Toukokuun tutkijan aamukahvit: Lyubov Liski

Perinteisessä komilaisessa kulttuurissa nainen oli kuukautisten aikaan sekä vaarallinen että haavoittuvainen. Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineen jatko-opiskelija Lyubov Liskin väitöstutkimus dokumentoi katoavaa suomalais-ugrilaista kansanperinnettä. Liski esitelmöi Kansalliskirjaston tutkijan aamukahveilla keskiviikkona 8.5.2019 klo 9.30 (Agricola-sali).

Folkloristiikan murros 1990-luvn Venäjällä

Liski aloitti folkloristiikan opinnot Syktyvkarissa, Komin tasavallan pääkaupungissa 1990-luvulla. “Se oli mielenkiintoista aikaa venäläisessä tiedemaailmassa. Neuvostotieteen aikana fokloristiikan ja etnografian tutkimus oli keskittynyt voimakkaasti tarinoiden ja tapojen genreihin”, Liski kertoo. “Lisäksi seksuaalisuuteen liittyvät aiheet olivat kiellettyjä. 1990-luvulla ulkomaista tutkimusta tuli saataville ja folkloristiikassa koettiin monitieteellisyysbuumi. Samalla kiinnostuttiin sukupuolesta, jota ei ollut juuri käsitelty neuvostoajan perinteentutkimuksessa.”

Uudet virtaukset näkyivät nopeasti slaavilaisen folkloristiikan tutkimuksessa. “Aloin miettiä, miksei samaa lähestymistapaa voisi soveltaa komilaisiin aineistoihin. Sukupuolinäkökulmaa ei ollut otettu huomioon aiemmassa komilaisen kansankulttuurin tutkimuksessa. Naisiin yhdistyviä traditioita oli ylipäätään taltioitu vain perinteisten genrejen, kuten itkuvirsien, osalta. Esimerkiksi abortteihin, kuukautisiin, keskenmenoihin ja kauneuteen liittyviä perinteitä ei ollut tutkittu tai kerätty.”

Komilaisia naisia ja tyttöjä kansallispuvuissaan. Kuva: Irina Kazanskaya (CC BY 2.0).

Komista Pietarin kautta Helsinkiin

Liski aloitti naisiin liittyviä puhtauskäsityksiä koskevan väitöskirjansa Syktyvkarissa, mutta 2000-luvun alussa tutkimuspaikka vaihtui Helsingiksi. Liski oli tutustunut suomen kieleen opiskellessaan Syktyvkarin valtionyliopiostossa. “Meillä oli erinomainen suomen kielen opettaja, Paula Kokkonen. Hän vaikutti ratkaisevasti siihen, että kiinnostuin suomesta. Kävin jo 1990-luvulla suomen kielen kesäkurssilla Savonlinnassa.”

Valmistuttuaan Syktyvkarista Liski suuntasi kuitenkin ensin arvostettuun Pietarin Eurooppalaiseen yliopistoon. Hän teki siellä maisterin tutkinnon etnologiasta ja aloitti samaan aikaan folkloristiikan jatko-opintoja Syktyvkarissa.

“Tulin Suomeen vaihto-opiskelijana Cimon kautta vuonna 2002. Tapasin täällä myös tulevan mieheni”, Liski kertoo. Hän vaihtoi jatko-opiskelijaksi Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineeseen. Väitöskirjahankkeen otsikoksi tuli lopulta “Saastainen nainen: Tutkimus naisen likaisuuden ja puhtauden käsityksistä komilaisten mytologiassa, rituaaleissa ja folkloressa”. Perheen perustaminen ja vanhempainvapaat pitivät Liskin poissa tutkimuksen parista kymmenen vuotta, mutta väitöskirjatyö on päässyt uudelleen käyntiin viime vuosina Lotte Tarkan ja Eila Stepanovan ohjauksessa.

Helsingissä on Liskin mukaan hyvät edellytykset folkloristiselle tutkimukselle sekä tutkijayhteisön että aineistojen puolesta. “Itse hyödynnän työssäni erityisesti Kansalliskirjaston slaavilaista kokoelmaa. Siinä on paljon 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun venäläistä tutkimusta, jota ei löydy muualta.”

1900-luvun alun venäläisten kausijulkaisujen äärellä Slaavilaisessa kirjastossa.

Kenttätyön haasteita

Liskin tutkimus perustuu huomattavilta osin itse Komissa kerätylle aineistolle. Hän on tehnyt pitkiä, usein monipäiväisiä haastatteluja yli viidenkymmenen naisen kanssa. “Kaikki informanttini ovat vanhempia, 61-94-vuotiaita naisia. Heillä on paras käsitys vanhoista tavoista.”

Liskin tutkimus käsittelee intiimejä aiheita, kuten kuukautisiin liittyviä tapoja ja uskomuksia. Tästä syystä haastatteluja ei voi tehdä liukuhihnalta. “Parasta on, jos voi viettää informantin kanssa useita päiviä. On luonnollista, että tällaisista jutuista ei heti puhuta ulkopuoliselle.”

Kansanperinteen keruu Komin maaseudulla edellyttää luottamuksellisten suhteiden rakentamista paitsi informantteihin myös näiden nelijalkaisiin ystäviin. “Pihalla on yleensä koira vastassa”, Liski kertoo. “Viime kesänä neuvottelimme ainakin 5 minuuttia yhden erityisen aggressiivisen koiran kanssa. Puhuimme sille kuin ihmiselle, kerroimme, keitä olemme, mistä tulemme, minkä takia tulemme ja pyysimme lupaa puhua sen omistajalle. Vihdoin koira vakuuttui ja päästi meidät taloon. Olimme suorastaan ylpeitä itsestämme, koska osasimme löytää yhteisen kielen sekä ihmisten että vihaisen koiran kanssa.”

Toisella kertaa tutkija joutui itse tutkittavaksi. “Minulla oli päänsärkyä. Asuin nimittäin yhden vanhan rouvan talossa, jossa oli hyvin pieni oviaukko ja törmäsin ovenpieliin useita kertoja päivässä. Kun kyläläiset kuulivat tästä, he kutsuivat luokseni parantajan. Hän sitoi pääni ympärille köyden ja teki köyteen merkit. Sitten hän mittasi köyden osat ja totesi, että pääni ei ole oikeassa muodossa. Hän puristeli päätäni eri kohdista ja teki mittauksia kunnes sai sen omasta mielestään oikeaan kuntoon. Ja päänsärky kyllä sitten katosikin.”

 Katoavan perinteen äärellä

Kun folkloristiikka syntyi opinalana, sen tärkeimmän tutkimuskohteen muodostivat perinteisen kansankulttuurin suullinen runous ja tarinaperinne. Myös meillä vanha kansanrunous on folkloristiikan klassisinta maaperää. Tämän päivän Suomessa perinteisen kansankulttuurin tutkimus tarkoittaa kuitenkin arkistotutkimusta, sillä kovin vanhaa kansanperinnettä ei enää ole olemassa taltioitavaksi.

Komissa tilanne on näihin päiviin saakka ollut toinen. “Kun tein ensimmäisiä keruumatkojani 2000-luvun alkuvuosina hyvin vanhan perinteen taitajia oli vielä paljon elossa. Yhden informantin kanssa meni helposti monta päivää”, Liski sanoo. Viime kymmenen vuoden aikana asiat ovat muuttuneet. “Sellaisia ihmisiä, joilla olisi laaja tradition tuntemus, on enää hyvin harvoja. Viime kesänä tekemäni haastattelut kestivät tavallisesti tunteja, ei päiviä.” Liski on kuitenkin suuntaamassa Komiin jälleen tänä kesänä. “Perinne katoaa silmissä, eikä kukaan muu ole dokumentoinut naisiin liittyviä arkisia traditioita.”