. Suomessa vastuut jakautuvat PAS-palvelulle ja palvelua hyödyntäville organisaatioille. Siksi meidän oli ratkaistava, kuka mistäkin vastaa. Päädyttiin siihen, että Tallennus-alueeseen liittyvät tehtävät kuuluvat täysin PAS-palvelun vastuulle. Muilla osa-alueilla vastuu jakautuu PAS-palvelun ja hyödyntävien organisaatioiden kesken. Joidenkin osatehtävien vastuu on hyödyntävällä organisaatiolla; esimerkkejä tästä ovat puuttuvan eheystiedon luominen sekä suhteiden luominen sisällöntuottajiin.

Matriisista on hyötyä kaikille pitkäaikaissäilytyksestä kiinnostuneille tahoille. Sisällöntuottajat voivat hahmottaa PAS-toiminnan kokonaisuuden ja omat vastuunsa prosessissa, joka alkaa aineistojen luonnista. PAS-palvelua hyödyntävät organisaatiot pystyvät matriisin avulla hahmottamaan omat vastuunsa, seuraamaan omaa PAS-valmiustasoaan ja suunnittelemaan tarvittavia toimenpiteitä valmiustason nostamiseksi. Ja PAS-palvelu voi kehittää järjestelmää ja prosessejaan niin, että matriisin tavoitteet täyttyvät. Eikä tekninen järjestelmä, vaikka se olisi miten hyvä, vielä riitä: tarvitaan myös koulutusta, jotta kaikki prosessiin liittyvät toimijat ymmärtäisivät omat vastuunsa ja tietäisivät, miten toimia.

NDSA-matriisin toiminnalliset alueet

Tallennus

Tallennusalueen vaatimuksilla pyritään varmistamaan bittien turvattu säilyvyys satojen vuosien ajan ja ennalta ehkäisemään mahdollisia riskitekijöitä. Vähimmäisvaatimus on kahden täydellisen kopion säilyttäminen erillisissä sijainneissa, joka jo suojaa melko hyvin esim. vesivahingoilta, tulipaloilta ja muilta vastaavilta yllättäviltä tapahtumilta.

Ajan saatossa säilytettyihin aineistoihin voi iskeä bittimätä, eli tiedostoissa muuttuu jokunen nolla ykköseksi tai päinvastoin. Yksikin muutos voi heikentää aineiston käytettävyyttä tai tuhota sen kokonaan. Tallennusmediasta riippuen bittimätään on monia syitä median tuhoutumisesta kosmiseen säteilyyn (ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Data_degradation). Mitä suurempia määriä dataa tallennetaan, sitä todennäköisempää on, että bittimätää ilmenee. Siksi suurissa järjestelmissä on pakko suojautua sitä vastaan.

Hyvä tapa estää bittimätä on NDSA-matriisin vaatimus “Pidä ainakin kolmea kopiota eri maantieteellisissä sijainneissa, joissa onnettomuusriskit ovat keskenään erilaiset”. Tällöin tiedostoja voidaan vertailla keskenään. Jos yksi kopio korruptoituu, vertailu kahta ehjää tiedostoa vasten paljastaa ongelman ja mahdollistaa vikaantuneen tiedoston korjaamisen. Tallentaminen eri sijaintipaikkoihin ja erilaisiin teknisiin tallennusjärjestelmiin suojaa bitit myös tulipalojen kaltaisilta onnettomuuksilta sekä yksittäisen tallennusjärjestelmätoimittajan katastrofaalisilta virheiltä.

PAS-palvelussa bitit ovat hyvässä tallessa: jokaisesta tiedostosta on viisi kopiota, joista yksi on ns. pimeässä arkistossa eli irrallaan tietoverkoista. Tallennusratkaisu on myös maantieteellisesti hajautettu ja siinä sovelletaan eri järjestelmätoimittajia. Vastaavan ratkaisun toteuttaminen paikallisesti esimerkiksi jokaisessa korkeakoulussa olisi tullut erittäin kalliiksi, joten PAS-järjestelmän keskittäminen oli edullinen ratkaisu, jonka avulla saatiin korkea tietoturvan taso.

Eheys

Eheystiedolla tarkoitetaan sitä, että aineiston mukana toimitetaan tarkistussumma (checksum), joka saadaan tiedostoista tietyllä algoritmilla laskemalla. Tämän tiedon perusteella voidaan varmistua esim. elektronisena vapaakappaleena vastaanotetun aineiston eheydestä. Saapuneesta tiedostosta lasketaan tarkistussumma ja varmistetaan, että se on sama kuin ennen lähetystä. Mikäli summa on muuttunut, aineisto on korruptoitunut siirron aikana ja se pitää lähettää uudestaan.

Eheyttä ei voida taata, ellei Kansalliskirjastoon saapuville aineistoille ole laskettu tarkistussummia. Tällöin on olemassa riksi, että saamamme aineisto ei ole kunnossa, ja pitkäaikaissäilytys on epäonnistunut jo ennen alkamistaan. PAS-palvelu edellyttää, että saapuville aineistoille on luotu tarkistussummat, mutta saatava hyöty on rajallinen, jos niitä ei luoda riittävän varhaisessa vaiheessa.

Lisäksi kaikki PAS-palveluun siirrettävät aineistot tulee virustarkastaa ja tarvittaessa virukset on poistettava. Lisäksi aineisto tulee olla kirjoitussuojattu kun käytetään alkuperäistä tallennusalustaa. Nämä toimenpiteet ovat joko täysin hyödyntävän organisaation vastuulla tai yhteisesti PAS-palvelun kesken.

PAS-palvelun vastuulla olevia NDSA-vaatimuksia ovat pitkäaikaissäilytettävien aineistojen eheyden tarkastaminen säännöllisin väliajoin, eheystarkastusten prosessien ja tulosten dokumentointi sekä tarkistusten yhteydessä löydettyjen korruptoituneiden tiedostojen korvaaminen eheillä. Aineiston eheys tulee myös tarkastaa aina erityisten tapahtumien tai toimenpiteiden jälkeen. Näitä tapahtumia voivat olla esimerkiksi levyjärjestelmän kaatuminen sähkökatkon tms. syyn vuoksi tai uuden levyjärjestelmän käyttöönotto.

Valvonta

Valvonta-alueen tehtäviin kuuluu PAS-palveluun tallennettuihin aineistoihin liittyvien oikeuksien määritteleminen sekä niiden toimijoiden (henkilöt ja sovellukset) määrittely ja dokumentointi, joilla tulisi olla oikeus lukea, kirjoittaa, siirtää ja poistaa aineistoa. Näitä henkilöitä voi olla myös hyödyntävissä organisaatioissa.

PAS-palvelun vastuulla on ylläpitää ja katselmoida pääsy- ja toimenpidelokeja säännöllisin väliajoin, yksilöiden henkilöt ja ohjelmistot, jotka ovat tehneet toimenpiteitä aineistolle. Dokumentoitavista toimenpiteistä sovitaan erikseen ja niiden kuvaukset tallennetaan pitkäaikaissäilytyksen metatietona PREMIS-formaatissa. Ajantasainen toimenpidelista löytyy osoitteesta http://www.digitalpreservation.fi/specifications/vocabularies.

Metatieto

Metatietoalueen vaatimuksia ovat inventaarion tekeminen tallennetuista aineistoista, mukaan lukien nykyiset tallennuspaikat. Inventaariotieto tulee varmuuskopioida ja siitä pitää olla ainakin yksi kopio tallennettuna eri paikassa kuin aineisto. Metatietoa tulee tallentaa riittävästi, jotta tallennetut aineistot voidaan paikallistaa ja noutaa järjestelmästä. Metatieto voi olla kuvailevaa, rakenteista tai hallinnollista; hallinnollinen metatieto jakautuu tekniseen, käyttöoikeuksia koskevaan ja pitkäaikaissäilytyksen metatietoon. Tekninen metatieto kuvaa tiedostojen tekniset ominaisuudet tarkemmin kuin kuvaileva metatieto. Käyttöoikeudet koskevat sitä, mitä kukin toimija saa PAS-palvelussa oleville tiedostoille tehdä, ja pitkäaikaissäilytyksen metatieto kuvaa aineistoon kohdistuneet tapahtumat.

PAS-hanke on määritellyt käytettävät metatietostandardit ja pakolliset metatietoelementit. Ennen aineistojen siirtämistä PAS-palveluun metatietojen mahdolliset puutteet tulee täydentää, jotta lähetetyt paketit läpäisisivät PAS-palvelun sisääntulotarkistuksen. Kaikilla aineistoilla pitää olla esim. standarditunniste, joka mahdollistaa aineiston haun PAS-palvelusta.

PAS-palvelun vastuulla on pitkäaikaissäilytyksen metadata, eli aineistoon liittyvien säilytystoimenpiteiden kirjaaminen aikatietoineen, eli kuka teki, mitä ja milloin, ja mitä toimenpiteestä seurasi. Toimenpide voi olla esimerkiksi PDF/A-tiedoston migraatio johonkin toiseen tiedostomuotoon, jolloin PAS-palvelu tai muu migraatiosta vastaava taho kirjaa toimenpiteen ajankohdan, toimijat (ohjelmisto ja vastuuhenkilö) sekä tulokset (mitä muutoksia tiedoston ulkoasuun ja sisältöön tuli) siltä osin kuin mahdollista.

Aineisto

Kun aineistoa paketoidaan PAS-palveluun lähetettäväksi, sen tiedostojen tiedostomuodot pitää dokumentoida. Ei riitä, että ilmoitetaan väitöskirjan olevan PDF/A-formaatissa; on varmistettava ohjelmallisesti, että tiedostomuoto on oikeasti PDF/A ja itse tiedosto on virheetön.  Tähän tarkistukseen käytetään veraPDF-sovellusta (https://verapdf.org/); muilla tiedostoformaateilla on vastaavia sovelluksia. Sekä PAS-palvelun että sitä hyödyntävien organisaatioiden on tehtävä nämä tarkistukset, koska vain tällä tavoin voidaan varmista aineistojen tekninen säilytyskelpoisuus. On tärkeää että pitkäaikaissäilytettävät aineistot, kuten väitöskirjat, tarkistetaan ensimmäisen kerran jo ennen niiden julkaisemista, koska tiedostojen korjaaminen jälkikäteen ilman väittelijän suostumusta voi olla juridisesti mahdotonta ja teknisesti vaikeaa.

Jokainen tiedostomuoto vanhenee ennen pitkää ja tiedostot pitää modernisoida migraation avulla, jotta niiden käytettävyys voidaan taata. PAS-palvelu seuraa teknologian kehitystä ja ilmoittaa hyödyntäville organisaatioille muunnostarpeesta. Jo ennen tiedostomuodon teknistä vanhenemista kohdeyhteisön preferenssien muuttuminen tai muut syyt, kuten modernimman tiedostomuodon vähentynyt levytilan tarve, voivat tehdä migraation järkeväksi tai jopa välttämättömäksi. Tästäkin syystä migraatioiden ajoituksessa kuskin pukilla ovat PAS-palvelua hyödyntävät organisaatiot, ilman niiden lupaa prosessi ei käynnisty. Valtamme ei kuitenkaan ole rajaton: PAS-palvelu ei toteuta migraatiota, ellei siihen ole teknisiä edellytyksiä. Siksi esim. uuteen liikkuvan kuvan tiedostomuotoon, jonka väitetään tarvitsevan 50 % vähemmän levytilaa kuin edeltäjänsä, ei voida siirtyä heti kun se on periaatteessa mahdollista. Käytettävien ohjelmistojen tulee olla riittävän luotettavia ja itse migraation hyvin testattu.

PAS-palvelua hyödyntävän organisaation vastuulla on luoda suhteet sisällöntuottajiin kuten korkeakouluihin sekä kohdeyhteisöön eli asiakkaisiin. Ellei tiedostomuodon valintaa ohjata lainsäädäntöteitse (kuten väitöskirjojen ja opinnäytteiden kohdalla on asian laita) on tärkeää kannustaa kustantajia julkaisemaan aineistot myös pitkäaikaissäilytettävässä muodossa, tai ainakin toimittamaan ne Kansalliskirjastolle pitkäaikaissäilytettävässä muodossa, kuten PDF/A-tiedostomuodossa. Ellei julkaisija tätä tee, vastuu migraatiosta siirtyy Kansalliskirjastolle tai PAS-palvelulle. PDF-tiedoston teknisestä toteutuksesta riippuen migraation tekeminen voi olla työlästä.

Kuvat ovat peräisin kirjasta
Til-Landz, Elias Erici. Icones novae. [B]. Aboae : [Johan Larsson Wall], 1683.
Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201803125930

Juha Hakala,
Jukka Rajakangas

Parooni kääntyy haudassaan

Kysymys vallan kolmijako-opin tilasta Suomessa.

Helsingin sanomien toimittaja Marko Junkkari haastatteli reilu viikko sitten prof.(h.C)  Matti Kuusimäkeä. Kuusimäki toimi vuosina 1997-2010 valtakunnan syyttäjänä ( ”Syyttäjän ärähdys” HS 28.2.2020).

Kuusimäki muistutti Suomessa demokratioista poikkeavasta käytännöstä koskien ministerivastuulakia. Asia nousi esille vuonna 2019 tehdyssä selvityspyynnössä ulkoministeri Pekka Haaviston virkatoimien laillisuudesta Al Hol-jupakassa.  Suomessa ministerivastuulain mukaan syyteharkinnan tekee eduskunta, perustuslakivaliokunnan arvion pohjalta, ei juridinen toimija eli valtakunnansyyttäjä. Kuusimäen mielestä ministerivastuulaki on ”sekava ja ongelmallinen”.

Suomessa perustuslakivaliokunnan, joka koostuu poliitikoista, rooli korostuu. Perustuslakivaliokunta totesi Haaviston toiminnan hallintolain ja ulkoasianhallintolain vastaisena, muttei perustuslaissa tarkoitetulla tavalla lainvastaisena. Euroopan neuvoston korruptionvastainen komitea Greco on jo kahdesti nostanut esiin Suomessa voimassa olevan korotetun syytekynnyksen koskien ministerien toimintaa, ja ihmetellyt sitä, että poliittinen elin vastaa syyteharkinnasta, ei juridinen.

Ministerivastuulaki rikkoo vallan kolmijako-oppia!  Opin mukaan lainsäädäntö, tuomio- ja toimeenpanovalta kuuluvat eri elimille; eduskunnalle lakien säätäminen, hallitukselle niiden toimeenpano ja näistä riippumattomalle oikeuslaitokselle tuomiovalta.

BnF - Montesquieu - Un écrivain philosophe

Tämän demokratian valtiosäännön ja peruskallion formuloi  Charles-Louis de Secondat, Baron de La Brède et de Montesquieu (1685-1755) teoksessaan De l’esprit des lois eli Lakien luonteesta. Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1748 Genevessä (Barrillot & Fils, 2 vol. 4°) anonyyminä, koska vallan kolmijako –oppi ei oikein sopinut ajan monarkistiseen ajatteluun, ja koska Montesquieu oli onnistunut saamaan aikaisemmilla julkaisuillaan nimensä ei toivottujen listalle.

Toivottavasti kaikki ottavat tämän vakavasti! Ehkä paroonin formuloiman vallan kolmijako-opin hämäryys Suomessa johtuu siitä, että Montesquieun teosta ei ole vielä käännetty suomeksi ? Ruotsiksi kylläkin Om lagarnas anda (Stockholm 1990).

Teokseen, ja vielä sen ensimmäiseen painokseen (sic!), voi kyllä tutustua Kansalliskirjaston erikoislukusalissa, alkukielellä eli ranskaksi.

Lopuksi teemaan sopiva mietelause, joka liitetään paroni Montesquieu’hun.

Oligargiassa ruhtinaan harjoittama tyrannia ei ole niin vaarallinen kansalaisten hyvinvoinnille kuin kansalaisten apatia demokratiassa.

Till vetenskapernas gynnare, idkare och vänner 

Turun palolla, Pohjoismaiden suurimmalla kaupunkipalolla, syyskuun 4. päivänä 1827 oli merkittäviä seurauksia akateemiseen toimintaan Suomessa. Jo päivämäärällä 25.10.1827 saapui keisarillinen julistus, jossa määrättiin, ”että Turun yliopistolla on oleva paikka Helsingissä ja että se sitä paitsi muistoksi Suomen unohtumattomasta hyväntekijästä on kantava Suomen Aleksanterin-yliopiston nimeä.” Tieteellinen työ ja julkaiseminen keskeytyi, eikä opetustakaan kevätlukukaudella 1828 annettu ja lisäksi, yliopiston tuli aloittaa toimintansa Helsingissä 1.10.1828 alkaen. 

Ensimmäinen Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa julkaistu väitöskirja tarkastettiin 26.11.1828. Kyseessä oli Nils Abraham Gyldénin (1805-1888) kolmiosaisen väitöskirjan Dissertatio academica de cyropaediae Xenophontis fide historica kahden jälkimmäisen osa tarkastaminen. Ensimmäinen osa oli julkaistu edellisenä vuonna Turussa, mutta tieteellinen työ oli keskeytynyt tunnetuista syistä. Gyldénin väitöskirja on yksi niistä Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa painoluvan saaneesta 1968 väitöskirjasta, jotka Kansalliskirjasto on digitoinut ja tänään julkaissut verkkopalvelussaan.

Gyldénin väitöskirjan osat 2 ja 3. Väitöspäivämäärä 26.11.1828.

Varastokirjastosta päivänvaloon 

“Väitöskirjojen kuollut meri yliopistonkirjastojen kellareissa kätkee miljoonien yleensä ilmaiseksi tehtyjen työntuntien saaliin”, kirjoitti Matti Kuusi vuonna 1968. Ja tosiaan, yli viisikymmentä vuotta myöhemmin suoritetun Urajärven varastokirjaston tyhjennyksen yhteydessä varastokokoelmasta poimittiin yksi kappale kutakin Suomen Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston ja sitä seuranneen Helsingin yliopiston väitöskirjaa digitointia varten. Urajärvellä sijainneessa Varastokirjastossa oli tuo meri – noin 5000 hyllymetriä väitöskirjoja Autonomian ajalta 2010-luvulle. Tuosta aineistoista vanhin osa vuosilta 1828-1917 lähetettiin Helsinkiin inventoitavaksi ja näiden väitöskirjojen kuvailutiedot täydennettiin kirjastotietokantaan kevään ja kesän 2020 aikana. Tässä yhteydessä kaikki Keisarillisen Aleksanterin-yliopistossa julkaistut väitöskirjat liitettiin myös osaksi Kansallisbibliografiaa. Aineistojen digitointi ja jälkikäsittely suoritettiin Kansalliskirjaston Mikkelin toimipisteessä syksyllä 2020 ja alkuvuodesta 2021. 

Urajärvelllä sijainneesta varastokirjastosta seulottiin noin 5000 hyllymetriä väitöskirjoja, joista 58 hyllymetriä lähetettiin Helsinkiin tarkastettavaksi.

Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston väitöskirjojen ohessa digitoitiin myös muita akateemisen toiminnan seurauksena syntyneitä julkaisuja. Digitaalisina kopioina on nyt saatavissa myös yliopiston perussäännöt, opinto-ohjelmat, yliopiston järjestämiin juhliin liittyvä kirjallisuus, rehtorien puheet ja kertomukset, virkaanastujaisluennot ja promootiokirjallisuus. Nyt saataville digitoitu aineisto antaa kattavan kuvan akateemisesta maailmasta Suomessa keisariajalla ja täydentää kuvaamme kotimaisesta tieteenhistoriasta.  

Tekijänoikeuksista vapaa aineisto on luettavissa digi.kansalliskirjasto.fi -palvelussa. Tekijänoikeuksien alaista (Tekijän kuolinvuosi 1951 tai myöhemmin) aineistoa voidaan tarkastella vapaakappaletyöasemilla. 

Väitöskirjat ja niiden julkaisukulttuuri 

Vuosina 1828-1917 Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa julkaistiin yhteensä 1968 väitöskirjaa ja stipendiaattiteesiä. Aikaisemmissa aihetta käsittelevissä bibliografioissa ilmoitettu lukumäärä on pienempi, mutta tässä yhteydessä myös sarjaväitöskirjojen erilliset osat ja stipendiaattiteesit ovat laskettu itsellisinä lukuun mukaan. Vajaan sadan vuoden aikana julkaistiin eri tasoisia ja eri muotoisia väitöksiä, joten useat väitöskirjalajit ansaitsevat tässä yhteydessä oman tarkastelunsa.  

Vuoden 1828 statuutit, perussäännöt, muuttivat Turun akatemian aikaisia käytäntöjä ja väitöskirjalajien määrä väheni kahdeksasta neljään, joita olivat kandidaatintutkinnon harjoitusväitöskirja (pro exercitio), tohtorinväitoskirja (pro doctoratu), virkaväitöskirja (pro munere) ja dosentinväitöskirja (pro venia docendi). Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa ei julkaistu enää teologian kandidaatin tutkinnon väitöksiä (pro canditura theologica), pro stipendiariis väitöksiä, eikä vuotuisväitöskirjoja (dissertationes annuae). Myös pro gradu -väitöksen painatuspakko poistettiin vuonna 1828. Väitöskirjojen lisäksi julkaistiin myös muutaman sivun mittaisia stipendiaattiteesejä. 

Nykyhetkestä tarkasteltuna väitöskirjojen tekijyydet herättävät useita kysymyksiä. Vuoden 1828 statuuteissa määrättiin myös, että väittelijän tuli itse kirjoittaa väitöskirjansa tiedekunnan alaan kuuluvasta aiheesta. Uutuutena perussäädöksessä oli entisen julkisen pro gradu -väitöksen erottaminen maisterinarvosta – nyt siitä tehtiin filosofian tohtorin arvon edellytys.  Maisterin-, eli pro exercitio -väitöksellä tarkoitettiin vuosina 1828-1852 suullisen latinantaidon ja väittelytaidon osoitusta. Asia ei ole aivan yksiselitteinen, sillä aina vuoteen 1852 saakka pro exercitiot ja stipendiaattiteesit olivat preeseksen, eivät respondentin käsialaa. Julkaisijana kuitenkin toimi respondentti, jonka tuli huolehtia myös preeseksen laatiman tutkimuksen painokustannuksista. Keskustelu julkaisemisen kustannusten jaosta ei siis ole uutta.

Pro exercitio -väitökset

Pro exercitio -väitöksiä julkaistiin usein myös sarjoina, jolloin vanhaa käytäntöä noudatellen näihin sarjaväitöskirjoihin sisältyi vihkon alkuun painettuja teesejä, joita väitöstilaisuudessa käsiteltiin.  Väitöstilaisuudessa respondentin tehtävänä oli kerätä yhteen opponenttien puheenvuorot ja vastata ensimmäisenä esitettyihin väitöksiin. Kyseessä oli siis respondentin oppineisuuden osoittaminen.  

Sarjaväitöskirjoja olivat usein esim. kreikan- tai latinankielisten antiikin kirjallisuuden käännökset, jotka olivat preeseksen tuottamia, ja joihin respondentti oli lisännyt teesinsä. Tuottelias preeses oli mm. Axel Gabriel Sjöström (1794-1846), joka julkaisi lähes 160 yhden arkin mittaista väitöskirjavihkoa vuosina 1816-1846. Upeimpia esimerkkejä sarjaväitöskirjasta on Carl Reinhold Sahlbergin (1779-1860 Dissertatio entomologica Insecta Fennica enumerans I–II, jonka julkaiseminen oli alkanut jo Turussa vuonna 1817 ja se saatiin päätökseen vuonna 1839. Sarjaväitöskirjat koostuivat yleensä pro exercitio -väitöksistä, mutta muitakin toteuttamistapoja oli. Esimerkiksi Johan Philip Palménin lähes 180-sivuinen ja yksitoistaosainen sarjaväitöskirja Rättshistoriska bidrag till tolkningen af 1734 års lag vuosilta 1849-1852 koostui osittain stipendiaattiteeseistä, osin pro exercitio -väitöksistä

Sarjaväitöskirjojen osien julkinen puolustaminen saattoi tapahtua usein saman päivän aikana, kuten Palménin väitöksen kohdalla: neljäs osa puolustettiin aamupäivällä (p.v.t.f.m., vanlig tid före middagen = klo 10) 16.10.1850 ja seuraava viides osa myöhemmin samana iltapäivällä (p.v.t.e.m., vanlig tid efter middagen = klo 13) Väitöskirja oli joka tapauksessa julkaistava aina esimiehen, eli preeseksen alaisena ja väitteitä tuli myös julkisesti puolustaa. Poikkeuksena tästä ovat lääketieteen väitökset, joita ei tarvinnut laatia kenenkään valvonnassa, eikä niitä välttämättä tarvinnut puolustaa ennakkoon sovittuna päivänä. Esimiehisyyspakko poistettiin lopulta vuonna 1871, jolloin myös pro exercitio muutettiin ainekirjoituskokeesta käännöskoneeksi. Harjoitusväitöskirjoja julkaistiin vuosina 1828-1852 yhteensä 455 kappaletta ja stipendiaattiteesejä 171 kappaletta. 

Pro exercitio -väitöskirjojen julkinen puolustaminen saattoi tapahtua saman päivän aikana. Edellinen osa tarkastettiin aamupäivällä, jälkimmäinen iltapäivällä.

Vuoden 1852 suuri yliopistoreformi ja sinä vuonna julkaistut uudet statuutit vaikuttivat myös väitöskirjojen laatimiseen. Pro exercitio -väitöskirja ei ollut enää julkinen väitöksen puolustaminen, sillä se muutettiin kirjalliseksi kielikokeeksi, jolloin pro exercitio tarkoitti latinan kielen hallinnan todistamista ja pro gradu tarkoitti tieteellistä ruotsinkielistä väitöstä. Kun vuonna 1828 perussäännöt olivat määränneet, että teologiset, filosofiset ja virkaväitöskirjat tuli julkaista latinaksi ja muut joko ruotsiksi tai latinaksi, niin vuoden 1852 statuuttien mukaan kaikkien väitösten tuli olla joko latinan- tai ruotsinkielisiä.

Tämäkin asetelma muuttui pian ja ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja julkaistiin vuonna 1858. Carl Axel Gottlund (17961875) oli tosin jo vuonna 1850 kirjoittanut virkaväitöksen suomen kielellä, hakiessaan suomen kielen professorin virkaa, mutta väitöskirja oli painettu ilman sensuurin lupaa. Väitös takavarikoitiin kieliasetukseen nojaten, eikä siten väitöstilaisuuttakaan järjestetty. Vuodesta 1871 alkaen sallittiin väitöskirjojen kirjoittaminen myös jossain tilanteissa ranskaksi ja saksaksi. Ensimmäinen englanninkielinen väitöskirja ilmestyi vuonna 1889, espanjankielinen vuonna 1907, italiankielinen vuonna 1912, mutta ensimmäinen kokonaan venäjänkielinen vasta vuonna 1959. 

C.A. Gottlundin väitöskirja oli ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja, mutta sitä ei voitu sensuurilain puitteissa julkisesti puolustaa.

Vuoden 1852 statuuttien muutokset vaikuttivat myös väitöskirjojen painosmääriin. Vuoden 1828 statuuttien mukaan kutakin väitöstä tuli painaa 800 kappaletta, kun taas uusissa perussäännöissä kappalemäärä oli vain 600. Yliopiston perussäädökset uusittiin seuraavan kerran vuonna 1924, jolloin väitöskirjojen painosmäärä alennettiin 400 kappaleeseen. 

Pro munere -väitökset

Pro munere-, eli virkaväitöskirjaa tarvittiin nimensä mukaisesti virkaa varten. Tämä vaatimus oli voimassa jo Turun Akatemian aikana, mutta sitä oli noudatettu harvakseltaan. Vuonna 1828 määräyksiä tiukennettiin ja edelleen vuoden 1852 statuuteissa pro muneren merkitys virkanimityksissä kasvoi. Professorin virkaa sai hakea tohtorin arvon suorittanut henkilö, joka säädetyssä ajassa julkaisi itse laatimansa väitöskirjan ja puolusti sitä itse. Samaa virkaa oli usein hakemassa useampikin henkilö ja virkakilpailuista syntyi usein aatteellista ja tieteellistä valtapeliä tiedekuntien ja sen osastojen sisällä – joskus konsistorissakin. Kuuluisimpia lienee professorinvirkaa hakeneiden Johan Gustaf Frosteruksen (1826-1901) ja Georg Zacharias Forsmanin (1830-1903) välinen nimityskiista syksyltä 1862. 

Frosteruksen ja Forsmanin pro munere -väitöskirjat historian professuuria varten vuodelta 1862.

Pro munere -väitöksen vastaväittäjänä toimi usein kyseessä olevan tiedekunnan henkilö, useissa tapauksissa eroamassa oleva professori, joskin ehdokasta oli arvioimassa aina laajempi joukko. Virkaväitöskirjojen käytäntö oli voimassa aina 1800-luvun loppuun, kunnes pro munere tehtiin vapaaehtoiseksi vuonna 1899. Tämän jälkeen virantäyttöön tarvittiin tieteellisten ansioiden lisäksi asiantuntijalausuntoja, joko yliopiston sisältä tai sen ulkopuolelta. Viimeinen virkaväitöskirja julkaistiin vuonna 1901. Erillinen dosentinväitöskirja, pro venia docendi, vaadittiin aina vuoteen 1895 saakka, jonka jälkeen jokin muukin tieteellinen teos kuin nimenomaan arvoa varten laadittu väitöskirja mahdollisti dosentuurin saavuttamisen. Viimeinen pro venia docenci -väitös julkaistiin vuonna 1899.  

Väitöskirjat olivat keskeisin osa suomalaista tieteellistä julkaisukulttuuria aina 1800-luvun lopulle, jolloin yliopistollisten virkojen pätevöitymisvaatimuksia väljennettiin, eli pro munere -väitös poistettiin. Toisaalta tieteellisten seurojen julkaisusarjat tarjosivat uusia kanavia tieteellisen tiedon esittämiseen ja välittämiseen. Dosentinväitöskirjoja julkaistiin ajanjaksolla 1828-1917 yhteensä 116 kappaletta ja virkaväitöskirjoja julkaistiin yhteensä 192 kappaletta. 

Tieteellinen tutkimus osana yliopiston juhlakulttuuria 

Vuoden 1852 uusien perussääntöjen myötä professorien virka-aseman arvostus siis nousi. Tämä ilmeni muun muassa professorien virkaanastujaisten yhteydessä. Muodostui tavaksi, että tiedekuntien johtajiksi korotetut dekaanit julkaisivat laajoja tutkielmia virkaanastujaisten kutsukirjoina. Kutsukirjallisuuden aiheet saattoivat liittyä yliopiston tai kansakunnan tilaan, mutta toisinaan ne saattoivat olla hyvinkin yksityiskohtaisia tutkielmia dekaanin omalta tieteenalalta. Vaikka installaatiokutsut menettivät merkitystään 1900-luvulle tultaessa, osoittavat ne professorinviran asemaa akateemisessa maailmassa ja siten kytkeytyvä t myös väitöskirjoihin liittyvään julkaisutraditioon. 

Kutsukirja Jakob August Estlanderin virkaanastujaisiin sisälsi formaatinmukaisen fraasin: “Inbjudningsskrift till Vetenskaperna Gynnare, Idkare och Vänner, att åhöra offetliga föredrag…”

Promootio-, juhla- ja surukirjallisuus osana julkaisukulttuuria

Promootiot ovat näkyvä osa akateemista kulttuuria ja niihin liittyneet poliittiset tapaukset vahvistivat tapahtumien symbolista arvoa. Ne olivat vakiinnuttaneet asemansa juhlakulttuurissa viimeistään vuonna 1840, jolloin juhlittiin 200-vuotiasta yliopistoa. Promootiokirjallisuudessa korostettiin usein historiaa ja taiteita, mutta myös keskusteliin yliopiston historiasta ja 1800-luvun lopulla “promootioiden merkitys kansallisen tradition suurkatselmuksina alkoi tulla yhä selkeämmäksi”. Promootioihin sävellettiin kantaatti ja promootiorunous aina 1600-luvulta lähtien on mielenkiintoinen kaunokirjallinen akateemisen julkaisukulttuurin tekstilaji. 

Juhlakirjallisuuden asemaa Keisarillisen Aleksanterin-yliopistossa tulee niin ikään tarkastella, edes lyhyesti, tässä kontekstissa. Erilaisia yliopistollisia juhlia varten painatetut kutsukirjat ovat typografisesti mielenkiintoisia, mutta ennen kaikkea ne ovat osoitus yliopiston erityisestä suhteesta suuriruhtinaaseen, hallitsijaan ja kansleriin, eli Venäjän keisariin. Vuonna 1877 yliopistolla järjestettiin toisen perustajansa Aleksanterin I:n satavuotismuistojuhla, vuonna 1880 vietettiin Aleksanteri II:n 25-vuotishallitsijajuhlaa ja vuonna 1883 julkaistiin näyttävä kutsukirja yliopistolliseen juhlaan, jota vietettiin Aleksanteri III:n kruunajaisten johdosta.

Myös erilaiset suru- ja muistotilaisuuksiin painetut julkaisut ovat mielenkiintoisia. Niitä julkaistiin ennen kaikkea yliopiston suurmiesten kunniaksi. Näyttäviä julkaisuja toimitettiin Runebergin surujuhlaan vuonna 1877, Topeliuksen erojuhlaan vuonna 1878, Snellmanin surujuhlaan vuonna 1882 ja Lönnrotin surujuhlaan kaksi vuotta myöhemmin. Runebergin ja Snellmanin satavuotismuistojuhlia vietettiin 1900-luvun alussa. Aikakauden viimeinen suuri tapahtuma oli 31. lokakuuta 1917 vietetty reformaation 400-vuotisjuhla.

Vuoden 1897 promootiojulkaisun kansi oli Eliel Saarisen suunnittelema.

Venäjän keisarin kunniaksi vietettyjen akateemisten muistojuhlien julkaisut olivat usein koristeellisia.

Snellmanin, Lönnrotin ja Runebergin kunniaksi vietettyjen muistojuhlien julkaisuja.

Sananen väitöskirjojen metadatasta

Väitöskirjojen poiminnan ja inventoinnin yhteydessä havaittiin, ettei suurinta osaa keisariajan väitöskirjoja oltu kuvailtu osaksi Kansallisbibliografiaa. Kun vuosina 1828-1917 julkaistujen väitöskirjojen kuvailutietoja tarkistettiin keväällä ja kesällä 2020, liitettiin ne sittemmin myös osaksi Kansallisbibliografiaa. Kuvailutiedot jouduttiin tarkastamaan lähes sokkona kutakenenkin etätyöpisteellä koronakevään aikana, näkemättä juurikaan alkuperäistä painettua teosta. Suureksi avuksi tässä työssä olivat Hjeltin, Roosin sekä Mäkelä-Henrikssonin ja Puupposen laatimat bibliografiat Aleksanterin-yliopiston ja Helsingin yliopiston väitöskirjoista sekä Yrjö Kotivuoren ja Veli-Matti Aution laatimat Ylioppilasmatrikkelit vuosilta 1640-1852 ja 1853-1899. Suureksi avuksi kuvailu- ja tietokantatyössä osoittautui myös Heikki A. Reenpään kokoelma ja hänen harrastuneisuutensa kotimaista tiedettä kohtaan.

Tavoitteena oli myös avata moniosaisten väitöskirjojen nimekkeet siten, että jokainen väitöskirja on nyt kuvattu itsenäisenä teoksena Kansallisbibliografiaan. Tämä valinta antoi mahdollisuuden myös lisätiedon tuottamiseen. Väitöskirjojen tietueisiin on lisätty erilaisia huomautuksia, jotka voivat olla hyödyksi koko aineistoa analysoidessa. Lisätiedoissa mainitaan nyttemmin mm. väitöskirjalaji, erilaisia bibliografisia viitteitä sekä väitöskirjojen tarkastuspäivämäärä silloin kun tieto väitöspäivämäärästä on ollut saatavilla. Väitöspäivämääriä ei tiedetä tarkkaan vajaasta 40 lääketieteen pro doctoratuväitöskirjasta vuosilta 1840 ja 1847.  

Tekijänoikeuksien alaiset aineistot ovat luettavissa Vapaakappaletyöasemilta, tekijänoikeuksista vapaat aineistot digi.kansalliskirjasto.fi –palvelussa. Väitöskirjat ovat jaettu UDK-luokkien mukaisesti kymmeneen alakokoelmaan ja tällä jaolla pyritään edistämään aineistojen selailua ja saavutettavuutta. Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston muut julkaisut ovat saavutettavissa omassa alakokoelmassaan 
 

publice proponunt, 

Jussi-Pekka Hakkarainen 
Pasi Koste 
Tuula Pääkkönen 
Iris Séraphin 

Kirjallisuutta: 

Autio, Veli-Matti: Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899. Verkkojulkaisu <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/>. Luettu 8.1.2021.  
Heikel, Ivar A.: Helsingin yliopisto 1640-1940. Helsinki, 1940.  
Hjelt, Otto E.A.: Det finska universitetets disputationsoch program-litteratur under åren 1828-1908 systematiskt ordnad : dissertationes academicae et programmata universitatis litterarum fennorum Helsingforsiae annis 1828-1908 edita. Helsingfors, 1909.  
Klinge, Matti: Helsingin yliopisto 1640-1990. 2. osa, Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808-1917. Helsinki, 1989. 
Kotivuori, Yrjö: Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi>. Luettu 8.1.2021. 
Kuusi, Matti: “Väitöskirjat”, Suomen kirjallisuus 7, Helsinki, 1968, s. 540-547. 
Mäkelä-Henriksson, Eeva; Puupponen, Tuovi: Helsingin yliopiston väitöskirjat 1828-1977 : Dissertationer vid Helsingfors universitet 1828-1977 = Dissertations at the University of Helsinki 1828-1977. Helsinki, 1978.  
Roos, Iris: Helsingin yliopiston väitöskirjat ja ohjelmat vuosina 1909-1928. Helsinki, 1930. 

Henrik Gabriel Porthan, kieli ja kansakunta Suomen ensimmäisessä sanomalehdessä

15.1.1771 julkaistiin ensimmäinen suomalainen sanomalehti, Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo. Lehden julkaisijana toimi Aurora-seura, joka perustettiin Turussa edellisenä vuonna. Lehden toimittaminen oli Aurora-seuran sihteerin vastuualueella ja seuran sihteerinä toimi Henrik Gabriel Porthan (1739-1804), jonka ura lehtimiehenä oli yli kolmen vuosikymmenen mittainen

Porthanin lehteä, eli Tidningaria, julkaistiin tammikuun 1771 puolesta välistä lähtien kaksi kertaa kuukaudessa ja heti seuraavan vuoden alusta alkaen kerran viikossa, kunnes heti seuraavana vuonna lehti ilmestyi jälleen kaksi kertaa kuukaudessa. Lehti ilmestyi vuosina 1771–1778 ja uudelleen vuosina 1782–1785. Lehti ilmestyi myös vuonna 1789, tällä kertaa nimellä Åbo Nya Tidningar, mutta katkosten jälkeen säännöllisesti vuodesta 1791 alkaen nimellä Åbo Tidningar. Vuodesta 1801 alkaen lehden nimi oli Åbo Tidning ja sitä julkaistiin vuodesta 1810 alkaen nimellä Åbo Allmänna Tidning ja edelleen vuodesta 1820 alkaen jälleen nimellä Åbo Tidningar aina vuoteen 1861 saakka. 

Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo. Lehden ensimmäinen numero.

Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo. Julkaistu 15.1.1771.

Anders Chydeniukselle lähettämässä kirjeessään Porthan kuvaili seuran ja lehden tavoitteita seuraavasti: ”Täällä Turussa on perustettu seura, jonka tarkoituksena on vaalia ja levittää keskuuteemme ennen kaikkea kaunokirjallisuuden harrastusta. Seura on myös päättänyt maanmiestensä luettavaksi julkaista viikkolehteä, joka tulee sisältämään sekä uutisia Turusta ja muilta Suomen paikkakunnilta että kirjoituksia maan historiasta, maantieteestä, kielestä jne. 

Tidningarin ensimmäinen numero alkaakin manifestoiden Porthanin ja Pehr Adrian Gaddin pitkällä runolla, jossa tiivistetään seuran ja lehden ohjelmaa: 

Kyll’ antaa Suomen maa voi sulle runsaat aiheet, 
saat tiedon terävin sen luonnon selittää, 
kuvailla isäin työn ja kunnon, vaivan, vaiheet – 
valoksi, viitaksi maan lasten niin ne jää. 
Viel’ outo maamme on, sen kuvaus kiero, 
sen kieli hoidoton, yö kaihtaa muistot sen: 
vain yhteis-uurastus, mi vaivaa, työtä ei viero, 
yöst’ unhon pelastaa voi aarteet aikojen. 
(Op. Cit. Manninen, 158. Suomennos Otto Manninen) 

Heli Rantala on artikkelissaan käsitellyt ”Porthanin lehden” ensimmäistä julkaisua ja lehden ensimmäisiä vuosikertoja sekä niiden uudelleen käyttöä myöhäisemmässä lehdistössä. Tuo runo toistuu lehdistössä pitkään ja eri tarkoituksissa, ja onkin mielenkiintoista seurata toistuuko traditio ja miten kotimainen lehdistö muistelee perustajaansa.

Tässä kirjoituksessa kuitenkin seurataan erästä ensimmäisessä numerossa ilmestynyttä Porthanin kirjoitusta, joka kulkee lehden ensimmäisen vuosikerran sivuilla useana otteena, yhteensä kuusi kertaa 

Avaussanojen ja runon jälkeen seuraava ensimmäisen lehden numeron kirjoitus on tekstilajiltaan jonkinlainen kommentaarin, kirja-arvostelun ja tieteellisen keskustelun hybridi. Se ottaa lehden kahdeksasta sivusta valtaosaan, yli puolet. Porthan on ottanut tekstissään kohteekseen unkarilaisen jesuiitan János Sajnovicsin edellisenä vuonna julkaiseman teoksen, Demonstratio. Idioma Ungarorum et Lapponum idem esse. Tässä kirjoituksessa Sajnovics oli osoittanut saamen ja unkarin kielisukulaisuuden vertailemalla kielien sanastoa ja kieliopillisia rakenteita.  

János Sajnovics: Demonstratio. Idioma Ungarorum et Lapponum idem esse.

János Sajnovics: Demonstratio. Idioma Ungarorum et Lapponum idem esse. Tyrnaviae 1770. By [1], Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1864769

János Sajnovics ei ollut kielitieteilijä, vaan astronomi ja matemaatikko. Hän osallistui vuonna Tanska-Norjan kuninkaan Kristian VII:n varustamaan retkikuntaan, jonka tarkoituksena oli havainnoida Venuksen ohikulkua Vuoreijaan rakennetussa observatoriossa. Retkikunnan johtajaksi oli kutsuttu Maria Teresian hoviastronomi, Maximilian Hell (1720-1792), joka valitsi entisen oppilaansa Sajnovicsin apulaisekseen retkikuntaan. Yksi valinnan motiiveista oli, että Sajnovicsin äidinkieli oli unkari ja että Hell halusi selvittää väitteitä, joiden mukaan pohjoisen asukkaat puhuisivat unkarinsukuista kieltä.  

Hell ja Sajnovics saapuivat Vuoreijaan lokakuussa 1768 ja retkikunta viipyi Lapissa yhteensä kahdeksan ja puoli kuukautta. Tuona aikana Sajnovics tutustui kahteen lähetyssaarnaajaan, jotka olivat olleet tanskalaisen kielitieteilijä Knud Leemin (1697-1774) oppilaita. Lähestysaarnaajat tutustuttivat hänet saameen ja ennen kaikkea Knud Leemin vuonna 1748 julkaisemaan saamen kielioppiin ja vuonna 1765 ilmestyneeseen tanskalais-saamelaiseen sanastoon. Vaikka Sajnovics teki myös jonkinverran omia muistiinpanojaan, pohjautui hänen Demonstrationsa ennen kaikkea Knud Leemin teoksiin. Sajnovicsin ansiona olivat hänen kieliopilliset havaintonsa, joita voidaan pitää täsmällisinä ja oikeaan osuvina. Sajnovicsin katsotaan ensimmäisenä todistaneen suomalais-ugrilaisten kielten sukulaisuuden. 

Sajnovicsin päätelmät eivät alkuun saaneet kannatusta Unkarissa, missä kielisukulaisuus saamelaisten kanssa torjuttiin jyrkästi. Kohun seurauksena kielisukulaisuuden vastustaja, lääkäri Sámuel Gyarmathi (1751-1830), matkusti Göttingeniin opiskellakseen siellä suomensukuisia kieliä ja kumotakseen Sajnovicsin teorian. Kävikin niin, että Gyarmathi joutui tunnustamaan Sajnovicsin osoittaman kielisukulaisuuden päteväksi. Edelleen Gyarmathi jatkoi Sajnovicsin tutkimuksia ja julkaisi vuonna 1799 tutkimuksensa Affinitas linguæ hungaricæ cum linguis fennicæ originis grammatice demonstrata, missä hän ulotti kielitieteelliset vertailunsa useimpiin suomalais-ugrilaisiin kieliin ja todistaa suomalais-ugrilaisten kielten sukulaisuutta muoto-opin kautta. Sajnovicsin ja Gyarmathin teokset olivatkin edelläkävijöitä kielitieteen saralla. 

Sinänsä ei ollut ihme, että Sajnovicsin tutkimus kiinnosti Porthania. Jo laadittaessa Tidningarin ohjelmaa loppukesästä 1770, “oman maan kieleen” liittyvien uutisten ja kirjoitusten tuottaminen oli mukana lehden ohjelmassa – kielisukulaisuus kiinnostaa myös Porthania. Hän esittelee Sajnovicsin Demonstratiota sanomalehdessään lähes koko sen ensimmäisen julkaisuvuoden ajan. Tidningarin sivuilla Porthan pohtii sitä, miten kielten ja kansojen sukulaisuus olisi selitettävissä. Porthanin oivallus tässä kohtaa on se, että kansakuntaan kuulutaan kielen kautta. Sajnovicsin tutkimus tukee hänen agendaansa. Sivuseikka on se, että Sajnovicsin teoksen esittely ja sen lyhennelmä on samalla sekä ensimmäinen suomalaisessa lehdistössä ilmestynyt käännös että jatkokertomus.

Porthanin huomioita unkarin-, saamen-, suomen- ja ruotsinkielisten sanojen samankaltaisuudesta.

Porthanin huomioita unkarin-, saamen-, suomen- ja ruotsinkielisten sanojen samankaltaisuudesta.

Vaikka monialaista Porthania on kutsuttu Suomen historian isäksi ja kansanrunoudentutkimuksen airueeksi, niin hänen tutkimusaloihinsa kuului myös kielitiede. Porthan eli tieteellisen keskustelun avantgardessa, mistä kiinnostus Sajnovicsin tekstiä kohtaan on osoituksena. Uutiset kulkivat nopeaan jo ennen lennätintä – kirja oli julkaistu vasta edellisenä syksynä, vain joitakin kuukausia aikaisemmin ennen Tidningarin ensimmäistä numeroa.

Porthanin ja Gyarmathin tiet kohtasivat myöhemmin vuonna 1779 Göttingenissä, minne Porthan oli matkustanut viideksi viikoksi, tutkijaresidenssiin, sanottaisiin nykyään. Göttingen oli tuolloin kielitieteellisen tutkimuksen tieteellisiä keskuksia ja täällä hän tapasi suomensukuisten kansojen ja kielten asiantuntijan August Ludwig von Schlözerin, jonka kanssa Porthan ryhtyi kirjeenvaihtoon. Schlözer oli aikaisemmin kiinnittänyt huomiota Venäjällä asuviin suomensukuisiin kansoihin ja heidän kielisukulaisuuteensa. Göttingenissä Porthan sai myös mahdollisuuden tutustua Eberhard Fischerin sanakirjan käsikirjoitukseen, joka sisälsi neljänkymmenen Venäjällä ja Siperiassa asuvan kansan sanastoa. Lisäksi Porthan aloitti unkarin kielen opiskelun tutustuttuaan Göttingenissä kahteen unkarilaiseen, David Perlakiin ja edellä mainittuun Gyarmathiin.

Göttingenin-matkan eräs seuraus oli se, että Porthan irrottautui selkeämmin aikaisemmasta käsityksestään suomen kielen sukulaissuhteista. Kun Porthan oli vielä vuonna 1766 De poësi Fennicassa pohtinut hepreaa suomen sukukiele niin viimeistään Göttingenin-matkan jälkeen hän oli muuttanut kielitieteellisiä perusteitaan kielisukulaisuudesta. Kiinnostuksestaan huolimatta, että Porthan ei varsinaisesti julkaissut yhtään kielitieteellistä tutkimusta ja hänen pohdintansa suomalais-ugrilaisuudesta ovat levällään eri julkaisuissa. Joka tapauksessa, hänen vaikutustaan kielitieteelle voidaan pitää merkittävänä.  

Porthanin perehtyneisyyden myötä kielitieteenkin uudet opit saapuivat Suomeen ja vielä jäsentymätön uralistiikan/suomalais-ugrilaisten kielten tutkimus saa tukea Porthanin kriittiseltä ajattelulta, joskin se konkretisoituu vasta tulevien sukupolvien pyrkimyksissä. Keskeisimmän havainnon hän oli kuitenkin tehnyt jo Tidningarin ensimmäisessä numerossa sivutessaan lyhyesti suomen kielen ja kansakunnan suhdetta.

(Kirjoitus pohjautuu 15.1.2021 pidettävään esitelmään, ks. https://porthanseura.wordpress.com/2021/01/06/suomalainen-sanomalehdisto-250-vuotta-15-tammikuuta-2021/ 

Jussi-Pekka Hakkarainen 
Tietoasiantuntija 

Kirjallisuutta 

Ahokas, Minna: Valistus suomalaisessa kirjakulttuurissa 1700-luvulla. Helsinki, 2011. 
Korhonen, Mikko: János Sajnovics, vertailevan kielitieteen edelläkävijä, Virittäjä, 87 (2), 1983. https://journal.fi/virittaja/article/view/37763  
Manninen, Juha (toim.): Porthanin monet kasvot. Kirjoituksia humanistisen tieteen monitaiturista. Helsinki, 2000. 
Manninen, Juha: Valistus ja kansallinen identiteetti. Aatehistoriallinen tutkimus 1700-luvun Pohjolasta. Helsinki, 2000. 
Rantala, Heli: “Porthanin lehti” ja otteita sen myöhemmästä elämästä, Auraica, 9, 2018. https://journal.fi/aur/article/view/78061 
Tarkiainen, Kari: Porthan, Henrik Gabriel. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 5.1.2021)  Artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002599  
Tommila, Päiviö (toim.): Suomen lehdistön historia 1. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kuopio 1988.

Lindebergit – erään emigranttisuvun tarina arkiston valossa

Viime vuosisadan levoton alkupuolisko sai ihmisiä liikehtimään Euroopassa. Valtioita hajosi, uusia syntyi. Kaikki eivät vainojen tai muutoin muuttuneiden olosuhteiden takia voineet jäädä paikoilleen. Yksi tällaisista oli Magnus Lindebergin perhe, joka Neuvosto-Venäjän Donin Rostovista päätyi toistakymmentä vuotta kestäneelle evakkotaipaleelle.

Hämeenlinnassa vuonna 1867 Nils ja Carolina Wilhelmina Lindebergin perheeseen syntynyt Magnus valmistui lääkäriksi Pietarin sotilaslääketieteellisestä akatemiasta 1894, minkä jälkeen hän palveli mm. Puolassa. Ura vei hänet aikanaan Donin Rostoviin, jossa hän löysi puolisokseen venäläisen Valentina Kuzminitšna Parhomovan. Aikanaan perheeseen syntyivät pojat Leonid (1914) ja Aleksander (1917). Bolševikkien valtaannousu ja toiminta aiheuttivat Lindebergien lähdön maasta. Perhe poistui maasta saatuaan Suomen viranomaisilta arkistossakin olevan todistuksen Suomen kansalaisuudestaan 1921. Junamatka Rostovista Pietariin kesti kolme viikkoa ja Pietarista Suomeen saapumisen jälkeen perhe oli kolme viikkoa karanteenissa Kellomäellä. Myös karanteenitodistus on arkistossa.


1920-luvun kaaos

Magnus Lindebergin pojantytär Ekaterina Nikkilä on koonnut tietoja 1920-luvun alkupuolen kaoottisia tilanteita kuvaavien rouva Kuznetsovan ja myöhemmin myös hänen tyttärensä Ženjan kirjeistä:

Mies ja tyttären mies (ilmeisesti valkoisten puolella taistelleet) olivat jo lähteneet ekakuoitavan lasaretin (mies oli lääkärinä siellä) mukana. Vaimo ja raskaana oleva tytär, jotka aikailivat lähtöä, päättivät kuitenkin lähteä perässä hevosilla Botaiskiin, missä heidät lastataan härkävaunuihin ja he suuntaavat Novotšerkaskiin ja sieltä Krimille. Pakomatkan aikana Kuznetsovan lääkärimies kuolee pilkkukuumeeseen, tytär synnyttää pojan, joka kuolee myös muutaman kuukauden kuluttua ja tytär saa lavantaudin. Kuznetsovat pakenevat englantilaisella taistelulaivalla Krimiltä Konstantinopoliin ennen pahinta joukkopakoa eli ennen kaaosta Krimin rannoilla ja ennen pitkää odotusta Konstantinopolin redillä, koska Turkki ei ota pakolaisia vastaan. Koko ajan joku on kuumeessa – missä missäkin – tai teillä tietymättömillä. Konstantinopolissa pakolaiset pääsevät luostariin, josta he jatkavat pakoaan Jugoslaviaan, missä tytär rupeaa kasvattamaan kanoja, ankkoja ja sikoja.

Suomeen tulonsa jälkeen Lindebergien perhe jatkoi evakkotaivaltaan Ruotsiin, jossa oli jo ennestään Lindebergien sukulaisia.

Kirjeet ystäviltä antavat lohduttoman kuvan venäläisemigranttien elämästä: on toimeentulo-, asunto- ja terveysongelmia – rahat eivät riitä mihinkään. Sodan ja vallankumouksen jälkeen ihmiset olivat huolissaan omaisistaan ja ystävistään, joihin ei saatu yhteyttä. Hajaannuksen tilassa kadoksissa olleita sukulaisia ja tuttavia etsittiin mm. sanomalehti-ilmoituksilla ympäri Eurooppaa. Muutamia lainauksia arkistossa olevista kirjeistä:

”…вот почему не могла прочест Ваше возвание к родным и знакомым. …На случай, что прочла объявление Маг. Ник., смотрю как на чудо.” Кузнецова, 1923.
”…Благодаря газете ”Руль” я уэнал, многоуваж. Доктор, что Вы наверно с Вашей благополучно добрались въ Европу…” Stanislav Fux 23.3.1923.
”…Спешу отозваться на Ваше объявление въ газете ”Новое Врема” от 13/IV н.г…” Insinööri Gontšarov Bulgariasta 20.4.1923.

Kirjeissä podettiin koti-ikävää ja vaikeuksia oli niin Berliinissä, Konstantinopolissa kuin Perekopissakin. Kirjeistä saa käsityksen, että hyvin ei mennyt Lindebergeilläkään. Tuttavapiiriin kuuluneeet Soprounoffit sen sijaan olivat optimisteja. Baskineilla puolestaan meni tosi huonosti Petrogradissa. Riipaisevimpia kirjeitä ovat Kuznetsovan lisäksi joltain Olga Mihailovalta sekä Žorž-nimiseltä nuorelta mieheltä saapuneet kirjeet.

Rahasta – ja sen puutteesta – kirjoittiin paljon: kiitettiin rahasta, pyydettiin välittämään rahaa, vaadittiin velkojen maksamista erilaisilla toimenpiteillä uhaten. Ongelmia aiheutti myös se, että ei ollut tietoa, kuinka rahaa olisi voinut välittää Rostoviin ja mikä oli ruplan kurssi. Muuan Pariisissa asuva Soprounoff tarjoutui lähettämään dollareita Narvaan, jos vain saisi ruplia, mutta mikään pankki ei ottanut vastaan ruplia!

Tukholmassa Magnus Lindeberg julkaisi salanimellä Viktor Malmberg Neuvosto-Venäjän ajastaan vuonna 1923 P. A. Norstedt & Söner Förlagin painattaman teoksen Några år i Lenins paradis. En svensk läkares upplevelser i Sovjet-Ryssland.

Lyhyen Ruotsin ajan jälkeen perheen matka suuntasi kohti Saksaa, Berliiniä. Arkistosta löytyy Berliinin viranomaisen oleskelulupa kalustettua asuntoa varten. Kirjeissä kirjoitetaan hintatasoista ja emigranttipiirien keskinäisistä kahnauksista, omista kulkemisista maasta toiseen ja kerrotaan työn saannin mahdollisuuksista. Näitä kirjeitä ovat kirjoittaneet entiset kollegat Rostovista tai ehkä Berliinistä, ehkä myös opiskelutoverit. Kiihkeintä kirjeenvaihto oli vuonna 1923, jolloin nähtävästi kävi selväksi, että Berliiniin ei voinut jäädä, eikä siellä voinut perhettä elättää. Silloin Berliinistä lähtivät myös tuttavaperheet Soprounoffit ja Allegretit.

Lindebergien emigranttiperheen matka jatkui Viroon – Narvaan. Vaikuttaa siltä, että muutto Viroon ei ollut suinkaan ainoa vaihtoehto, sillä Virossakin oli omat vaikeutensa: ”virolaiset ovat russofobeja, eivätkä tykkää kauheasti ruotsalaisistakaan, joten siellä oli paras puhua suomea” (“…говори по-фински, а не по-русски, т. к. он руссофоб и наври, что учился в германии… из русских врачей могут работать только, кто не были в войсках юденича…” Вася, Narva 6.8.1923). Kovin tapetilla näyttää olleen myös Serbia. Sieltä tulleessa kirjeessä kerrotaan tosin Serbiassa olevan tosi tylsää. Soprounoffit houkuttelivat kovasti tulemaan Pariisiin, vaikka sielläkin oli vaikeata.


1930-luvulta talvisotaan

Maailman tilanne ei muuttunut paremmaksi 1930-luvulle tultaessa, eikä varsinkaan emigranteille. Niinpä Lindebergit muuttivat Virosta Suomeen 1932, aluksi Viipuriin. He asuivat vähän aikaa myös Kotkassa. Arkisto sisältää tietoja sekä Viipurin että Kotkan aikaisista kontakteista.

Narvassa pojat olivat käyneet ensin saksalaista koulua ja sitten venäläistä. Suomessa Aleksander ja Leonid Lindeberg kävivät ensin ruotsalaista koulua ja myöhemmin Viipurin venäläistä reaalilyseota. Kouluaikaiset kesälomansa Aleksander Lindeberg vietti suurelta osin Virossa: Narvassa ja Hungerburgissa (Narva-Jõensuu).

Suoritettuaan koulunsa loppuun Viipurissa Leonidista tuli skribentti erikoisalueenaan venäläinen kirjallisuus ja Aleksander puolestaan suuntautui kuvataiteen puolelle opiskelen Tallinnassa Riigi Kunsttõõstuskoolissa, professori Anatoli Kaigorodovin (Kaigorodoff, Kaigorodow) opissa sekä Helsingissä Ateneumissa. Helsinkiin pojat muuttivat 1930-luvun puolivälin tienoilla vanhempiensa seuratessa myöhemmin perässä.

Magnus Lindeberg harjoitti Helsingissä lääkärintointaan aina 1940-luvulle, sairastumiseensa saakka. Aleksander ja Leonid puolestaan kutsuttiin talvisodan aikana asepalvelukseen. Aleksander sai koulutusta ensin Hämeenlinnassa ja myöhemmin Vaasassa, mutta komennusta rintamalle hän ei ehtinyt saada ennen kuin talvisota loppui. Vanhemmat olivat Helsingin pommituksia paossa Leppävaarassa.


Jatkosota

Aleksander Lindeberg oli mennyt kesällä 1940 naimisiin Tatjana Proninin kanssa. Esikoinen Irina heille syntyi jo seuraavana välirauhan keväänä, toukokuussa 1941. Jatkosodan ajalta arkisto sisältää miltei päivittäin – parhaimmillaan jopa kaksikin kertaa päivässä – tuoreen avioparin toisilleen kirjoittamia kirjeitä, lukuunottamatta Aleksanderin kotilomia. Aleksander Lindeberg oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi rintamapiirtäjäksi. Piirtäjänä TK-komppanissa hän kulki Kannakselta Aunukseen ja Vienaan sekä Suursaarelle. Hänet tunnetaan yhtenä tiedotuskomppanian tuotteliaimmista piirtäjistä ja mm. vuonna 1942 järjestetyssä saksalaisten ja suomalaisten rintamataiteilijoiden yhteisnäyttelyssä Ateneumissa oli esillä myös Aleksander Lindebergin piirroksia. Vainolaista vastaan -niminen kuvasalkku kirjailija Martti Santavuoren tekstein julkaistiin 1943. Arkistossa on Aleksanderin komennustodistuksia siirroista rintamalle, mm. Kollaalle.

Aleksander ja Tatjana Lindebergeille syntyi toinen tytär, Ekaterina, 1944.

Perheen sisäinen kirjeenvaihto on kirjoitettu pääasiassa venäjäksi, vaikka joidenkin kirjeiden liitteenä on lappu: ”Venäjää saa käyttää vain kenttäpostissa”. Sallittuja kieliä olivat suomi, ruotsi, norja, tanska, englanti, italia ja ranska. Siitä syystä Aleksanderin, Leonidin ja Magnuksen kirjeenvaihto on osittain ruotsinkielistä. Valentina Lindeberg ei osannut ruotsia, mutta useassa Magnuksen kirjeessä on kuitenkin lisäys Valentinan käsialalla: Mamma kyssar.


Sota loppuu, leipä irtoaa Tukholmassa

Magnus Lindeberg kuoli 1946. Aleksander Lindberg puolestaan työskenteli viikkolehden kuvittajana 1946-1947 Tukholmassa ja siirryttyään takaisin Suomeen kuvittajaksi ja mainospiirtäjäksi hän jatkoi samanaikaisesti työskentelyään myös ruotsalaisille lehdille. Yhteydestä Expressen-lehteen Tukholmaan on esimerkkinä tästä arkistossa kirjeenvaihtoa.

Suomi kituutti sotakorvauksien ja alkavan jälleenrakennuksen kourissa pulasta kärsien. Arkiston kirjeenvaihto sisältää erilaisia apupyyntöjä sodalta säästyneestä ja ”yltäkylläisestä” Ruotsista kuin myös työhön liittyvistä asioista.


Viro-kontaktit

Viron yhteydet Aleksander Lindebergin elämässä sotien jälkeen jakautuvat arkistoasiakirjojen perusteella selkeästi kahteen vaiheeseen: 1950-luvun puolivälistä 1960-luvun puoliväliin ja uudestaan 1980-luvun puolivälistä 2010-luvulle asti.

Sotien jälkeen erilaisten sattumusten seurauksena Aleksander Lindeberg saa yhteyden koulu- ja opiskelutovereihinsa. Hän myös etsi määrätietoisesti vanhoja tuttujaan. Arkiston 1950-luvun asiakirjat nostavat esiin mm. sen, että Viron kaveriinsa Igor ”Stjopa” Stepanoviin kontaktit löytyivät, kun Leonid Lindeberg törmäsi häneen Moskovassa. Kontaktien syntymistä ja ylläpitämistä auttoi 1960-luvun alussa Helsingin ja Tallinnan välisen laivayhteyden avaaminen.

Vuonna 1985 Aleksander käy narvalaisen koulunsa luokkakokouksessa, joka pidetään Tallinnassa. Hän on tuolloin vanhan luokkansa ainoa hengissä oleva miespuolinen henkilö.

1980-luvun puolivälissä alkaa uusi aktiivinen Viro-kontaktien vaihe. Helsingin yliopiston Venäjän ja slaavilaisten kielten laitokselle tulee vierailevaksi kirjallisuuden opettajaksi professori Sergei Isakov Tarton yliopistosta. Sattumalta käy ilmi, että hänen tätinsä (isän veljen vaimo) ja tämän perhe ovat narvalaisia ja kaiken kukkuraksi täti osoittautuu Aleksander Lindebergin koulukaveriksi. Tädillä on tyttärenpoika, joka opiskelee historiaa ja on Narva-aktivisti, kuten myös Aleksander Lindeberg. Isakovien kanssa käyty kirjeenvaihto löytyy arkistosta.


Taide

Arkisto sisältää vaimonsa Tatjanan omaishoitajanakin 1996-2003 toimineen Aleksander Lindebergin työhön liittyvää niin kronologisesti kuin taiteellisella sarallakin laaja-alaisesti liittyvää kirjeenvaihtoa 1940-luvulta alkaen ja jatkuen aina 2010-luvun alkupuolelle asti: kuvitustöitä kirjoihin ja näyttelyihin, tilaustöitä muotokuvien maalaamisista sekä mainospiirtämiseen liittyviä yhteydenpitoja. Kun 1990-luvulta alkaen viestintää ja sopimuksia aloitettiin hoitaa sähköpostitse ja 2000-luvulla taiteilijan näkö heikkeni, Irina Lindeberg hoiti isänsä apuna kirjeenvaihtoa mm. kustantajien, kuten Werner Söderström Oy:n kanssa. Tästä syystä tyttären kirjaamat palaverien yms. muistioiden tekstejä on lihavoitu ja niitä on laitettu suurikokoiseksi.

Mainospiirroksia Aleksander Lindeberg oli tehnyt jo vuodesta 1937 alkaen. Vuosien varrella töitä hän teki mainoskuvitustöitä Mainostoimisto SSS:lle, Svartström & Taucherille, Oy Mainos Taucher Reklam Ab:lle, Liikemainonta Ab:lle ja Oy Ajan Mainokselle. Kirjojen kuvituksia Aleksander Lindeberg teki vuodesta 1945 alkaen ja tilausmuotokuvien maalaamisen hän aloitti 1960. Arkistosta löytyy lukuisten vaikutusvaltaisissa asemissa toimineiden henkilöiden muotokuvan tilaamisiin liittyviä asiakirjoja (COLL.894.15).

Muista tehtävistä voinee mainita pukusuunnittelun ja lavastusten teot Suomen kansallisoopperalle, Cramér-baletille ja Suomen kansallisteatterille. Ei siis olekaan ihme, että Sisko Ylimartimo on julkaissut 12.5.2017 nimeltään hyvin kuvaavan kirjan taiteilijasta: Aleksander Lindeberg. Mestarillinen ja monialainen taiteilija.

Pääasiassa venäjänkielistä kirjeenvaihtoa sisältävän arkiston on lahjoittanut Kansalliskirjastolle Aleksander Lindebergin tytär Ekaterina Nikkilä 23.10.2019. Hän on myös taustoittanut tässä kirjoituksessa mainittuja asioita. Arkisto on järjestetty, luetteloitu ja tilattavissa tutkijoiden käyttöön Kansalliskirjaston erikoislukusaliin.

Stadesta Stadiin, aikalaismerkintöjä neljältä vuosisadalta

Vuosisatojen aikana nurkkiin tahtoo kertyä kaikenlaista ja monin eri tavoin – myös Kansalliskirjastossa. Käsikirjoituskokoelmiimme on lahjoituksin, ostoin, siirroin ja löydöin kasaantunut noin 600 nidettä käsittävä Almanakat ja kalenterit -kokoelma. Ajatuksena on ollut saattaa aiemmin suurimmaksi osaksi identifioimaton, luetteloimaton ja hajalleen sijoitettu aineisto paremmin tutkijoiden hyödynnettäväksi almanakoissa olevien käsintehtyjen merkintöjen takia. Kokoelman luettelointityö on lähes valmis ja aineisto on vuoden 2020 loppupuolelta alkaen tilattavissa tutkimuskäyttöön Kansalliskirjaston erikoislukusaliin.

Kokoelman vanhin kokonaisena säilynyt kalenteri on Stadischer kalender 1792 kansilehtiStadischer Mathemat- und Physicalischer Sonderbarer Karitäten-Kalender ja sen on painanut Caspar Holwein Stadessa vuonna 1692. Miten juuri tuo kyseinen kalenteri on joutunut tänne Pohjolaan? Mietteissä pyörii niin 30-vuotinen sota kuin Ruotsin siirtomaa- ja orjakauppapyrkimykset 1600-luvulta niinkin myöhäiseen aikaan kuin 1800-luvulle. Ajatuskulku on seuraava: 30-vuotisen sodan jälkeen Westfalenin rauhassa 1648 Ruotsi sai Pohjois-Saksasta Bremen-Verdenin alueen pääpaikkanaan Staden kaupunki. Jo vuonna 1626 yhdessä kuningas Kustaa II Adolfin kanssa ulkomaankauppaa harjoittavaksi yritykseksi Svenska Söderkompanietin perustanut valtakunnankansleri Axel Oxenstierna (1583-1654) havitteli 1630-luvulla ruotsalaisen siirtokunnan perustamista Amerikkaan. Näitä pyrkimyksiä jatkoi Ruotsiin siirtynyt ja lukuisia rautaruukkeja (Finspång, Österby, Leufstan, Gimo) omistanut ruotsalaistunut alankomaalaissyntyinen liikemies ja pankkiiri Louis de Geer (1587-1652). De Geerin kohteena Afrikassa olivat Kultarannikko, Norsunluurannikko ja Orjarannikko, joihin toimitettiin ainakin kuparia, rautaa, tinaa, kankaita, viinaa, veitsiä, lasihelmiä ja peilejä. Vastineeksi saatiin mm. Karibialle ja Pohjois-Amerikkaan rahdattavaksi orjia, jotka puolestaan vaihdettiin orjatyövoimalla tuotettuihin hyödykkeisiin, kuten puuvillaan, sokeriin ja rommiin Eurooppaan kuljetettavaksi. Afrikan-matkalle laivoja lähti nimenomaan Stadesta. Olisiko kalenterissa linkki orjakaupan historiaan? Saattaisiko se olla kulkeutunut Suomeen jonkun merimiehen tai kauppiaan mukana? Kyseessähän ei olisi kokoelman ainoa merimiehen mukanaan tuoma almanakka. Sieltä löytyy myös Laine-laivan upotessa 11.12.1863 Hollannin rannikolla hieman yli 20-vuotiaana hukkuneen jaakkimalaisen merimiehen Karl Fredrik Volmar Cedervallerin almanakat merenkulullisine merkinöineen.

Siirryttäessä kokoelmassa 1700-luvulle, kokoelmasta voi poimia esimerkiksi mm. Deutscher und Schwedischer Taschen-Kalenderin vuodelta 1758. Sen painoi Hieronymus Johann Stuck Greifswaldissa ja sen sisäkannessa ovat punkalaitumelaisten isä Ericus Johannes Taxellin (1729-1809) ja poika Aron Gustaf Taxellin (1766-1813) omistajamerkinnät. Kumpikin yleni tahoillaan kenttävääpeliksi isä-Taxellin osallistuessa Seitsenvuotiseen sotaan (1756-1763) Ruotsin joukoissa jääden preussilaisten vangiksi. Saksankielinen, ruotsinkielisillä muistiinpanoilla varustettu kalenteri ajoittuu kyseiselle ajalle ja se lienee vangin vapautuessa kulkeutunut tämän tavaroiden mukana Suomeen.

Onneksi kaikista kalentereista ei tarvitse kaivaa omistajatietoja ”kiven alta”. Toisena esimerkkinä 1700-luvun kalentereista nostan esimerkiksi St. Peterburgischer Calender auf das Jahr nach Christi Geburth 1788. Sen on painanut Venäjän keisarillinen tiedeakatemia ja sen etulehdelle on liimattu hienosti omistajatiedot: “Kalender för 1788, innehållande under juli, augusti och september månader små historiska anteckningar, gjorda af en Rönnholm, far till öfversten Hem. Joh. Rönnholm, död den 24. augusti 1847”.

1800-luku tuo almanakoissa mukanaan myös vähemmän Aukeama kalenterista vuodelta 1809militäärisiä toimijoita. Siihen ajanjaksoon sisältyy paljon mm. Hornborg-suvun almanakkoja. 1830-luvulta löytyy puutteellinen almanakka, jossa on etulehdellä omistajamerkintä ”O.F.H.”, joka lähemmän tutkimisen jälkeen paljastuu ensin Haminassa ja Turussa kaupunginlääkärinä ja sittemmin Savonlinnassa, Tammisaaressa ja Turussa piirilääkärinä toimineen Oskar Fredrik Hornborgin (1825-1889) nuoruuden merkinnöiksi. Kokoelmasta löytyy lukuisia samaan sukuun kuuluneen, pitkän pappisuran kappalaisena ja viimevaiheissa varapastorina tehneen, Petter Gustaf Ferdinand Hornborgin (1819-1890) almanakkoja. Niteissä, jos niissä oli omistajamerkintöjä, oli usein omistajaksi merkitty puhuttelunimi Pehr Hornborg. Osan almanakoista on joutunut tunnistamaan vain käsialan ja kirjoitetun tekstin sisällön perusteella. Ensimmäinen P. G. F. Hornborgin almanakoista on identifioitavissa hänen opiskeluajalleen 1830-luvulle, viimeisen ollessa hänen kuolinvuodeltaan 1890. Runsain muistiinpanoin varustetuista almanakoista saa hyvän kuvan tavallisen papin jokapäiväisestä elämänkulusta autonomian ajan Suomessa.

Toinen nimi, joka 1800-luvun osalta nousee almanakkamäärällisesti esille, on Mansner. Muistiinpanoja löytyy niin Rafael Fredrik Mansnerilta (1809-1857), joka toimi Haminassa yläalkeiskoulun 1. kollegana ja jonka muistiinpanot liittyvät lähinnä säätilojen ylöskirjaamisiin. Hänen veljensä, pappina maamme itäosissa (Kirvu, Kurkijoki, Muolaa, Parikkala, Puumala, Sortavala, Valkeala, Virolahti) toimineen Alexander Vilhelm Mansnerin (1814-1870) muistiinpanot puolestaan käsittelevät hänen matkustamisiaan ja yhteydenpitojaan, mm. kirjeenvaihtoa.

Mitenkään vähäisenä ei myöskään voi nähdä Lapväärtin kirkkoherran ja rovastin Elias Robert Alceniuksen (1796-1875) kaikkiaan 27 almanakan kokoelmaa yli 50 vuoden ajalta (1817-1873). Isojoella syntynyt ja Turun hiippakunnassa 1819 papiksi vihitty Alcenius täydensi piispa Johannes Elai Terseruksen jo 1600-luvulla aloittamaa ja Henrik Gabriel Porthanin suunnittelemaa ns. Sursillien suvun tietoja ja julkaisi 20 vuoden työnsä jälkeen vuonna 1850 teoksen Genealogia Sursilliana. Vaikka kyseisen teoksen totuudellisesta perusteesta onkin viime aikoina esitetty kriittisiä mielipiteitä, Alceniusta voitaneen pitää puutteistaan huolimatta systemaattisen sukututkimuksen isänä Suomessa.

Kokoelman pääpaino sijoittuu 1800-luvulle ja sieltä löytyvät myös mm. Grotenfelt- ja Wadenstjerna-sukujen, Saimaan kanavan pitkäaikaisen päällikön Lars Herman Löfströmin, historiantutkija Kustavi Grotenfeltin ja valtionarkistonhoitaja Karl August Bomanssonin almanakat ja kalenterit. Harmillisesti Finlaysonin puuvillatehtaan, Tampereen Lielahden kartanon ja Imatran Neitsytniemen kartanon 1800-luvulla omistaneen baltiansaksalaista alkuperää olevan Nottbeck-suvun almanakoista ja tilikirjoista on kokoelmassa vain valokopiot. Vuonna 1855 nimellä von Nottbeck aateloitu suku tiettävästi poistui Suomesta vallankumouksen melskeissä 1917.

Vaikka almanakat ovat pääasiassa miesten, ei tule Aukeama Fanny Mechelin 1888 kalenterista, sivulle kiinnitetty kangastilkku.unohtaa, että osassa niistä on aviopuolisoidenkin merkintöjä. Ilahduttavasti myös muutamien naisten omia almanakkoja on säilynyt, kuten esimerkiksi Eugenie Octavie Josephine Catherine Mechelinin (o.s. Tricot de Mouceaux). Senaattori Henrik Mechelinin puolison almanakkoja on säilynyt yli 20 vuoden ajalta 1800-luvun loppupuolelta, kiitos osin kirjakeräilijä Lauri Alfred Salavan (1894-1955), jonka kuolinpesältä almanakat ovat aikoinaan kokoelmiimme ostetut.

Almanakkojen joukkoon on kertynyt myös, tosin vähäisessä määrin, talonpoikaisperuja olevia almanakkoja. Maanviljelijä Mikko Mikonpoika Hakalan (1776-1835) suomenkieliset muistiinpanot vuodelta 1802 säätiloista ja eläinten kuolemista lienevät Ruovedeltä ja keuruulaisen Johan Emil Mikonpoika Häkkisen (1845-1881) kalenterimerkinnät käsittelevät kalasaaliita, kirkkokuulutuksia, käräjiä, markkinamatkoja, heinän-, puiden- ja turpeentekoa sekä kaskeamista ja sadonkorjuuta.

Kansanvalistusseuran kalenteri 1955 kansiKronologisesti kokoelman viimeinen kalenteri on Weilin & Göösin ja Kustannusosakeyhtiö Otavan toimittama Kansanvalistusseuran kalenteri vuodelta 1955. Se sisältää suomenkielisiä säätilamerkintöjä. Kalenteri on painettu Helsingissä.

Kalenteriketju ”Stadesta Stadiin” on tullut tiensä päähän.