Henrik Gabriel Porthan, kieli ja kansakunta Suomen ensimmäisessä sanomalehdessä

15.1.1771 julkaistiin ensimmäinen suomalainen sanomalehti, Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo. Lehden julkaisijana toimi Aurora-seura, joka perustettiin Turussa edellisenä vuonna. Lehden toimittaminen oli Aurora-seuran sihteerin vastuualueella ja seuran sihteerinä toimi Henrik Gabriel Porthan (1739-1804), jonka ura lehtimiehenä oli yli kolmen vuosikymmenen mittainen

Porthanin lehteä, eli Tidningaria, julkaistiin tammikuun 1771 puolesta välistä lähtien kaksi kertaa kuukaudessa ja heti seuraavan vuoden alusta alkaen kerran viikossa, kunnes heti seuraavana vuonna lehti ilmestyi jälleen kaksi kertaa kuukaudessa. Lehti ilmestyi vuosina 1771–1778 ja uudelleen vuosina 1782–1785. Lehti ilmestyi myös vuonna 1789, tällä kertaa nimellä Åbo Nya Tidningar, mutta katkosten jälkeen säännöllisesti vuodesta 1791 alkaen nimellä Åbo Tidningar. Vuodesta 1801 alkaen lehden nimi oli Åbo Tidning ja sitä julkaistiin vuodesta 1810 alkaen nimellä Åbo Allmänna Tidning ja edelleen vuodesta 1820 alkaen jälleen nimellä Åbo Tidningar aina vuoteen 1861 saakka. 

Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo. Lehden ensimmäinen numero.

Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo. Julkaistu 15.1.1771.

Anders Chydeniukselle lähettämässä kirjeessään Porthan kuvaili seuran ja lehden tavoitteita seuraavasti: ”Täällä Turussa on perustettu seura, jonka tarkoituksena on vaalia ja levittää keskuuteemme ennen kaikkea kaunokirjallisuuden harrastusta. Seura on myös päättänyt maanmiestensä luettavaksi julkaista viikkolehteä, joka tulee sisältämään sekä uutisia Turusta ja muilta Suomen paikkakunnilta että kirjoituksia maan historiasta, maantieteestä, kielestä jne. 

Tidningarin ensimmäinen numero alkaakin manifestoiden Porthanin ja Pehr Adrian Gaddin pitkällä runolla, jossa tiivistetään seuran ja lehden ohjelmaa: 

Kyll’ antaa Suomen maa voi sulle runsaat aiheet, 
saat tiedon terävin sen luonnon selittää, 
kuvailla isäin työn ja kunnon, vaivan, vaiheet – 
valoksi, viitaksi maan lasten niin ne jää. 
Viel’ outo maamme on, sen kuvaus kiero, 
sen kieli hoidoton, yö kaihtaa muistot sen: 
vain yhteis-uurastus, mi vaivaa, työtä ei viero, 
yöst’ unhon pelastaa voi aarteet aikojen. 
(Op. Cit. Manninen, 158. Suomennos Otto Manninen) 

Heli Rantala on artikkelissaan käsitellyt ”Porthanin lehden” ensimmäistä julkaisua ja lehden ensimmäisiä vuosikertoja sekä niiden uudelleen käyttöä myöhäisemmässä lehdistössä. Tuo runo toistuu lehdistössä pitkään ja eri tarkoituksissa, ja onkin mielenkiintoista seurata toistuuko traditio ja miten kotimainen lehdistö muistelee perustajaansa.

Tässä kirjoituksessa kuitenkin seurataan erästä ensimmäisessä numerossa ilmestynyttä Porthanin kirjoitusta, joka kulkee lehden ensimmäisen vuosikerran sivuilla useana otteena, yhteensä kuusi kertaa 

Avaussanojen ja runon jälkeen seuraava ensimmäisen lehden numeron kirjoitus on tekstilajiltaan jonkinlainen kommentaarin, kirja-arvostelun ja tieteellisen keskustelun hybridi. Se ottaa lehden kahdeksasta sivusta valtaosaan, yli puolet. Porthan on ottanut tekstissään kohteekseen unkarilaisen jesuiitan János Sajnovicsin edellisenä vuonna julkaiseman teoksen, Demonstratio. Idioma Ungarorum et Lapponum idem esse. Tässä kirjoituksessa Sajnovics oli osoittanut saamen ja unkarin kielisukulaisuuden vertailemalla kielien sanastoa ja kieliopillisia rakenteita.  

János Sajnovics: Demonstratio. Idioma Ungarorum et Lapponum idem esse.

János Sajnovics: Demonstratio. Idioma Ungarorum et Lapponum idem esse. Tyrnaviae 1770. By [1], Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=1864769

János Sajnovics ei ollut kielitieteilijä, vaan astronomi ja matemaatikko. Hän osallistui vuonna Tanska-Norjan kuninkaan Kristian VII:n varustamaan retkikuntaan, jonka tarkoituksena oli havainnoida Venuksen ohikulkua Vuoreijaan rakennetussa observatoriossa. Retkikunnan johtajaksi oli kutsuttu Maria Teresian hoviastronomi, Maximilian Hell (1720-1792), joka valitsi entisen oppilaansa Sajnovicsin apulaisekseen retkikuntaan. Yksi valinnan motiiveista oli, että Sajnovicsin äidinkieli oli unkari ja että Hell halusi selvittää väitteitä, joiden mukaan pohjoisen asukkaat puhuisivat unkarinsukuista kieltä.  

Hell ja Sajnovics saapuivat Vuoreijaan lokakuussa 1768 ja retkikunta viipyi Lapissa yhteensä kahdeksan ja puoli kuukautta. Tuona aikana Sajnovics tutustui kahteen lähetyssaarnaajaan, jotka olivat olleet tanskalaisen kielitieteilijä Knud Leemin (1697-1774) oppilaita. Lähestysaarnaajat tutustuttivat hänet saameen ja ennen kaikkea Knud Leemin vuonna 1748 julkaisemaan saamen kielioppiin ja vuonna 1765 ilmestyneeseen tanskalais-saamelaiseen sanastoon. Vaikka Sajnovics teki myös jonkinverran omia muistiinpanojaan, pohjautui hänen Demonstrationsa ennen kaikkea Knud Leemin teoksiin. Sajnovicsin ansiona olivat hänen kieliopilliset havaintonsa, joita voidaan pitää täsmällisinä ja oikeaan osuvina. Sajnovicsin katsotaan ensimmäisenä todistaneen suomalais-ugrilaisten kielten sukulaisuuden. 

Sajnovicsin päätelmät eivät alkuun saaneet kannatusta Unkarissa, missä kielisukulaisuus saamelaisten kanssa torjuttiin jyrkästi. Kohun seurauksena kielisukulaisuuden vastustaja, lääkäri Sámuel Gyarmathi (1751-1830), matkusti Göttingeniin opiskellakseen siellä suomensukuisia kieliä ja kumotakseen Sajnovicsin teorian. Kävikin niin, että Gyarmathi joutui tunnustamaan Sajnovicsin osoittaman kielisukulaisuuden päteväksi. Edelleen Gyarmathi jatkoi Sajnovicsin tutkimuksia ja julkaisi vuonna 1799 tutkimuksensa Affinitas linguæ hungaricæ cum linguis fennicæ originis grammatice demonstrata, missä hän ulotti kielitieteelliset vertailunsa useimpiin suomalais-ugrilaisiin kieliin ja todistaa suomalais-ugrilaisten kielten sukulaisuutta muoto-opin kautta. Sajnovicsin ja Gyarmathin teokset olivatkin edelläkävijöitä kielitieteen saralla. 

Sinänsä ei ollut ihme, että Sajnovicsin tutkimus kiinnosti Porthania. Jo laadittaessa Tidningarin ohjelmaa loppukesästä 1770, “oman maan kieleen” liittyvien uutisten ja kirjoitusten tuottaminen oli mukana lehden ohjelmassa – kielisukulaisuus kiinnostaa myös Porthania. Hän esittelee Sajnovicsin Demonstratiota sanomalehdessään lähes koko sen ensimmäisen julkaisuvuoden ajan. Tidningarin sivuilla Porthan pohtii sitä, miten kielten ja kansojen sukulaisuus olisi selitettävissä. Porthanin oivallus tässä kohtaa on se, että kansakuntaan kuulutaan kielen kautta. Sajnovicsin tutkimus tukee hänen agendaansa. Sivuseikka on se, että Sajnovicsin teoksen esittely ja sen lyhennelmä on samalla sekä ensimmäinen suomalaisessa lehdistössä ilmestynyt käännös että jatkokertomus.

Porthanin huomioita unkarin-, saamen-, suomen- ja ruotsinkielisten sanojen samankaltaisuudesta.

Porthanin huomioita unkarin-, saamen-, suomen- ja ruotsinkielisten sanojen samankaltaisuudesta.

Vaikka monialaista Porthania on kutsuttu Suomen historian isäksi ja kansanrunoudentutkimuksen airueeksi, niin hänen tutkimusaloihinsa kuului myös kielitiede. Porthan eli tieteellisen keskustelun avantgardessa, mistä kiinnostus Sajnovicsin tekstiä kohtaan on osoituksena. Uutiset kulkivat nopeaan jo ennen lennätintä – kirja oli julkaistu vasta edellisenä syksynä, vain joitakin kuukausia aikaisemmin ennen Tidningarin ensimmäistä numeroa.

Porthanin ja Gyarmathin tiet kohtasivat myöhemmin vuonna 1779 Göttingenissä, minne Porthan oli matkustanut viideksi viikoksi, tutkijaresidenssiin, sanottaisiin nykyään. Göttingen oli tuolloin kielitieteellisen tutkimuksen tieteellisiä keskuksia ja täällä hän tapasi suomensukuisten kansojen ja kielten asiantuntijan August Ludwig von Schlözerin, jonka kanssa Porthan ryhtyi kirjeenvaihtoon. Schlözer oli aikaisemmin kiinnittänyt huomiota Venäjällä asuviin suomensukuisiin kansoihin ja heidän kielisukulaisuuteensa. Göttingenissä Porthan sai myös mahdollisuuden tutustua Eberhard Fischerin sanakirjan käsikirjoitukseen, joka sisälsi neljänkymmenen Venäjällä ja Siperiassa asuvan kansan sanastoa. Lisäksi Porthan aloitti unkarin kielen opiskelun tutustuttuaan Göttingenissä kahteen unkarilaiseen, David Perlakiin ja edellä mainittuun Gyarmathiin.

Göttingenin-matkan eräs seuraus oli se, että Porthan irrottautui selkeämmin aikaisemmasta käsityksestään suomen kielen sukulaissuhteista. Kun Porthan oli vielä vuonna 1766 De poësi Fennicassa pohtinut hepreaa suomen sukukiele niin viimeistään Göttingenin-matkan jälkeen hän oli muuttanut kielitieteellisiä perusteitaan kielisukulaisuudesta. Kiinnostuksestaan huolimatta, että Porthan ei varsinaisesti julkaissut yhtään kielitieteellistä tutkimusta ja hänen pohdintansa suomalais-ugrilaisuudesta ovat levällään eri julkaisuissa. Joka tapauksessa, hänen vaikutustaan kielitieteelle voidaan pitää merkittävänä.  

Porthanin perehtyneisyyden myötä kielitieteenkin uudet opit saapuivat Suomeen ja vielä jäsentymätön uralistiikan/suomalais-ugrilaisten kielten tutkimus saa tukea Porthanin kriittiseltä ajattelulta, joskin se konkretisoituu vasta tulevien sukupolvien pyrkimyksissä. Keskeisimmän havainnon hän oli kuitenkin tehnyt jo Tidningarin ensimmäisessä numerossa sivutessaan lyhyesti suomen kielen ja kansakunnan suhdetta.

(Kirjoitus pohjautuu 15.1.2021 pidettävään esitelmään, ks. https://porthanseura.wordpress.com/2021/01/06/suomalainen-sanomalehdisto-250-vuotta-15-tammikuuta-2021/ 

Jussi-Pekka Hakkarainen 
Tietoasiantuntija 

Kirjallisuutta 

Ahokas, Minna: Valistus suomalaisessa kirjakulttuurissa 1700-luvulla. Helsinki, 2011. 
Korhonen, Mikko: János Sajnovics, vertailevan kielitieteen edelläkävijä, Virittäjä, 87 (2), 1983. https://journal.fi/virittaja/article/view/37763  
Manninen, Juha (toim.): Porthanin monet kasvot. Kirjoituksia humanistisen tieteen monitaiturista. Helsinki, 2000. 
Manninen, Juha: Valistus ja kansallinen identiteetti. Aatehistoriallinen tutkimus 1700-luvun Pohjolasta. Helsinki, 2000. 
Rantala, Heli: “Porthanin lehti” ja otteita sen myöhemmästä elämästä, Auraica, 9, 2018. https://journal.fi/aur/article/view/78061 
Tarkiainen, Kari: Porthan, Henrik Gabriel. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 5.1.2021)  Artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002599  
Tommila, Päiviö (toim.): Suomen lehdistön historia 1. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kuopio 1988.

Pitkä marssi kokoelmasta verkkoon

”Kaikkihan on jo verkossa!” Näin kuulee usein sanottavan. Voi, jos väite vain pitäisi paikkansa.

Kansalliskirjaston kokoelmien digitointi voi toisinaan olla pitkän ja monipolvisen kehityksen tulos. Hyvä esimerkki tästä on Suomen kansalliskirjallisuuden vanhimman osan saattaminen käyttöön myös sähköisessä muodossa. Rv Fennicassa on yhteensä 17 400 julkaisua, joista aikaisemmin on digitoitu noin 4 600 teosta. Tänään julkaistut Rv Fennican aineistot tuovat 1 500 digitoitua nimekettä lisää avoimeen verkkokäyttöön, kun aineistot julkaistiin Kansalliskirjaston ylläpitämässä digi.kansalliskirjasto.fi -palvelussa uudessa Ruotsin ajan kokoelmassa.

Pääkokoelman lisäksi digitoidut aineistot on jaettu fyysisen kokoelman mukaisiin alakokoelmiin. Aikaisempia digitointeja täydentäen Rv Fennica -kokoelmasta on nyt asetettu käyttöön arkkiveisujen lisäksi Academica-, Almanakat- Asetukset-, Henkilö-, Saarna- ja Hartauskirjallisuuden alakokoelmat. Myöhemmin vuosien 2020 ja 2021 aikana asetetaan käyttöön Hengellisten laulukirjojen, Historian ja Kalentereiden alakokoelmat.

Manuale seu exequiale vuodelta 1522, uudelleen digitoituna.

Ehein digitoitu Rv Fennican kokonaisuus on Turun Akatemian väitöskirjat, jotka ovat saatavilla verkosta lähes kokonaisuudessaan. Toisaalta kokoelmasta on digitoitu erilaisia kirjahistorian helmiä, sanomalehtiä ja erilaisten hankkeiden tarpeisiin tarkoitettuja painatteita. Tällä toiminnalla on ollut oma tarkoituksensa, mutta se on toisaalla tarkoittanut kokoelmanhoidon näkökulmasta sitä, ettei Rv Fennicaa ole digitoitu systemaattisesti. Tätä tilannetta olemme korjanneet Amerin kulttuurisäätiön ja Kansalliskirjaston kulttuuriperintörahaston myöntämillä apurahoilla menneen ja kuluvan vuoden aikana. Olemme nyt käyttöön asetetuilla digitoinneilla pyrkineet sekä paikkaamaan aikaisemmin muodostuneita aukkoja, että luomaan kokonaisuuksia, aloittamalla alusta päätyäksemme loppuun. Tai ainakin edes puoleen väliin, sillä arviolta 5 200 nimekettä jää näidenkin taloudellisten panostusten jälkeen odottamaan lisärahoitusta ja digitointia.

Jacob Tengströmin kirjoittama Henrik Gabriel Porthanin hautauspuhe.

Vaikka tavoitteena on ollut digitoida kaikki kokoelmassa olevat teokset, niin aukkoja jää ja niitä muodostuu kuitenkin. Yksi syy tähän on se, että Ruotsin ajan kansalliskokoelman 17 400 julkaisusta kokoelmassa on 4 650 julkaisua jäljenteinä. Siis mikrofilmeinä, valokopioina, negatiivi- tai positiivikopioina. Näitä jäljenteitä on kerätty kokoelmaan vuosikymmenien saatossa ja aina jäljenteen laatu ei ole ollut riittävä digitointiin. Näiden teosten digitointi tulisi tapahtua alkuperäisestä painotuotteesta, jolloin digitoinnin laatu vastaisi tarpeita. Tältä osin yhteistyö etenkin ruotsalaisten kirjastojen kanssa on käynnistetty ja sopivaa rahoittajaakin on etsitty.

Pitkä marssi jatkuu siis edelleen.

Saimaan kanavan avaamisesta 50 vuotta

Saimaan kanavan kolmannen rakentamisen jälkeisestä avaamisesta tulee 5. elokuuta 2018 kuluneeksi 50 vuotta. Tähän rakennushankkeeseen liittyvää arkistoaineistoa Liikenneviraston arkistossa on noin 103 hyllymetriä, mukaan lukien laaja kuvadokumentointi, josta on julkaistu Kansalliskirjaston Doria-palvelussa digitoituina hieman yli 1000 valokuvaa.

Saimaan kanava avattiin käyttöön 5.8.1968. Vihkiäislaivana toimi höyrylaiva S/S Kastelholm.

Kanavaa alettiin rakentaa jo 1845 ja se oli aikanaan suurin Suomessa toteutettu työmaa. Useiden parannustöiden ja laajennusten jälkeen Saimaan kanavan toinen rakentaminen alkoi vuonna 1927 ja keskeytyi talvisodan alkamisen myötä vuonna 1939. Moskovassa solmitun välirauhansopimuksen mukaan vuoden 1940 rauhassa määritellyt rajat jäivät voimaan ja osa kanava-alueesta jäi Neuvostoliiton puolelle. Kanavan kunnostaminen ja rakentaminen pääsi alkamaan vasta vuonna 1963, jolloin Suomi vuokrasi Neuvostoliiton puoleisen kanavanosan ja sitä ympäröivät maa-alueet 50 vuodeksi.

Rakennustyötä dokumentoi huolellisesti Karl-Gustav Roos (1937-1976), joka tunnettiin dokumenttivalokuvaajana ja journalistina. K.G. Roos oli tunnettu yhteiskunnallisten kuvareportaasien tekijänä, mutta myös Marimekon muotikuvaajana 1950-luvulla ja Jörn Donnerin Ihmisten Helsinki -kirjan (1961) valokuvaajana.

K.G.Roosin huolellinen dokumentaristinen tapa työskennellä näkyy selkeinä, harkittuina kuvina myös Saimaan kanavan kolmannen rakentamisen ja kanavan vihkiäisten yhteydessä. K.G. Roos vieraili Saimaan kanavan kaikkien kanavaosien rakennustyömailla useaan kertaan vuosien 1965 ja 1969 välisenä aikana.

K.G. Roosin korkea ammattitaito tulee esiin yllättävissä kohdissa. Näennäisesti tylsätkin aiheet, kuten Mälkiän sulun yläsataman rakentaminen ja Soskuan sulun täyttötunnelin asennustyö avaavat katsojalle mahdollisuuden elää Saimaan kanavan rakentamista jo unohdetuista ja nyttemmin jo saavuttamattomista näkökulmista.

Digitaalisina julkaistujen valokuvien yksi merkittävimmistä kuva-aiheista on Saimaan kanavan koekäyttö ja M/S Bore IX:n koeajo toukokuun lopussa 1968. Alus oli tuolloin kymmenen päivää tie- ja vesirakennushallituksen käytössä, kun uutta Saimaan kanavaa testattiin.

Kuvassa M/S Bore IX Brusnitšnojen (Juustilan) alasataman kohdalla.

Nyt digitoitujen kuvien joukosta löytyy myös todellisia mestariteoksia. Nämä helmet liittyvät valtaan ja valta-asetelmiin. Vihkiäisjuhla alkoi Neuvostoliiton puoleiselta vuokra-alueelta, Brusnitšnojen sululta. Brusnitšnojesta siirryttiin linja-autoilla Pällin sululle, jossa noustiin vihkiäislaiva S/S Kastelholmin kyytiin. Koska Neuvostoliitto ei ollut lähettänyt avajaisiin korkeimpia johtajiaan, presidentti Urho Kaleva Kekkonen ei voinut saapua vuokra-alueelle, vaan hän nousi kyytiin Nuijamaan laiturilta, eli heti rajalta. Kuvan kiertävä liike, valta-asetelma suuren johtajan autosaattueen ja tienpientareelle pysähtyneen rahvaan välillä on herkullinen. Aamuinen sivuvalo kruunaa tunnelman.

Kuvassa presidentti Kekkosen autosaattue matkalla Nuijamaan laiturille Saimaan kanavan vihkiäisiin elokuun 5. päivä vuonna 1968.

Myös viimeinen valitsemani kuva on historiallinen ja mahdollisesti myös ennen julkaisematon. Presidentti Kekkonen on saapunut Nuijamaan laituriin noustakseen vihkiäislaiva S/S Kastelholmin kyytiin. Kekkosta ottaa vastaan silloinen pääministeri ja tuleva tasavallan presidentti Mauno Koivisto. Vanha ja uusi kohtaavat myös puolisoiden muodossa, kun ikääntyvä Sylvi Kekkonen lähestyy Tellervo Koivistoa hieman kumarassa asennossa.

Presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri Mauno Koiviston puolisoineen osallistuivat Saimaan kanavan vihkiäisiin.

Kanavan vihkiminen tapahtui Mustolan sulussa, jonka poikki oli vedetty sinivalkoinen nauha. S/S Kastelholm nostettiin sulun yläveden tasolle, presidentti piti vihkiäispuheen ja leikkasi nauhan kultaisilla saksilla. Sekä tähän tilanteeseen, että muihin Saimaan kanavan kolmannen rakentamiseen liittyviin valokuviin voit tutustua Liikenneviraston kuvakokoelmassa Doriassa.

Teksti:

Jussi-Pekka Hakkarainen

Lähteet:

Jyrki Paaskoski: Viipuriin ja maailmalle. Saimaan kanavan historia. Otava, 2002.

Valokuvataiteen museo: http://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/nayttelyt/mafia-marimekko-mannerheim

Noora Bäckgren, Helsingin Sanomat, 26.8.2017: https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005341130.html

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Liikenneviraston verkkosivuilla.

Tervehdys saamelaisten kansallispäivänä

Helmikuun kuudentena vietetään saamelaisten kansallispäivää (pohjoissaame: Sámi álbmotbeaivi, inarinsaame: Säämi aalmugpeivi, koltansaame: Saaʹmi meersažpeiʹvv). Kansallispäivän vietto juontaa juurensa vuoteen 1917, jolloin Trondheimissä järjestettiin helmikuun 6. päivänä ensimmäinen pohjoismainen saamelaiskokous. Kokousta pidetään yleisesti alkupisteenä saamelaisten poliittisen tietoisuuden heräämiselle.

Mielenkiinto saamelaiskieliä ja saamelaisten elintapoja kohtaan on kuitenkin aikaisempaa perua. Yhden mielenkiintoisen kokonaisuuden muodostaa Utsjoella ja Inarissa 1820- ja 1830-luvuilla toimineen Jakob Fellmanin keräämä Lapponica-kokoelma. 1302 nimekkeen laajuinen kokoelma tarjoaa aineistoja historiantutkimuksen, perinnetieteiden, kielitieteen ja kirjahistorian käyttöön ja se sisältää mm. Saamelaiskielisiä aapisia, almanakkoja, raamatunkäännöksiä ja muuta uskonnollista kirjallisuutta, kielioppeja, sanakirjoja ja kaunokirjallisuutta. Julia Fellman luovutti kokoelman Suomalais-Ugrilaiselle Seuralle vuonna 1920 ja seura luovutti kokoelman edelleen Kansalliskirjastolle vuonna 2009. Vuonna 2016 kokoelmasta digitoitiin 125 monografiaa ja viisi kausijulkaisua avoimeen verkkokäyttöön. Myöhemmin samana vuonna julkaistiin sähköisessä muodossa myös Saamelaisbibliografian ja Suomalais-Ugrilaisen Seuran varhaisimpia julkaisuja, jotka sisälsivät niin ikään saamelaisia ja saamelaiskieliä koskevia tietoja.

Miten digitoidut saamelaiskieliset aineistot on otettu vastaan? Käyttötilastojen mukaan aineistoja on ladattu vajaan kahden vuoden aikana yli 16 000 kertaa. Suosituimpia nimekkeitä ovat olleet kausijulkaisut Nuorttanaste ja Saǥai Muittalægje. Monografioista Anders Andelinin kääntämä Raittiusseuran julkaisu Rambbe Laura, eli Rampa Lauri, on ollut latausmääriltään suosituin yhdessä Eliel Lagercrantzin Lappisches Wortschatzbuchin kanssa.

Entä mitä aineistoilla on tehty? Miten saamelaiskielten tutkijat ja opiskelijat ovat ottaneet digitoidut aineistot vastaan? Kysyimme asiaa koltansaamea tutkivalta ja opettavalta Giellagas-instituutin tohtorikoulutettavalta Markus Juutiselta. “Yleisesti voidaan sanoa, että on mahtavaa kun hankalasti saavutettaviin aineistoihin pääsee käsiksi nyt myös digitaalisena. Itse käytän Lagercrantzin sanakirjaa käytännössä päivittäin.” Juutinen kertoo, että yleensäkin saamelaiskielisten aineistojen saavutettavuus ja käytettävyys on parantunut parin viime vuoden aikana: “Esimerkiksi Inarinlappalaista kansatietoutta on nykyisin loppuunmyyty, joten on hyvä, että se on saatavana sähköisenä Kansalliskirjaston verkkokokoelmista.”

Saamelaiskielisten aineistojen digitointi on mahdollistanut myös aineistojen hyödyntämisen opetuksen tukena, kertoo Juutinen. “Olen käyttänyt T. I. Itkosen Koltan- ja kuolanlappaisia satuja opetuksen tukena. Satuja voidaan käyttää kansanperinteen lisäksi mm. koltansaamen tarkekirjoituksen opettamiseen. Se on hyvä väline erityisesti etäopetuksessa.” Juutisen toiveena olisi, että kaikki keskeiset sanakirjat olisivat saatavilla sähköisesti ja tekstintunnistus olisi kehittyneempää, niin aineistoista hyötyisi nykyistä laajempi joukko tutkijoista kielenpuhujiin.

Hyvää saamelaisten kansallispäivää kaikille, niin pohjois- inarin- kuin koltansaameksi:

Buori sámi álbmotbeaivvi buohkaide! 

Pyeri Säämi aalmugpeivi puohháid! 

Šiõǥǥ saaʹmi meersažpeeiʹv pukid! 

 

Jussi-Pekka Hakkarainen
Tietoasiantuntija
Tutkimuskirjastopalvelut
Kansalliskirjasto

Saamelaiskielisiä aineistoja käyttöön Fenno-Ugricassa

Vähemmistökielten digitointiprojektissa on saatettu verkkokäyttöön yhteensä yli 140 monografiaa ja viisi kausijulkaisua, jotka on kirjoitettu pohjois-, inarin-, luulajan-, kiltinän- ja koltansaamella. Julkaisuja voi lukea vapaasti Fenno-Ugrica -kokoelmassa. Saamenkielisten aineistot koostuvat keskeisimmältä osin Suomen ja Venäjän Kansalliskirjastoihin deponoiduista materiaaleista. Etenkin saamen kielen opetusta ja elvytystä edistävät sekä uusinta kieliteknologiaa hyödyntävät tutkimushankkeet voivat hyötyä näistä aineistoista.

“Азбука для лопарей, живущих в Кольском уезде Архангельской губернии.” Arkangelin alueen koltansaamelaisille tarkoitettu aapinen vuodelta 1895.

Saamelaiskielten monet kehitysvaiheet
Saamen käyttö kirjakielenä alkoi Ruotsissa 1600-luvulla, ja ensimmäinen Ruotsin saamelaisille tarkoitettu normitettu kirjakieli kehittyi seuraavalla vuosisadalla. Norjassa ensimmäiset painotuotteet ilmestyivät vasta 1700-luvulla, mutta vuosisadan loppupuolella kirjakieli oli saavuttanut siellä suunnilleen saman tason kuin Ruotsissa. Kummastakin kirjakielimuodosta oli olemassa kielioppi ja laaja sanakirja sekä useita kansanopetukseen ja muuhun kirkolliseen käyttöön tarvittavia painettuja teoksia.

Kirjakielet olivat murrepohjaltaan varsin erilaisia; ne erosivat toisistaan myös sikäli, että Norjassa käytetty kirjakieli perustui yhteen murteeseen kun taas Ruotsissa tavoitteena oli monien murteiden kompromissi.

Vaikka nykyinen Suomen Lappikin kuului 1700-luvulla Ruotsin valtakuntaan, siellä puhutut saamen kielen muodot poikkesivat ruotsinsaamen kirjakielestä siinä määrin, ettei sillä täällä ollut juuri käyttöä. Kun Suomi 1800-luvun alussa erotettiin Ruotsista, vähäinenkin side Ruotsissa käytettyyn kirjakieleen katkesi. Utsjoella puhuttu saame edusti samaa kielimuotoa kuin norjansaamen kirjakieli, ja niinpä Suomen Lapissa toimineet papit kehittivät tästä kirjakielestä variantin, joka oikeinkirjoitukseltaan paremmin soveltui Suomen saamelaisten käyttöön. Inarissa puhuttu saame on siinä määrin omansa laista, ettei utsjokelaisille kehitetty kirjakieli soveltunut inarilaisille, vaan heille täytyi kehittää oma kirjakieli.

Jo 1800-luvulla oli myös yrityksiä yhden tai useamman kirjakielen luomiseksi Venäjän saamelaisille. Toimijoina olivat sekä paikallisten seurakuntien papit että suomalaiset kielentutkijat. Ensimmäinen normitettu kirjakieli luotiin maailmansotien välisenä aikana, mutta Neuvostoliiton kieli- ja kansallisuuspolitiikan myllerryksissä sen käyttö sammui, kunnes kirjakieltä alettiin taas kehittää 1980-luvulla. Tarton rauhassa Suomeen liitetyn Petsamon koltat saivat kirjakielen vasta 1970-luvulla, menetettyään sitä ennen alkuperäisen kotiseutunsa ja siirryttyään nykyisille asuinsijoilleen Inariin.

Aineistot kuvaavat monimuotoisuutta
Aineistojen keskeisin osa on digitoitu Suomen Kansalliskirjaston kokoelmista, ennen kaikkea Jakob Fellmannin keräämästä Lapponica-kokoelmasta. Fellmanin keräämä kokoelma on arvokas, sillä se sisältää laajasti saamen tutkimuksen eri alueita koskevaa aineistoa ja muodostaa eheän kokonaisuuden vanhimmasta saamenkielisestä kirjallisuudesta. Kokoelmasta digitoidaan saamenkieliset teokset. Lisäksi pienempiä määriä on digitoitu Kansalliskokoelmasta ja Venäjän Kansalliskirjaston suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien kokoelmista.

Knud Leemin kaksiosainen sanakirja vuodelta 1768 on eräs Vähemmistökielten digitointiprojektissa digitoiduista teoksista. Sen voi lukea Fenno-Ugrica -kokoelmassa.

Kiinnostus saamenkielisten aineistojen käyttöön on tutkijakunnan keskuudessa ollut laajaa. Digitointihankkeeseen on valittu varhaisia painotuotteita, jotka kuvaavat edustavasti saamenkielten varhaisia kehitysvaiheita. Aineistot ovat nykymuodossaan vaikeasti saavutettavissa ja niiden tuominen tutkijoiden ulottuville edistää monien saamen kirjakielten kehityksen yksityiskohtien parempaa tuntemusta ja mahdollistaa kielten dokumentointia, opetusta ja elvytystä.

Entä Sábmelaš?
Kansalliskokoelmassa on usea vuosikerta Lapin Sivistyseuran julkaisemaa Sábmelaš-lehteä. Projektissa haluttiin julkaista lehden vuosikerrat 1934–1944 digitaalisina kopioina, mutta emme tällä hetkellä voi asettaa lehden numeroita avoimeen käyttöön. Käyttöön asettaminen edellyttää lupaa niiltä Sábmelaš-lehteen kirjoittaneilta henkilöiltä, joiden kuolemasta ei ole kulunut 70 vuotta.

Aineistojen säilyvyyden kannalta digitoidut lehdet olisivat tärkeitä. Vanhojen paperisten lehtien jatkuva käyttö tuhoaa aineistot ja niihin tallentunut kulttuuriperintö on vaarassa tuhoutua. Siksi digitaalinen kappale sekä tukisi aineistojen käytettävyyttä että sen säilymistä. Lisäksi lehden aineistoista saatavaa dataa voitaisiin hyödyntää mm. kielenopetuksessa tai vaikkapa kieliteknologian menetelmin. Ilman tekijänoikeuksien selvittämistä ja sopimista tämä ei ole mahdollista.

Yksi vaihtoehto olisi peittää ne tekstin osat, joihin ei ole saatu kirjoittajan lupaa. Tämä ei kuitenkaan tunnu tarkoituksenmukaiselta, eikä käytäntö palvelisi ketään, kuten alla oleva esimerkki tahtoo osoittaa.

Sábmelaš-lehden sivu. Tekijänoikeudenhaltijoiden nimet ja heidän tekstinsä näkyvillä.

Sábmelaš-lehden sivu. Tekijänoikeudenhaltijoiden nimet ja heidän tekstinsä on peitetty

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Toisaalta orpoteoslain soveltaminen saattaisi mahdollistaa julkaisemisen ilman kaikkien tekijänoikeudenhaltijoiden suostumusta. Orpoteoksia ovat teokset, joiden kaikkia tekijöitä ei tiedetä tai tunnisteta taikka voida tavoittaa. Kansalliskirjastolla ei tosin vielä ole esimerkkiä orpoteoslain soveltamisesta digitoituihin aineistoihin.Selvittämistä tuon mainitun lain soveltaminen esim. Sábmelaš-lehteen vaatisi.

Myös Tekijänoikeuslain 44 § Tuntemattoman tekijän teoksesta, voi jossain määrin auttaa Sábmelaš-lehden julkaisemista verkossa, sillä “teokseen, joka on julkistettu tekijän nimeä taikka yleisesti tunnettua salanimeä tai nimimerkkiä ilmoittamatta, on tekijänoikeus voimassa, kunnes 70 vuotta on kulunut siitä vuodesta, jona teos julkistettiin.” Mainittuina vuosina Sábmelaš-lehdessä tekstejään julkaisi yhteensä 47 kirjoittajaa, joko omalla nimellään, salanimellä tai nimimerkillä.

Osa nimimerkeistä ja salanimistä ovat varmasti lehden lukijoille tunnettuja. Mikäli tämän kirjoituksen lukijat voisivat antaa tarkempia tietoa liitteessä mainittujen kirjoittajien asuinpaikasta tai heidän jälkeläisistään, niin olisimme näistä tiedoista kiitollisia ja voisimme yrittää sopia tekijänoikeudenhaltijoiden kanssa aineiston julkaisemisesta verkossa. Sopimisen onnistuessa, jokaisella olisi mahdollisuus asuinpaikasta riippumatta hyödyntää Sábmelaš-lehteä omiin tarkoituksiinsa.

Jussi-Pekka Hakkarainen

– – –
Yhteystiedot
Jussi-Pekka Hakkarainen
Projektipäällikkö
Vähemmistökielten digitointiprojekti
Kansalliskirjasto
PL 15
00014 Helsingin yliopisto
02941 40793
jussi-pekka.hakkarainen@helsinki.fi

Painetun sanan liikkeellistäminen: haastattelussa Taidekollektiivi Liiketila

kv_rgbOn Kirjan vuosi 2015 ja vuoden mittaan Scripta Selectasta on voitu lukea useita kirjailijahaastatteluja. Tällä kertaa tilat kasvavat liikkeessä, sillä haastateltavana on Taidekollektiivi Liiketila, joka hyödyntää performansseissaan Sukukielten digitointiprojektissa tuotettuja suomalais-ugrilaisia kieliaineistoja. Liiketilaa haastatteli Jussi-Pekka Hakkarainen.

Continue reading