Vuosi 2015 on Kirjan vuosi ja Kansalliskirjaston Scripta Selecta -blogissa haastatellaan kirjastomme kirjoittavia asiakkaita; niin kirjailijoita, runoilijoita kuin tutkimuksentekijöitä. Kirjoitussarjan avaa kahden turkulaisen historioitsijan, Meri Heinosen ja Janne Tunturin, haastattelu. Meri ja Janne ovat vierailleet viime aikoina Kansalliskirjastossa taajaan, vierailujen liittyessä ennen kaikkea valmisteilla olevaan elämäkertaan taidehistorioitsija Klaus Holmasta. Meriä ja Jannea haastattelee Jussi-Pekka Hakkarainen.

Jussi-Pekka Hakkarainen: Meri ja Janne. Minulla oli ilo ottaa teihin yhteyttä ja pyytää teitä mukaan tähän haastatteluun. Saamme kunnian avata tämän sarjan. Tunnen teidät vuosien takaa ja ajan saatossa minulla on ollut kanssanne useita keskusteluja koskien kirjastojen ja tutkijoiden välisiä suhteita. Tässä haastattelussa haluaisin tietää enemmän teistä kirjaston, erityisesti Kansalliskirjaston, käyttäjinä työnne kautta.

Klaus Holman runo Agnus Dei

Ensimmäinen ja kaikille sarjassa haastateltaville yhteinen kysymys heitetään ilmaan hieman Peter von Baghin ja Sodankylän filmifestivaalien hengessä: Muistatko ensimmäinen vierailusi Kansalliskirjastossa? Mitä asiaa mahdoit toimittaa ja muistatko mitä materiaalia vierailusi koski?

Meri Heinonen: Ensivierailuni Kansalliskirjastossa ajoittuu 1990-luvun ensimmäiselle puoliskolle, jolloin olin perustutkinto-opiskelija. Hankin tuolloin kirjastokortin yhdessä opiskelutoverini kanssa ja lainasin tutkimuskirjallisuutta. Vaikka en osaa nimetä mitään yksittäistä teosta, muistan sen ilon, että kirjoja, joiden olemassaolosta tiesin, mutta joita en ollut saanut käsiini Turussa, olikin saatavilla.

Janne Tunturi: Ensimmäinen vakava vierailu liittyi pro gradu -työn tutkimuskirjallisuuden ja materiaalin etsintään syksyllä 1992. Lainasin ainakin Roger Chartierin toimittaman teoksen La Correspondance. Les usages de la lettre au XIXe siècle, jonka ranska tuotti melkoisesti vaivaa.

Historioitsijoina luonnollisesti käytätte kirjastoja paljon. Sekä koti-, että ulkomaisia. Millainen työskentelytila kirjasto on? Mihin kiinnität kirjastotilassa huomiota? Onko olemassa jotain sinulle erityistä kirjaston lumoa?

Meri: Hyvä kirjasto on työtilana innostava. On hienoa ja suorastaan rentouttavaa olla ympäristössä, jossa voi toteuttaa haluaan tarkistaa eri asioita ja tilata tai etsiä heti jonkun teoksen. Hyvässä tutkimuskirjastossa päivä on seikkailu, joka johtaa kirjasta tai lehdestä toiseen.

Kirjastossa kuuluu olla kirjoja vapaasti saatavilla ja kirjasto ilman avohyllyjä ei ole minulle ”oikea” kirjasto. Tästä syystä Warburg Instituten kirjasto Lontoossa on ehkä hienoin kirjasto, jossa olen koskaan käynyt, vaikka se on ulkoasultaan varsin vaatimaton. Sen kokoelma on kokonaisuudessaan avohyllyissä ja omaperäinen luokittelujärjestelmä pitää huolen siitä, että satunnainenkin käyttäjä löytää aina etsimänsä teoksen ”hyvän naapurin”.

Kansalliskirjastossa suosikkitilani on ehkä hieman epäkonventionaalisesti Rotunda eikä Kupolisali. Pidän Rotundan pyöreästä muodosta ja nousu ylöspäin vähän ahtaissa kierreportaissa on aina elämys – Rotunda on myös selkeämmin käyttötila, mikä viehättää minua.

Janne: Olen sanonut jo pitkään (myös Turussa), että Kansalliskirjasto on kotikirjastoni. Sen kokoelmat ovat kansainvälistä tasoa ja siellä aistii historian monien kerrosten läsnäolon. Arvostan myös suuresti kirjaston arkkitehtuuria. Kupolisali on syystä kuuluisa, mutta kirjaston iltaisin hiljentyvät käytävät ja monet lukunurkkaukset kuuluvat sen henkeen. Rotunda on ollut kirjaston tärkeimpiä alueita. Vain kunnollinen, monikielinen avokokoelma takaa yllättävät löydöt ja opettaa katsomaan vastauksia myös varmojen polkujen vierestä.

Klaus Holman kirjoittama ranskankielinen johdanto suomalaiseen runouteen sekä Eino Leino -käännöksiä.

Tieteellinen kirjasto laitoksena on osa tiedettä ja erottamaton osa tiedeyhteisöä, muttei kuitenkaan tieteentekemistä sinänsä, itsessään. Kirjaston aineistojen tulkitsemiseen, niiden manifestointiin tarvitaan aina tutkijaa. Vasta käytettäessä kokoelma herää eloon. Milloin ja miten olet hyödyntänyt Kansalliskirjastoa työssäsi?

Meri: Milloinpa en. Tutkimustyössä hyvä kirjasto on perusedellytys ja Suomessa Kansalliskirjasto on varmasti ainakin humanistisen alan tutkijoille paikka, jota ei voi ohittaa. Viime aikoina olen käyttänyt enemmän myös Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmaa ja tutustunut tarkemmin kirjaston keskiaikaisiin ja 1500-luvun käsikirjoituksiin osana Codices fennici -projektia, jossa olen mukana.

Janne: Olen lainannut ja lukenut tutkimuskirjallisuutta ja syventynyt erikoislukusalissa käsikirjoitusosaston moniin kokoelmiin. Olen tuonut opiskelijoita tutustumaan materiaaliin, jota muualla Suomessa ei näe. Meille on esitelty niin keskiaikaisia käsikirjoituksia kuin Monrepos-kokoelmaa. Kirjastossa olen käynyt myös monia hyviä keskusteluja sattumalta syntyneiden tai sovittujen tapaamisten tuloksena.

Mitä työstät juuri nyt ja miten hyödynnät Kansalliskirjaston kokoelmia tällä hetkellä?

Meri: Tällä hetkellä jaan aikaani vähän kahden projektin kesken eli jatkan edelleen keskiaikaan ja uskonnolliseen elämään liittyvien teemojen parissa. Olen mukana Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Modus Vivendi – Religious Reform and the Laity in Late Medieval Europe ja työn alla on pari artikkelia, jotka liittyvät dominikaaninunniin ja kirjalliseen kulttuuriin.

Toinen projekti on yhdessä Jannen kanssa työstämämme Klaus Holman (1914–1944) elämäkerta. Klaus Holma oli diplomaatti Harri Holman ja tämän puolison Allin ainoa lapsi, joka kävi koulunsa Suomessa, mutta muutti 1930-luvun alussa Pariisiin vanhempiensa luokse. Vaikka Holma suoritti tutkintonsa Helsingin yliopistossa, asui hän käytännössä seitsemän vuotta Ranskassa ja palasi Suomeen talvisodan aikana. 1940-luvulla Holman mielenkiinto siirtyi ehkä aivan käytännön syistä enemmän kaunokirjallisuuteen ja hän julkaisi kaksi romaania, Kolme ja Nuoruus vanhassa talossa, mutta työsti samalla myös tutkimusta romaanisesta kirkkoarkkitehtuurista Ranskassa.

Klaus Holman jälkeenjääneitä papereita on useammassakin kokoelmassa, mutta Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelma sisältää Holman ja hänen lähipiirinsä kirjeenvaihtoa, Holman muistelmia ja lyhyitä kirjoituksia sekä muistiinpanoja. Kokoelmaan kuuluu muun muassa ainoa löytämämme Holman kirje puolisolleen.

Ainoa tunnettu Klaus Holman kirje puolisolleen, Simonne Holmalle (os. Sachs).

Janne: Yhteisen Holma-hankkeemme lisäksi olen ollut mukana Hannu Salmen johtamassa Akatemian-projektissa Travelling notions of culture: Itineraries of Bildung and Civilisation in early nineteenth-century Europe. Tutkin siinä antiikin kreikkalaisten kolonioiden (ennen kaikkea Etelä-Italia ja Anatolian rannikko) asemaa 1800-luvun alun Kreikka-innostuksessa. Myös tämän aiheen osalta Kansalliskirjasto on tärkeä paikka.

Olette viime aikoina myös tehneet Klaus (Claude) Holman tutuksi ahkerana twiittaajana, osallistuen siten Ylen Twitter-projektiin #sota39. Mielestäni Clauden kertomana on mukaan twiittivirtaan tullut tärkeä maanrajojen ulkopuolinen perspektiivi, hänen tapauksessaan ranskankielisen maailman ääni. Kertoisitteko hieman sekä hänen että teidän osallisuudestanne Talvisotaan?

Meri / Janne: @HolmaClaude -tili syntyi hetken päähänpistosta. Tarkoituksenamme oli elämäkerran kirjoitusprosessin yhteydessä testata, miten Klaus Holman vaiheet sopivat talvisodan historian suurempiin linjoihin. Holma oli talvisodan syttyessä Pariisissa, missä hän saattoi seurata kansainvälisen politiikan kiemuroita. Tammikuussa 1940 hän lähti Suomeen ja koulutuskeskukseen, muutama klassikkoromaani kainalossaan. Kulttuurisokki oli todennäköisesti suuri.

Suomen hyväksi 8.helmikuuta 1940 Pariisissa pidetyn hyväntekeväisyysillan ohjelma.

Käytännössä Claudesta on tullut hieman ulkopuolinen tarkkailija, jonka avulla voi tarkastella talvisotaa kansainvälisestä perspektiivistä. Ainakin Ranskan lehdissä siitä kirjoitettiin paljon. Toisaalta viittaamme myös samanaikaisiin tapahtumiin muualla. Apunamme on ollut Holman omien papereiden lisäksi Ranskan kansalliskirjaston suurenmoisen Gallica-tietokannan digitoitu materiaali. Luemme tärkeimmät lehdet päivittäin ja yritämme löytää jotain kiinnostavaa. Joskus se on pääuutinen, joskus pieni mainos tai ilmoitus.

Kirjastojen tarjoamat ovat viime vuosina monipuolistuneet – milloin lainataan mölkky-settiä ja milloin onkivälineitä. Yhtä perustellusti aineistojen saattaminen käyttöön digitaalisessa formaatissa on avannut tutkimukselle uusia mahdollisuuksia. Kirjastotkin ovat alati liikkeessä. Millaisena näet huomisen kirjaston, sinun ammattisi näkökulmasta?

Meri: Historioitsijat ovat ehkä varsin konservatiivisia kirjaston käyttäjiä ja itsekin toivon kirjastojen säilyvän kirjojen paikkana ja että esimerkiksi vanhoja kokoelmia säilytetään edelleen. Vaikka nyt tuntuu, että vanhentuneella tutkimuskirjallisuudella ei ole merkitystä tai että niitä ei käytetä, ei niitä tulisi tuhota. Ne ovat osa kirjastojen kokoelmaa ja merkityksellisiä tutkijoille tulevaisuudessa.

Digitointi tuo uusia mahdollisuuksia etenkin vanhan ja herkän materiaalin tutkimukseen ja vapauttaa maantieteellisistä rajoista. Sähköinen julkaiseminen on tutkimuspuolella jo muuttanut kirjastojen roolia fyysisten teosten hankkijasta ja säilyttäjästä sähköisen palveluiden tarjoajaksi ja tämä kehitys varmasti jatkuu.

Janne: Kirjasto on konkreettisesti se paikka, jossa säilytetään ja tutkitaan painettuja ja käsinkirjoitettuja sanoja ja kuvia. Se on myös kohtaamisten paikka, jossa tutut ja aiemmin tuntemattomat kirjat ja ihmiset jättävät jälkensä. Olen myös sähköisten tietokantojen ystävä ja kirjaston tehtävä on yhä enemmän hallinnoida myös niitä. Tällä hetkellä historiantutkimuksen materiaalia on saatavissa verkossa erinomaisesti joko avoimesti tai maksua vastaan. Materiaalin organisoinnissa, hallinnoinnissa ja siitä tiedottamisessa kirjasto ja tutkijat voivat tehdä molempia hyödyttävää yhteistyötä.

Palataan lopuksi vielä omankohtaisuuteen, eli kirjarakkauteen ja avainteoksiinkin. Mikä on se merkittävin yksittäinen kirja työsi kannalta: ratkaiseva, löytö tai suuri rakkaus?

Meri: Tämä on vaikea kysymys. Olen aina ollut aika tekstisuuntautunut, mutta joskus menneisyyden objektien kohtaaminen on todella sykähdyttävää ja antaa uutta ajattelemisen aihetta. Yksi tällainen kokemus oli Nürnbergissä, jossa saman päivän aikana pitelin käsissäni kahta ns. sisarkirjaa, joita kirjoitettiin dominikaaninunnien luostareissa 1300-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Toinen oli pieni, taskukirjan kokoinen ja valkoisella pergamentilla päällystetty ja toinen monta kertaa suurempi puukantinen ja useampia sisarkirjoja sisältänyt reilut sata vuotta vanhempi käsikirjoitus. Tämä fyysinen ero konkretisoi selkeästi kirjojen erilaisen käyttötarkoituksen.

Kansalliskirjaston arkistokokoelmassa aivan vastikään teki vaikutuksen pieni italiankielinen kirjelappu, jonka Klaus Holman isä Harri oli lähettänyt sota-aikaan miniälleen Suomeen ja johon oli liitetty mukaan kukkanen Holmien Rooman asunnon puutarhasta. Harri ja Alli Holman suhdetta poikansa puolisoon on pidetty kireänä, mutta ainakin tuo pieni kirje tuntui henkivän jotain muuta.

Harri Holman italiankielinen kirje Simonne Holmalle ja kukkatervehdys puutarhasta.

Janne: Arvostan suuresti Kansalliskirjaston helmiin kuuluvaa Miscellanea-Korff -kokoelmaa. Pietarista Helsinkiin lahjoitettu kokoelma näyttää hyvin konkreettisesti, kuinka monipuolista 1700-luvun painettu kirjallisuus saattoi olla. Korff-kokoelmassa yhdistyvät virallinen valistuskaanon, leikittely ja Robert Darntonin tutkima katuojan kirjallisuus hyvin mielenkiintoisella tavalla.

Yksittäisistä kirjoista muistelen jo nostalgisesti Arnaldo Momiglianon tutkimusta The classical foundations of modern historiography. Se avasi maailmankuvaani paljon.