Saimaan kanavan avaamisesta 50 vuotta

Saimaan kanavan kolmannen rakentamisen jälkeisestä avaamisesta tulee 5. elokuuta 2018 kuluneeksi 50 vuotta. Tähän rakennushankkeeseen liittyvää arkistoaineistoa Liikenneviraston arkistossa on noin 103 hyllymetriä, mukaan lukien laaja kuvadokumentointi, josta on julkaistu Kansalliskirjaston Doria-palvelussa digitoituina hieman yli 1000 valokuvaa.

Saimaan kanava avattiin käyttöön 5.8.1968. Vihkiäislaivana toimi höyrylaiva S/S Kastelholm.

Kanavaa alettiin rakentaa jo 1845 ja se oli aikanaan suurin Suomessa toteutettu työmaa. Useiden parannustöiden ja laajennusten jälkeen Saimaan kanavan toinen rakentaminen alkoi vuonna 1927 ja keskeytyi talvisodan alkamisen myötä vuonna 1939. Moskovassa solmitun välirauhansopimuksen mukaan vuoden 1940 rauhassa määritellyt rajat jäivät voimaan ja osa kanava-alueesta jäi Neuvostoliiton puolelle. Kanavan kunnostaminen ja rakentaminen pääsi alkamaan vasta vuonna 1963, jolloin Suomi vuokrasi Neuvostoliiton puoleisen kanavanosan ja sitä ympäröivät maa-alueet 50 vuodeksi.

Rakennustyötä dokumentoi huolellisesti Karl-Gustav Roos (1937-1976), joka tunnettiin dokumenttivalokuvaajana ja journalistina. K.G. Roos oli tunnettu yhteiskunnallisten kuvareportaasien tekijänä, mutta myös Marimekon muotikuvaajana 1950-luvulla ja Jörn Donnerin Ihmisten Helsinki -kirjan (1961) valokuvaajana.

K.G.Roosin huolellinen dokumentaristinen tapa työskennellä näkyy selkeinä, harkittuina kuvina myös Saimaan kanavan kolmannen rakentamisen ja kanavan vihkiäisten yhteydessä. K.G. Roos vieraili Saimaan kanavan kaikkien kanavaosien rakennustyömailla useaan kertaan vuosien 1965 ja 1969 välisenä aikana.

K.G. Roosin korkea ammattitaito tulee esiin yllättävissä kohdissa. Näennäisesti tylsätkin aiheet, kuten Mälkiän sulun yläsataman rakentaminen ja Soskuan sulun täyttötunnelin asennustyö avaavat katsojalle mahdollisuuden elää Saimaan kanavan rakentamista jo unohdetuista ja nyttemmin jo saavuttamattomista näkökulmista.

Digitaalisina julkaistujen valokuvien yksi merkittävimmistä kuva-aiheista on Saimaan kanavan koekäyttö ja M/S Bore IX:n koeajo toukokuun lopussa 1968. Alus oli tuolloin kymmenen päivää tie- ja vesirakennushallituksen käytössä, kun uutta Saimaan kanavaa testattiin.

Kuvassa M/S Bore IX Brusnitšnojen (Juustilan) alasataman kohdalla.

Nyt digitoitujen kuvien joukosta löytyy myös todellisia mestariteoksia. Nämä helmet liittyvät valtaan ja valta-asetelmiin. Vihkiäisjuhla alkoi Neuvostoliiton puoleiselta vuokra-alueelta, Brusnitšnojen sululta. Brusnitšnojesta siirryttiin linja-autoilla Pällin sululle, jossa noustiin vihkiäislaiva S/S Kastelholmin kyytiin. Koska Neuvostoliitto ei ollut lähettänyt avajaisiin korkeimpia johtajiaan, presidentti Urho Kaleva Kekkonen ei voinut saapua vuokra-alueelle, vaan hän nousi kyytiin Nuijamaan laiturilta, eli heti rajalta. Kuvan kiertävä liike, valta-asetelma suuren johtajan autosaattueen ja tienpientareelle pysähtyneen rahvaan välillä on herkullinen. Aamuinen sivuvalo kruunaa tunnelman.

Kuvassa presidentti Kekkosen autosaattue matkalla Nuijamaan laiturille Saimaan kanavan vihkiäisiin elokuun 5. päivä vuonna 1968.

Myös viimeinen valitsemani kuva on historiallinen ja mahdollisesti myös ennen julkaisematon. Presidentti Kekkonen on saapunut Nuijamaan laituriin noustakseen vihkiäislaiva S/S Kastelholmin kyytiin. Kekkosta ottaa vastaan silloinen pääministeri ja tuleva tasavallan presidentti Mauno Koivisto. Vanha ja uusi kohtaavat myös puolisoiden muodossa, kun ikääntyvä Sylvi Kekkonen lähestyy Tellervo Koivistoa hieman kumarassa asennossa.

Presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri Mauno Koiviston puolisoineen osallistuivat Saimaan kanavan vihkiäisiin.

Kanavan vihkiminen tapahtui Mustolan sulussa, jonka poikki oli vedetty sinivalkoinen nauha. S/S Kastelholm nostettiin sulun yläveden tasolle, presidentti piti vihkiäispuheen ja leikkasi nauhan kultaisilla saksilla. Sekä tähän tilanteeseen, että muihin Saimaan kanavan kolmannen rakentamiseen liittyviin valokuviin voit tutustua Liikenneviraston kuvakokoelmassa Doriassa.

Teksti:

Jussi-Pekka Hakkarainen

Lähteet:

Jyrki Paaskoski: Viipuriin ja maailmalle. Saimaan kanavan historia. Otava, 2002.

Valokuvataiteen museo: http://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/nayttelyt/mafia-marimekko-mannerheim

Noora Bäckgren, Helsingin Sanomat, 26.8.2017: https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005341130.html

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Liikenneviraston verkkosivuilla.

Tervehdys saamelaisten kansallispäivänä

Helmikuun kuudentena vietetään saamelaisten kansallispäivää (pohjoissaame: Sámi álbmotbeaivi, inarinsaame: Säämi aalmugpeivi, koltansaame: Saaʹmi meersažpeiʹvv). Kansallispäivän vietto juontaa juurensa vuoteen 1917, jolloin Trondheimissä järjestettiin helmikuun 6. päivänä ensimmäinen pohjoismainen saamelaiskokous. Kokousta pidetään yleisesti alkupisteenä saamelaisten poliittisen tietoisuuden heräämiselle.

Mielenkiinto saamelaiskieliä ja saamelaisten elintapoja kohtaan on kuitenkin aikaisempaa perua. Yhden mielenkiintoisen kokonaisuuden muodostaa Utsjoella ja Inarissa 1820- ja 1830-luvuilla toimineen Jakob Fellmanin keräämä Lapponica-kokoelma. 1302 nimekkeen laajuinen kokoelma tarjoaa aineistoja historiantutkimuksen, perinnetieteiden, kielitieteen ja kirjahistorian käyttöön ja se sisältää mm. Saamelaiskielisiä aapisia, almanakkoja, raamatunkäännöksiä ja muuta uskonnollista kirjallisuutta, kielioppeja, sanakirjoja ja kaunokirjallisuutta. Julia Fellman luovutti kokoelman Suomalais-Ugrilaiselle Seuralle vuonna 1920 ja seura luovutti kokoelman edelleen Kansalliskirjastolle vuonna 2009. Vuonna 2016 kokoelmasta digitoitiin 125 monografiaa ja viisi kausijulkaisua avoimeen verkkokäyttöön. Myöhemmin samana vuonna julkaistiin sähköisessä muodossa myös Saamelaisbibliografian ja Suomalais-Ugrilaisen Seuran varhaisimpia julkaisuja, jotka sisälsivät niin ikään saamelaisia ja saamelaiskieliä koskevia tietoja.

Miten digitoidut saamelaiskieliset aineistot on otettu vastaan? Käyttötilastojen mukaan aineistoja on ladattu vajaan kahden vuoden aikana yli 16 000 kertaa. Suosituimpia nimekkeitä ovat olleet kausijulkaisut Nuorttanaste ja Saǥai Muittalægje. Monografioista Anders Andelinin kääntämä Raittiusseuran julkaisu Rambbe Laura, eli Rampa Lauri, on ollut latausmääriltään suosituin yhdessä Eliel Lagercrantzin Lappisches Wortschatzbuchin kanssa.

Entä mitä aineistoilla on tehty? Miten saamelaiskielten tutkijat ja opiskelijat ovat ottaneet digitoidut aineistot vastaan? Kysyimme asiaa koltansaamea tutkivalta ja opettavalta Giellagas-instituutin tohtorikoulutettavalta Markus Juutiselta. “Yleisesti voidaan sanoa, että on mahtavaa kun hankalasti saavutettaviin aineistoihin pääsee käsiksi nyt myös digitaalisena. Itse käytän Lagercrantzin sanakirjaa käytännössä päivittäin.” Juutinen kertoo, että yleensäkin saamelaiskielisten aineistojen saavutettavuus ja käytettävyys on parantunut parin viime vuoden aikana: “Esimerkiksi Inarinlappalaista kansatietoutta on nykyisin loppuunmyyty, joten on hyvä, että se on saatavana sähköisenä Kansalliskirjaston verkkokokoelmista.”

Saamelaiskielisten aineistojen digitointi on mahdollistanut myös aineistojen hyödyntämisen opetuksen tukena, kertoo Juutinen. “Olen käyttänyt T. I. Itkosen Koltan- ja kuolanlappaisia satuja opetuksen tukena. Satuja voidaan käyttää kansanperinteen lisäksi mm. koltansaamen tarkekirjoituksen opettamiseen. Se on hyvä väline erityisesti etäopetuksessa.” Juutisen toiveena olisi, että kaikki keskeiset sanakirjat olisivat saatavilla sähköisesti ja tekstintunnistus olisi kehittyneempää, niin aineistoista hyötyisi nykyistä laajempi joukko tutkijoista kielenpuhujiin.

Hyvää saamelaisten kansallispäivää kaikille, niin pohjois- inarin- kuin koltansaameksi:

Buori sámi álbmotbeaivvi buohkaide! 

Pyeri Säämi aalmugpeivi puohháid! 

Šiõǥǥ saaʹmi meersažpeeiʹv pukid! 

 

Jussi-Pekka Hakkarainen
Tietoasiantuntija
Tutkimuskirjastopalvelut
Kansalliskirjasto

Saamelaiskielisiä aineistoja käyttöön Fenno-Ugricassa

Vähemmistökielten digitointiprojektissa on saatettu verkkokäyttöön yhteensä yli 140 monografiaa ja viisi kausijulkaisua, jotka on kirjoitettu pohjois-, inarin-, luulajan-, kiltinän- ja koltansaamella. Julkaisuja voi lukea vapaasti Fenno-Ugrica -kokoelmassa. Saamenkielisten aineistot koostuvat keskeisimmältä osin Suomen ja Venäjän Kansalliskirjastoihin deponoiduista materiaaleista. Etenkin saamen kielen opetusta ja elvytystä edistävät sekä uusinta kieliteknologiaa hyödyntävät tutkimushankkeet voivat hyötyä näistä aineistoista.

“Азбука для лопарей, живущих в Кольском уезде Архангельской губернии.” Arkangelin alueen koltansaamelaisille tarkoitettu aapinen vuodelta 1895.

Saamelaiskielten monet kehitysvaiheet
Saamen käyttö kirjakielenä alkoi Ruotsissa 1600-luvulla, ja ensimmäinen Ruotsin saamelaisille tarkoitettu normitettu kirjakieli kehittyi seuraavalla vuosisadalla. Norjassa ensimmäiset painotuotteet ilmestyivät vasta 1700-luvulla, mutta vuosisadan loppupuolella kirjakieli oli saavuttanut siellä suunnilleen saman tason kuin Ruotsissa. Kummastakin kirjakielimuodosta oli olemassa kielioppi ja laaja sanakirja sekä useita kansanopetukseen ja muuhun kirkolliseen käyttöön tarvittavia painettuja teoksia.

Kirjakielet olivat murrepohjaltaan varsin erilaisia; ne erosivat toisistaan myös sikäli, että Norjassa käytetty kirjakieli perustui yhteen murteeseen kun taas Ruotsissa tavoitteena oli monien murteiden kompromissi.

Vaikka nykyinen Suomen Lappikin kuului 1700-luvulla Ruotsin valtakuntaan, siellä puhutut saamen kielen muodot poikkesivat ruotsinsaamen kirjakielestä siinä määrin, ettei sillä täällä ollut juuri käyttöä. Kun Suomi 1800-luvun alussa erotettiin Ruotsista, vähäinenkin side Ruotsissa käytettyyn kirjakieleen katkesi. Utsjoella puhuttu saame edusti samaa kielimuotoa kuin norjansaamen kirjakieli, ja niinpä Suomen Lapissa toimineet papit kehittivät tästä kirjakielestä variantin, joka oikeinkirjoitukseltaan paremmin soveltui Suomen saamelaisten käyttöön. Inarissa puhuttu saame on siinä määrin omansa laista, ettei utsjokelaisille kehitetty kirjakieli soveltunut inarilaisille, vaan heille täytyi kehittää oma kirjakieli.

Jo 1800-luvulla oli myös yrityksiä yhden tai useamman kirjakielen luomiseksi Venäjän saamelaisille. Toimijoina olivat sekä paikallisten seurakuntien papit että suomalaiset kielentutkijat. Ensimmäinen normitettu kirjakieli luotiin maailmansotien välisenä aikana, mutta Neuvostoliiton kieli- ja kansallisuuspolitiikan myllerryksissä sen käyttö sammui, kunnes kirjakieltä alettiin taas kehittää 1980-luvulla. Tarton rauhassa Suomeen liitetyn Petsamon koltat saivat kirjakielen vasta 1970-luvulla, menetettyään sitä ennen alkuperäisen kotiseutunsa ja siirryttyään nykyisille asuinsijoilleen Inariin.

Aineistot kuvaavat monimuotoisuutta
Aineistojen keskeisin osa on digitoitu Suomen Kansalliskirjaston kokoelmista, ennen kaikkea Jakob Fellmannin keräämästä Lapponica-kokoelmasta. Fellmanin keräämä kokoelma on arvokas, sillä se sisältää laajasti saamen tutkimuksen eri alueita koskevaa aineistoa ja muodostaa eheän kokonaisuuden vanhimmasta saamenkielisestä kirjallisuudesta. Kokoelmasta digitoidaan saamenkieliset teokset. Lisäksi pienempiä määriä on digitoitu Kansalliskokoelmasta ja Venäjän Kansalliskirjaston suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien kokoelmista.

Knud Leemin kaksiosainen sanakirja vuodelta 1768 on eräs Vähemmistökielten digitointiprojektissa digitoiduista teoksista. Sen voi lukea Fenno-Ugrica -kokoelmassa.

Kiinnostus saamenkielisten aineistojen käyttöön on tutkijakunnan keskuudessa ollut laajaa. Digitointihankkeeseen on valittu varhaisia painotuotteita, jotka kuvaavat edustavasti saamenkielten varhaisia kehitysvaiheita. Aineistot ovat nykymuodossaan vaikeasti saavutettavissa ja niiden tuominen tutkijoiden ulottuville edistää monien saamen kirjakielten kehityksen yksityiskohtien parempaa tuntemusta ja mahdollistaa kielten dokumentointia, opetusta ja elvytystä.

Entä Sábmelaš?
Kansalliskokoelmassa on usea vuosikerta Lapin Sivistyseuran julkaisemaa Sábmelaš-lehteä. Projektissa haluttiin julkaista lehden vuosikerrat 1934–1944 digitaalisina kopioina, mutta emme tällä hetkellä voi asettaa lehden numeroita avoimeen käyttöön. Käyttöön asettaminen edellyttää lupaa niiltä Sábmelaš-lehteen kirjoittaneilta henkilöiltä, joiden kuolemasta ei ole kulunut 70 vuotta.

Aineistojen säilyvyyden kannalta digitoidut lehdet olisivat tärkeitä. Vanhojen paperisten lehtien jatkuva käyttö tuhoaa aineistot ja niihin tallentunut kulttuuriperintö on vaarassa tuhoutua. Siksi digitaalinen kappale sekä tukisi aineistojen käytettävyyttä että sen säilymistä. Lisäksi lehden aineistoista saatavaa dataa voitaisiin hyödyntää mm. kielenopetuksessa tai vaikkapa kieliteknologian menetelmin. Ilman tekijänoikeuksien selvittämistä ja sopimista tämä ei ole mahdollista.

Yksi vaihtoehto olisi peittää ne tekstin osat, joihin ei ole saatu kirjoittajan lupaa. Tämä ei kuitenkaan tunnu tarkoituksenmukaiselta, eikä käytäntö palvelisi ketään, kuten alla oleva esimerkki tahtoo osoittaa.

Sábmelaš-lehden sivu. Tekijänoikeudenhaltijoiden nimet ja heidän tekstinsä näkyvillä.

Sábmelaš-lehden sivu. Tekijänoikeudenhaltijoiden nimet ja heidän tekstinsä on peitetty

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Toisaalta orpoteoslain soveltaminen saattaisi mahdollistaa julkaisemisen ilman kaikkien tekijänoikeudenhaltijoiden suostumusta. Orpoteoksia ovat teokset, joiden kaikkia tekijöitä ei tiedetä tai tunnisteta taikka voida tavoittaa. Kansalliskirjastolla ei tosin vielä ole esimerkkiä orpoteoslain soveltamisesta digitoituihin aineistoihin.Selvittämistä tuon mainitun lain soveltaminen esim. Sábmelaš-lehteen vaatisi.

Myös Tekijänoikeuslain 44 § Tuntemattoman tekijän teoksesta, voi jossain määrin auttaa Sábmelaš-lehden julkaisemista verkossa, sillä “teokseen, joka on julkistettu tekijän nimeä taikka yleisesti tunnettua salanimeä tai nimimerkkiä ilmoittamatta, on tekijänoikeus voimassa, kunnes 70 vuotta on kulunut siitä vuodesta, jona teos julkistettiin.” Mainittuina vuosina Sábmelaš-lehdessä tekstejään julkaisi yhteensä 47 kirjoittajaa, joko omalla nimellään, salanimellä tai nimimerkillä.

Osa nimimerkeistä ja salanimistä ovat varmasti lehden lukijoille tunnettuja. Mikäli tämän kirjoituksen lukijat voisivat antaa tarkempia tietoa liitteessä mainittujen kirjoittajien asuinpaikasta tai heidän jälkeläisistään, niin olisimme näistä tiedoista kiitollisia ja voisimme yrittää sopia tekijänoikeudenhaltijoiden kanssa aineiston julkaisemisesta verkossa. Sopimisen onnistuessa, jokaisella olisi mahdollisuus asuinpaikasta riippumatta hyödyntää Sábmelaš-lehteä omiin tarkoituksiinsa.

Jussi-Pekka Hakkarainen

– – –
Yhteystiedot
Jussi-Pekka Hakkarainen
Projektipäällikkö
Vähemmistökielten digitointiprojekti
Kansalliskirjasto
PL 15
00014 Helsingin yliopisto
02941 40793
jussi-pekka.hakkarainen@helsinki.fi

Painetun sanan liikkeellistäminen: haastattelussa Taidekollektiivi Liiketila

kv_rgbOn Kirjan vuosi 2015 ja vuoden mittaan Scripta Selectasta on voitu lukea useita kirjailijahaastatteluja. Tällä kertaa tilat kasvavat liikkeessä, sillä haastateltavana on Taidekollektiivi Liiketila, joka hyödyntää performansseissaan Sukukielten digitointiprojektissa tuotettuja suomalais-ugrilaisia kieliaineistoja. Liiketilaa haastatteli Jussi-Pekka Hakkarainen.

Lue loppuun

Kirjan vuosi 2015 – Haastattelussa Risto Oikarinen

Kansalliskirjaston haastattelusarja jatkuu runoilija Risto Oikarisen haastattelulla. Risto on julkaissut kolme runokokoelmaa: Puupuhaltajan (2005), Katumusharjoituksia (2008) ja Väriopin (2012). Vuonna 2003 hän voitti Eino Leinon juhlavuoden kunniaksi järjestetyn nuorten runokilpailun ja Kalevi Jäntin palkinnon hänelle myönnettiin vuonna 2005. Tällä hetkellä Fennica-lukusalin vakioasiakas työstää ensimmäistä proosateostaan. Ristoa haastattelee Jussi-Pekka Hakkarainen.

Fennica-lukusali

Fennica-lukusali aamutuimaan eräänä vapunaattona.

Risto. Taannoinen tapaamisemme Kansalliskirjaston portaikossa tuli mieleeni tässä alkuvuonna, kun suunnittelimme tätä haastattelusarjaa. Työryhmässä heräsi ajatus, että jos haastattelisimme Kirjan vuosi 2015 -teemaan liittyen kirjastossamme vierailevia kirjallisen taiteen edustajia – portaikkokeskustelumme tuli mieleeni ja nyt olemme tässä, jakamassa yleisölle kirjastokokemuksiasi.

Muistatko ensimmäinen vierailusi Kansalliskirjastossa? Mitä asiaa mahdoit toimittaa ja muistatko mitä materiaalia vierailusi koski?

Ensimmäinen vierailuni Kansalliskirjastossa taitaa ajoittua vuoteen 1998. Se oli minulle sellaista eräänlaista välitilaa, musiikin ja kirjoittamisen välillä. Olin vielä tuolloin ollut opiskelemassa Ogelissa (Pop&Jazz -konservatorio) ja en ollut hakeutunut yliopistolle. Tulin ihmettelemään, mikä paikka tämä on.

Olet viime aikoina työskennellyt usein Kansalliskirjaston Fennica-lukusalissa. Mitä kirjastotilat, lukusalit tarkoittavat sinulle työsi kannalta?

Tila auttaa paljon. Lukusalissa kykenee orientoitumaan omaan työhön. Kansalliskirjaston Fennica-lukusali on hieman sellainen old school -lukusali, mikä ei ole esimerkiksi ruokailua varten. Siellä ei syödä. Lisäksi muiden asiakkaiden läsnäolo auttaa keskittymään omaan työhön. Tavallaan lukusalissa vallitsee sellainen hiljainen sopimus siitä, ettei täällä mekasteta. Kaikki ovat sulautuneena toisiinsa, omien töittensä äärellä ja se luo positiivista joukkopainetta. Se on kannustava miljöö, jossa vallitsee rauhallinen ja keskittynyt ilmapiiri.

Hyvät tavat kaunistavat

Hyvät tavat kaunistavat

Risto

Risto Oikarisen kirjastoselfie

 

 

 

 

 

 

 

 

Tarvitsen myös itselleni suitsit ja konkreettisia mittareita kirjoittamiselleni. Kotoa tai jossain jaetulla työhuoneella saattaa tulla liikaa häiriötekijöitä, mutta kirjastotilassa keskityn ainoastaan työhön. Saatan usein laittaa kännykästä sekkarin päälle kellotan varsinaisen kirjoittamisaikani. Kirjastotila on siis osa kurinalaisuutta. Kun olen ollut päivän kirjastolla tai työskennellyt vaikka edes tunnin, niin minulla on olemassa dataa, että jotain sentään on yritetty tehdä.

Kerroit minulle, että olet parhaillaan vaihtamassa tyyliä ja olet siirtymässä lyriikasta proosaan. Miltä uusi kirjoittamisen laji maistuu?

Edellisen kokoelmani jälkeen runopakki tyhjeni ja päätin kokeilla proosaa. Kirjoitin ensin asiaproosaa – uskonnonfilosofian graduni – minkä jälkeen aloitin romaanin. Olen innoissani proosan kirjoittamisesta, pitkä muoto tuntuu palvelevan tämänhetkistä ilmaisuani.

Runojeni kohdalla hinkkasin sanoja aika pitkään. Lyriikkanihan on varsin tiivistä. Proosassa tästä tavasta on ollut pakko opetella luopumaan, että saisi käsikirjoituksen valmiiksi. Tietyssä mielessä kyse on keskeneräisyyden sietämisestä. Joka sanaan ei voi pysähtyä. Se ei todellakaan aina ole helppoa. Pahinta on siis jäädä jumittamaan yhtä lausetta pitkäksi aikaa, jolloin käsitys kokonaisuudesta hämärtyy ja kirjoittaja uhkaa ajautua epätoivon partaalle.

Nyt kun olet kirjoittamassa proosaa, niin miten hyödyntänyt kirjaston kokoelmia kirjoitustyössäsi?

Käytän kirjastojen kokoelmia referenssikirjallisuuteena hyvin vähän. Romaanini liittyy musiikkiin, ja olen lainannut joitakin teoksia Kansalliskirjaston musiikkiosastolta. Olen kuitenkin ensi sijassa mielikuvitukseni ja muistojeni varassa. Ammennan oman mieleni pohjattomasta kirjastosta.

Lainaan kirjastoista romaaneja, mutta valikoin varsinkin kirjoitusprosessin aikana erittäin tarkkaan lukemani teokset. Niiden on sysättävä mielikuvitukseni ja kieleni elämään. Tällaisia ovat viime aikoina olleet esimerkiksi eräät Virginia Woolfin ja Jon Fossen romaanit.

Millainen on Risto Oikarisen mielestä toiveiden tai tulevaisuuden kirjasto? Mitä odotat siltä?

Kuten jo alussa kerroinkin, niin olen enemmänkin sellaisen klassisen kirjastokäsityksen kannattaja. Kirjastoissa ei saa olla melua, eikä liian kirkasta! Pitää olla rauhallista, että voi keskittyä töihinsä. Tällaiset tilat ovat nykyään harvassa. Käytän Fennica-lukusalin lisäksi usein myös Aralista ja Helsingin yliopiston kirjastoa, mutta joskus ainakin jälkimmäinen on liian rauhaton. Kirjastotilaakin pitää osata arvostaa ja kunnioittaa. En haluaisi tuomita kirjastojen pyrkimyksiä yhteisöllisten kokemusten tuottajina, mutta mielestäni kirjastossa on olennaisinta se, että siellä on kirjoja ja hiljaista.

Kirjastojen täytyy myös säilyttää asemansa tasa-arvon linnakkeina. Ne ovat meidän viimeisiä henkisiä saunojamme: kirjastossa statukset riisuuntuvat pois. Kirjastoja voisi kutsua myös eräänlaisiksi sivistyksen luostareiksi. Niissä orientoidutaan henkisiin, ei-materiaalisiin arvoihin: tietoon, estetiikkaan, sivistykseen. Tässä mielessä ne todella ovat keitaita kulutuskeskeisyyden ja rahanpalvonnan keskellä. Kun luostarin munkki tai nunna pyrkii hiljaisuudessa muuttamaan maailman tuottaman ahdistuksensa kilvoitukseksi, niin kirjastossa minä pyrin kirjailijana muuttamaan ahdistukseni kirjoitukseksi!

Pelkään kirjastojen muuttumista hälyisäksi ja kirjojen katoamista, kaiken muuttumista sähköiseksi. Kirjasto on hyvä paikka olla yksin ja kuitenkin yhdessä.

Rakkauteni kirjastoja kohtaan on kestänyt pitkään: jouduin teini-ikäisenä jättämään Umberton Econ Ruusun nimen kesken ennen loppua, sillä en voinut kestää luostarikirjaston paloa!

Kirjan vuosi 2015 – Haastattelussa Meri Heinonen ja Janne Tunturi

kv_rgbVuosi 2015 on Kirjan vuosi ja Kansalliskirjaston Scripta Selecta -blogissa haastatellaan kirjastomme kirjoittavia asiakkaita; niin kirjailijoita, runoilijoita kuin tutkimuksentekijöitä. Kirjoitussarjan avaa kahden turkulaisen historioitsijan, Meri Heinosen ja Janne Tunturin, haastattelu. Meri ja Janne ovat vierailleet viime aikoina Kansalliskirjastossa taajaan, vierailujen liittyessä ennen kaikkea valmisteilla olevaan elämäkertaan taidehistorioitsija Klaus Holmasta. Meriä ja Jannea haastattelee Jussi-Pekka Hakkarainen.

Jussi-Pekka Hakkarainen: Meri ja Janne. Minulla oli ilo ottaa teihin yhteyttä ja pyytää teitä mukaan tähän haastatteluun. Saamme kunnian avata tämän sarjan. Tunnen teidät vuosien takaa ja ajan saatossa minulla on ollut kanssanne useita keskusteluja koskien kirjastojen ja tutkijoiden välisiä suhteita. Tässä haastattelussa haluaisin tietää enemmän teistä kirjaston, erityisesti Kansalliskirjaston, käyttäjinä työnne kautta.

Klaus Holman runo Agnus Dei

Ensimmäinen ja kaikille sarjassa haastateltaville yhteinen kysymys heitetään ilmaan hieman Peter von Baghin ja Sodankylän filmifestivaalien hengessä: Muistatko ensimmäinen vierailusi Kansalliskirjastossa? Mitä asiaa mahdoit toimittaa ja muistatko mitä materiaalia vierailusi koski?

Meri Heinonen: Ensivierailuni Kansalliskirjastossa ajoittuu 1990-luvun ensimmäiselle puoliskolle, jolloin olin perustutkinto-opiskelija. Hankin tuolloin kirjastokortin yhdessä opiskelutoverini kanssa ja lainasin tutkimuskirjallisuutta. Vaikka en osaa nimetä mitään yksittäistä teosta, muistan sen ilon, että kirjoja, joiden olemassaolosta tiesin, mutta joita en ollut saanut käsiini Turussa, olikin saatavilla.

Janne Tunturi: Ensimmäinen vakava vierailu liittyi pro gradu -työn tutkimuskirjallisuuden ja materiaalin etsintään syksyllä 1992. Lainasin ainakin Roger Chartierin toimittaman teoksen La Correspondance. Les usages de la lettre au XIXe siècle, jonka ranska tuotti melkoisesti vaivaa.

Historioitsijoina luonnollisesti käytätte kirjastoja paljon. Sekä koti-, että ulkomaisia. Millainen työskentelytila kirjasto on? Mihin kiinnität kirjastotilassa huomiota? Onko olemassa jotain sinulle erityistä kirjaston lumoa?

Meri: Hyvä kirjasto on työtilana innostava. On hienoa ja suorastaan rentouttavaa olla ympäristössä, jossa voi toteuttaa haluaan tarkistaa eri asioita ja tilata tai etsiä heti jonkun teoksen. Hyvässä tutkimuskirjastossa päivä on seikkailu, joka johtaa kirjasta tai lehdestä toiseen.

Kirjastossa kuuluu olla kirjoja vapaasti saatavilla ja kirjasto ilman avohyllyjä ei ole minulle ”oikea” kirjasto. Tästä syystä Warburg Instituten kirjasto Lontoossa on ehkä hienoin kirjasto, jossa olen koskaan käynyt, vaikka se on ulkoasultaan varsin vaatimaton. Sen kokoelma on kokonaisuudessaan avohyllyissä ja omaperäinen luokittelujärjestelmä pitää huolen siitä, että satunnainenkin käyttäjä löytää aina etsimänsä teoksen ”hyvän naapurin”.

Kansalliskirjastossa suosikkitilani on ehkä hieman epäkonventionaalisesti Rotunda eikä Kupolisali. Pidän Rotundan pyöreästä muodosta ja nousu ylöspäin vähän ahtaissa kierreportaissa on aina elämys – Rotunda on myös selkeämmin käyttötila, mikä viehättää minua.

Janne: Olen sanonut jo pitkään (myös Turussa), että Kansalliskirjasto on kotikirjastoni. Sen kokoelmat ovat kansainvälistä tasoa ja siellä aistii historian monien kerrosten läsnäolon. Arvostan myös suuresti kirjaston arkkitehtuuria. Kupolisali on syystä kuuluisa, mutta kirjaston iltaisin hiljentyvät käytävät ja monet lukunurkkaukset kuuluvat sen henkeen. Rotunda on ollut kirjaston tärkeimpiä alueita. Vain kunnollinen, monikielinen avokokoelma takaa yllättävät löydöt ja opettaa katsomaan vastauksia myös varmojen polkujen vierestä.

Klaus Holman kirjoittama ranskankielinen johdanto suomalaiseen runouteen sekä Eino Leino -käännöksiä.

Tieteellinen kirjasto laitoksena on osa tiedettä ja erottamaton osa tiedeyhteisöä, muttei kuitenkaan tieteentekemistä sinänsä, itsessään. Kirjaston aineistojen tulkitsemiseen, niiden manifestointiin tarvitaan aina tutkijaa. Vasta käytettäessä kokoelma herää eloon. Milloin ja miten olet hyödyntänyt Kansalliskirjastoa työssäsi?

Meri: Milloinpa en. Tutkimustyössä hyvä kirjasto on perusedellytys ja Suomessa Kansalliskirjasto on varmasti ainakin humanistisen alan tutkijoille paikka, jota ei voi ohittaa. Viime aikoina olen käyttänyt enemmän myös Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmaa ja tutustunut tarkemmin kirjaston keskiaikaisiin ja 1500-luvun käsikirjoituksiin osana Codices fennici -projektia, jossa olen mukana.

Janne: Olen lainannut ja lukenut tutkimuskirjallisuutta ja syventynyt erikoislukusalissa käsikirjoitusosaston moniin kokoelmiin. Olen tuonut opiskelijoita tutustumaan materiaaliin, jota muualla Suomessa ei näe. Meille on esitelty niin keskiaikaisia käsikirjoituksia kuin Monrepos-kokoelmaa. Kirjastossa olen käynyt myös monia hyviä keskusteluja sattumalta syntyneiden tai sovittujen tapaamisten tuloksena.

Mitä työstät juuri nyt ja miten hyödynnät Kansalliskirjaston kokoelmia tällä hetkellä?

Meri: Tällä hetkellä jaan aikaani vähän kahden projektin kesken eli jatkan edelleen keskiaikaan ja uskonnolliseen elämään liittyvien teemojen parissa. Olen mukana Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Modus Vivendi – Religious Reform and the Laity in Late Medieval Europe ja työn alla on pari artikkelia, jotka liittyvät dominikaaninunniin ja kirjalliseen kulttuuriin.

Toinen projekti on yhdessä Jannen kanssa työstämämme Klaus Holman (1914–1944) elämäkerta. Klaus Holma oli diplomaatti Harri Holman ja tämän puolison Allin ainoa lapsi, joka kävi koulunsa Suomessa, mutta muutti 1930-luvun alussa Pariisiin vanhempiensa luokse. Vaikka Holma suoritti tutkintonsa Helsingin yliopistossa, asui hän käytännössä seitsemän vuotta Ranskassa ja palasi Suomeen talvisodan aikana. 1940-luvulla Holman mielenkiinto siirtyi ehkä aivan käytännön syistä enemmän kaunokirjallisuuteen ja hän julkaisi kaksi romaania, Kolme ja Nuoruus vanhassa talossa, mutta työsti samalla myös tutkimusta romaanisesta kirkkoarkkitehtuurista Ranskassa.

Klaus Holman jälkeenjääneitä papereita on useammassakin kokoelmassa, mutta Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelma sisältää Holman ja hänen lähipiirinsä kirjeenvaihtoa, Holman muistelmia ja lyhyitä kirjoituksia sekä muistiinpanoja. Kokoelmaan kuuluu muun muassa ainoa löytämämme Holman kirje puolisolleen.

Ainoa tunnettu Klaus Holman kirje puolisolleen, Simonne Holmalle (os. Sachs).

Janne: Yhteisen Holma-hankkeemme lisäksi olen ollut mukana Hannu Salmen johtamassa Akatemian-projektissa Travelling notions of culture: Itineraries of Bildung and Civilisation in early nineteenth-century Europe. Tutkin siinä antiikin kreikkalaisten kolonioiden (ennen kaikkea Etelä-Italia ja Anatolian rannikko) asemaa 1800-luvun alun Kreikka-innostuksessa. Myös tämän aiheen osalta Kansalliskirjasto on tärkeä paikka.

Olette viime aikoina myös tehneet Klaus (Claude) Holman tutuksi ahkerana twiittaajana, osallistuen siten Ylen Twitter-projektiin #sota39. Mielestäni Clauden kertomana on mukaan twiittivirtaan tullut tärkeä maanrajojen ulkopuolinen perspektiivi, hänen tapauksessaan ranskankielisen maailman ääni. Kertoisitteko hieman sekä hänen että teidän osallisuudestanne Talvisotaan?

Meri / Janne: @HolmaClaude -tili syntyi hetken päähänpistosta. Tarkoituksenamme oli elämäkerran kirjoitusprosessin yhteydessä testata, miten Klaus Holman vaiheet sopivat talvisodan historian suurempiin linjoihin. Holma oli talvisodan syttyessä Pariisissa, missä hän saattoi seurata kansainvälisen politiikan kiemuroita. Tammikuussa 1940 hän lähti Suomeen ja koulutuskeskukseen, muutama klassikkoromaani kainalossaan. Kulttuurisokki oli todennäköisesti suuri.

Suomen hyväksi 8.helmikuuta 1940 Pariisissa pidetyn hyväntekeväisyysillan ohjelma.

Käytännössä Claudesta on tullut hieman ulkopuolinen tarkkailija, jonka avulla voi tarkastella talvisotaa kansainvälisestä perspektiivistä. Ainakin Ranskan lehdissä siitä kirjoitettiin paljon. Toisaalta viittaamme myös samanaikaisiin tapahtumiin muualla. Apunamme on ollut Holman omien papereiden lisäksi Ranskan kansalliskirjaston suurenmoisen Gallica-tietokannan digitoitu materiaali. Luemme tärkeimmät lehdet päivittäin ja yritämme löytää jotain kiinnostavaa. Joskus se on pääuutinen, joskus pieni mainos tai ilmoitus.

Kirjastojen tarjoamat ovat viime vuosina monipuolistuneet – milloin lainataan mölkky-settiä ja milloin onkivälineitä. Yhtä perustellusti aineistojen saattaminen käyttöön digitaalisessa formaatissa on avannut tutkimukselle uusia mahdollisuuksia. Kirjastotkin ovat alati liikkeessä. Millaisena näet huomisen kirjaston, sinun ammattisi näkökulmasta?

Meri: Historioitsijat ovat ehkä varsin konservatiivisia kirjaston käyttäjiä ja itsekin toivon kirjastojen säilyvän kirjojen paikkana ja että esimerkiksi vanhoja kokoelmia säilytetään edelleen. Vaikka nyt tuntuu, että vanhentuneella tutkimuskirjallisuudella ei ole merkitystä tai että niitä ei käytetä, ei niitä tulisi tuhota. Ne ovat osa kirjastojen kokoelmaa ja merkityksellisiä tutkijoille tulevaisuudessa.

Digitointi tuo uusia mahdollisuuksia etenkin vanhan ja herkän materiaalin tutkimukseen ja vapauttaa maantieteellisistä rajoista. Sähköinen julkaiseminen on tutkimuspuolella jo muuttanut kirjastojen roolia fyysisten teosten hankkijasta ja säilyttäjästä sähköisen palveluiden tarjoajaksi ja tämä kehitys varmasti jatkuu.

Janne: Kirjasto on konkreettisesti se paikka, jossa säilytetään ja tutkitaan painettuja ja käsinkirjoitettuja sanoja ja kuvia. Se on myös kohtaamisten paikka, jossa tutut ja aiemmin tuntemattomat kirjat ja ihmiset jättävät jälkensä. Olen myös sähköisten tietokantojen ystävä ja kirjaston tehtävä on yhä enemmän hallinnoida myös niitä. Tällä hetkellä historiantutkimuksen materiaalia on saatavissa verkossa erinomaisesti joko avoimesti tai maksua vastaan. Materiaalin organisoinnissa, hallinnoinnissa ja siitä tiedottamisessa kirjasto ja tutkijat voivat tehdä molempia hyödyttävää yhteistyötä.

Palataan lopuksi vielä omankohtaisuuteen, eli kirjarakkauteen ja avainteoksiinkin. Mikä on se merkittävin yksittäinen kirja työsi kannalta: ratkaiseva, löytö tai suuri rakkaus?

Meri: Tämä on vaikea kysymys. Olen aina ollut aika tekstisuuntautunut, mutta joskus menneisyyden objektien kohtaaminen on todella sykähdyttävää ja antaa uutta ajattelemisen aihetta. Yksi tällainen kokemus oli Nürnbergissä, jossa saman päivän aikana pitelin käsissäni kahta ns. sisarkirjaa, joita kirjoitettiin dominikaaninunnien luostareissa 1300-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Toinen oli pieni, taskukirjan kokoinen ja valkoisella pergamentilla päällystetty ja toinen monta kertaa suurempi puukantinen ja useampia sisarkirjoja sisältänyt reilut sata vuotta vanhempi käsikirjoitus. Tämä fyysinen ero konkretisoi selkeästi kirjojen erilaisen käyttötarkoituksen.

Kansalliskirjaston arkistokokoelmassa aivan vastikään teki vaikutuksen pieni italiankielinen kirjelappu, jonka Klaus Holman isä Harri oli lähettänyt sota-aikaan miniälleen Suomeen ja johon oli liitetty mukaan kukkanen Holmien Rooman asunnon puutarhasta. Harri ja Alli Holman suhdetta poikansa puolisoon on pidetty kireänä, mutta ainakin tuo pieni kirje tuntui henkivän jotain muuta.

Harri Holman italiankielinen kirje Simonne Holmalle ja kukkatervehdys puutarhasta.

Janne: Arvostan suuresti Kansalliskirjaston helmiin kuuluvaa Miscellanea-Korff -kokoelmaa. Pietarista Helsinkiin lahjoitettu kokoelma näyttää hyvin konkreettisesti, kuinka monipuolista 1700-luvun painettu kirjallisuus saattoi olla. Korff-kokoelmassa yhdistyvät virallinen valistuskaanon, leikittely ja Robert Darntonin tutkima katuojan kirjallisuus hyvin mielenkiintoisella tavalla.

Yksittäisistä kirjoista muistelen jo nostalgisesti Arnaldo Momiglianon tutkimusta The classical foundations of modern historiography. Se avasi maailmankuvaani paljon.