Marraskuun viimeiset Tutkijan aamukahvit: Fredrik Westerlund

Kansalliskirjaston Tutkijan aamukahvit on puolen tunnin mittainen vapaamuotoinen tilaisuus, joka tänä syksynä järjestetään neljänä marraskuisena aamuna kirjaston Agricola-salissa klo 9.30-10.00. Viimeiset kahvit nautitaan huomenna tiistaina 27.11., kun Fredrik Westerlund puhuu tutkimuksestaan. Tämä kirjoitussarja johdattaa kunkin aiheen pariin, ja tekstit on kirjoitettu yhteistyössä tutkijoiden kanssa.

Aamukahvien tarkoituksena on esitellä kirjaston Eteläsalin 20 tutkijapaikalla työskentelevien tutkimuksia niin toisilleen, kirjaston henkilökunnalle kuin kaikille kiinnostuneillekin. Samalla se tarjoaa tilaisuuden keskusteluun tutkimuksen teon prosessista sekä kirjastosta tutkimuksen teon ympäristönä ja tukijana. Rotundan kahvila palvelee tilaisuuden ajan.

Heideggerin fenomenologia viitoitti filosofin tunteiden tutkimisen tielle

Filosofian tohtori Fredrik Westerlund on työskennellyt Eteläsalin tutkijapaikalla syksystä 2017 saakka. Kansalliskirjasto on työskentely-ympäristönä kuitenkin tuttu jo useiden vuosien ajalta: Westerlund arvioi työskennelleensä kirjastossa aktiivisesti ainakin 10 vuoden ajan. Hän väitteli tohtoriksi aiheenaan Heidegger and the Problem of Phenomenality. Heideggerin fenomenologia kiinnosti häntä jo filosofian perusopintojen aikana, ja väitöstutkimus alkoi muotoutua pian maisteriksi valmistumisen jälkeen vuonna 2002.

Fredrik Westerlund tutki vuonna 2014 valmistuneessa väitöskirjassaan Heideggerin käsitystä siitä, miten eri asiat ilmenevät mielekkäinä, ”fenomeeneinä”, inhimillisessä kokemuksessa. Yli 500-sivuinen työ on sekä historiallinen että systemaattinen. Yhtäältä se tarjoaa uuden tavan tulkita Heideggerin filosofista kehitystä. Toisaalta se tarkastelee kriittisesti Heideggerin ajattelun mahdollisuuksia ja ongelmia. Kun kustannussopimus väitöskirjan julkaisemisesta väitöksen jälkeen tehtiin, Westerlund työskenteli tekstin parissa puolitoista vuotta, pääosin kirjaston tutkijapaikalla. Käytännössä tämä tarkoitti tekstin kirjoittamista kokonaan uudelleen. Teos ilmestyy Bloomsburyn kustantamana todennäköisesti ensi vuoden aikana.

Väitöskirjan ja sen saattamisen julkaisuksi jälkeen Fredrik Westerlundilla oli sanomansa mukaan kaksi mahdollisuutta. Hän saattoi jatkaa Heideggerin fenomenologian parissa profiloitumalla Heidegger-asiantuntijaksi. Toinen vaihtoehto vaati uskallusta ottaa lähtökohdaksi oman ajattelun kehittäminen. Westerlund päätyi jälkimmäiseen.

Filosofinen tutkimus häpeästä

Ei ollut sattumaa, että Westerlund päätyi tutkimaan tunteita ja niistä syntyvien kokemusten rakentumista ihmisten välisessä kanssakäymisessä fenomenologian avulla, sillä eksistentiaaliset ja eettiset kysymykset olivat aina kiinnostaneet häntä. Westerlund on sitä mieltä, että Heideggerin fenomenologinen menetelmä avaa mahdollisuuksia tunteiden tutkimukselle, joten se oli luonteva suunta jatkotutkimukselle. Fenomenologinen suhtautumistapa tarkoittaa sitä, että eri kokemusten yleisiä perusrakenteita kuvaillaan ja analysoidaan reflektiivisesti.

Näin Fredrik Westerlundin tämänhetkinen tutkimusaihe häpeän ja rakkauden kaltaisista tunteista osana ihmisenä olemista alkoi hahmottua. Tutkimuksessa Westerlundin lähtökohta on, että häpeän tunteen kokeminen ei ole kulttuurisidonnaista, vaikka häpeää säätävät arvot ja normit vaihtelevatkin kulttuurista toiseen. Kaikissa kulttuureissa tunnetaan häpeää, kuten rakkauttakin. Varsinkin modernissa länsimaisessa kulttuurissa häpeä tulkitaan usein ikään kuin arveluttavana tunteena, josta voi olla vaikeaa puhua.

Westerlund käsittelee tutkimuksessaan ihmisenä olemista perustavanlaatuisesti sosiaalisena ilmiönä, jossa tunteiden merkitykset syntyvät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Häpeän kokemus perustuu sosiaalisen hyväksynnän tarpeeseemme, toteaa tutkija. Häpeän tunteminen vaatii myös kykyä nähdä itsensä toisten silmin, hän lisää.

Psykologiassa, samoin kuin filosofiassa, on jo kauan tutkittu ihmisen tietoisuutta. Häpeästä ja sen kokemisesta on kirjoitettu paljon. Psykologinen tutkimus tapahtuu yleensä havainnoimalla tilannetta sen ulkopuolella olevan henkilön näkökulmasta. Westerlundin fenomenologisen tutkimuksen näkökulma taas on itsen, kokemuksen kokijan. Näin hän pyrkii selvittämään, mitkä ovat häpeän kokemukselle oleelliset rakenteet.

Kansalliskirjasto ja tutkimusprosessi

Filosofin työ sisältää sekä itsenäistä ajattelua että keskustelua. Se on ajoittain hyvin yksinäistä, sillä luettavaa on paljon. Toisaalta työhön kuuluu myös dialogisuus – keskustelu paitsi tutkimusyhteisössä, myös sen ulkopuolella. Tunteita tutkittaessa on pakko miettiä myös sitä, miten ne esiintyvät itsessä, sanoo Westerlund. Omien tunteiden reflektoiminen ja keskustelu tunteista avaavat tutkijalle erilaisia kokemisen tapoja. Kansalliskirjasto on siten monipuolinen, filosofille inspiroiva työympäristö.

Tutkimuksen aineistona Westerlundille tärkeitä ovat Kansalliskirjaston Kupolisalin kootut teokset. Häpeästä on kirjoitettu laajasti: Heideggerin lisäksi hyllyt kantavat Freudin, Nietzschen, Husserlin, Kierkegaardin ja monen muun filosofin ja oppineen teoksia kriittisinä laitoksina.

 

Fredrik Westerlund kertoo huomenna tiistaina tutkimushankkeestaan otsikolla ”Itsensä näkeminen toisten silmin – filosofinen tutkimus häpeästä”. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/tapahtumat/tutkijan-aamukahvit-marraskuussa

Marraskuun Tutkijan aamukahvit, viikko 3: Hanna Isolammi

Hanna Isolammi tutkii säveltäjä Väinö Raition tuotantoa ja tarkastelee kriittisesti suomalaisen modernistisen säveltaiteen historiankirjoitusta

Kuva Music Finland.

Hanna Isolammi vaihtoi kymmenen vuotta sitten soitonopettajan työn musiikkijournalismiin ja musiikintutkimukseen taidemusiikin marginaaligenren parissa. Nyt hän viimeistelee musiikkitieteen väitöskirjaa Helsingin yliopistossa, ja Eteläsalin tutkijapaikalla hän on työskennellyt syksystä 2017 alkaen. Isolammin tutkimusaihe on ”Väinö Raition orkesteriteosten modernismi ja sen vastaanotto 1920-luvun Suomessa”. Ensimmäisen kosketuksen Raitioon (1891-1945) Isolammi sai yläasteikäisenä, kun hän huilistina pääsi soittamaan ensi kerran ammattiopiskelijoiden orkesterin kanssa Raition Joutsenet-teosta vuodelta 1919.

Väinö Raitio nousi Isolammin tutkimusaiheeksi jo musiikkitieteen proseminaarissa, ja on seurannut häntä siitä lähtien. Raitiolla on maine eksentrisenä, syrjään vetäytyvänä ja ehdottomana luonteena, ja hänen sävellyksiään pidetään epätavallisen kansainvälisesti ja modernistisesti suuntautuneina. Suomalainen musiikkihistoriankirjoitus on Isolammin mukaan hellinyt Raitiota aikaansa edellä olevana marttyyrinä, jonka sävellykset eivät omana aikanaan saaneet ymmärrystä, kun suomalaista identiteettiä rakennettiin kansallisia aiheita suosivan taiteen avulla. Isolammi tarkastelee tutkimuksessaan kriittisesti tätä historiakuvaa ja kysyy, kuinka väärinymmärretty Raitio loppujen lopuksi olikaan 1920-luvulla.

Väinö Raitio ja modernismi

Väinö Raition kansainvälinen modernismi sai kylläkin aikalaiskriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton. Säveltäjän vuonna 1922 kantaesitetty kolmiosainen orkesterisävellys Antigone kirvoitti orkesterimuusikolta ironisen vision ammattilehden mielipidekirjoituksessa. Sen mukaan esitys muistutti pikemminkin rautatieonnettomuuden äänimaisemaa, joka voitaisiin tulevaisuudessa esittää soittimien sijaan erilaisilla työkaluilla. Teosta pro gradussaan tutkinut Isolammi kertoo, miten 1960-luvun niin kutsutuissa lastenkamarikonserteissa visio tavallaan toteutui, ja toisaalta, miten rautatie-estetiikkaa musiikissa edusti Raition aikalainen Arthur Honegger säveltämällään Pasific 231 -teoksella, jonka tarkoitus oli kuvailla höyryveturia.

Raitio ei itse kuitenkaan ollut urbaani modernisti vaan pikemminkin luonnosta innostuva, romanttinenkin synkistelijä. Musiikinhistorian marttyyritarinaan kuuluvat toimeentulovaikeudetkaan eivät Raitioon aivan istu, sillä hän eli kohtalaisesti apurahoilla ja radio-orkesterin tilaustöillä hammaslääkärivaimon rinnalla. Lisäksi hän sai 1930-luvulta lähtien valtion taitelijaeläkettä.

Radio-orkesterin tilaustöiden lisäksi erityisesti Raition myöhäinen tuotanto sisältää pääasiassa oopperoita ja baletteja, ja hän oli tinkimätön idealisti säveltäessään suurille orkestereille. Teokset on sävelletty keskieurooppalaiselle 100-henkiselle orkesterille, kun esitykset Raition aikaan toteutti 70 muusikosta koostunut Helsingin kaupunginorkesteri. Näin Isolammi kuvaa kenties yhtä keskeisimmistä ristiriitatekijöistä, joka liittyy niin ajan olosuhteisiin, Raition persoonaan ja ihanteisiin kuin itse teosten vastaanottoonkin.

Isolammi muistuttaa myös, että Raitio ei ole unohdettu tai väärinymmärretty marttyyri, vaikka hänen sävellyksensä eivät suurelle yleisölle olekaan tunnettuja. Ammattipiireissä hänet on muistettu vuosikymmenten ajan, ja esityksiä lienee tulossa lähivuosina lisää jo pelkästään käytännöllisistä syistä: Raition teoksiin kohdistuva tekijänoikeussuoja on rauennut, ja hänen sävellyksiään on julkaistu ja nuottejaan digitoitu.

Kansalliskirjaston aineistot ja tutkimuksen prosessi

”Me saavumme Väinö Raition luo, säveltäjän, joka ei suostu sanomaan sanaakaan omista, uusista oopperoistaan, vaan joista on urkittava Martti Similältä, jolla on ollut ne partituurit huostassaan jo jonkin aikaa.” Uusi Suomi, 02.06.1937, nro 145, s. 1. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1802242?page=1 Kansalliskirjaston Digitoidut aineistot

Väinö Raitio oli maineensa veroinen erikoislaatuisuudessaan, ja toimittajille melkoinen haaste. Hän puhui vähän itsestään tai teoksistaan. Kansalliskirjastossa säilytettävässä Väinö Raition henkilökohtaisessa arkistossa kirjeet morsiamelle muodostavat suurimman yksittäisen kokonaisuuden sävellysten lisäksi. Käsikirjoituksista sävellykset on digitoitu, ja ne löytyvät kirjaston julkaisuarkistosta, joka on käytettävissä avoimessa verkossa.

Raition oman arkiston sekä sanoma- ja aikakauslehtiartikkeleiden lisäksi Isolammille tärkeä lähdeaineisto onkin Raition lähipiirin kirjeenvaihto. Hänen tuttavapiiriinsä kuului muun muassa Aarre Merikanto, jonka äidilleen lähettämistä kirjeistä löytyy runsaasti tietoa myös Raitiosta. Myös nämä löytyvät kirjaston käsikirjoituskokoelmasta.

Musiikkitieteellistä tutkimusta voidaan tehdä monenlaisista lähtökohdista, ja Isolammille tärkeitä ovat reseptio-, henkilö- ja aatehistorian näkökulmat. Hän hyödyntää lisäksi myös perinteistä musiikkianalyysiä sekä käsiteanalyysiä, joka on tärkeä työkalu varsinkin musiikkiteoksen reseptiohistorian tutkimuksessa. Isolammin tutkimusaineistoon kuuluu myös haastattelumateriaalia, sillä hän kohtasi Väinö Raition veljentyttären sattumalta, kun Helsingin juhlaviikoilla esitettiin vuoden 2017 syksyllä Raition ooppera Prinsessa Cecilia (1933), jonka yhteydessä järjestetyssä keskustelutilaisuudessa tutkija puhui. Iäkäs veljentytär oli saapunut kotimaastaan Sveitsistä kuuntelemaan setänsä säveltaidetta, ja tämän kuultuaan Isolammi sopi haastattelusta ja keräsi näin veljentyttären omakohtaisia muistoja säveltäjästä nuoruusvuosiltaan.

Hanna Isolammin oma suosikki Väinö Raition tuotannossa on orkesteriteos Kuutamo Jupiterissa vuodelta 1922. Sen pysähtynyt tunnelma saa aikaan kokemuksen ajasta ja paikasta irtautumisesta, hän kuvaa. Otsikko ja omistuskirjoitus antavat nekin mielikuvitukselle vauhtia, sillä säveltäjä omisti teoksen Korsosta kotoisin olevalle kissalleen. Radion sinfoniaorkesterin viimevuotinen esitys tästä on mahdollista kuunnella Yle Areenasta.

”Tämän sävelrunoelman omistan kissalleni, joka oli Korsosta kotoisin. Lähetin hänet Jupiteriin lokakuussa 1922. V.R.” Kuutamo Jupiterissa -sävellyksen käsikirjoituspartituurin takasivu. HKO:n käsikirjoituskokoelma, Helsingin kaupunginarkisto.

Hanna Isolammi jättää väitöskirjansa esitarkastukseen joulukuussa, mutta jatkaa Väinö Raition parissa kirjoittamalla säveltäjän elämäkertaa. Hän kertoo tutkimusprosessistaan ensi tiistaina 20.11. otsikolla ”Käsikirjoitukset, kirjeenvaihto ja sanomalehtiarkistot elämäkerran lähdeaineistona: tapaus Väinö Raitio”. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

Kuutamo Jupiterissa -taltio: https://areena.yle.fi/1-4053612?autoplay=true

Sävellyskäsikirjoituksia: http://www.doria.fi/handle/10024/120790

https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/tapahtumat/tutkijan-aamukahvit-marraskuussa

 

Marraskuun Tutkijan aamukahvit, osa 2: henkilökuvassa Jens Grandell

Kansalliskirjaston Tutkijan aamukahvit on puolen tunnin mittainen vapaamuotoinen tilaisuus, joka tänä syksynä järjestetään neljänä marraskuisena aamuna kirjaston Agricola-salissa klo 9.30-10.00. Tässä juttusarjassa esitellään neljä tutkijaa, joiden tutkimuksista tilaisuuksissa kuullaan. Esittelyt perustuvat haastatteluihin.

Aamukahvien tarkoituksena on esitellä kirjaston Eteläsalin 20 tutkijapaikalla työskentelevien tutkimuksia niin toisilleen, kirjaston henkilökunnalle kuin kaikille kiinnostuneillekin. Samalla se tarjoaa tilaisuuden keskusteluun tutkimuksen teon prosessista, kirjastosta tutkimuksen teon ympäristönä ja tukijana. Rotundan kahvila palvelee tilaisuuden ajan.

Jens Grandell tarkastelee suomalaisen liberalismin alkuvaiheita Hufvudstadsbladetin perustajan August Schaumanin kautta

Kuva Janne Rentola.

Historioitsija Jens Grandell on työskennellyt Kansalliskirjaston Eteläsalissa kuluneen syksyn ajan väitöskirjansa ”Från ett årtionde i Finland. August Schauman och det liberala genombrottet 1855–1865” parissa. Hän on virkavapaalla Svenska litteraturskällskapetista (SLS), jossa on työskennellyt Zacharias Topelius Skrifter -projektissa vuodesta 2006 lähtien. Grandell on toimittanut Topeliuksen historian ja maantieteen luentoja, joiden ensimmäinen osa julkaistiin kommentoituna laitoksena vuonna 2017 digitaalisesti. Toinen osa julkaistaan vuonna 2020. Grandell aloitti väitöskirjan tekemisen Helsingin yliopistossa vuonna 2008, mutta on tehnyt sitä pääosin työn ohella. Väitöstutkimuksen on määrä valmistua vuonna 2020.

Jens Grandellin biografisen tutkimuksen kohteena on lehtimies ja yhteiskunnallinen vaikuttaja August Schauman (1826-96). Schaumanin kautta Grandell lähestyy kysymystä suomalaisen liberalismin synnystä 1800-luvun keskivaiheilla, sekä sen osaa aikakauden julkisessa keskustelussa. Hän tarkastelee myös kriittisesti suomalaisen historiankirjoituksen traditiota, joka esittää liberalismin yhtenäisenä liikkeenä. Ajan kansallisia historiankirjoituksen tarkoitusperiä vasten tarkasteltuna tämä toki on luontevaa, Grandell toteaa. Tutkimuksessaan hän ymmärtää liberalismin varsinaisen liikkeen sijasta laajempana yleiseurooppalaisena ilmiönä ja osana suomalaisessa 1800-luvun jälkipuolen julkisessa keskustelussa vaikuttanutta ajatuskollektiivia. Miltä näytti liberalismin ja fennomanian suhde ennen kuin niistä tuli vastakohtia? kysyy Grandell.

Kansa, kieli, historia

Grandellin väitöstutkimuksen kysymyksenasettelut alkoivat muodostua hänen työskennellessä Topeliuksen tekstien parissa. Topelius ja Schauman olivat molemmat aikansa vaikuttajia ja ottivat osaa yhteiskuntakeskusteluun lehtijulkisuuden kautta. Päämääränä heillä oli Suomen sisäisen vapauden edistäminen, mutta menetelmät erottivat heidät tiukasti toisistaan. Topelius rakensi projektiaan saksalaiselle romanttiselle traditiolle, kun taas Schauman ammensi anglosaksisesta liberaalitraditiosta.

Schaumanin ja Snellmanin kieliväittely toi esiin liberaalien ja fennomaanien eroavat tavat ymmärtää avainkäsitteitä kuten kansaa. Tästä artikkelista Papperslyktan-lehdessä henkilökohtaiseksi äitytynyt kiista sai alkunsa. Papperslyktan, 21.02.1859, nro 8, s. 1 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/458553?page=1 Kansalliskirjaston Digitoidut aineistot

August Schauman kuului vanhaan varakkaaseen sukuun ja edusti ruotsinkielistä sivistyneistöä. Opiskeluaikanaan 1840-luvulla hän innostui kansallisuuskysymyksestä. Schauman oli suomenmielinen ja piti suomen kielen aseman parantamista tärkeänä, mutta Topeliuksen tavoin ymmärsi ruotsin kielen kuuluvan historiallisesti Suomen yhteyteen. Kriittinen suhtautuminen Venäjään taas erotti hänen ajattelunsa Topeliuksesta. Liberaalina hän joutui Topeliuksen kanssa väittelyyn Venäjä-kysymyksestä Krimin sodan aikaan Englannin tultua Itämerelle. Snellmanin tavoin myös Schauman päätyi sensuurin kohteeksi.

Kielikysymys alkoi 1850-luvun Suomessa kärjistyä. Varsinainen riita Snellmanin kanssa käytiin Schaumanin ensimmäisessä omassa, vuonna 1858 perustamassa lehdessä Papperslyktanissa vuosikymmenen lopulla. Schauman pysyi kannassaan ruotsin kielen asemasta suomen rinnalla, kun Snellman edusti ruotsin vaikutuksen hävittämiseen pyrkiviä fennomaaneja.

Liberaali Schauman

Ennen oman julkaisun perustamista August Schauman matkusteli laajasti Euroopassa, jossa hän seurasi ajan tavan mukaan ahkerasti muun muassa teatteria. Hän suunnitteli kirjoittavansa itsekin näytelmiä, komedioita, joiden avulla voisi kommentoida Suomen poliittista tilannetta. Tämä ei kuitenkaan sensuurin vuoksi toteutunut, mutta keskustelua herättävä kirjoitustyyli jäi.

Schauman oli laillisuusperiaatteen ja republikaanisuuden kannattaja. Hän ihaili Yhdysvaltain ensimmäistä presidenttiä George Washingtonia, samoin kuin venetsialaista Daniele Maninia (1804-57). Manin oli Italian yhdistymistä ajava tasavaltalaisvaikuttaja, jonka toimintaa Grandell kertoo Schaumanin pyrkineen lehdissään nostamaan esiin, mutta toteaa tämän jääneen suomalaisessa keskustelussa vaille suurempaa huomiota.

Schauman oli oikeusvaltion ja avoimen julkisuuden kannattaja, joka pyrki toiminnallaan vaikuttamaan yhteiskunnassa. Pappreslyktanin jälkeen hän kirjoitti Helsingfors Tidningar -lehdelle vuosina 1860-63 Topeliuksen jätettyä julkaisun. Sen sivuilla kiistely Snellmanin kanssa jatkui. Parhaiten Schauman tunnetaan vuonna 1864 perustamastaan Hufvudstadsbladetista, jota pidetään ensimmäisenä kaupallisesti menestyneenä suomalaisena sanomalehtenä. Schauman vaikutti myös kaikilla valtiopäivillä vuodesta 1863 lähtien ritariston ja aatelin edustajana, ja osallistui vuonna 1880 perustetun Liberaalin puolueen toimintaan. Lisäksi hän pyrki vaikuttamaan yhdistystoiminnan kautta: hän oli yksi vuonna 1885 aloittaneen Suomalais-ugrilaisen seuran perustajajäsenistä, ja mukana myös muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa (SKS), raittiusliikkeessä ja Suomen Matkailijayhdistyksessä.

Liberalismi osana suomalaista ajatuskollektiivia

Liberaalit pelkistyvät usein kielikysymyksen vuoksi ruotsinkieliseen väestöön ja puolueeseen. Jens Grandell tarkentaa, että vaikka yleinen käsitys liberalismin järjestäytymisestä liittyy vuonna 1861 perustettuun Helsingfors Dagblad -sanomalehteen, keskustelua käytiin jo tätä ennen myös liberaaleille keskeisistä näkökulmista. Hän tulkitsee, että vasta Helsingfors Dagbladin aikaan eri ryhmien ajattelussa alkoi olla todellisia, näkyviä eroja, ja liberaalit erotti suhtautuminen kansaan, kieleen sekä Venäjään. Kieli oli liberaaleille vähemmän tärkeä kysymys, kun taas oikeudellinen kehitys vapauden edistämisen nimissä oli agendan kärjessä. Tutkimuksessaan Grandell valottaa suomalaisen historiantutkimuksen niin kutsuttua sokeaa pistettä, jossa varhaisen liberalismin avoin luonne republikaanisine ajatuksineen on jäänyt vähemmälle huomiolle.

August Schaumanilla oli tapana tarkastella yhteiskuntaa kriittisesti kiinnittäen huomiota yksityiskohtiin. Tässä 16.8.1856 päivätyssä kirjeessä hän raportoi veljelleen Ranskan valitettavasta tilasta Napoleon III:en vallan alla. Coll 198.9, B. O. Schaumanin arkisto, Kansalliskirjasto.

Tutkimusta Kansalliskirjastossa

Kansalliskirjaston aineistoista Grandellin tutkimukselle tärkeitä ovat sanomalehtien lisäksi varsinkin käsikirjoituskokoelmat. August Schaumanin kirjeenvaihtoa on hänen oman henkilöarkistonsa lisäksi muun muassa veljen Berndt Otto Schaumanin sekä ystävien, kuten Karl Collanin ja Edvard Berghin, arkistoissa. Ne sisältävät August Schaumanin lähettämiä kirjeitä, jotka oli tarkoitettu ääneen luettaviksi.

Veljensä kanssa August Schauman kävi keskustelua myös sekä tulevaisuudestaan että esimerkiksi tieteestä – veli Berndt Otto työskenteli silloisessa Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston kirjastossa, siis nykyisessä Kansalliskirjastossa, vuosien 1848-67 välillä. Grandell kertoo, miten heidän välisessä kirjeenvaihdossa August saattoi suositella kiinnostavaa kirjaa, jonka Berndt Otto sitten tilasi kirjaston kokoelmiin. Myös August työskenteli hetken aikaa yliopiston kirjastossa vuonna 1851, kuljeskellen samoissa saleissa joissa tutkija Grandell tänään hänestä kirjoittaa.

Tervetuloa kuuntelemaan Jens Grandellin esitystä ”Kansalliskirjaston aineistot ja suomalaisen liberalismin läpimurto 1800-luvun jälkipuolella” ensi tiistaina!

https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/tapahtumat/tutkijan-aamukahvit-marraskuussa

Marraskuun Tutkijan aamukahvit: henkilökuvassa Pekka Tarkela

Kansalliskirjaston Tutkijan aamukahvit on puolen tunnin mittainen vapaamuotoinen tilaisuus, joka tänä syksynä järjestetään neljänä marraskuisena aamuna kirjaston Agricola-salissa klo 9.30-10.00. Tässä juttusarjassa esitellään neljä tutkijaa, joiden tutkimuksista tilaisuuksissa kuullaan. Esittelyt perustuvat haastatteluihin.

Aamukahvien tarkoituksena on esitellä kirjaston Eteläsalin 20 tutkijapaikalla työskentelevien tutkimuksia niin toisilleen, kirjaston henkilökunnalle kuin kaikille kiinnostuneillekin. Samalla se tarjoaa tilaisuuden keskusteluun muun muassa tutkimuksen teon prosessista sekä kirjastosta tutkimuksen teon ympäristönä ja tukijana. Rotundan kahvila palvelee tilaisuuden ajan.

Pekka Tarkela tutkii tiedon omistajuutta juridiikan näkökulmasta

Juristi (OTK) Pekka Tarkela on työskennellyt Kansalliskirjaston tutkijapaikalla vuoden 2016 syksystä lähtien. Hän tekee oikeustieteellistä väitöskirjaa Helsingin yliopistossa. Tutkimuksen aihe on ”Tiedosta ja sen omistamisesta. Tutkimus varallisuusarvoisen tiedon asemasta varallisuusoikeuden järjestelmässä”. Ennen vuonna 2015 aloittamiaan jatko-opintoja Tarkela on toiminut lakimiehenä ja asianajajana 25 vuotta. Työskennellessään teknologia- ja sopimusjuristina hän havaitsi, miten perinteisten omistamisen muotojen, kuten maanomistuksen lisäksi digitaalinen data alkoi saada varallisuuseränä kiinteää muotoa. Datan omistajuuteen liittyvät kysymykset nousivat yhä useammin eteen. Juridisesta näkökulmasta data-aineistojen omistajuuteen on tämänhetkisen lainsäädännön avulla kuitenkin vaikea päästä käsiksi.

Tarkelaa alkoi kiinnostaa, mitä oikein on tapahtumassa. Kuinka digitaalinen data ymmärretään tietohallinnossa? Miten perinteinen käsitys datasta, informaatiosta ja tiedosta muuttuu, ja miten tätä muutosta voisi juridiikan näkökulmasta hallita? Pitäisikö digitaalista dataa voida käyttää kuten muutakin omaisuutta? Vakuutena, tai omaisuuseränä yrityksen taseessa? Miten dataa voisi periä tai lahjoittaa, tai mitä tapahtuu datalle yrityksen lopettaessa toimintansa? Näin idea väitöstutkimuksesta ja sen kysymyksenasettelusta alkoi muotoutua.

Voiko tietoa tai dataa omistaa?

Pekka Tarkela korostaa, että datan käsitettä on hyvin hankala määritellä tyhjentävästi. Siksi sen käyttö onkin kirjavaa. Hän lähestyy dataa raaka-ainetasoisena resurssina, jota jalostamalla syntyy informaation ja tiedon ohella myös datan käsittelyn prosesseja. Nämä prosessit ovat Tarkelan tutkimuksen keskiössä. Data ja datamassat eivät siis ole valmiita tuotteita, toisin kuin vaikkapa kirja, johon voidaan soveltaa tekijänoikeuslainsäädäntöä.

Tässä yhteydessä Tarkela tuo myös esiin maallikolle tutuimman dataan liittyvän kysymyksen, henkilötiedot. Niihin liittyvät kysymykset ovat kuitenkin vain yksi suppea osa koko datan kenttää, hän kuvaa. Suurempi kysymys hänen tutkimuksensa kannalta on niin kutsuttu anonyymidata: suuret massat digitaalisesti järjestettyä informaatioraaka-ainetta, joka ei sisällä näitä paljon keskustelua herättäviä henkilötietoja lainkaan.

Datamassojen käsittely on jo monen organisaation perustoimintaa, ja data voi muodostaa tosiasiassa suuren osan yrityksen varallisuudesta, toteaa Tarkela. Näin herää omistajuuden ohella kysymys niistä toimintatavoista, joita tietohallinto ja anonyymia datamassaa tuottavat kaupalliset toimijat, raaka-ainemassaa käsittelevä datateollisuus, datamassoihin soveltavat. Nämä toimintatavat hyödyntävät ohjelmistoja ja algoritmeja, jotka kaupallisessa yritysmaailmassa kuuluvat liikesalaisuuksien piiriin. Datan käsittelyn prosessit eivät tältä osin ole kansalaisille läpinäkyviä, toisin kuin tietohuollon perinteisten toimijoiden, kuten kirjastojen ja arkistojen dataprosessit. Tarkela sanoo tämän läpinäkyvyyden puutteen olevan ristiriidassa datan koko ajan kasvavan yhteiskunnallisen merkityksen kanssa.

Kirjastot dataprosessien kärjessä?

Pekka Tarkela työskenteli 1990-luvulla tekijänoikeuslainsäädännön parissa opetusministeriössä, jossa hänelle tulivat tutuiksi myös kirjasto- ja arkistoalan tekijänoikeudet omine erityispiirteineen. Kansalliskirjaston näkökulmasta Tarkelan tutkimuksen merkitys avautuukin tätä kautta. Pitkän tradition datakentän toimijana kirjaston vahvuus on sen ylläpitämien dataprosessien läpinäkyvyydessä, toteaa tutkija. Hän toivoo kirjastojen myös jatkossa olevan datankäsittelyprosessien tunnustettuja toimijoita, joiden ominaislaatu ja merkitys näkyvät myös tulevassa dataa koskevassa lainsäädännössä.

Mitä tämä tarkoittaa? Oli kysymys sitten digitaalisesta big datasta tai perinteisistä painetuista ja muista analogisista lähteistä, kokoelmia järjestetään ja tulkitaan aina jostakin kontekstista käsin. ”Kirjastolaitoksen konteksti on kulttuurinen. Siksi esimerkiksi Kansalliskirjaston datastrategiaa ei tule puristaa samaan muottiin alustataloudessa toimivien kansainvälisten jättiyritysten datastrategioiden kanssa”, Tarkela toteaa ja jatkaa: ”Julkisten tietohallinnon toimijoiden dataprosessit ovat kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta ehdottoman tärkeitä. Niitä tulisi voida puolustaa ja kehittää niiden omista kulttuurisista lähtökohdista käsin. Lainsäädännön tulisi nykyistä paremmin tunnistaa myös tällaiset datan käyttötavat ja tukea niitä. Tämä on vähintään yhtä tärkeä tehtävä oikeustieteelle kuin sen selvittely, voiko data olla vaikkapa yrityskiinnityksen kohteena. Muussa tapauksessa on vaarana, että kirjastojen ja koko julkisen tietohuollon datakäytäntöjä arvioidaan yksityisen ja kaupallisen maailman mittapuilla, mikä ei olisi yhteiskunnan kokonaisedun mukaista.”

Ovatko lakimme datayhteensopivia, ja mitä siitä?

Tarkelan tutkimuksen lähtöoletus on, että lainsäädäntö ei tällä hetkellä ole datayhteensopivaa. Tämän miettiminen on vienyt työn painopistettä oikeusteorian ja yhteiskuntafilosofian suuntaan. Käytännön juridiset kysymykset ovat saaneet väistyä teorian tieltä ehkä enemmänkin kuin alun perin oli tarkoitus. Tutkimuksen tavoitteena on olla puheenvuoro siitä, miten tietovarannon tuottamisessa ja käsittelyssä tapahtuvia muutoksia tulisi ymmärtää ja hallita juridiikan näkökulmasta. ”Oikeusjärjestelmän tehtävä on toimia systeeminä, jolla on riittävä käsitteistö ja ohjattavuus. Tällä hetkellä erityisesti digitaalista dataa koskevat säännökset kuitenkin ovat juridiikan kentässä hajallaan ja sirpaloituneita”, Tarkela summaa.

Pekka Tarkela kertoo tutkimuksestaan ensi tiistaina 6.11. otsikolla “Datasta ja datan omistusoikeudesta”. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/tapahtumat/tutkijan-aamukahvit-marraskuussa

Kirjan vuosi 2015 – Haastattelussa Meri Heinonen ja Janne Tunturi

kv_rgbVuosi 2015 on Kirjan vuosi ja Kansalliskirjaston Scripta Selecta -blogissa haastatellaan kirjastomme kirjoittavia asiakkaita; niin kirjailijoita, runoilijoita kuin tutkimuksentekijöitä. Kirjoitussarjan avaa kahden turkulaisen historioitsijan, Meri Heinosen ja Janne Tunturin, haastattelu. Meri ja Janne ovat vierailleet viime aikoina Kansalliskirjastossa taajaan, vierailujen liittyessä ennen kaikkea valmisteilla olevaan elämäkertaan taidehistorioitsija Klaus Holmasta. Meriä ja Jannea haastattelee Jussi-Pekka Hakkarainen.

Jussi-Pekka Hakkarainen: Meri ja Janne. Minulla oli ilo ottaa teihin yhteyttä ja pyytää teitä mukaan tähän haastatteluun. Saamme kunnian avata tämän sarjan. Tunnen teidät vuosien takaa ja ajan saatossa minulla on ollut kanssanne useita keskusteluja koskien kirjastojen ja tutkijoiden välisiä suhteita. Tässä haastattelussa haluaisin tietää enemmän teistä kirjaston, erityisesti Kansalliskirjaston, käyttäjinä työnne kautta.

Klaus Holman runo Agnus Dei

Ensimmäinen ja kaikille sarjassa haastateltaville yhteinen kysymys heitetään ilmaan hieman Peter von Baghin ja Sodankylän filmifestivaalien hengessä: Muistatko ensimmäinen vierailusi Kansalliskirjastossa? Mitä asiaa mahdoit toimittaa ja muistatko mitä materiaalia vierailusi koski?

Meri Heinonen: Ensivierailuni Kansalliskirjastossa ajoittuu 1990-luvun ensimmäiselle puoliskolle, jolloin olin perustutkinto-opiskelija. Hankin tuolloin kirjastokortin yhdessä opiskelutoverini kanssa ja lainasin tutkimuskirjallisuutta. Vaikka en osaa nimetä mitään yksittäistä teosta, muistan sen ilon, että kirjoja, joiden olemassaolosta tiesin, mutta joita en ollut saanut käsiini Turussa, olikin saatavilla.

Janne Tunturi: Ensimmäinen vakava vierailu liittyi pro gradu -työn tutkimuskirjallisuuden ja materiaalin etsintään syksyllä 1992. Lainasin ainakin Roger Chartierin toimittaman teoksen La Correspondance. Les usages de la lettre au XIXe siècle, jonka ranska tuotti melkoisesti vaivaa.

Historioitsijoina luonnollisesti käytätte kirjastoja paljon. Sekä koti-, että ulkomaisia. Millainen työskentelytila kirjasto on? Mihin kiinnität kirjastotilassa huomiota? Onko olemassa jotain sinulle erityistä kirjaston lumoa?

Meri: Hyvä kirjasto on työtilana innostava. On hienoa ja suorastaan rentouttavaa olla ympäristössä, jossa voi toteuttaa haluaan tarkistaa eri asioita ja tilata tai etsiä heti jonkun teoksen. Hyvässä tutkimuskirjastossa päivä on seikkailu, joka johtaa kirjasta tai lehdestä toiseen.

Kirjastossa kuuluu olla kirjoja vapaasti saatavilla ja kirjasto ilman avohyllyjä ei ole minulle ”oikea” kirjasto. Tästä syystä Warburg Instituten kirjasto Lontoossa on ehkä hienoin kirjasto, jossa olen koskaan käynyt, vaikka se on ulkoasultaan varsin vaatimaton. Sen kokoelma on kokonaisuudessaan avohyllyissä ja omaperäinen luokittelujärjestelmä pitää huolen siitä, että satunnainenkin käyttäjä löytää aina etsimänsä teoksen ”hyvän naapurin”.

Kansalliskirjastossa suosikkitilani on ehkä hieman epäkonventionaalisesti Rotunda eikä Kupolisali. Pidän Rotundan pyöreästä muodosta ja nousu ylöspäin vähän ahtaissa kierreportaissa on aina elämys – Rotunda on myös selkeämmin käyttötila, mikä viehättää minua.

Janne: Olen sanonut jo pitkään (myös Turussa), että Kansalliskirjasto on kotikirjastoni. Sen kokoelmat ovat kansainvälistä tasoa ja siellä aistii historian monien kerrosten läsnäolon. Arvostan myös suuresti kirjaston arkkitehtuuria. Kupolisali on syystä kuuluisa, mutta kirjaston iltaisin hiljentyvät käytävät ja monet lukunurkkaukset kuuluvat sen henkeen. Rotunda on ollut kirjaston tärkeimpiä alueita. Vain kunnollinen, monikielinen avokokoelma takaa yllättävät löydöt ja opettaa katsomaan vastauksia myös varmojen polkujen vierestä.

Klaus Holman kirjoittama ranskankielinen johdanto suomalaiseen runouteen sekä Eino Leino -käännöksiä.

Tieteellinen kirjasto laitoksena on osa tiedettä ja erottamaton osa tiedeyhteisöä, muttei kuitenkaan tieteentekemistä sinänsä, itsessään. Kirjaston aineistojen tulkitsemiseen, niiden manifestointiin tarvitaan aina tutkijaa. Vasta käytettäessä kokoelma herää eloon. Milloin ja miten olet hyödyntänyt Kansalliskirjastoa työssäsi?

Meri: Milloinpa en. Tutkimustyössä hyvä kirjasto on perusedellytys ja Suomessa Kansalliskirjasto on varmasti ainakin humanistisen alan tutkijoille paikka, jota ei voi ohittaa. Viime aikoina olen käyttänyt enemmän myös Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmaa ja tutustunut tarkemmin kirjaston keskiaikaisiin ja 1500-luvun käsikirjoituksiin osana Codices fennici -projektia, jossa olen mukana.

Janne: Olen lainannut ja lukenut tutkimuskirjallisuutta ja syventynyt erikoislukusalissa käsikirjoitusosaston moniin kokoelmiin. Olen tuonut opiskelijoita tutustumaan materiaaliin, jota muualla Suomessa ei näe. Meille on esitelty niin keskiaikaisia käsikirjoituksia kuin Monrepos-kokoelmaa. Kirjastossa olen käynyt myös monia hyviä keskusteluja sattumalta syntyneiden tai sovittujen tapaamisten tuloksena.

Mitä työstät juuri nyt ja miten hyödynnät Kansalliskirjaston kokoelmia tällä hetkellä?

Meri: Tällä hetkellä jaan aikaani vähän kahden projektin kesken eli jatkan edelleen keskiaikaan ja uskonnolliseen elämään liittyvien teemojen parissa. Olen mukana Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Modus Vivendi – Religious Reform and the Laity in Late Medieval Europe ja työn alla on pari artikkelia, jotka liittyvät dominikaaninunniin ja kirjalliseen kulttuuriin.

Toinen projekti on yhdessä Jannen kanssa työstämämme Klaus Holman (1914–1944) elämäkerta. Klaus Holma oli diplomaatti Harri Holman ja tämän puolison Allin ainoa lapsi, joka kävi koulunsa Suomessa, mutta muutti 1930-luvun alussa Pariisiin vanhempiensa luokse. Vaikka Holma suoritti tutkintonsa Helsingin yliopistossa, asui hän käytännössä seitsemän vuotta Ranskassa ja palasi Suomeen talvisodan aikana. 1940-luvulla Holman mielenkiinto siirtyi ehkä aivan käytännön syistä enemmän kaunokirjallisuuteen ja hän julkaisi kaksi romaania, Kolme ja Nuoruus vanhassa talossa, mutta työsti samalla myös tutkimusta romaanisesta kirkkoarkkitehtuurista Ranskassa.

Klaus Holman jälkeenjääneitä papereita on useammassakin kokoelmassa, mutta Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelma sisältää Holman ja hänen lähipiirinsä kirjeenvaihtoa, Holman muistelmia ja lyhyitä kirjoituksia sekä muistiinpanoja. Kokoelmaan kuuluu muun muassa ainoa löytämämme Holman kirje puolisolleen.

Ainoa tunnettu Klaus Holman kirje puolisolleen, Simonne Holmalle (os. Sachs).

Janne: Yhteisen Holma-hankkeemme lisäksi olen ollut mukana Hannu Salmen johtamassa Akatemian-projektissa Travelling notions of culture: Itineraries of Bildung and Civilisation in early nineteenth-century Europe. Tutkin siinä antiikin kreikkalaisten kolonioiden (ennen kaikkea Etelä-Italia ja Anatolian rannikko) asemaa 1800-luvun alun Kreikka-innostuksessa. Myös tämän aiheen osalta Kansalliskirjasto on tärkeä paikka.

Olette viime aikoina myös tehneet Klaus (Claude) Holman tutuksi ahkerana twiittaajana, osallistuen siten Ylen Twitter-projektiin #sota39. Mielestäni Clauden kertomana on mukaan twiittivirtaan tullut tärkeä maanrajojen ulkopuolinen perspektiivi, hänen tapauksessaan ranskankielisen maailman ääni. Kertoisitteko hieman sekä hänen että teidän osallisuudestanne Talvisotaan?

Meri / Janne: @HolmaClaude -tili syntyi hetken päähänpistosta. Tarkoituksenamme oli elämäkerran kirjoitusprosessin yhteydessä testata, miten Klaus Holman vaiheet sopivat talvisodan historian suurempiin linjoihin. Holma oli talvisodan syttyessä Pariisissa, missä hän saattoi seurata kansainvälisen politiikan kiemuroita. Tammikuussa 1940 hän lähti Suomeen ja koulutuskeskukseen, muutama klassikkoromaani kainalossaan. Kulttuurisokki oli todennäköisesti suuri.

Suomen hyväksi 8.helmikuuta 1940 Pariisissa pidetyn hyväntekeväisyysillan ohjelma.

Käytännössä Claudesta on tullut hieman ulkopuolinen tarkkailija, jonka avulla voi tarkastella talvisotaa kansainvälisestä perspektiivistä. Ainakin Ranskan lehdissä siitä kirjoitettiin paljon. Toisaalta viittaamme myös samanaikaisiin tapahtumiin muualla. Apunamme on ollut Holman omien papereiden lisäksi Ranskan kansalliskirjaston suurenmoisen Gallica-tietokannan digitoitu materiaali. Luemme tärkeimmät lehdet päivittäin ja yritämme löytää jotain kiinnostavaa. Joskus se on pääuutinen, joskus pieni mainos tai ilmoitus.

Kirjastojen tarjoamat ovat viime vuosina monipuolistuneet – milloin lainataan mölkky-settiä ja milloin onkivälineitä. Yhtä perustellusti aineistojen saattaminen käyttöön digitaalisessa formaatissa on avannut tutkimukselle uusia mahdollisuuksia. Kirjastotkin ovat alati liikkeessä. Millaisena näet huomisen kirjaston, sinun ammattisi näkökulmasta?

Meri: Historioitsijat ovat ehkä varsin konservatiivisia kirjaston käyttäjiä ja itsekin toivon kirjastojen säilyvän kirjojen paikkana ja että esimerkiksi vanhoja kokoelmia säilytetään edelleen. Vaikka nyt tuntuu, että vanhentuneella tutkimuskirjallisuudella ei ole merkitystä tai että niitä ei käytetä, ei niitä tulisi tuhota. Ne ovat osa kirjastojen kokoelmaa ja merkityksellisiä tutkijoille tulevaisuudessa.

Digitointi tuo uusia mahdollisuuksia etenkin vanhan ja herkän materiaalin tutkimukseen ja vapauttaa maantieteellisistä rajoista. Sähköinen julkaiseminen on tutkimuspuolella jo muuttanut kirjastojen roolia fyysisten teosten hankkijasta ja säilyttäjästä sähköisen palveluiden tarjoajaksi ja tämä kehitys varmasti jatkuu.

Janne: Kirjasto on konkreettisesti se paikka, jossa säilytetään ja tutkitaan painettuja ja käsinkirjoitettuja sanoja ja kuvia. Se on myös kohtaamisten paikka, jossa tutut ja aiemmin tuntemattomat kirjat ja ihmiset jättävät jälkensä. Olen myös sähköisten tietokantojen ystävä ja kirjaston tehtävä on yhä enemmän hallinnoida myös niitä. Tällä hetkellä historiantutkimuksen materiaalia on saatavissa verkossa erinomaisesti joko avoimesti tai maksua vastaan. Materiaalin organisoinnissa, hallinnoinnissa ja siitä tiedottamisessa kirjasto ja tutkijat voivat tehdä molempia hyödyttävää yhteistyötä.

Palataan lopuksi vielä omankohtaisuuteen, eli kirjarakkauteen ja avainteoksiinkin. Mikä on se merkittävin yksittäinen kirja työsi kannalta: ratkaiseva, löytö tai suuri rakkaus?

Meri: Tämä on vaikea kysymys. Olen aina ollut aika tekstisuuntautunut, mutta joskus menneisyyden objektien kohtaaminen on todella sykähdyttävää ja antaa uutta ajattelemisen aihetta. Yksi tällainen kokemus oli Nürnbergissä, jossa saman päivän aikana pitelin käsissäni kahta ns. sisarkirjaa, joita kirjoitettiin dominikaaninunnien luostareissa 1300-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Toinen oli pieni, taskukirjan kokoinen ja valkoisella pergamentilla päällystetty ja toinen monta kertaa suurempi puukantinen ja useampia sisarkirjoja sisältänyt reilut sata vuotta vanhempi käsikirjoitus. Tämä fyysinen ero konkretisoi selkeästi kirjojen erilaisen käyttötarkoituksen.

Kansalliskirjaston arkistokokoelmassa aivan vastikään teki vaikutuksen pieni italiankielinen kirjelappu, jonka Klaus Holman isä Harri oli lähettänyt sota-aikaan miniälleen Suomeen ja johon oli liitetty mukaan kukkanen Holmien Rooman asunnon puutarhasta. Harri ja Alli Holman suhdetta poikansa puolisoon on pidetty kireänä, mutta ainakin tuo pieni kirje tuntui henkivän jotain muuta.

Harri Holman italiankielinen kirje Simonne Holmalle ja kukkatervehdys puutarhasta.

Janne: Arvostan suuresti Kansalliskirjaston helmiin kuuluvaa Miscellanea-Korff -kokoelmaa. Pietarista Helsinkiin lahjoitettu kokoelma näyttää hyvin konkreettisesti, kuinka monipuolista 1700-luvun painettu kirjallisuus saattoi olla. Korff-kokoelmassa yhdistyvät virallinen valistuskaanon, leikittely ja Robert Darntonin tutkima katuojan kirjallisuus hyvin mielenkiintoisella tavalla.

Yksittäisistä kirjoista muistelen jo nostalgisesti Arnaldo Momiglianon tutkimusta The classical foundations of modern historiography. Se avasi maailmankuvaani paljon.