Mitä Snellman luki?

Snellmaninkatu johdattaa kulkijan Senaatintorilta Suomen pankin, säätytalon ja valtionarkiston ohi Kruununhakaan. Suomen pankin edessä vuonna 1923 paikalleen pystytetty Emil Wikströmin pronssinen Snellman istuu jykevänä, vankkana ja vakaana, paljon symbolina. Patsaalle eivät uljaat edistykselliset pommikonelaivueetkaan voineet mitään vuonna 1944. Naarmuja vain saivat aikaan.

Johan Wilhelm Snellman ei siis tarvinne pidempää esittelyä. Suomenkielisen Suomen merkkihenkilö. Snellmanin syntymäpäivä 12.5. on suomalaisuuden päivä. Snellmanin elämä, työ ja julkaisut ovat kiitettävällä tavalla dokumentoitu ja tutkijoiden tutkittavissa,  ja aiheesta kiinnostuneiden helposti saavutettavissa. Painettuina kootut teokset (Samlade arbeten 1-8) ilmestyivät  1992-1998, suomeksi 2000-2005 ja nykyään ne voi myös kuunnella. Osana Suomi 100-ohjelmaa 2017 avattiin portaali syvemmälle Johan Wilhelm Snellmanin elämään ja julkaisuihin, suomeksi, ruotsinkielinen portaali jäi tekemättä. Usein unohdetaan, että Snellman kirjoitti ruotsiksi, kaiken.

http://snellman.kootutteokset.fi/fi

Näyttää nyt kuitenkin siltä, että osa Snellmania ja hänen oppineisuuttaan on jäänyt vähemmälle huomiolle. Mitä hän luki?  No, Hegeliä nyt varmasti! Sehän on selvä! Mutta paljon muutakin, mikä käy ilmi Kansalliskirjastossa säilytettävästä Snellman-arkistosta; sieltä löytyy ilmeisesti kuolinpesään kuulunut luettelo hänen omistamistaan kirjoista (Coll. 212. VF.3 Katalog öfver en del af J.V. Snellman’s efterlemnade boksammling). Listassa on 843 nimekettä. Pelkästään kielidiversiteetti on kunnioitusta herättävä. Harva nykyprofessori yltää samaan. Toinen suppeampi kirjalista Snellmans filosofiska boksamling löytyy taas yliopiston virka-arkistosta, jota säilytetään sitäkin Kansalliskirjaston kirjaluolassa. Voitanee olettaa, että filosofinen kirjallisuus oli Snellmannin kuollessa 1881 yliopiston tiloissa, hänhän toimi v:sta 1856 professorina nimekkeellä professor i sedelära och vetenskapernas system  Ilmeisesti listalta on poimittu ne teokset jotka katsottiin tarpeellisiksi ja siirrettiin yliopiston kirjastoon ja hajoitettiin kokoelmaan.

Listan 89 nimekkeestä on toistaiseksi kyetty identifioimaan yli puolet, sillä Snellman nimikoi kirjansa;  nimiösivujen yläreunoista löytyy omistuskirjoitus Joh. Wilh. Snellman.

Filosofian kaanoniin hyväksytyt ovat vahvasti listalla läsnä, kertoen mm. siitä, että syrjäisyydestä huolimatta Suomessa oltiin hyvin tietoisia eurooppalaisen filosofian valtavirroista. Mukana on myös paljon filosofian historiaan kuuluvia nimiä, jotka nykyään ovat vähemmän tunnettuja mutta aikanaan käytyyn filosofiseen diskurssiin osallistuneita.

Hegelin tuotanto löytyy varhaisena koottuina teoksina Hegel’s Werke : vollständige Ausgabe (Berlin 1832), mutta myös yksittäisinä julkaisuina  Encyclopädie der philosophischen Wissenschaften (Heidelberg 1824). Hegelin lisäksi Snellman on lukenut  Kantia (Critik der reinen Vernunft, (Leipzig 1828),  Sämmtliche Werke, (Leipzig 1832). Erityisesti postkantilainen saksalainen idealismi figuroi voimakkaasti: mm. Friedrich Wilhelm Joseph Schelling (System des transscendentalen Idealismus , Hamburg 1819, Von der Weltseele, Berlin 1808), Johann Gottlieb Fichte (Grundlage der gesammten Wissenschaftlehre, Tübingen 1808), ja nykyään ehkä vähemmän tunnettu Karl Leonhard Reinfold ( Ueber das Fundament des philosophischen Wissens, Jena 1791).

Antiikin filosofian klassikot Platonista (Politeia, Bonn 1817) ja Aristoteleesta (Politika, Basel 1660) alkaen ovat myös mukana listalla  samoinkuin  vuosisatainen  perusteos antiikin filosofeihin Diogenes Laertioksen (3.vs. j.a.a) Βίοι καὶ γνῶμαι τῶν ἐν φιλοσοφίᾳ εὐδοκιμησάντων eli Merkittävien filosofien elämät ja opit (Geneve 1593).

Varhaisen uudenajan filosofian keskeiset teokset löytyvät myös kuten suuren rationalistin  Descartesin Principia Philosophiae (Paris 1644), oikeusfilosofi Hugo Grotiuksen pääteos De jure belli ac pacis (Frankfurt an der Oder 1691), ja Leibnizin kootut Opera omnia (1789). Snellmanin toinen väitöskirjahan De vi historica disciplinae philosophicae Leibnitii meditationes eli Mietteitä Leibnizin filosofisen opin historiallisesta merkityksestä esitteli Leibnizin välittäjänä Descartesin ja Spinozan metafysiikkojen vastakkaisuudelle.

Suomalaista kirjahistoriaa ja Turun filosofian akateemista kontekstia valaisee Snellmanille kuuluneiden kirjojen provenienssi eli häntä varhaisempi omistushistoria. Vallitsevan ajanhengen ohella ne kertovat akatemian piirissä tehdyistä kirjojen lahjoituksista, vaihdoista, ja huutokauppojen välityksellä tapahtuneista omistaja-vaihdoksista. Hegelin Wissenscaft der Logik (Nürnberg 1812) oli kuulunut ennen Snellmanin hyllyyn joutumista Fredrik Bergbomille (1785-1830), joka toimi akatemian teoreettisen filosofian professorina 1825-1830.  Monet Snellmanin omistuksessa olleista ennen 1840-lukua painetuista kirjoista ovat periytyneet hänen opettajaltaan Johan Jakob Tengströmiltä, käytännöllisen filosofian professorilta. Näin esimerkiksi Samuel Puffendoffin De jurae naturae  et gentium (Amsterdam 1688)  ja Gotttfried Leibnizin kootut teokset v:n 1789 painoksena. Diogenes Laertioksen filosofien elämänkerrat Snellman oli saanut tai ostanut Anders Mauritz Ehrströmiltä (1795-1852), jolle se oli taas siirtynyt Jacop Caireniukselta (1791-1822) maanjako-oikeuden puheenjohtajalta. Ennen Snellmania v. 1600 Genevessä painetun stoalaisen Epiktetoksen Encheiridionin eli ’käsikirjan’ omisti Carl Niclas Keckman (1793-1838), Aleksanterin yliopiston ensimmäinen Suomen kielen lehtori. Keckmania varhaisempi kirjan haltija taas oli itse Henrik Gabriel Porthan (1739-1804).

 

 

 

 

Mitä Snellman lukinäyttely

Kansalliskirjaston kupolisalissa 1.8.-15.9. 2020.

Valtiollisia asioita myös Kansalliskirjastossa

Vaikka Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmiin kuuluvia yksityisarkistoja hyödynnetäänkin tutkimuksessa, usein tutkijat etsivät niistä tietoa yliopiston opettajista, tutkijoista, papeista tai eri alojen taiteilijoista. Harvemmin tulee mieleen, että vuosisatojen aikana arkistoihimme on kulkeutunut aineistoa hyvinkin monipuolisista lähteistä. Valtiollisia asioita tutkittaessa ensimmäisenä luonnollisesti tulee mieleen Kansallisarkisto, joka onkin niiden osalta luonnollinen, ensisijainen säilytyspaikka. Kuitenkin puhuttaessa yksityisarkistoista, ne ovat voineet tulla talletetuiksi ja lahjoitetuiksi hyvinkin moneen paikkaan, esimerkiksi Kansallisarkistoon, kaupunginarkistoon tai meille, Kansalliskirjastoon.

Tutkiessani ja luetteloidessani kokoelmiamme, havaitsin yhden, ilmeisen vähän käytetyn lähteen: Johan Fredrik Stichaeuksen yksityisarkiston. Kyseessä on hyvin pieni arkisto, vain yksittäinen arkistokotelo, mutta kirjeiden lähettäjien niminä on henkilöitä, jotka nostavat arkiston arvon huomattavasti sen fyysisiä mittoja suuremmaksi: ministerivaltiosihteeri Alexander Armfelt (1794-1876), jalkaväenkenraali Gustaf Mauritz Armfelt (1757-1814), venäläinen sotahistorioitsija Dmitri Butturlin (1790-1849), kenraali, amiraali ja valtiomies Alexander Menschikoff (1787-1869),  ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinder (1777-1841), Suomen kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski (1786-1865) ja tämän adjutanttina toiminut, suomalaista luontoa kirjoituksissaan synkäksi kuvaillut venäläinen muistelmakirjailija ja historioitsija Nikolai Vasiljevitš Putjata (1802-1877)… Toki kirjeiden lähettäjistä löytyy myös pappissäädyn edustajia, kuten vt. lääninrovasti Abraham Ehnroos (1785-1863), lääninrovasti Mårten Kiljander (1785-1836), tuomiorovasti Magnus Alopæus (1775-1843) jne.

Kuka sitten oli Johan Stichaeus, jolla oli Suomen vaikutusvaltaisin tuttavapiiri?

Johan Fredrik Stichaeus syntyi Helsingissä 22.2.1778 Helsingin kämnerinoikeuden esimiehen, varapormestari Alexander Stichaeuksen ja tämän puolison Patientia Kristiana o.s. Ignatiuksen poikana. Helsingin trivaalikoulun oppilas Stichaeus pääsi ylioppilaaksi Turussa helmikuussa 1794 ja hänen uransa sai vauhdikkaan alun: tuomarintutkinnon suorittamiseen (7.6.1794) vajaa neljä kuukautta! Opiskelun vauhdista olisi varmaankin ilahtunut myös nykyinen opetus- ja kulttuuriministeriö tutkinnonsuoritusaikasuosituksineen. Nopeaa tutkinnon suorittamista lienee edistänyt se, että hän oli toiminut jo vuonna 1792 isänsä, tuolloin Helsingin maistraatinsihteerin, apulaisena.

Varsinaisen virkauransa Stichaeus aloitti heti tuomarintutkinnon jälkeen Turun hovioikeuden auskultanttina 16.6.1794 toimien tämän jälkeen mm. Vaasan hovioikeuden auskultanttina (1798), sotakanslistina Suomen sotakomissariaatissa (1796) ja Turun hovioikeuden ylimääräisenä notaarina s.v. Savon ja Karjalan läänin isojakoasiain varalääninsihteerinä (1797). Varatuomarin arvo hänelle myönnettiin 1799.

Stichaeuksen nopeaa virkauralla etenemistä edisti mm. toimiminen porvarissäädyn sihteerinä Porvoon valtiopäivillä 1809, sillä kyseisen pestin jälkeen hänet nimitettiin hallituskonseljin finanssitoimituskunnan esittelijäsihteeriksi ja Matthias Caloniuksen sairastuttua 1812 hänestä tuli prokuraattorin estyneenä ollessa tämän sijainen toimien mukana mm. kenraalikuvernöörien Fabian von Steinhellin ja Arseni Zakrevskin tarkastusmatkoilla Suomessa.

Johan Stichaeus nimitettiin senaatin yleiseksi esittelijäsihteeriksi ja hänelle myönnettiin useita kunnianosoituksia, kuten valtioneuvoksen arvo (1826), Pyhän Vladimirin (1812), Pyhän Annan (1819) ja Pyhän Stanislauksen (1833) ristit.

Erottuaan esittelijäsihteerin tehtävästään 1828, valtiovalta tarvitsi vielä kerran hänen palveluksiaan. Suomessa oli tehty Uudellamaalla lääninjakouudistus ja syntynyt uusi Hämeen lääni tarvitsi maaherraa. Stichaeus kutsuttiin tähän tehtävään vuoden 1832 alusta, mutta Hämeenlinnan syksyisen 1831 suurpalon takia hän saapuikin kenraalikuvernöörin määräyksestä jo lokakuussa 1831.

Johan Fredrik Stichaeus harrasti numismatiikkaa ja hänen raha- ja mitalikokoelmansa oli tiettävästi aikansa suurin Suomessa. Hän testamenttasi rahakokoelmansa Keisarillisen Aleksanterin yliopistolle, mutta valitettavasti sitä on kuitenkin turha enää etsiä Helsingin yliopistosta, sillä testamentti osoittautui aikanaan pätemättömäksi ja hänen omaisensa myivät kokoelman – tiettävästi Venäjälle. Onneksi jäljellä on kuitenkin Kansalliskirjastossa säilynyt Stichaeuksen saaduista kirjeistä koostuva yksityisarkisto.

Arkisto on tilattavissa tutkimuskäyttöön Kansalliskirjaston erikoislukusaliin, kunhan kirjastomme taas aukeaa asiakkaille coronavirusepidemian hellittäessä otettaan.

Tammikuun tutkijan aamukahvit: Mia Pohtola

Yhdysvaltojen psykiatrinen yhdistys loi 1970-luvulla DSM III -nimellä tunnetun diagnostisen käsikirjan, jolla on ollut valtava vaikutus mielenterveyden häiriöiden luokitteluun kaikkialla maailmassa. Väitöskirjassaan Mia Pohtola tutkii tämän kiistellyn käsikirjan syntyä ja merkitystä. Pohtolan mukaan manuaalin luomisessa ei ollut kyse ainoastaan diagnostiikan kehittämisestä vaan uusi manuaali sai myös laajemman merkityksen psykiatrian tieteenalan sisäisen kriisin rauhoittajana.

Mielen sairauksien vaikeat diagnoosit

Jotta potilasta voidaan auttaa, täytyy tietää mikä on vialla. Siksi kaikki lääketieteellinen hoito alkaa diagnoosista. Kehon vammojen ja sairauksien diagnosointi ei aina käytännössä ole helppoa, mutta sen periaatteet ovat selkeät. Jalka on poikki tai se ei ole poikki. Aivoissa on kasvain tai siellä ei ole kasvainta.

Mielen sairaudet ovat paljon monimutkaisempi kysymys. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa tämä usein unohtuu, toteaa Mia Pohtola. “Jos lukee Hesaria, siellä puhutaan masennuksesta ikään kuin se olisi varmennettu tautidiagnoosi. Sanotaan, että ’sillä on se masennus’, tai lehdessä kerrotaan, että sinulla on masennus, jos sinulla on nämä ja nämä oireet. Todellisuudessa oirekriteerit perustuvat vasta hypoteesiin, eikä kukaan tiedä miten tarkka tai epätarkka nykyinen määritelmä on.”

Pohtola ei halua kieltää masennuksen olemassaoloa ja ongelman vakavuutta. ”Olen sitä mieltä, että masennus tautitilana tulisi määritellä sairaudeksi. Mutta samalla täytyisi muistaa, että ymmärryksemme on vielä hyvin pintapuoleista. Kyseessä on major depressive disorder (suom. vakava masennuksellinen häiriö) -määrittelyn alla kulkeva laaja oireiden kirjo. Luultavasti on olemassa paljon erilaista ja eri syistä johtuvaa masennusta, mutta tätä kirjoa ei ole onnistuttu lohkomaan toimiviksi aladiagnooseiksi.”

Pohja tämän päivän suomalaiselle masennukselle, kuten useimmille mielen häiriöiden diagnooseille, määriteltiin Yhdysvalloissa 1970-luvulla. ”Psykiatrista tautiluokittelua ohjaa Yhdysvaltojen psykiatrisen yhdistyksen tuottama diagnostinen opas, Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders (DSM). Sen kolmas version, DSM III, valmistui vuonna 1980. Juuri tällä versiolla on ollut ratkaiseva vaikutus siihen, miten mielen häiriöitä diagnosoidaan koko maailmassa”, Pohtola sanoo.

Amerikkalaisen psykiatrian kriisi

Väitöskirjassaan Mia Pohtola tutkii sitä, miten tämä kiistelty opas syntyi ja nousi niin vaikutusvaltaiseen asemaan. Hänen mukaansa DSM III:n taustalla oli psykiatrian tieteenalan kriisin ja kiristyvän julkisen talouden yhteisvaikutus. ”Toisin kuin useimmat terveydenhuollon alat, psykiatrinen hoito on Yhdysvalloissa aina ollut etupäässä osavaltioiden rahoittama julkinen palvelu. Talouskasvun hidastuminen 1970-luvulla kiristi osavaltioiden taloutta ja asetti uudenlaisia paineita mielenterveyspalveluille. Selkeät tautiluokitukset helpottivat hoidon tarjoamista.”, Pohtola kertoo.

Samaan aikaan usko psykoanalyysiin horjui. ”Analyyttinen perinne oli hallinnut amerikkalaista psykiatriaa, mutta nyt esiin nousi uusi sukupolvi. Se kyseenalaisti psykoanalyysin ja siihen liittyvän diagnostiikan, jossa neuroosin käsitteellä oli vahva asema. 1970-luvulla monia nuorempia psykiatreja kiinnosti tarkastella mielenterveyden ongelmia ensisijaisesti biologisessa viitekehyksessä.”

Usko neurobiologisen ymmärryksen merkitykseen ja sen avaamiin lääkehoidon mahdollisuuksiin oli aikakauden kontekstissa ymmärrettävää. ”Juuri tähän aikaan aivojen kuvantamismenetelmissä edistyttiin suurin harppauksin. Ajateltiin, että kun näemme aivojen sisään yhä tarkemmin, pystymme diagnosoimaan häiriöt täsmällisemmin ja hoitamaan niitä tehokkaasti etupäässä lääkkeillä.”

Biologinen lähestymistapa tarjosi tien ulos analyyttisen psykiatrian umpikujasta. Terveyshallinto kaipasi täsmällisiä tautiluokituksia, joita kasvavan kritiikin kohteeksi joutunut psykoanalyyttinen perinne ei kyennyt tarjoamaan. Biologisesti suuntautunut uusi sukupolvi sen sijaan ymmärsi terveydenhuollon tarpeet. DSM III laadittiin paljolti tästä lähtökohdasta käsin. Se tarjosi kattavan ja näennäisen objektiivisen mielenhäiriöiden tautiluokitusjärjestelmän. ”Manuaalin koon kasvu havainnollistaa tehokkaasti muutoksen mittakaavaa. DSM II (1968) oli 119-sivuinen, mutta DSM III:n pituus oli peräti 494 sivua.” DSM III:sta lähtien manuaalisarjasta muodostui arvokas tuote Yhdysvaltojen psykiatriselle yhdistykselle.

Mia Pohtola kuvaa DSM III:n syntyä haavan ja laastarin käsitteillä. ”Psykiatria oli haavoittunut ja hukassa. Se oli joutunut sisäiseen kriisiin, joka uhkasi koko tieteenalan identiteettiä. Kriisiytynyt psykiatria ei kyennyt vastaamaan siihen kohdistuneisiin moninaisiin paineisiin. Samalla tieteenalaa kalvoi huoli sosiaalisen auktoriteetin murenemisesta. DSM III oli ikään kuin laastari, jolla tätä haavaa pystyttiin paikkaamaan.”

Kuva havainnollistaa DSM-manuaalien sivumäärän huomattavaa kasvua DSM III:n myötä.

Hulluuden historiaa

Mia Pohtola kiinnostui mielenhäiriöiden historiasta ensimmäisenä opiskeluvuonnaan Helsingin yliopistossa. Sysäyksen aiheen pariin antoi innostava kurssi, Petteri Pietikäisen Hulluuden historia mielisairaaloista masennuslääkkeisiin. ”Kurssi käsitteli synkkää ja kiinnostavaa tieteen historiaa, ja luentosali oli aivan täynnä. Se kurssi jätti minuun jäljen, osittain siksi, että samaan aikaan masennuksesta puhuttiin niin paljon. Se oli Iltalehden otsikoissa, se oli joka puolella. Mietin, että onkohan masennus lisääntynyt ja mistä syystä. Aloin tutustua aiheeseen, ja aika nopeasti taustalta löytyi tämä manuaalisarja.”

Psykiatrisen diagnostiikan historia kuulosti ensin kuivalta tutkimuskohteelta, mutta aiheen auettua se tempasi mukaansa. Pohtola teki aiheesta gradunsa käyttäen lähteinään tieteenalan amerikkalaisia julkaisuja. Heti gradun aloittamisen aikoihin tapahtui onnekas sattuma, joka vaikutti ratkaisevasti myöhemmän väitöskirjahankkeen syntyyn. ”Yhtenä aamuna luin sähköpostiviestin Petteri Pietikäiseltä. Oletko kuullut että Allen Frances on tulossa Helsingin yliopistoon pitämään yleisöluentoa? Istuin aamukahvipöydässä ja mietin kuumeisesti, kehen ottaisin yhteyttä”, Pohtola kertoo.

Allen Francesin laajan lukijakunnan tavoittanut teos Saving Normal ilmestyi vuonna 2013.

Pohtolan innostukselle oli hyvä syy. Allen Frances oli ja on yhdysvaltalaisen psykiatrian sisäpiirin ydintä. Hän oli johtanut DSM III:sta seuranneen psykiatrisen manuaalin (DSM IV) toimittamista ja tullut sen jälkeen tunnetuksi diagnostisen järjestelmän kriitikkona. ”Sain yhteyden Francesiin hänen suomalaisen yhteistyökumppaninsa, Kari Tikkisen kautta. Kerroin, että jos saan edes viisi minuuttia Francesin kanssa olen ikuisesti kiitollinen. Francesilla oli sovittuna luennon jälkeen jo monia tapaamisia, mutta hän sanoi, että me olemme täällä opiskelijoita varten. Tapaamisemme sijoitettiin viimeiseksi ja sain kokonaisen tunnin haastatteluaikaa.”

Haastatteluja Atlantin yli

Yhteys Allen Francesiin muodostui käänteentekeväksi tutkimuksen kannalta. ”Frances näki tutkimusaiheeni tärkeänä. Hän esitteli minut sähköpostitse kaikille DSM III:n laatimisessa mukana olleille henkilöille, jotka olivat vielä elossa. Tämä mahdollisti heidän haastattelemisensa. Harva kehtasi kieltäytyä, ja monet ovat olleet kiitollisia, että DSM III:n syntyprosessia dokumentoidaan tällä tavalla.”

Väitöskirjan suurimmaksi yksittäiseksi ponnistukseksi onkin muodostunut reilun neljänkymmenen haastattelun tekeminen yli kahdenkymmenen haastateltavan kanssa, haastattelujen litterointi ja saadun datan hallinnoiminen. Aineiston merkitys ei luultavasti tule rajoittumaan vain Pohtolan väitöskirjaan. ”Nyt on viimeinen hetki toteuttaa tällainen tiedonkeruuhanke. Kaksi haastateltavaa on jo menehtynyt sen jälkeen, kun olen puhunut heidän kanssaan.”

Muistitietotutkimus on vienyt valtavasti aikaa. ”Se on ollut superrankkaa mutta henkisesti kasvattavaa”, Pohtola kertoo. ”Kaikilla haastateltavilla on tutkinnot Ivy League -yliopistoista ja kymmenien vuosien opetuskokemus Harvardin kaltaisista yliopistoista. Kyllä siinä vaan tulee sellainen pienuuden tunne.” Vaativuutta on lisännyt vieraan kielen ja etäyhteyden käyttö. Yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta haastattelut on tehty puhelimella. ”Mutta kaikkeen tottuu. Haastattelut pitää aikaeron vuoksi tehdä illalla, ja aluksi minulla meni koko haastattelupäivä hengitellessä. Loppujen lopuksi kaikkein hienoin osa koko projektia on kuitenkin ollut saada mahdollisuus keskustella näin monen DSM-asiantuntijan kanssa.”

Mia Pohtola tekee väitöskirjaansa Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan historian tohtoriohjelmassa, jonka piirissä muistitietotutkimusta ei harjoiteta kovin runsaasti. Tukea on kuitenkin löytynyt valtiotieteellisen tiedekunnan muistitietotutkijoilta. Myös väitöskirjan ohjaamiseen osallistuvat eri taustoista tulevat tutkijat. ”Väitöskirjani sisällön suhteen Petteri Pietikäinen on tärkein asiantuntija. Hän on nykyään Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori, mutta näen häntä säännöllisesti. Helsingissä vastuuohjaajani on Risto Marjomaa, ja lisäksi minua on tukenut Pohjois-Amerikan tutkija Janne Lahti.”

Suljettu arkisto ja vaihtelevan avoimet kirjastoaineistot

Haastattelujen lisäksi myös kirjallisilla lähteillä on suuri merkitys Pohtolan tutkimuksessa. Tällä suunnalla hän on kuitenkin törmännyt yllättävään esteeseen. ”DSM III-hankkeen toteuttajan, Yhdysvaltojen psykiatrisen yhdistyksen, arkisto on tällä hetkellä valtaosin suljettu tutkijoilta. Esimerkiksi hallituksen pöytäkirjat 1970-luvulta ovat saavuttamattomissa, samoin kaikki järjestön sisäinen asiakirja-aineisto puhumattakaan DSM-materiaalista.”

Yhdistyksen painetuista julkaisuista löytyy suppeampia tietoja esimerkiksi kokousten sisällöistä, mutta myös lehtien digitaalisen saatavuuden kanssa on ollut ongelmia. ”Tärkeimmät lehdet, American Journal of Psychiatry ja General Archive of Psychiatry on digitoitu, ja niiden pitäisi olla käytettävissä Helsingin yliopiston tutkijoille. Käytännössä lehdet eivät kuitenkaan läheskään aina aukea, eikä lääketieteellisiin aineistoihin erikoistuneessa Terkko-kirjastossakaan ole osattu ratkaista tätä”, Pohtola sanoo.

Tutkijan onneksi 1970-luvun painetut amerikkalaiset psykiatrian alan lehdet kuitenkin löytyvät Kansalliskirjaston humanistisesta kokoelmasta, eli Helsingin yliopiston entisestä tieteellisestä pääkokoelmasta. ”Päämetodi on ollut käydä tätä lehtimateriaalia läpi aukeama aukeamalta. Tällä tavalla olen saanut hyvän yleiskuvan siitä, mistä on puhuttu, miten keskustelu on elänyt ja millaisia taitekohtia siinä on ollut. Olen kokenut tämän työskentelytavan hyvin hyödylliseksi eikä se olisi ollut mahdollinen ilman fyysisiä lehtiä. Tärkeimpiä juttuja olen sitten skannaillut omaan käyttööni.”

Psykiatrian menneisyys ja tulevaisuus

Pohtolan tutkimus suuntautuu 1970-luvulle, mutta sillä on suorat kytkökset psykiatrian tämän hetken näkymiin. ”Suomessa elämme edelleen pitkälle tämän 70-luvun tautiluokituksen maailmassa. Kun se luotiin, amerikkalaista psykiatriaa leimasi hyvin vahva usko lääkehoidon nopeaan kehitykseen. Ajateltiin, että kuvantamismenetelmien avulla mielen häiriöt voidaan paikallistaa tiettyihin aivojen osiin tai prosesseihin ja niihin voidaan sitten kehittää täsmälliset lääkkeet.”

Kehitys ei kuitenkaan ole kulkenut ennustetusti. ”Tosiasia on, että ne miljardit, joita on syydetty aivojen biologiseen tutkimukseen eivät ole kehittäneet paljonkaan psykiatristen sairauksien hoitoa. Aivojen ymmärtämisen kannalta tulokset ovat olleet huippumielenkiintoisia, mutta käytännön hoidon tasolla eteenpäin ei ole juurikaan päästy. Tärkeimmät mielenhäiriöiden lääkkeet ovat samoja kuin ennen – niitä on vain vähän fiksailtu. Yhdysvalloissa lääketehtaat ovat kääntyneet pois psykiatrisesta lääkekehityksestä. Ne pyörittävät tällä saralla vanhoja patentteja. Uusia keksintöjä ei ole näköpiirissä ja teollisuuden kasvumahdollisuudet ovat muualla. Samaan aikaan DSM III:n luoma diagnostinen systeemi on ajautunut isoihin ongelmiin kun tehdyt ennusteet tieteenalan kehittymisestä eivät ole toteutuneet. Näyttäisi siltä, että laastari on nyt irtoamassa.”

Yhdysvalloissa lääkekehityksen epäonnistuminen on siis johtanut biologisen lähestymistavan hieman samantapaiseen kriisiin, kuin jossa analyyttinen psykiatria oli 1970-luvulla. Tämä on ollut monille suuri pettymys. ”Aivot ovat paljon monimutkaisemmat kuin mitä kukaan osasi odottaa. Meidän on vain hyväksyttävä se, että olemme aivojen tutkimuksessa vasta alkumetreillä. Tästä puhutaan vähemmän Suomessa – meillä biologista näkökulmaa tuodaan edelleen voimakkaasti esiin julkisessa keskustelussa.”

Suomessa esimerkiksi käytetään edelleen kieltä, jota moni DSM-asiantuntijakin on kehottanut välttämään. ”Sanotaan, että ihminen on masentunut tai ihminen on skitsofreenikko. Olisi parempi sanoa, että ihmisen oireilu täyttää masennuksen tunnusmerkit tai skitsofrenian kuvauksen. Ihminen ei sisälly diagnoosiin, vaan diagnoosi on osviittaa antava asia. Tästä olisi tärkeä pitää kiinni siksi, että nämä diagnoosit eivät perustu ensisijaisesti neurobiologisille tosiasioille. Ne ovat tulkintoja tietyistä oirekimpuista ja auttavat psykiatrisen hoidon organisoimisessa. Psykiatrisista diagnooseista puhuttaessa tulisi kuitenkin aina huomioida, että ne ovat vasta suuntaviivoja, eivätkä varmennettuja määritelmiä.”

Mia Pohtolan väitöskirjatutkimusta rahoittaa Koneen Säätiö.

Kuvat: Marko Oja (Mia Pohtolan kuva), Mia Pohtola

Pitkä marssi kokoelmasta verkkoon

”Kaikkihan on jo verkossa!” Näin kuulee usein sanottavan. Voi, jos väite vain pitäisi paikkansa.

Kansalliskirjaston kokoelmien digitointi voi toisinaan olla pitkän ja monipolvisen kehityksen tulos. Hyvä esimerkki tästä on Suomen kansalliskirjallisuuden vanhimman osan saattaminen käyttöön myös sähköisessä muodossa. Rv Fennicassa on yhteensä 17 400 julkaisua, joista aikaisemmin on digitoitu noin 4 600 teosta. Tänään julkaistut Rv Fennican aineistot tuovat 1 500 digitoitua nimekettä lisää avoimeen verkkokäyttöön, kun aineistot julkaistiin Kansalliskirjaston ylläpitämässä digi.kansalliskirjasto.fi -palvelussa uudessa Ruotsin ajan kokoelmassa.

Pääkokoelman lisäksi digitoidut aineistot on jaettu fyysisen kokoelman mukaisiin alakokoelmiin. Aikaisempia digitointeja täydentäen Rv Fennica -kokoelmasta on nyt asetettu käyttöön arkkiveisujen lisäksi Academica-, Almanakat- Asetukset-, Henkilö-, Saarna- ja Hartauskirjallisuuden alakokoelmat. Myöhemmin vuosien 2020 ja 2021 aikana asetetaan käyttöön Hengellisten laulukirjojen, Historian ja Kalentereiden alakokoelmat.

Manuale seu exequiale vuodelta 1522, uudelleen digitoituna.

Ehein digitoitu Rv Fennican kokonaisuus on Turun Akatemian väitöskirjat, jotka ovat saatavilla verkosta lähes kokonaisuudessaan. Toisaalta kokoelmasta on digitoitu erilaisia kirjahistorian helmiä, sanomalehtiä ja erilaisten hankkeiden tarpeisiin tarkoitettuja painatteita. Tällä toiminnalla on ollut oma tarkoituksensa, mutta se on toisaalla tarkoittanut kokoelmanhoidon näkökulmasta sitä, ettei Rv Fennicaa ole digitoitu systemaattisesti. Tätä tilannetta olemme korjanneet Amerin kulttuurisäätiön ja Kansalliskirjaston kulttuuriperintörahaston myöntämillä apurahoilla menneen ja kuluvan vuoden aikana. Olemme nyt käyttöön asetetuilla digitoinneilla pyrkineet sekä paikkaamaan aikaisemmin muodostuneita aukkoja, että luomaan kokonaisuuksia, aloittamalla alusta päätyäksemme loppuun. Tai ainakin edes puoleen väliin, sillä arviolta 5 200 nimekettä jää näidenkin taloudellisten panostusten jälkeen odottamaan lisärahoitusta ja digitointia.

Jacob Tengströmin kirjoittama Henrik Gabriel Porthanin hautauspuhe.

Vaikka tavoitteena on ollut digitoida kaikki kokoelmassa olevat teokset, niin aukkoja jää ja niitä muodostuu kuitenkin. Yksi syy tähän on se, että Ruotsin ajan kansalliskokoelman 17 400 julkaisusta kokoelmassa on 4 650 julkaisua jäljenteinä. Siis mikrofilmeinä, valokopioina, negatiivi- tai positiivikopioina. Näitä jäljenteitä on kerätty kokoelmaan vuosikymmenien saatossa ja aina jäljenteen laatu ei ole ollut riittävä digitointiin. Näiden teosten digitointi tulisi tapahtua alkuperäisestä painotuotteesta, jolloin digitoinnin laatu vastaisi tarpeita. Tältä osin yhteistyö etenkin ruotsalaisten kirjastojen kanssa on käynnistetty ja sopivaa rahoittajaakin on etsitty.

Pitkä marssi jatkuu siis edelleen.

Joulukuun tutkijan aamukahvit: Liisa Bourgeot ja Gustav Špetin filosofia

Stalinin vainoissa kuollut Gustav Špet (1879–1937) tunnetaan filosofina, joka vähän ennen lokakuun vallankumousta “toi fenomenologian Venäjälle”. Venäläisen kirjallisuuden oppiaineessa väitöskirjaa viimeistelevän Liisa Bourgeot’n tutkimus osoittaa, että Špet oli enemmän kuin länsimaisten filosofisten vaikutteiden välittäjä. Hän kehitti Husserlin ajattelusta omaperäisen tulkinnan, ja nimenomaan Špetin oma ajattelu vaikutti venäläiseen modernismiin ja 1920-luvun kulttuuriteoriaan. Lisäksi Špetin ideoilla, jotka jäivät länsimaisille filosofeille täysin tuntemattomiksi, on sisällöllistä annettavaa tämän päivän fenomenologiselle tutkimukselle.

Špet, Husserl ja fenomenologia

Lukuvuonna 1912–1913 kolmikymppinen venäläinen filosofi Gustav Špet seurasi intensiivisesti Edmund Husserlin (1859–1938) luentoja Göttingenissä. Husserlin ajattelu oli keskellä suurta transsendentaalia käännettä. Hän halusi uudistaa filosofian ja suunnata sen huomion kohti inhimillisen tietoisuuden rakennetta ja sen suhdetta todellisuuteen. Špetin kuulemat luennot ja Husserlin kanssa käymät pitkät keskustelut liittyivät läheisesti Husserlin vuonna 1913 julkaistuun teokseen Ideoita puhtaasta fenomenologiasta ja fenomenologisesta filosofiasta.

Husserlin ideat filosofian uudistamisesta tulivat todeksi. Kirjasta versoi kokonaan uusi filosofinen traditio – fenomenologia. Tämä filosofian haara kohdisti huomionsa siihen, miten maailma ilmenee ihmiselle. Millainen vastaavuussuhde vallitsee havainnoivan mielen ja sille ilmenevän maailman välillä? Husserlin työn suorista jatkajista, Martin Heideggerista ja Maurice Merleu-Pontysta, tuli 1900-luvun filosofian supertähtiä. Lisäksi fenomenologia vaikutti voimakkaasti Jean-Paul Sartren ajatteluun ja epäsuorasti koko niin sanotun mannermaisen filosofian kehitykseen. Myös laajemmin ymmärretyn postmodernin ajattelun yhdet juuret ovat Husserlin fenomenologiassa.

Gusta Špet (1879–1837). Creative Commons.

Edmund Husserl (1859–1938). Creative Commons

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Omaperäinen ajattelija

Špet on tunnettu länsimaisen filosofian puolestapuhujana, jonka mukana fenomenologinen ajattelu kulkeutui Venäjälle. Liisa Bourgeot’n mukaan asiassa on kuitenkin muitakin puolia. ”Jos lukee Špetiä ja Husserlia rinnakkain ne ovat samaa – ja kuitenkaan eivät olet. Špet ei pyrkinyt irtautumaan Husserlista vaan kehittämään tämän ajattelua eteenpäin. Husserl oli hänelle uudenlaisen metodin alku, mutta vasta alku.”

Špet kulki toiseen suuntaan kuin Husserlin länsimaiset oppilaat. ”Hän teki Husserlin fenomenologiasta aika erikoisen luennan. Špet keskittyi ennen kaikkea merkityksen kysymyksiin”, Bourgeot kertoo. ”Tähän liittyi myös käänne Špetin omassa ajattelussa. Hän liikkui Husserlin tiukasti rajatusta rationaalisesta filosofiasta kieltä ja kulttuuria koskeviin ideoihin.”

Taustalla oli yhtäältä venäläisen ajattelun perinteen holistinen, jopa uskonnollinen pyrkimys maailman kokonaisuuden ymmärtämiseen ja toisaalta Venäjän vallankumousta seurannut kiivas kulttuurikeskustelu. ”Špet pyrki venäläisen tradition tapaan kaiken olevan ymmärtämiseen, mutta hän pyrki siihen rationaalisin keinoin”, Bourgeot tiivistää. 

Kieli ihmismielen rationaalisuuden rakenteena

Špetin suuri projekti liittyi Kantin luoman filosofisen ongelma ratkaisemiseen. ”Kant oli Špetin mukaan jakanut todellisuuden kahtia järkeen ja materiaan, eivätkä ne olleet Kantin teoriassa yhdistettävissä. Järki ikään kuin postuloitiin materian päälle. Tämä oli Špetistä länsimaisen filosofian suurin erhe. Špet ajatteli, että jaon myötä luovuttiin filosofian alkuperäisestä kysymyksestä: mitä todellisuus oikeasti on?”, Bourgeot kertoo.

Edmund Husserl, Ideoita puhtaasta fenomenologiasta ja fenomenologisesta filosofiasta, v. 1922 painos. Kansalliskirjaston kokoelmat.

Husserlin fenomenologia näyttäytyi Špetille ehdottomasti askeleena oikeaan suuntaan. ”Sekä Husserl että Kant ajattelivat, että maailma ilmenee ihmismielessä tietoisuuden rakenteiden kautta. Husserl kuitenkin esitti, että mielen ja maailman välillä vallitsee ehdoton yhteys ja että ilmenevää todellisuutta tutkimalla on siis mahdollista saada siitä luotettavaa tietoa. Špet lisäsi siihen ajatuksen, että mieli on perustavalla tavalla kielellisesti rakentunut. Toisin kuin Husserlilla, kieli on Špetillä inhimillisen intuition pohja. Ja juuri kieli tekee ihmismielestä – ja maailmasta – pohjimmiltaan rationaalisen.”

Myöhempi länsimainen fenomenologia myötävaikutti myös postmodernin arvorelativismin kehitykseen. Husserlilla ajatus ihmisen absoluuttisen varmasta intuitiosta oli toiminut siltana tietoisuuden ja tiedostettavan maailman välillä. Tämä näkemys kyseenalaistettiin läntisessä filosofiassa Husserlin jälkeen, ja intuitio alettiin nähdä historiallisena ja kontingenttina. Špetillä näin ei käynyt. ”Vaikka Špetin kielellinen tietoisuus on nimenomaan historiallinen, tämä ei hänen teoriassaan johda relativisimiin. Špetille totuudet, jotka löydettiin todellisuudesta fenomenologisen tarkastelun kautta, olivat yhtä absoluuttisia kuin Husserlille, vaikka ne ovatkin kielellisiä.”

Slavisti ja filosofi

Liisa Bourgeot on tullut Špetin pariin venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksen suunnasta. ”Tulin Helsingin yliopistoon opiskelemaan venäjän kieltä ja kirjallisuutta, sillä olin lukenut pitkän venäjän. Päädyin vähän myöhemmin tekemään teoreettisen filosofian sivuainetta, ja se vei mennessään En kuitenkaan halunnut jättää venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurihistorian opiskelua, jonka koin läheiseksi ja kiehtovaksi.”

Ratkaisu jännitteeseen löytyi venäläisen aatehistorian professori Vesa Oittisen Gustav Špetiä käsitelleestä esitelmästä. ”En ollut kuullut Špetistä mitään, mutta olin erittäin innostunut fenomenologiasta. Ja yllättäen Venäjältä löytyi tällainen merkittävä fenomenologi. Kaikki palaset loksahtivat yhteen ja sain loistavan aiheen gradulleni.”

Bourgeot myöntää, että kaikki venäläisen kirjallisuuden professorit eivät varmaankaan olisi lähteneet mukaan tällaiseen hankkeeseen. ”Tämä kymmenvuotinen projektini on tapahtunut professori Tomi Huttusen ymmärtävän katseen alla. Huttunen on erikoistunut venäläisen modernismin ja avantgarden aikakauteen, ja Špet toimi samassa historiallisessa ja osin teoreettisessakin kehikossa näiden kirjallisuuden suuntausten harjoittajien kanssa.”

Kun Bourgeot’n gradu valmistui, Huttunen oli saanut Koneen Säätiöltä rahoituksen kauan suunnittelemaansa venäläisen avantgarden tutkimusprojektiin. Bourgeot pääsi aloittamaan väitöskirjansa tämän hankkeen jäsenenä ja Koneen säätiö on tukenut hänen tutkimustaan myös projektin päätyttyä. Kansalliskirjaston osana toimiva Slaavilainen kirjasto on puolestaan tarjonnut tutkimukselle erinomaiset käytännön puitteet. ”Slavicasta löytyvät niin filosofiajournaalien ja muiden julkaisujen alkuperäiskappaleet kuin lähes kaikki etsimäni tutkimuskirjallisuus. Kokoelma on hyvin arvokas venäläisen filosofian tutkimukselle.”

Gustav Špetin Ilmiö ja merkitys vuodelta 1914. Spet kirjoitti teoksen Göttingenissä ja kommentoi siinä Husserlin fenomenologiaa.

Špet ja tämän päivän fenomenologia

Bourgeot on työskennellyt enimmäkseen irrallaan filosofisesta tieteellisestä keskustelusta. Tästä on koitunut haasteita, mutta myös hyötyjä. ”Minulla ei esimerkiksi ollut vahvaa husserlilaista luentaa valmiina, vaan opettelin Špetin jollain tapaa aakkosista. Siksi tässä on mennyt tosi kauan”, Bourgeot toteaa. ”Väitöskirjan ydin on selkiytynyt oikeastaan vasta viime vuoden aikana. Istuin viime kesän Slaavilaisessa kirjastossa tauotta ja luin yhtä Špetin vähemmän tunnettua tekstiä, ”Viisaus vai järki” (1917). Tuo artikkeli kertoi kielen ja merkityksen roolista Špetin ajattelussa paljon selvemmin kuin hänen pääteoksensa Ilmiö ja merkitys (1914). Sain siitä tärkeän oivalluksen.”

Helsingissä toimii aktiivinen fenomenologian tutkijayhteisö ja väitöskirjan loppumetreillä kontakti heidän kanssaan on tiivistynyt. ”Pelkäsin menneeni mahdollisesti ihan metsään Husserl-tulkintani kanssa, mutta pääsin loppusyksystä esittelemään työtäni fenomenologiseen seminaariin. Tämä oli aivan ensiarvoisen tärkeää, itselleni suorastaan historiallista. Tuntui, että Špet näyttäytyi fenomenologeille kiinnostavana filosofina – ei vain venäläisenä filosofina.”

Kotimaisten kontaktien lisäksi Bourgeot on luonut yhteyksiä kansainväliseen venäläisen filosofian tutkimukseen. Hän on vieraillut seminaareissa Tartossa, Moskovassa ja Gdanskissa. Vuonna 2018 hän tutustui Bostonissa etupäässä amerikkalaiseen venäläisen filosofian tutkijoiden yhteisöön. ”Sieltä löytyy pieni, parinkymmenen ihmisen aktiivinen porukka. He pyrkivät nostamaan venäläistä filosofiaa osaksi filosofian valtavirtaa. Se puuttuu länsimaisesta kaanonistamme vielä täysin. Suomessa venäläistä filosofiaa on tosin tehnyt ansiokkaasti tunnetuksi Vesa Oittinen.”

Liisa Bourgeot’n tavoitteet ovat saman suuntaisia. ”Tutkimuksessani on huomattavilta osin kyse venäläisestä aate- ja kulttuurihistoriasta, ja väitöskirjani yksi merkittävä teema on Špetin vaikutuksen arvioiminen 1920-luvun venäläisessä kulttuurissa. Mutta työn kuluessa minulle on syntynyt vahva näkemys siitä, että Špetin ja muiden venäläisten filosofien ajattelulla olisi paljon annettavaa myös tämän päivän filosofiselle tutkimukselle.”

Špetin ajattelu kytkeytyy moneen erilaiseen suuntaan, kuten venäläiseen formalismiin, Vygotskyn psykologiaan ja Heideggerin filosofiaan. Se tarjoaisi myös erinomaisen laajemman tutkimusprojektin aiheen.

Vapaa-aikaa kirjakaupassa

Liisa Bourgeot’n arki tarjoaa täydellisen vastapainon filosofisille pohdiskeluille. ”Olen joka toinen ilta töissä antikvaarisessa kirjakaupassa, Arkadia International Bookshopissa. Mieheni Ian Bourgeot perusti kaupan ensimmäisen version vuonna 2008. Vuonna 2012 muutimme uusiin tiloihin ja meidän oli tarkoitus pyörittää uutta kirjakauppaa yhdessä. Mutta sitten saimme kaksi lasta. Nyt Ian hoitaa kauppaa päivisin ja vuorottelemme iltaisin lastenhoidon ja kirjakaupan välillä.”

Pariskunnan sosiaalinen elämä keskittyy kirjakauppaan, jossa järjestetään aktiivisesti myös tapahtumia. ”Kirjakauppa on tasapainottava tekijä elämässäni. Tekee hyvää, kun on unohdettava Špet hetkeksi ja juteltava kävijöiden kanssa. Se auttaa pitämään mielen kiinni myös nykyhetkessä.”

 

Liisa Bourgeot'n ja Ilmiö ja merkitys -teoksen kuvat: Marko Oja

Arkadia International Bookshopin kuva: Ian Bourgeot

Sadan vuoden odotus päättyi

Maamme oli tuskin itsenäistynyt, kun kirjastomme sai lahjoituksena Elis Lagus, lahjoitusasiakirjakäsikirjoituskokoelmiinsa Yhdyspankin kamreerin John Elis Laguksen (1874-1928) arkiston vuonna 1919. Arkistoon liittyi lahjoittajan puolelta kuitenkin yksi ehto: se oli suljettava ja sen saisi avata vasta sadan vuoden kuluttua, vuonna 2020. Aineistoa täydennettiin Laguksen kuoltua vain 53 vuoden iässä vielä vuonna 1928. Sama lahjoitusehto ulotettiin myös tuolloin saatuun aineistoon.

Käsikirjoituskokoelmanhoitajasukupolvia ehti vuosien varrella eläköityä useampikin, mutta kaikki päättyy aikanaan ja niin päättyi myös tämän vuoden alussa työurani lähes 32 vuoden odotus saada avata kyseinen arkisto ja päästä järjestämään ja luetteloimaan se. Pakkauksen sinettejä aukoessani mietin, mitä kaikkea paljastuu laatikosta, joka on täytynyt pitää poissa tutkijoiden silmistä niin kauan aikaa. Miksi pankkikamreerin arkisto on toimitettu humanistisiin aloihin painottuvan kirjaston käsikirjoituskokoelmiin? Löytyykö aineistosta pankkisalaisuuksiin liittyviä paljastuksia? Oliko Elis Lagus mukana vuonna 1918 Suomessa tapahtuneissa verenvuodatuksissa?

Laguksen arkisto valottaa lähinnä kuvaa Elis Laguksesta monipuolisena ihmisenä. Lähdeteoksissa Elis Laguksesta on hyvin vähän mainintoja, mutta arkiston perusteella lähes koko elämänkaari paljastuu. Arkistossa olevat todistukset kertovat Laguksen kirjoittautuneen Wasa Lyceumin jälkeen Helsingin yliopistoon ja sen Pohjalaiseen osakuntaan vuonna 1893 vain jatkaakseen pikaisesti opintojaan päästötodistuksiin asti kaupallisella alalla ensin Raahessa (1894) ja sitten Dresdenissä (1896). Tämän jälkeen ura vei hänet Suomen pankin harjoittelun kautta töihin pankkivirkailijaksi Yhdyspankkiin (Förenings-Banken i Finland), joka kattoikin hänen koko työuransa. Viimeisimpänä  tehtävänä pankkialalla hänellä olivat kamreerin ja prokuristin tehtävät, mutta todellinen intohimo Lagukselle olivat kuitenkin taiteen eri muodot, erityisesti klassinen musiikki.

Naimattomana eläneen Laguksen arkisto avaa oven hänen hänen elämälleen merkitystä antaneille asioille: klassiselle musiikille ja oopperalle sekä niitä tukeneelle matkailulle Keski-Eurooppaan. Aineistossa on noin 20 vuoden ajalta kirjeenvaihtoa ja postikortteja lähes vuosittaisilta pitkiltä matkoilta Saksaan, Itävalta-Unkariin, Ranskaan, Espanjaan, Portugaliin, Tanskaan, Iso-Britanniaan ja jopa Pohjois-Afrikkaan, Algeriaankin asti. Usein matkat liittyivät oopperakäynteihin ja tutustumisiin paikallisiin musiikinystäviin. Kirjeenvaihdon perusteella ystävä- ja tuttavapiiristä löytyvät mm. säveltäjät Erik Furuhjelm ja Armas Järnefelt, venezuelalainen ja äidin kautta Etelä-Amerikan vapaustaistelija Simón Bolívarille sukua ollut pianisti-sopraano-säveltäjä-kapellimestari Tèrésa Carreño Tagliapietra, Helsingin sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Georg Schèevoigt sekä puolalainen säveltäjä-pianisti Leopold Godowsky. Tutustumista luonnollisesti helpotti hänen monipuolinen kielitaitonsa, arkistoaineiston perusteella ruotsi, saksa, ranska, suomi, englanti ja venäjä.

Taidepiireissä Lagus piti yhteyttä myös gallerioihin, taiteenkerääjiin ja museoihin. Näistä ovat arkistossa esimerkkeinä saadut kirjeet tanskalaiselta taidehistorioitsijalta ja museonjohtaja Emil Viggo Hannoverilta, Ruotsin kansallismuseon taidehistorioitsija John Kruselta ja ranskalaiselta taidekustantajalta Gustave Pelletiltä, joka tuli tunnetuksi mm. Henri de Toulouse-Lautrecin ja Louis Legrandin painoteosten kustantajana.

Elis Lagus joutui keuhkotuberkuloosin takia hoidettavaksi Ruotsiin Solbackenin parantolaan vuonna 1917, josta hänet siirrettiin myöhemmin Nummelan tuberkuloosiparantolaan. Ilmeisesti sairaudestaan johtuen Lagus talletti pääosan, vuoteen 1917 päättyvän, arkistoaineistostansa kirjastoon jo vuonna 1919. Loppuosa arkistosta toimitettiin vasta Elis Laguksen kuoleman jälkeen.

Arkisto sisältää almanakat katkeamattomana sarjana lähes 40 vuoden ajalta 1890-1928. Niiden informaatioarvo on korkeampi kuin useimmilla muilla almanakoilla, koska niitä on käytetty päiväkirjamaisesti runsaine muistiinpanoineen. Aineiston joukosta löytyy – aiemmin mainitun kirjeenvaihdon lisäksi – myös mm. vakuutuskirjoja sekä verokuitteja, joista saa käsityksen yhteiskunnan perimistä lukuisista eri maksuista. Esimerkiksi samalta vuodelta (1921) löytyvät verokuitit kirkollisverosta, kruunun verosta, kunnallisverosta, suostuntaverosta ja tuloverosta.

Arkisto, kaikkiaan 18 arkistokoteloa, on nyt järjestetty ja luetteloitu ja luettelo on tutkijoiden käytettävissä Kansalliskirjaston erikoislukusalissa, johon myös arkistoaineisto on tilattavissa.